Ostin Vintage-kaapin vinyylilevyille tanskalaisesta nettihuutokaupasta

Huutokauppa on koukuttava harrastus, jossa tärkeintä on tehdä hyvät kaupat toisen nenän edestä.

Koska hengitän ajan henkeä ja elän vinyylistä nuoruuttani kiivaasti uudestaan, hankin nettihuutokaupasta vintage-kaapin levysoittimelle ja älppäreille. Aiemmin kesällä ostin kovalla rahalla (med dyra pengar) samanlaisen Marantzin levysoittimen, jonka olin veivannut tarpeettomana kaatopaikalle joskus 90-luvulla. Tandbergin viritinvahvistin tuli hankittua  jo muutama vuosi sitten. Mutta nyt minulla on paikka sekä niille, että vinyylilevyilleni, jotka olen jo kahteen otteeseen korvannut  uusilla, nykyaikaisimmilla tallennustavoilla.

Mutta minkäs teet. Pitää olla hip ja pop. Ja kieltämättä noissa rahisevissa vinyyleissä on jotain, mitä suoratoistopalvelu ei saavuta. Asiaa kutsuttaneen ammattikielellä nostalgiaksi.

Nostalgista (kaikkien mielestä) ei kuitenkaan ole levitellä stereosysteemiä olohuoneen hallitsevimmaksi sisustuselementiksi, joten aloin etsiä tyylikästä kaappia, johon setin voisi sijoittaa. Kiertelin aikani kauppoja, mutta sopivaa ei löytynyt ja jos löytyi, hinnat olivat älyttömiä. Pohdin jo tilaisinko Sakarilta Punavuoren Puuhevosesta mittojen mukaan rakennetun kaapin, kunnes ystäväni Kari (nimi muutettu) vinkkasi muutamasta nettihuutokaupasta, joista saa juuri 70-luvun musalaitteistoon tyyliltään sopivaa tanskalaista designia kohtuuhintaan.

Ystäväni Kari (nimi muutettu) on itse jäänyt pahemman kerran koukkuun nettihuutokauppaan ja hänen kotinsa alkaa muistuttaa lähinnä design-museota. Mutta aina kuulemma löytyy jotakin uutta mielenkiintoista ostettavaa…

Koska itsekin olen mieltynyt 60- ja 70-lukujen tyylimaailmaan (juu, juuri siihen Mad Men-tyyliin, jolla on muuten oma nettihuutokauppa jäämistönsä myymiseksi), päätän käydä katsomassa mitä tarjolla on.

Tanskalaisesta Lauritz.comista löytyykin heti mitoiltaan ja tyyliltään juuri passeli kaappi, joka on kyllä 50-luvun designia, mutta olkoon menneeksi. Tämä pitää saada.

Ja silloin hauskuus vasta alkaa…

Screenshot 2016-10-23 18.14.46.png

 

Huutokauppa on koukuttava kokemus

Huutokauppa on koukuttava kokemus. Ainakin näin ensikertalaiselle.  Netin kautta huutaminen on melkein kuin nettipokeria pelaisi. Näet vastapelaajiesi nokitukset ja pohdit, kuinka paljon he ovat valmiita nostamaan huutojaan. Ethän myöskään halua maksaa huutamastasi tuotteesta yhtään liikaa…

Himoamani kaapin huutokaupan sulkeutumiseen on aikaa kolme päivää. Sivulla näkyy pohjahinta ja arvio mihin hintaan kauppa voisi toteutua. Pohdin hintastrategiaa ja ystäväni Kari (nimi muutettu) sanoo, ettei ole syytä höntyillä. Peliin lähdetään mukaan vasta kaupan sulkeutumispäivänä.

Vihdoin suuri päivä koittaa. Ystäväni Kari (nimi muutettu) kehottaa miettimään maksimihinnan, jonka olen valmis maksamaan sekä lyömään siihen päälle pari sataa kruunua, jotta summa päätyy epätavalliseen tai ei niin arvattavaan lukuun. Suurin osa huutajista laittaa tasasumman ja silloin ensimmäisenä sen summan asettanut vie potin.

Järkeilen sopivan summan, laitan sen laskuriin ja jään jännittämään.

Voittamisesta tulee vahva olo

Kolme minuuttia ennen huutokauppakohteen kaupankäynnin sulkeutumista alkaa tapahtua. Liikkeellä on selvästi pari tosi mielessä olevaa huutajaa, joiden ”huutoautomaatit” alkavat nokittaa hintaa 200 tanskan kruunua kerrallaan. Hinta nousee nopeasti ja pian jäljellä on enää yksi vastapelaaja. Sitten hänenkin tarjouskattonsa tulee vastaan.

Hinta ruudulla ei nouse enää. Minun tarjoukseni on kärjessä. Aikaa on enää yksi minuutti.

Jännitän ehtiikö kilpailijani vielä nakutella uuden isomman summan koneeseen.

Sekunnit kuluvat. Kunnes vihdoin ruutuun tulee teksti: ”Auction is closed.  You won Item 123456.”

Screenshot 2016-10-23 18.13.18.png

Sydän hakkaa nopeammin kuin aamun spinning-tunnilla ja riemuitsen voitostani. Hintakin jäi hyvän matkaa alle asettamani katon.

Näen huutokauppafirman sivulta, että  myynnissä on vielä toinen samanlainen kaappi, jonka huutokauppa sulkeutuu kolmen tunnin päästä. Sen hinta lähtee nyt hurjaan nousuun. Kuvittelen, että jossain päin pohjoista Eurooppaa on koti, jossa tunnelma on hieman kireänä möhlityn huutamisen jälkeen. Ja nyt pitää saada kaupat aikaiseksi hinnalla millä hyvänsä. Kaapin hinta päätyy lopulta neljänneksen omaani kalliimmaksi. Hymyilen ylimielistä huutokauppakeisarin hymyä tehtyäni heti ensimmäisellä kerralla loistokaupat.

Tekisi mieli huutaa heti jotain lisää. Voittamisesta tulee vahva olo. Ymmärrän nopeasti, että vakituisesti huutokauppoja nuohoaville tärkeintä on tehdä hyviä kauppoja muiden nenän edestä. Tavara tulee siinä sivussa ja ainahan sen voi myydä eteenpäin, jos se osoittautuu tarpeettomaksi.

Logistiikkaongelma

Huutokaupan voittaminen on vasta puoli voittoa. Vielä pitää saada kaappi Tanskasta Suomeen. Huutokauppakamari ohjaa eteenpäin rahtifirmoihin ja muistuttaa samalla, että kaapin voisi ystävällisesti hakea kolmen päivän kuluessa pois tai alkaa varastovuokra juosta. Tiedustelen vaihtoehtoja ja saan tarjouksen, jossa kuljetukselle tulee hintaa lähes saman verran kuin kaapille. Tarjoudun lähtemään hakemaan kaappia itse autolla ystäväni Karin (nimi muutettu) kanssa, mutta vaimo ei syty ajatuksesta. Sanoo, että rahti tulee kuitenkin halvemmaksi, sillä todennäköisesti päädymme matkalla nukkumaan petauspatjojen alle Kööpenhaminan D´Angleterreen syötyämme sitä ennen pitkän kaavan kautta Nomassa sekä lounaan että päivällisen.

Screenshot 2016-10-23 17.55.07.png
Huutokauppakeisarin arvolle sopiva krouvi.

Koska visio on paitsi mahdollinen, myös todennäköinen, tilaan kuljetuksen rahtiliikkeestä.

Ullatus!

Reilun viikon päästä kaappi saapuu lopulta ja yllättäen.  Yllättäen meidät pakkauskoollaan ja sillä, että sitä ei toimiteta kotiovelle kuudenteen kerrokseen. Toimituspaikan muutos vaatisi uuden palvelusopimuksen, jonka vuoksi kaappi on vietävä ensin takaisin keskusvarastolle ja tuodaan takaisin 2-3 päivän päästä uuden sopimuksen mukaisesti.

En tiedä onko toiminta aina näin joustamatonta vai ainoastaan nyt ja siksi, että jakelusta huolehtii Suomen Posti.

Mutta olemme siis tilanteessa, että keskellä kerrostalon pohjakerroksen porraskäytävää nököttää 85 kiloa painava kuormalava tukkimassa tehokkaasti kulkureitin.

IMG_7418.jpg
85 kiloa kuudenteen kerrokseen, kiitos!

Ei auta kuin alkaa purkaa pakkausta osiin rapussa. Saamme kuorittua arviolta 40 kiloa pakkausroipetta kaapin ympäriltä ja sen jälkeen kaapin mahtumaan juuri ja juuri hissiin.Mutta myönnettävä on, että arvoesine on hyvin pakattu. Ei naarmun naarmua kuljetuksen jäljiltä.

Asetamme kaapin paikalleen ja sijoitan sen sisään viritinvahvistimen, levysoittimen sekä levyt.

Borge Mogensen Oak Cabinet A232.jpg

Katselen kaappia ylpeänä ja mietin illan soittolistaa mielessäni. ”Eikö vain ole hieno?”, kysyn teini-ikäiseltä tyttäreltäni.

Mulla on vinyylillä alkuperäinen Toton Africa. Paljon parempi kuin se renkutus joka soi listoilla nyt…

”Joo kai, varmaan kiva”, kuuluu epäluuloinen vastaus ja mulkaisu vinyylikokoelmani suuntaan.

”Täältä löytyy kuule suakin kiinnostavaa musaa. Täällä on esimerkiksi alkuperäinen Toton Africakin. Paljon parempi kuin se renkutus, joka nyt soi listoilla. Foreigneria ja REO Speedwagonia. Ja Beach Boysin koko tuotanto tietysti…”

Vastausta ei kuulu. Tytär kuuntelee kuulokkeilla Spotifyita. No vielä nämäkin kelpaavat. Ihan niin kuin 15 vuotta vanha Fred Perry -verkkaritakkini, josta tuli yhdessä yössä nykymuotia…

Pesuhiiri vaihtaa uudelle toimialalle

Opettavainen iltasatu lapsille rakennemuutoksessa selviytymisestä

 

Olipa kerran pieni pesusieni. Se oli ihan hieno pesusieni ja sitä myytiin ihan Stockmannilla. Mutta silti se ei käynyt kaupaksi. Ei vaikka hintakaan ei ollut paha, vain 8,90 €. Se oli nätin värinen ja muodoltaan melkein hellyttävän pyöreä kuin hiirulainen. Nätti häntäkin sillä oli ja väri rauhoittava beessi, joka ei ketään ärsyttänyt, vaan pikemminkin miellytti silmää.

Silti kukaan ei ostanut sitä. Ei vaikka Stockmann laittoi sen kesäalennukseen ja hinta oli enää 4,90€.

Silloin pesusieni ymmärsi, että se on kilpailemassa ihan väärillä markkinoilla. Se oli nimittäin niin pehmeä, että sitä oli suloista painella poskea vasten, mutta ei sen avulla tullut pesemisestä mitään. Sen kosketus tuntui kuin olisi hierottu varovasti sormenpäillä ison miehen hartioita. Pesusieni tajusi, että sen on oltava ketterä ja vastattava nykyajan vaateisiin. On kouluttauduttava uuteen ammattiin.

Se päätti muuttua pesusienestä pehmoleluksi.

Ensi töikseen se rakensi itselleen uuden henkilöbrändin. Siitä tuli pesuhiiri, olihan se ihan suloisen hiirulaisen näköinen, häntä ja kaikki. Tuoteselostelaput saivat käydä korvista. Ne sai mukavasti lurpalleen, jotta saattoi asettua säälittävän näköisenä nököttämään kassan lähellä olevan hyllyn reunalle.

Screenshot 2016-08-29 20.47.05

Sinne se sitten kiipesi ja otti hellyttävimmän ilmeen ja eipä aikaakaan, kun hyllyn ohi käveli pieni Eeva-tyttönen, jonka oma pehmolelu oli juuri unohtunut lentokoneeseen. Pesuhiiren söpö olemus lumosi Eevan heti. Eeva poimi hiiren hyllyltä ja Eevan äiti maksoi Stockmannin kassaan pyydetyn mitättömän summan eli 4,90€ ja sai vielä kanta-asiakas pisteet kaupan päälle.

Pesuhiiri pääsi saman tien köllöttelemään Eevan mukana viehättävään töölöläiskotiin ja nätisti sijatulle vuoteelle. Ruuaksi se sai kallista norjalaista tuontijuustoa.

IMG_6625

Mutta kaikki sen vanhat toverit, jotka eivät olleet kyenneet vastaamaan ajanhengen vaateisiin, vaan olla möllöttivät epäkelpoina pesusieninä Stockmannilla, nököttävät siellä yhä. Kunnes ne lopulta pakataan säkkeihin ja lähetetään Bangladeshiin, josta niistä jyrätään tyynyntäytettä alemarketissa myytäviin tyynyihin.

Sen pituinen se.

Miehet, jotka lempivät paljon saavat hyvin lohta. Vaan entä naiset?

Makailin sängyssäni Målselvalla Rundhaug Gjestegårdin kuninkaallisessa sviitissä, Kongelige suite. Satavuotiaassa kalastushotellissa huoneen nimi on todellisuutta komeampi, mutta huone oli varsin viihtyisä ja mukava.

IMG_6179
Kuninkaallinen parisänky.

 

Pääsin samaan sänkyyn Mette-Maritin kanssa

Tässä huoneessa on kuulemma yöpynyt peräti kolme eri sukupolvea Norjan kuninkaita. Alhaalla aulassa näin valokuvan, jossa kruununprinssi Haakon kättelee omistajaa. Onkohan siis Mette-Maritkin nukkunut tässä huoneessa? Tai siis olenko fingerporilaisittain päätynyt jopa samaan sänkyyn Mette-Maritin kanssa?

prinzessin-mette-marit_gallery_normal
Mette-Maritin kuninkaallista keimailua.

Pohtiessani kummalla puolella parisänkyä Mette-Maarit sitten olisi nukkunut, palasi mieleeni juttu Reisalta. Kaverini oli käynyt kahvittelemassa kalastusluvat hänelle vuokraavan vanhemman rouvan, voisi kai sanoa suorastaan vilkkusilmäisen mummon luona.

”Onko tullut lohta?”, oli kysynyt mummo. Kaveri oli harmitellut saaliiden heikkoutta, johon norjalaismummo oli paukauttanut kahvikuppinsa takaa muina naisina kveeniläisen totuuden: ”Miehet, jotka lempivät paljon, saavat hyvin lohta.”

Koska parisängyssäni ei ollut muita lempimisen kohteita kuin minä itse yksinäni, päätin vetää kurahousut jalkaani ja marssia joelle. Kävellessä pohdin mummon lausetta uudestaan ja peilailin sitä kalalakaveripiiriini. Kyllähän kieltämättä kovimmat saamamiehet olivat aika ansioituneita useilla saamisen sektoreilla, kuten vaikkapa metsästyksessä. Mummon lauseen viisauden selittää varmasti sana ”saaliinhimo”. Se, jolla on vahva saalistusvietti, jaksaa yrittää enemmän ja viedä suorituksen loppuun asti: kahlata vielä vähän syvemmälle, heittää vielä pari heittoa, vaihtaa perhon ja yrittää vielä kerran.

Saalistava perhokalastaja saa enemmän

Ajatus tulee todistetuksi muutamaa tuntia myöhemmin, kun kaverini kahlaa kainaloita myöten vuolaaseen virtaan nähtyään vastarannalla ison lohen hyppäävän. Valmiina jo lopettamaan kalastusvuoronsa eli laskunsa, hän kuitenkin päättää tehdä vielä viimeiset yritykset, koska ei ole saanut heitettyä kunnolla kalan luokse perhoaan.  Ja pam! Iso kala on kiinni.Vain vahva saaliinhimo saa jatkamaan suoritusta, kun muuten on jo ihan maitohapoilla.

IMG_6237
Kalamiehiä paljon, saamamiehiä vähän.

Viidentoista minuutin taistelun jälkeen kala vie voiton, mutta sen koukutus itsessään oli työvoitto kalastajalle. Sinnikkyys on verrattavissa lauantai-iltaisiin soidinmenoihin yökerhojen baaritiskeillä, jossa 29 ensimmäistä naista antaa kyselijälle pakit, mutta se 30. päästää saatille.

Pari viikkoa myöhemmin Alta-joella pääsen todistamaan uudestaan lempimisen voimaa. Vesi on tulvakorkeudella ja kalastaminen todella vaikeaa. Roimimme hartiat kivistäen synkillä upposiimoilla keskivirtaan. Saaliiksi päätyy kuitenkin pääasiassa lähellä rantaviivaa uivia pienempiä lohia. Sen kolmen päivän aikana, jonka joella olemme, näemme saatavan 11 kilometrin kalastusalueella vain kaksi selkeästi isompaa kalaa. Molemmat saa sama – nainen.

Norjassa ainakin tietyillä joilla näyttää kalastus olevan koko perheen puuhaa ja naisia liikkeellä siinä missä miehiä. Monet pariskunnat kalastavat jaetulla kalastusluvalla ja jakavat myös yöllä sänkynsä asuntoautossa tai teltassa.

Screenshot 2016-08-14 12.37.26.png
Amerikkalainen näkemys perhokalastavasta naisesta.
Screenshot 2016-08-14 12.43.34.png
Norjalainen perhokalastajanainen tositoimissa.

Tiedä miten yö oli sujunut, mutta kalastusalueen isoin kala päätyi joka tapauksessa norjalaisnaisen siimanpäähän ja 12-kiloisen lohen kanssa taistelu kesti puolisen tuntia. Otteet olivat jämäkät ja määrätietoiset loppuun asti. Myöskään mistään hentomielisestä Catch & Release –kalastuksesta ei tällä saalistavalla perhokalastajanaisella ollut pienintäkään aietta, vaan kala kuoli silmänräpäyksessä saatuaan puukonviillon kitusiinsa.

Altalta ajatukseni siirtyvät Torniojoelle, jossa ystäväni oli kuullut lohta soutaessaan paikallisen Lapinmiehen kalansaantia edistävän filosofian: ”Pittääpi puhua naisista ja hengityksen pittää haista votkalle, niin se lohi ottaa.”

Ihan kaikkea tuota en allekirjoita, sillä oma kalastukseni on parantunut roimasti sen jälkeen, kun olen jättänyt votkan ottamisen kalareissuilla sikseen. Mutta mikä ettei sitä voisi vastakkaista sukupuolta ajatella vähän enemmänkin, jopa siitä puhella. Eihän se niin vastenmielistä ole. Siinä kun yksinään tuijottelee edessään joessa perhosiimaksi kutsuttua kelluvaa narunpätkää 16 tuntia vuorokaudessa…

 

Saamamies saapuu reissusta.

Madonna vuitton poseeraus

On kallista näyttää varakkaalta.

Aikoinaan maksukorttiyhtiön myyntimies pysäytti kaverini Oskin lentokentällä.

”Kiinnostaako kultakortti?”

”Mitä mä sillä teen?”

 ”No sä saat näitä ja näitä etuja, mutta onhan se viime kädessä kuitenkin statusta nostava asia: näytät baaritiskillä paljon paremmalta, kun maksat kultaisella kortilla.”

”Mihinkä voi panna nimen alle?

Status ja sen symbolit ovat kummia asioita. Ihminen maksaa mielellään asioista aivan turhaan ja aivan liikaa näyttääkseen varakkaammalta kuin onkaan. Minäkin mainosmiehenä, vaikka tunnen pelin kuviot.

Itse menin vielä Oskia pidemmälle. Kultainen korttini vaihtui platinaiseen ja vuosimaksu niin isoksi, etten kehtaa sitä tähän kirjoittaa. Vain koska minut kutsuttiin valittujen joukkoon, nauttimaan statuksesta jota kaikki eivät voi saada. – Lähettäkää tänne vaan, ei ole luova johtaja eikä mikään, jos ei ole platinaa lompakossa. Nauravat Cannesin baareista pihalle.

IMG_4492.jpg

Kun vuosimaksu sitten nousi kalliista törkeään, aloin miettiä, millaista statusta olen oikeastaan rahan eteen saanut? Onko yhdessäkään hotellissa kumarreltu syvempään, koska varaukseni on tehty platinakortilla? Onko yksikään lentoemäntä iskenyt silmää, koska Rimowassani roikkuu platina-matkalaukkutagi? Onko yhtään pitkäsääristä poviblondia liimaantunut baaritiskillä kylkeen, kun olen vilauttanut platinakorttia?

Ei ole.

Esimerkiksi edellä mainittujen asioiden näkökulmasta paljon järkevämpää olisi  ollut ostaa platinakortin vuosimaksuilla kuntosalikortti, muodikkaita pukuja ja käsintehtyjä kenkiä.

Päätin luopua statussymbolistani. Ja ihan hyvin on mennyt ilmankin.

Platinakortteihin liittyy paljon kylkiäisiä, kumppaneiden premium-kortteja. Teoreettisesti valtavia rahanarvoisia etuja, mutta käytännössä edut ovat niin ja näin.

Köyhtyvä keskiluokka maksaa viulut turhuuksien markkinoilla yrittäessään näyttää rikkaammalta kuin onkaan.

Otetaan esimerkiksi kortti, jolla pääsee sisään lentokenttä-loungeihin. Niissä saa sitten ahtaa tungoksessa sisäänsä niin paljon juomakelvotonta punaviiniä ja suolatikkuja kuin kehtaa. Ja kortin vuosimaksuun nähden saa kiskoa aika monta tonkkaa chileläistä caberneeta (arvoltaan 50 senttiä/litra) ennen kuin on omillaan. Mutta niin humalassa ei pääse enää koneeseen, korkeintaan ambulanssiin.

On korteissa toki jotain ihan oikeitakin etuja. Niitä hyödyntääkseen täytyy sitten jo reissata aika paljon. Voi päästä busineksesta firstiin Atlantin ylittävällä lennolla. Tai saada sen viimeisen vapaana olevan pöydän New Yorkin parhaasta ravintolasta. Kunhan budjetti aluksi kestää ostaa business-lipun Lontoosta Los Angelesiin. Asia, jonka suhteen työnantajat ovat viime vuosina harmillisesti alkaneet nitsuilemaan.

 

concorde
Platinakortti voi tuoda upgraden firstiin. Ensin pitää vain ostaa business-lippu.

Su0messa hyödyt sitten ovat vähemmässä. Tervetuloa sampanjamaistiaisiin muodolliseen 20 euron hintaan. Oikeastaan käy sääliksi suomalaisia raharikkaita, sillä mainosmiljonääri Ami Hasanin sanoin ”Suomessa ei saa luksusta rahallakaan”. On vaikea näyttää tyylikkäästi varakkaalta, vaikka olisi fyrkkaa. Ja jos niin tekee, niin juntit eivät tajua kuitenkaan olla kateellisia. Sama kun repisi tonnin seteleitä yksinään Ämmässuolla.

En nyt lähde edes spekuloimaan oikean jetsetin statussymboleista, sen värisistä korteista, joita on lähinnä Bonolla. Mutta toteanpahan vain, että köyhtyvä keskiluokka maksaa viulut turhuuksien markkinoilla yrittäessään näyttää rikkaammalta kuin onkaan.

Minua ette enää huijaa.

Paitsi ehkä kalastusliikkeessä. Onhan se hienompaa väsytellä lohi tonnin kelalla kuin millä tahansa tusinatuotteella.

tibor spey.jpg

Mitä musaa kuuntelin 35 vuotta sitten osa 2: Beach Boys

Törmäsin kaupassa musiikkilehteen, joka oli pakko ostaa. Kyseessä on Uncutin erikoisnumero, The Beach Boys -yhtyeen tarina. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Beach Boysin Pet Sounds -levyn julkaisusta. Levyn, jonka kriitikot ovat moneen otteeseen äänestäneet kaikkien aikojen parhaaksi pop-levyksi.

California girls ja Mellstenin tytöt

Screenshot 2016-05-11 22.04.20.png

1970-80-lukujen vaihteessa Espoon Haukilahti oli Suomen Kalifornia ja meno sen mukaista. Käytiin katsomassa Big Wednesday –elokuva, surfatiin, poltettiin nuotioita rannalla, juotiin kaljaa – ja kuunneltiin Beach Boysia. Alkuaikojen renkutuksia, joissa autot olivat nopeita, kundit cooleja ja kimulit kuumia. Suomessa noista kolmesta asiasta ei toteutunut oikeastaan mikään, mutta musa oli kuitenkin hyvää.  Niin hyvää, että vaikka olen musiikillisesti melkein, ellen jopa täysin lahjaton, Beach Boys kolahti siihen malliin, että piti ostaa ihan Landola ja Beach Boys -nuottikirja. Siltä pohjalta käännettiin suomeksi California Girlsin sanat ja marssittiin HSWC Surfersin sekalaisen rytmiryhmän kanssa äänitysstudioon: ”Loimaalla on aurinkoo ja pimut ruskettuu, Yyterin santojen raikkaat lyylit ne pitää kundit kuuminaan, vaan kumpa kaikki ne voisivat olla -oompa oompa oompa – tyttöjä Mellstenin!”

Vaikka tiedostavat ja  musiikkia ymmärtävät hieman vanhemmat ystäväni naureskelivat teinien surfailutouhuille, kukaan ei kuitenkaan kiistänyt Beach Boysin tai oikeastaan Brian Wilsonin neroutta.

Screenshot 2016-05-11 22.07.23.png
Rantajeesus.

Ikuinen arvoitus onkin, oliko Wilson edellä aikaansa Pet Sounds –albumin kanssa. Miksei Beach Boys pystynyt muuttumaan älykkäämmän musiikin tekijäksi niin kuin Beatles? Vai oliko syynä itse asiassa se, että Beach Boys –fanit eivät kyenneet. Heille Beach Boys oli osa rantaelämää ja sitten yhtäkkiä rantaelämä ei ollutkaan muodikasta, kun siirryttiin rauhanmarsseille.

Beach Boys hiipui 1980-luvulla tekemään kummallisia kappaleita ja keikkailemaan vanhoilla meriiteillä. Se Beach Boys, joka kävi Suomessa esiintymässä Kaivarin konsertissa 1993 oli jo vahvaa setämeininkiä.

Beach Boysin historia ja tämä uusi siitä kertova lehti on kyllä lukemisen väärti. Tarinasta saisi helposti 200-osaisen saippuaoopperan. Vahva isä kasvatti pojistaan bändin, kunnes pojat kenkivät isän pellolle. Tarinaan liittyy perheväkivaltaakin, isä Murry Wilson hakkasin Brian Wilsonia lapsena siihen malliin, että musiikkinerolta lähti kuulo toisesta korvasta. Bändin suosio kasvoi parissa vuodessa suhteessa Adelen tasolle. Seurasi huikeaa menestystä ja jet-set-meininkiä. Naisia, huumeita ja alkoholia. Brian Wilson vietti LSD-huuruissaan noin vuoden kodissaan biljardipöydän alla ja rakennutti asuntoonsa hiekkarannan, koska ei viitsinyt poistua sieltä (ja sävelsi huippumusaa samalla). Nuorin veli Dennis (ainoa, joka heistä osasi surfata) hukkui humalassa satama-altaaseen. Mike Love matkusti Intiaan meditoimaan Beatlesin joogin Mahareshin kanssa. Muut sähläsivät siinä välissä mitä ehtivät. Mutta hyvää musaa syntyi aika kauan.

 

Original surfin´ hits

IMG_4429

Surf-musiikki oli 1960-luvulla genrenä iso juttu Jenkkilässä.  Ja innostuivathan tyylistä ja stemma-laulamisesta monet muutkin: Beatles teki 1968 Back in the U.S.S.R-biisinsä surf-tyyliin ja ihan Suomessa asti nouseva bändi nimeltä Eppu Normaali levytti vielä 1979 kappaleen Lainelautaileva lehmänmaha rock´n´roll

Original Surf-biisit, jotka ovat melko kaukana Beach Boysin, Jan & Deanin ja varsinaisten 60-luvun surf-bändien musasta, tulivat yleisön suosikeiksi myöhemmin, muun muassa Quentin Tarantinon leffojen myötä. Tunnetuin lienee Pulp Fictionissa soinut Dick Dalen Misirlou  . Näissä originaalibiiseissä soi enemmän Havaiji ja kipaleet olivat pääasiassa instrumentaalisia.

 

Pet Sounds

Pet sounds.png
Yksi maailmanhistorian parhaista pop-levyistä.

Oma Beach Boys-fanittelu on sittemmin jäänyt lähinnä vinyyli Pet Soundsin soitteluun. Toissa vuonna kyllä iski tunteet pintaan, kun BBC Music oli tehnyt lievästi sanottuna reteällä budjetilla uuden version Pet Soundsilla olevasta God only knows -kappaleesta, jossa esiintyi valtava määrä maailman huippuartisteja. (Olisin ehkä paheksunut, jos YLE olisi käyttänyt veronmaksajien rahoja samaan malliin, mutta nyt vaan nautin). Mukana ovat muun muassa Elton John, One Direction, Stevie Wonder, Pharrell Williams. Jake Bugg, Lorde, Emeli Sandé, Chris Martin, Kylie Minogue, Paloma Faith, Sam Smith, Florence Welch, Chrissie Hynde ja Brian May.

Ja kaiken keskellä hauras Brian Wilson, jonka ääni jaksoi vielä kantaa parin kertosäkeen verran.

On se hieno kappale.

 

Mitä musiikkia kuuntelin 40 vuotta sitten? Osa 1. Wigwam.

 

Ystäväni, mainosmies ja muusikko Nynny-Folkkari puhkesi hämmästyksiin, kun aloin aivan yllättäen hyräillä Wigwamin biisiä Nuclear Nightclub. Sanottakoon, että vain muusikko voi tunnistaa biisin lahjattomasta hyräilystäni, mutta yhtä kaikki ihmetyksen aihe tällä minua kymmenisen vuotta nuoremmalla folk-muusikolla oli mistä ihmeestä minä voin tietää Wigwamin?

Hyvänen aika. Minähän kuuntelin Wigwamia jo ennen kuin Nynny-Folkkari oli edes syntynyt. Wigwamin Nuclear Nightclub oli kuuminta hottia Haukilahden Kesoilin jukeboksissa vuonna 1976. Kun jukeboksiin livautti sisään 50-pennisen ja valitsi Freddie are you ready -biisin sai hyväksyviä katseita naapuripöydässä vihreissä maihareissa istuvilta, pitkätukkaisilta proge-miehiltä.

Vaikka en paljoa musiikista ymmärräkään, ymmärrän että Wigwam on kautta aikojen yksi kovimpia suomalaisia bändejä (heti Hurriganesin jälkeen), jonka maailmanvalloitus jäi toki suomalaisittain torsoksi, vaikka laulusta vastasi aivan alkuperäisellä brittienglannilla Jim Pembroke.

 

Tästä sunnuntai-iltapäivän ratoksi kipale soimaan. Kuulostaa hyvältä yhä.

 

Tarkkana saa sitten olla fanituotteiden kanssa ulkomailla, ettei käy kuin Jarlalle.

Screenshot 2016-04-02 13.49.41