Eiväthän viimeiset sanasi ole: ”Mitä vittua?”

 

”Mitä vittua?”

Mitkä mauttomat ja alatyyliset päätössanat ansiokkaalle elämälle.  Tällainen sanapari pääsi nimittäin suustani, kun hyvinkääläinen, liikennevaloihin tottumaton kuski posotti punaisia päin ja oikealta hööki pakettiauto kohti tuhatta ja sataa. Kohti minua, joka istuin valkoisen Skoda Octavian pelkääjän paikalla. Ja sanoin ”Mitä vittua?” lähestyvää pakettiautoa katsellessani.

Olen pettynyt itseeni. Enhän edes tapaa kiroilla. Pahimmillaan sanon pannahinen vieköön. Tuollaisesta MV-lähdöstä olisi puuttunut kaikki arvokkuus.

Onneksi pakettiauton kuljettajalla olivat hoksottimet kohdallaan ja katse tiessä eikä kännykässä. Hän jarrutti ja me ehdimme alta pois.

Tilanne oli samaan aikaan yllättävä ja hämmentävä. Miten ihminen reagoi tilanteessa, jossa reagoi kenties viimeisen kerran?

Suurin osa jäänee suu hämmästyksestä auki toljottamaan kohtaloaan silmiin. Eikä saa sanaa suustaan. Vain epämääräisen örähdyksen, karjahduksen tai kirkaisun.

Minä sain, kiitos pakettiauton kuljettajan, uuden mahdollisuuden hioa päätöspuheenvuoroani.

Mutta mikä sitten olisi sopivan arvokas ja napakka päätöslausuma ihmiselle, joka on käynyt ihan Linnan juhlissakin? Aikaahan ei todennäköisesti ole liikoja, ainakaan onnettomuustilanteessa.  Siksi juttaurpilais-tyyppinen ”Aivan aluksi haluan kiittää.…” on täysin poissuljettu.  Todennäköisesti kaikki on ohi ennen kuin päästään alkua pidemmälle, edes ensimmäiseen kiitettävään.

Jutta Urpilainen
Aina ei ole aikaa kiittää. Kuva: Seura-lehti.

Siis tiivistystä, tiivistystä.

Isänmaan puolesta, Pro Patria, olisi ylevä, mutta jos esimerkiksi istuu valkoisessa Skodassa ja joutuu pakettiauton liiskaamaksi, tilanteessa ei ole juuri sen enempää mitään ylevää kuin isänmaallista. Taustalla ei soi Ateenalaisten laulu.

Täytynee etsiä siis vaihtoehtoisia lauseita. Yleispätevän löytäminen on vaikeaa. Ylevän vielä vaikeampaa.

Roomassa voi sanoa: ”Nähdä Rooma ja kuolla”. Mutta se ei sovi Tampereelle. Tampereella sopisi sanoa vain ”Oho.” Tai jos on puheliaalla päällä: ”Ny tää lähtee. Se on moro.”

Muita yleisiä lauseita voisivat olla: ”Molskis ja roiskis”, ”Käymään vain tänne tullaan, eikä olemaan”, ”Morjens, sanoi Eemeli” tai ”Sidu, sanoi ruotsalainen” (Jos on Haaparannassa, lause on hyvin käyttökelpoinen, kun rajaseudulla ymmärretään molempia kieliä).

IMG_7880.jpeg

Nahkurin orsilla tavataan

Yksi asia on varma. Mihinkään tunnustuksiin tyyliin ”Minä surmasin Olof Palmen” ei kannata ryhtyä, sillä nykyajan lääketiede tekee usein ihmeitä ja jos jääkin henkiin on vaikeuksia edessä. Siksi ei myös kannata ottaa esille oletetulla lähdön hetkellä mitään salaisia paheita tai tunnustaa vieruskaverille vaille vastakaikua jäänyttä rakkautta.  Se olisi muutenkin pateettista.

Jos on mitenkään mukana politiikassa, aina sopiva viimeinen lause on: ”Nahkurin orsilla tavataan”. Siellä on kuuleman mukaan jo paljon poliittista kermaa hapantumassa.

Viimeisissä sanoissa on myös paljon kansallisuuseroja. Opin sen pienenä poikana Korkeajännitys-lehtiä lukiessani. Englantilainen lentäjä sanoi lopun koittaessa: ”Apua Hudson, minä palan. Taidan kuolla…” Kun saksalainen sai luodin mahaansa, hän heitti aseensa sivuun, kaatui ryhdikkäästi selälleen ja sanoi vain:  ”Argh…”.

Screenshot 2019-10-09 19.49.09
Runsaspuheinen saksalainen.

Kun asiaa ajattelee yleisimmin kansallisesta näkökulmasta niin parhaat lähtösanat suomalaiselle taitavat olla: ”No niin.”

Se tarkoittaa joko: ”Johan tässä ehdittiin olemaan”, tai: ”Näin tässä kävi”, tai: ”Miksi minulle kävi tässä näin?”, tai: ”Kyllä minä tiesin, että minulle käy vielä joskus näin.” (Ja tarkoittaa se ”No niin” aika paljon muutakin, mutta en nyt ala esittämään No niin-sanonnan ulottuvuuksia Ismo Leikolaa paremmin, katsokaa videoklippi itse tästä. Se se vasta hauska on.)

 

Ketoosipäiväkirja eli kannattiko 10 viikon piina?

 

1.4.

Aprillipäivänä aloitan vähähiilihydraattisen dieetin. Ammattilaisen ohjauksessa ja suosituksesta. Ruokavaliolla olen ollut koko talven. Paino on pudonnut mukavasti ja nyt on aika rutistaa itsensä rantakuntoon. Mikä sinällään on turhaa, kun en rannalla viihdy. Mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Joku kutsuu mallia ketoosiksi. Itse puhuisin vain vähähiilarisesta ruokavaliosta, koska kovempina treenipäivinä puuroa on pakko syödä, että palautuu. Mutta puuropäiviä on viikossa vain kaksi. Mitenhän ne loput sujuvat? Hieman huolestuttaa dieettiin kuuluva runsas kananmunien määrä. Päivässä niitä menee kuusi ja  viitenä päivänä viikossa. 6 x 5 pv x 10 vkoa: 300 kananmunaa.

 

10.4.

Reilu viikko dieetin alkamisesta. Eilen illalla hain vaimon lentokentältä. Matkalla olin ajaa punaisia päin. Ketoosi näyttää vaikuttavan minuun niin, että reagointikyky ja ajatuksenjuoksu hidastuu. Ei paljon, mutta liikaa. Ja hämäränäkö huononee.  Ajan Sturenkatua ja luulen, että minulla on vihreät. Mutta vihreässä valossa palaakin nuoli oikealla ja oikealta tulee toista kaistaa autoja. Ehdin jarruttaa juuri ennen todellista vaaraa, mutta pelästyn. Loppumatkan ajan kieli keskellä suuta.

Huomenna on kovan sykkeen treeni. Se on hyvä päivä. Silloin saan syödä puuroa. En olisi ikinä uskonut, että puuro voi maistua niin hyvältä.  Sekaan herukoita ja mustikoita. Yhtä herkkua kuin vetäisi unelmatortun kahdella haukulla Fazerin kahvilassa. Siinä kassalla.

 

16.4.

Onko tässä syömisen kurjuudessa mitään järkeä?

Ehkä on ehkä ei, mutta hyvän olon tunne, jonka joka aamu kokee, palkitsee paljon.

Kun on koko aikuisikänsä ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen, tulee hyvä mieli, kun näkee lihasten paljastuvan pikkuhiljaa traanikerroksen alta.

Hienointa on havaita, että muutos on ylipäänsä mahdollista vielä 55-vuotiaanakin. Tämä on monen pikkuhiljaa pulskistuneen mentaaliongelma. Sitä luulee syntyneensä ylipainoiseksi. Mutta niin se vain on, että luut ovat kaikilla saman painoiset ja loppu on siitä kiinni, mitä syö ja miten liikkuu.

 

19.4.

Olen alkanut tutkia kaupassa, mitä ihmiset lastaavat kassahihnalle. Paheksuen. Tuokin tuossa kolmikymppinen ihminen on syömässä itseään pilalle roskaruoalla… Vaikka mitä se minulle kuuluu. Tehköön jokainen niin kuin haluaa. Toisaalta minä maksan kaikki ylipainoisten lonkkaleikkaukset ja muut elintasosairauksien hoidot veroissani. Pitäisikö huonoihin elämäntapoihin kuitenkin suhtautua jyrkemmin?

 

25.4.

Noin kahdeksan viikkoa jäljellä. Alan suunnitella mitä syön, kun rypistys on ohi. Aamutreenien jälkeen menen Hakiksen torille kahvilaan, eteen iso kahvi, lihis ja munkki. Rasvaa ja sokeria. Nam.

 

1.5.

PT:ni Suski raportoi lomamatkalta Gdanskista nähneensä keskitysleirimuseossa käynnin jälkeen painajaisunta. Minä esiinnyin siinä. Olin ollut laihempi kuin nälkiintyneet leirivangit ja kun hän oli kysynyt minulta, eikö dieetti ala mennä jo pitkäksi, olin huutanut vihaisesti: ”Tämä on vasta alkua!” Vähän huolestuttaa, kun alan jo kummitella muiden unissakin.

 

Tästä nälkäunesta pelästyneenä tein taikinakuoreen leivottua hirven ulkofilettä eli Beef Wellingtonia. Ehkä vappuna voi vähän hiilaroida, kun ei ole simoissa.

IMG_9011.jpg

5.5.

Taas viikko takana. Vyö kiristyy jo viimeiseen reikään. Treenit kulkevat ja rautaa nousee salilla koko ajan vähän enemmän. Oma painokin kävi jo kehonkoostumusmittauksen eli Inbodyn määrittämän ihannepainon alla. Hyvin menee siis. Paitsi että salaatti ja raejuusto aamulla alkavat pykiä. Kananmuniin en ole kyllästynyt. Mäntymäen luomumunat ovat erittäin hyviä. Parasta mitä Hyvinkäältä tulee. Mutta odotan yhä ja aina innolla korkean sykkeen treenipäiviä, jolloin saa vetää puuroa. Niin kuin huomenna aamulla.  Puuroa, puuroa, puuroa. Ja sekaan marjoja. Syy mennä aikaisin nukkumaan.

IMG_0025.jpeg

 

7.5.

Ensimmäisen kerran aikuisiällä vedin todistetusti kaksi leukaa, ihan kunnolla ja alhaalta asti. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta ei ole sellaiselle, joka ei koulussa päässyt kiipeämään jumppasalin kattoon kohoavaa köyttä ylös senttiäkään ja on painanut 20 vuotta yli sata kiloa. Voima ylös, paino alas -metodi alkaa vihdoin tuottaa tulosta…  Suihkussa havaitsen myös, että vuosikymmenien herkuttelulla kasvatetut man boobsit ovat alkaneet hieman pienentyä.

 

10.5.

Haaveilen ääneen PT:lleni dieetin loputtua itselleni sallimaa herkkuhetkeä torikahvilassa, siis lihistä ja munkkia. Valmentajani kehottaa varmistamaan, että vessa on lähellä, koska yllättävä ravintoketjun muutos voi panna pakoputken laulamaan.

 

18.5.

Paino on asettunut 88,4 kiloon eli Inbodyn ihanteeseen. Silti tuntuu, että vartalo hoikistuu ja niin pitääkin. Treenithän jatkuvat. Kaivoin helteiden kunniaksi kaapista t-paitaa ja käteen osui noin kahdeksan vuotta vanha Lacoste-paita, joka taisi olla jo ostaessa vähän pieni (silloin olin siis edellisen kerran hoikassa kunnossa). Nyt se mahtui päälle täydellisesti. Vaimo väitti, että näytän komealta. En tiedä kehuiko vain, että mielenterveyteni pysyisi kasassa. Tekisi mieli käydä mittaamassa laajempi näkemys mummotunnelissa, mutta en kehtaa. Kokemus voisi olla traumaattinen, vaikka tutkimusotoksen mielestä olisinkin vetävässä kunnossa.

 

22.5.

Fysikaalisessa hoidossa. Makaan hoitopöydällä ja mietin, että olisi kohteliasta keskustella jotain. Mutta mieleen ei tule mitään. Päässä pyörii tyhjää ja lopulta torkahdan kattoon tuijottaessa. ”Ei se mitään”, sanoo fyssari. ”Se on ihan normaalia ketoosissa. Eikö ole aika rentouttavaa?”

On se.

 

24.5.

Elopainossa uusi pohjalukema 88 kg. Onneksi on puuroperjantai tiukkojen treenien päälle. Salaatti ja raejuusto aamiaiseksi alkaa maistua entistä pahemmalta…  ja kuukausi  vielä jäljellä. Hekumoin edelleen, mitä syön aamiaiseksi vikojen treenien päälle toriaamiaisella. Lihis on vaihtumassa karjalanpiirakkaan munavoilla. Mutta päälle munkkipossu. Kumma kyllä ei tee yhtään mieli hampurilaista tai pitsaa. Enempi pientä rasvaista ja sokerista herkkupalaa, kuten possumunkki. Munkkipossu. Omenahillolla. Nam.

IMG_9042
Lohta, broccolia ja pinaattia. Normilounas.

26.5.

Kuuntelen radiota ja huomaan, että selkouutiset ovat oikein hyvät ketoosin sumentamalle mielelle.

 

28.5.

Tähän on tultu. Ilmoittauduin ylimääräiseen sykejumppaan, että saisin syödä puuroa.

 

2.6.

Painossa uudet pohjat 87,5 kg. Pikku hiljaa mennään alaspäin. Painoindeksi edelleen ylipainon puolella, mutta kuten todettu moneen kertaan, sitä on turha tuijottaa, jos treenaa. Peili kertoo paremmin saman asian yhdellä vilkaisulla.

 

 

3.6.

Työmatka Tukholmaan. Mitenhän kaksipäiväinen kongressi sujuu kanelipullamaassa. Edessä on tiukka Creative workshop, joka ei ihan istu ketoosimiehen hidastuneeseen ajatustoimintaan. Saapa nähdä, selviänkö ilman pullaa.

 

6.6.

Hyvinhän se meni. Ruotsalainen työkaveri katseli hämmästyneenä aamiaistarjotintani, jolla oli kaksi keitettyä kananmunaa, salaattia ja raejuustoa. Mutta ei sanonut mitään. On ne niin kohteliaita. Olisi pitänyt siipaista viiva Kallen kaviaaria kaniksen päälle, niin olisin ollut ruotsalaisempi.

 

10.6

Kalassa Norjassa. Askel nousee kevyesti, mutta ketoosieväillä ei pärjää. Aavistin asian ja otin parin pakettia ruispuikuloita mukaan.  Käyn ostamassa kaupasta väliin kevytjuustoa ja keittokinkkua.

Reilu painonpudotus on ollut hyvä asia. Jyrkät mäet nousevat hengästymättä. Sellaisetkin, joiden jälkeen on ollut ihan kieli vyön alla vuosi sitten.

 

13.6.

Takaisin reissusta. Väsyttää ihan sikana. En tiedä onko syy valvominen vai hiilarien puute. Proteiinipatukoilla piti fuskata, ei olisi jaksanut muuten. Tuli kalasteltua 12 tunnin päiviä ja käveltyä todella paljon.

 

15.6

Ketoosiin loppurutistus alkaa: kaksi viikkoa. Inbody eli kehonmittaus varattu 29.6. Pistin vapaaehtoisesti viikon lisää dieettiin. En tiedä miksi. Alkaakoo ketoosi hallita mieltäni? Ketoosiin on kuulemma helppo mennä, mutta sieltä on vaikea tulla pois.

 

17.6.

Painossa uudet pohjat 86,5 kg. Painoindeksi 25,3. Luut alkavat kohta törröttää, mutta huomaan, että ikäihminen ei pääse helposti pömppömahasta eroon.

Näin yöllä unta, että tilasin viinerleikkeen perinteisessä grillissä. Myymässä ollut vanha täti kysyi: ”Oletko varma? Ettei ala kaduttaa.” Annokset olivat valtavan kokoisia. Tilasin, vaikka tiesin että kadun. En muista söinkö leikkeen unessa.

 

23.6.

Juhannus. Vielä viikko. Luvan kanssa suomalaista Juhannusruokaa. No siihen ei meillä kuulunut makkara, mutta uusia perunoita, silliä, lohta ja ruisleipää. Kieltämättä hyvää. Sallin itselleni myös mansikkakakkua.

Huomaan tottuneeni säännölliseen syömiseen ja suurin ongelma tällaisena juhlapyhinä ovatkin enemmän venyvät ruoka-ajat kuin herkuttelu.

 

25.6.

Kuntokoulun kevätlukukauden päätös ja kurssijuhlat. Tavoitteet saavutettiin painonnostossa, vaikka rima heiluen. Olen vihdoin päässyt nostamaan punaisia miesten painokiekkoja.  Fiilis mahtava. Nopea suihku ja juhlat torilla. Ennakkouhosta huolimatta ei kuitenkaan tee mieli lihapiirakkaa. Otan kahvin ja possumunkin. Se maistuu hyvältä, mutta ei niin taivaalliselta kuin kuvittelin. Juhlan jälkeen on vielä sen verran nälkä, että poikkean Mäkkärissä – puurolla.

IMG_9874.jpg

 

 

Pari päivää pitää vielä himmailla, sillä lopullinen kehon läpivalaisu on vasta lauantaiaamuna. Suolta ei sovi täyttää huonosti sulavalla tavaralla, jos meinaa saada hyvät lukemat tauluun. Siispä takaisin salaattiin, raejuustoon ja broilerin fileeseen. Voi olla, että lauantain jälkeen en syö kanaa ja raejuustoa vähään aikaan…

 

 

26.6. Mittaan huvikseni verenpaineeni. Kahden mittauksen keskiarvo on 100/69. Noin kahdeksan vuotta ja laskennallisesti 25 kiloa sitten (laihtunut 20 kiloa ja lihasta lisää 5 kiloa) käydessäni lääkärissä valittamassa flunssaväsymystä, verenpaineeksi mitattiin 170. Lääkäri sanoi, että lääkityksen voisi aloittaa heti, mutta suosittelen laihduttamaan kymmenen kiloa mieluummin. Nyt alkavat olla lukemat kohdallaan. Aamupaino 86,6.

 

27.6.

Heitätti pitkin päivää, en tiedä onko univelkaa vai ketoosiheikotusta. Meinasi mennä Lidlin kassajonossa ihan kuppi nurin ja tulla hermo, kun oli niin nälkä. Tämä salaatin syöminen ei jostain syystä edistä loppukiriä. Ehkä puuro laittaisi paremmin suoleen vauhtia.

Huomenna on taas kovemmat treenit. Ja puuroa.

Huipennus ja ehkä huippaus on luvassa lauantaiaamuna. Ensin verikokeet klo 7.50 ja sitten klo 9.00 Inbody. Siihen asti 12 tuntia syömättä.

 

28.6.

Buffalo soldier, didn’t like pasta…. Nyt alkaa mennä jo ketoosi korviin asti ja jutut huonoksi. Miten tässä lopussa alkaa viiraamaan, kun tähän asti on mennyt melko hyvin. Ehkä kesä toi arkiliikuntaa kuten halonhakkaamista siihen malliin, että tarvitsisi olla vähän tukevammat sapuskat. No huomenna tämä on ohi.

Ketoosikeinottelu minun kohdaltani saa jäädä tähän kokeiluun. Rasvaa on kyllä lähtenyt ja 4,5/6 sikspäkistäkin näkyvissä. Mutta ihmisen normaali elintoiminta kaipaa puuroa ja ruisleipää. Melko vaatimattomiksi jäävät nämä hiilaripaaston aikana syntyneet haaveet. Ei tee mieli ranskalaisia tai pizzaa, ei makkaraa eikä kaljaa. Ylellisyytenä voisi maistua hilloleipä aamulla ja mustikkapiirakka isolla jädelällillä mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ehkäpä sen voisi nyt sallia itselleen. Salaatit, jossa on raejuustoa ja kaupan valkuaispötkö sekä broilerinfilee tomaattikastikkeessa menevät dispoon vähäksi aikaa. Kananmuniin en ehtinyt kyllästyä sinällään, mutta kaksi päivässä riittää niitäkin jatkossa.

 

IMG_5624
Hyvinhän se meni. Viime elokuusta hävisi vyötäröltä 30 voipakettia. Ja jos katsotaan kahdeksan vuoden taakse, jolloin aloitin kuntoilun, määrä nousee 50:een, kun huomioidaan kasvanut lihasmassa.

29.6. End of the show. Hyvät paperit tuli Inbodysta. Sanoin mittaajalle, että olen tiputtanut painoa noin 15 kiloa syksystä, että saas nähdä, miten lihaksien on käynyt. ”Veikkaan, että 1,5 kiloa lihasta on lähtenyt”, vastasi mittaaja. Tuumin itsekseni, että noinkohan. Ravintovalmentajani tuntuu kyllä tietävän mitä tekee ja tarkoitus ei ollut laihtua lihasmassaa hävittämällä.

IMG_9937.jpeg

Ja niinhän se oli. Ei ollut lähtenyt oikeastaan yhtään lihasta. Mittaaja ihmettelee ääneen tulosta ja käy läpi raporttia. Rasvaprosentti on 12,8. Ei tarvitse olla kuulemma yhtään alempi, kymmenessä menee jo alipainon raja.  Kehonsisäinen viskeraalirasva on laskenut lukemaan 50, joka on ihan mittariston alarajoilla. Urani aallon pohjassa kymmenen vuotta sitten lukema oli 170. Enää ei tarvitse pelätä akuutisti infarktia, sillä viskeraalirasva on juuri sitä tappavaa tavaraa, mitä kertyy sisäelimien ympärille. Paino putosi syksyn 100,6 kilosta 85,6 kiloon eli yhteensä 15 kiloa. ”Erinomainen tulos sun ikäiselle”, sanoo mittaaja. Olisi se monelle nuoremmallekin mietin, mutta en jaksa saivarrella. Olen vain iloinen.

IMG_9989.jpeg

Entäs ne 300 kananmunaa, jotka Lannistumaton Luke veti dieetin aikana? Nousiko kolesteroli? Ei merkittävästi. Arvo oli verikokeessa 4,4. En ala esittämään lääketieteellistä analyysia, kun ei ole siihen rahkeita, mutta oletan että keltuaiset eivät jää pyörimään suolenmutkaan, kun aineenvaihdunta on muuten vauhdissa.

 

10.8. Kirjoitan muistiinpanoja puhtaaksi kesäloman jälkeen. Huomaan hieman aiemmin tekstissä vannoneeni, että en syö enää koskaan aamiaiseksi salaattia, raejuustoa ja kananmunia. Nyt huomaan syöväni. Koska teki mieli. Niin kumma on ihmisen mieli.

IMG_9902
Dieetissä on tärkeää syödä vitamiineja, kun ruokavalio menee yksipuoliseksi. Anopilta peritty dosetti on kätevä apu.

Kun ihminen nukkuu, se ei saa kalaa

 

”Kun ihminen nukkuu, sille ei tapahdu mitään. Mutta kun se ei nuku, se voi saada vaikka kalan.” Sanoi Nykäsen Matti. Ja sanoi kaverini, kun oli saanut kalan puolen tunnin kalastuksen jälkeen. Mieli virkeänä ja kroppa täynnä energiaa.

 

Ja oikeassahan se Matti oli, ei kalaa saada sängynpohjalta. Mutta kun kalansaanti käy vaikeaksi, työpäivät pidemmiksi ja yöunet lyhyemmiksi, kannattaisi ehkä silläkin riskillä, että ihmiselle ei tapahdu mitään, harkita nukkumista. Nimittäin väsyneenä kalastaminen ei ole kovin tehokasta. Se muuttuu monotoniseksi hakkaamiseksi, jossa edelleen ihminen voi saada kalan, mutta enenevissä määrin vain tuurilla.

Puhun toki vain omasta puolestani ja 55-vuotias jaksaa ilman unta vähemmän kuin 25-vuotias. Vaikka muuten hyvässä kunnossa olisikin.

Oma kauden avausreissumme alkoi alussa kuvatulla onnistumisella, kympin lohella.  Alku näytti loistavalta, ellei suorastaan mahtavalta. ”Alla får”, niin kuin Hammerfestin lauantai-illassa tavataan sanoa. Siimaa veteen vaan.

Vaan kun ei kuitenkaan.  Mitä lienee taas lohen jumalien päässä liikkunut, mutta kaloilla pysyi kolme päivää perätysten suu kiinni, vaikka kaikki oli kohdallaan veden korkeudesta ilmanpaineeseen.  Varovaisia vetoja, joku tulisempi tukistus perhoon, mutta ei yhtään tartutusta.

Kun kaksi lupaa kolmesta on kalastettu, ihmistä alkaa jo hermostuttaa, tauot vähenevät ja kalastustunnit lisääntyvät. Iske, iske, iske.

Ehkä ihmisen pitäisi tehdä juuri toisin päin. Mennä nukkumaan.

IMG_1235
Gone sleeping.

Saako jälkiviisas kalaa?

Kun paluumatkalla mietin viimeistä kalastuspäivääni pienten päiväunien jälkeen, tuli mieleen aika monta asiaa, jotka olisi voinut tehdä toisin. Jos olisi tullut mieleen joella. Mutta ei tullut, kun väsytti.

Olisin voinut vaihtaa siimaa synkempään tai kelluvaan. Olisin voinut kokeilla ihan pientä perhoa, joka olisi vaatinut uuden, ohuemman perukkeen rakentamisen. Mutta ei tullut mieleen ja jos olisi, en tiedä olisinko jaksanut. Sen sijaan vedin ringissä samalla tyylillä pää tyhjää täynnä, perhon väriä sentään välillä vaihtaen.

Se, että vääntäytyy jokivarteen ja jotostelee kalapaikoille, jossa tekee yhden tai kaksi laskua vain huomatakseen ettei heitto maistu, on ihan turhaa ja  vie vähimmilläänkin pari tuntia, jos ei asu jokirannassa. Sen ajan enemmän nukkumalla seuraavan päivän kalastus olisi paljon energisempää. Ainakin itse olen huomannut, että kun väsy iskee, fiilis muuttuu. Ei jotenkin huvita. Mutta silti ihminen psyykkaa itsensä liikkeelle: jos se reissun ainoa kala iskisi juuri nyt.  Kun olisin nukkumassa.

Tämä on kenties hienoin torkkupaikka mitä olen joen rannassa tavannut. Orklan Pollen-poolin vierasmaja.

 

Toki jos kaloja näkyy kannattaa yrittää, mutta jos joki on vaitonainen ja aurinko painunut vuorten taa aikoja sitten, odotukset ovat heikommat. Ainakin oman kolme vuosikymmentä kestäneen lohiurani aikana kalastus on hiljentynyt auringon laskettua.

Moni perustelee yökalastusta, sillä että kalat eivät ole niin arkoja, kun on vähän hämärämpää. Saattaa pitää sekin paikkansa, etenkin kun ollaan Finnmarkissa keskellä kesää. Mutta ihan yhtä hyvin olen saanut kaloja keskellä kirkasta päivää ja hellettä. Kun osuu nousukalaparveen, lohi voi ottaa milloin tahansa. Muina aikoina vieläkin oleellisempaa mielestäni on päästä kalastamaan paikka, joka on saanut rauhoittua. Todennäköisin aika löytää pooli koskemattomana on aamuviideltä. Sitkeimmät iltavuorolaiset ovat luovuttaneet kolmen neljän aikaan ja moni muu könyää rantaan vasta kahdeksan yhdeksän aikaan aamukahvit rauhassa nautittuaan.

IMG_6264
Kun huoneen ovessa on tällainen teksti, näkee unia isoista kaloista.

Notes to myself: kun järki on jäässä

Taas siis tiedetään, mikä olisi järkevää. Suunnitelman toteutuminen on toinen juttu. Vaatii kovaa luonnetta vetää peittoa korville, kun muu porukka painuu joelle illan hämärtyessä.

Tein kuitenkin itselleni muistilapun, jonka aion laminoida ja kiinnittää hakasella kalastustakin taskuun.

Antti, kun alat väsyä: 1. Mene nukkumaan. Ota edes vartin torkut lepikossa. 2. Jos et mene: kokeile vaihtaa siimaa. 3. Kokeile vaihtaa ihan erilaiseen perhoon kuin muut. 4. Kokeile niin pientä perhoa, ettet ikinä usko sen pitävän isoa kalaa. 5.  Kokeile pinturia. 6. Vaihda uittotyyliä, korjaa, nyi, vemputa. 7. Kalasta joka heitto loppuun asti, kala ottaa usein ihan rannan tuntumasta. 8. Keitä hyvät kahvit ja istu hetkeksi katsomaan, mitä joella oikeasti tapahtuu. 9. Hoida energiatasot kuntoon. Kaiva Kvikk Lunjsi taskusta. 10. Kalasta sellaisia paikkoja, joita et ole jo kalastanut.  Niitäkin, joista kala ei ole kuulemma koskaan iskenyt. 11. Usko siihen mitä teet.

IMG_4834
Kalamies on ollut hereillä oikeaan aikaan.

Jos kaiken tämän jälkeen on sellainen olo, että ei tästä mitään tule, palaa kohtaan yksi.

 

Vakavia neuvoja lukiolaisille lukuvuoden päätteeksi

Nykyinen lukion lukutahti hirvittää, ennen selvisi viime hetken ryhdistäytyjäkin korkeakouluun. Tänä päivänä taitaisi käydä kehnosti.

Tyttäreni ovat huippuoppilaita. Molemmilla on melkein kympin keskiarvo yhdessä Suomen parhaista kouluista. Tämän menestyksen imussa omat muistikuvani koulunkäynnistä ovat silottuneet ja arvosanani hilautuneet vuosi vuodelta mielessäni paremmiksi. Ei kai noin fiksuilla tytöillä voi olla lahjaton isä.

Siksi olinkin aika yllättynyt, tai sanotaanko suorastaan järkyttynyt, kun työpöydän laatikkoa kaivellessa törmäsin vanhoihin todistuksiini. Lukion kakkosen kevään päästötodistuksen keskiarvo oli karu 7,3. No, tuon ajan tiukemman arvosanapolitiikka huomioiden tuollainen keskiarvo olisi nykytasolla noin 8,7. Mutta kieltämättä keskiarvo kertoo, että lukion alussa on selkeästi tullut keskityttyä enemmän kaljanjuonnin ja surfaamisen, kuin lukuaineiden harjoitteluun.

Mielenkiintoista sinänsä olisi elää ihmiskokeena lapsuus uudestaan ja käydä koulu alusta asti sekä opiskelumyönteisessä että kunnianhimoisessa ympäristössä, kuten esimerkiksi SYK:ssa, jossa tyttäreni opiskelevat. Tiedä millaisiin suorituksiin olisin venynyt ja mille uralle päätynyt. Se jäi kuitenkin kokematta. Olarin kansakoulussa, tuttavallisemmin Colditzissa, moisen hikarin päätä olisi työnnetty vessanpyttyyn joka välitunnilla.

 

Colditzin gangsterit

IMG_8980
Hauskinta luokkakuvassa oli pilata se. Vakavahenkiset opiskelijat erottuvat jo tässä vaiheessa.

Koulu-urani alku Olarin kansakoulussa tähtäsikin kaikkeen muuhun kuin akateemisuuteen, ainakin opettajani Arna Mikkolan mielestä. Ystävystyin kansakoulussa Juha ”Watt” Vainion pojan Kallen kanssa ja profiloiduimme pian koulumme gangstereiksi. Opettajan Mikkolan mielestä ”Antti saa olla tyytyväinen, jos kansalaiskoulua pidemmälle pääsee” (asiaa tietämättömille tiedoksi, neljän kansakoululuokan jälkeen kansalaiskouluun menivät 70-luvun alussa käytännössä nuorisorikolliset ja vajaamieliset).

Vähän paremmin kuitenkin meni. Viimeisen lukuvuoden puristus, onnistunut seivaus ylioppilaskirjoituksissa ja ahkerointi pääsykokeissa veivät lopulta Kauppakorkeakouluun ja vieläpä säällisessä ajassa sieltä uloskin. Että pitkää nenää sinulle Arna Mikkola, missä päin sitten oletkin.

IMG_8986

Mutta vastaava viime hetken ryhdistäytyminen ei onnistuisi enää.

Ainakin siltä näyttää, kun katsoo, kuinka tarkkaan nuorten täytyy suunnitella lukionsa kurssi kurssilta saadakseen opiskelupaikan suoraan päästötodistuksella. Oikeassa rivissä on pelkkiä kymppejä ja tärkeitä kursseja. Tämän päivän Hesarissa nuoret valittivat opiskelupainetta ja jonkin asteinen neuroosi tai masennus onkin tämän päivän lukiolaisten ammattitauti.

 

Kehitys ei kehity

Kuka pölvästi tämän opintouudistuksen kehitti? Jos olen äänestänyt sinua, haluan ääneni takaisin.

Kuka tietää 16-vuotiaana, mitä haluaa opiskella tai miksi haluaa isona tulla? Moni luulee tietävänsä ja siksi seuraa isän tai äidin jälkiä juristiksi, lääkäriksi tai pastoriksi. Pettyy ehkä myöhemmin, mutta jatkaa hammasta purren loppuun asti.

Mutta kuinka paljon on nykyään ammatteja, joista me lasten vanhemmat emme tiedä mitään. Älkää siis meitä seuratko, hyvät nuoret. Me tarjoamme uramalleja, joiden parasta ennen käyttöpäivä on jo mennyt. Ainakin minä mainosmiehenä. Mainosalalle ei kannata pyrkiä. Täällä on käymässä kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 -elokuvassa.  Sinut otetaan mukaan koneeseen, mutta keinoäly on jo alkanut haastaa tehtäviäsi ja miettii parhaillaan, miten ja missä vaiheessa se linkoaa sinut ulos raketista, pyörimään avaruusromuna maata kiertävälle radalle.

2001_a_space_odyssey_1280
Ole tarkkana. Keinoälyn punainen silmä tarkkailee taustalla liikkeitäsi.

 

Syystä on nuori ihmeissään. Vielä kun hänen pitänee työuransa aikana luoda ainakin kolme uraa yhden sijaan.

 

Pummaa tyylillä

Puhun vastoin omaa etuani tulevana eläkeläisenä ja verotulojen nettosaajana, maksajia tarvitaan paljon ja äkkiä, mutta kyllä soisin itsensä hakemisen saavan jatkua vähän pidempään kuin ala-asteelle, jonka jälkeen alkaa armoton kilpailu ensin lukio- ja sitten opiskelupaikoista. Vanhanmallisessa, yleissivistävässä lukiossa se luonnistui. Ja soisin nuorille akateemista vapautta myös opiskeluaikana. Mutta vain siinä tapauksessa, että se käytetään hyödyllisesti. Ei laiskotellen kotona, vaan esimerkiksi hiihtohommissa Alpeilla. Ei yksi talvi Alpeilla tee vielä kenestäkään sosiaalipummia. Ainoastaan henkisesti rikkaamman ihmisen.

 

img_7588

 

Ketoosi – tiputus kohti olemisen sietämätöntä keveyttä.

 

Viime syksynä siirryin kuntoilussa, niin kuin nuoriso sanoo, next levelille. Olin heilutellut narukäsiäni ja nojaillut laitteisiin salilla melkein kymmenen vuotta ilman näkyvää edistystä. Oli aika ryhtyä tositoimiin.

Toki edistystä oli tapahtunut, mutta herkuttelu piti huolen siitä, etteivät lihakseni päässeet näkyviin rasvakerroksen alta. Valitettava tosiasia on, että vanhetessa on pakko tehdä valintoja. Juoksemalla ei pääse enää läskistä eroon, etenkin kun on huonot polvet. On pakko syödä itsensä solakaksi.

Sain viime elokuussa henkilökohtaisen kuntosalivalmentajan Suski Mantilan lisäksi myös ravintovalmentajan. Elokuussa alkoi ruokavalio, jolla tippui puolessa vuodessa 10 kiloa ja tuli samalla treenatessa vielä 1,4 kiloa lihasta lisää. Melko hyvin.

 

IMG_8701
Kuten kuvasta näkyy ihan rantakunnossa ei vielä olla.

Peilissä ei näy hoikka poika

Mutta ei riittävästi. Peilissä ei näytä vielä siltä, että sieltä katsoo vastaan hoikka poika. Itse asiassa on aika hämmentävää, että isokokoinen mies voi kantaa 15-20 kiloa ylimääräistä painoa näyttämättä silti lihavalta. Kapeat kasvot hämäävät pitkään. Mutta kun asiaan syventyy ja alkaa tavoitella ihannepainoaan, sitä voipakettia kupeella riittää sulateltavaksi. Toinen turpoaa tasaisesti joka suuntaan ja toinen kasvattaa pallomahan. Itselläni kehittyy tuollainen tynnyrimallinen kroppa, jossa lihominen näkyy siinä, että kun kaivaa tumman puvun esiin parin vuoden tauon jälkeen, takkia ei saa napitettua kiinni. Pitkään jopa kuvittelin, että lihavuus on syntymälahja, minulla geeneissä. Että minulle ei ikinä voisi edes tulla urheilullisen näköistä kehoa. Se ei pidä paikkaansa. Jollain voi olla leveämmät hartiat, jotka tekevät ryhdikkäämmän näköiseksi treenaamattakin, mutta jokainen voi muokata kroppaansa. Eikä koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Ei se helppoa ole, eikä aina mukavaakaan, mutta mahdollista. Itse aloitin noin 45-vuotiaana, kun ystävieni kanssa totesimme, että jos emme muuta elämäntapojamme, kuolemme ennen eläkeikää.

IMG_6001
Hyvä personal trainer takaa, ettei saliharjoittelu mene sekoiluksi, ja on koordinoitu ruokavalion kanssa. Suski Mantila on sellainen.

Siitä hetkestä, kun noin kahdeksan vuotta sitten aloitin aktiivisen kuntoilun, olen sulatellut kehon rasvoja lähemmäs 20 kiloa ja lihasmassaa on tullut neljä kiloa. Silti on vielä matkaa niin sanottuun rantakuntoon.

 

IMG_3858
Kyllä se siitä. Tsemppiä Antti, toivoo Antti.

Alen loppurysäys

Mutta nyt alkaa alen loppurysäys. Sen nimi on ketoosi.

Homman juju on poistaa ruokavaliosta hiilarit. Kun keho menee ketoositilaan, voidaan polttaa rasvaa ilman että lihakset häviävät. Alku on kuulemma ikävää, tulee huono olo, päätä särkee ja ajatuksen kulkukin saattaa hidastua kastemadon tasolle. Jos käy niin, että en enää muista yhtään kirjaimella alkavaa sanaa, heitän pyyhkeen kehään.

Mutta onnistuneessa ketoosissa olo on kuulemma kevyt. Vähän kuin vaipuisi pikkuhiljaa tajuttomuuteen ja kaikki on niin kaunista. (Tästäkin on kokemusta, kun Haukilahden fudiskentällä harjoiteltiin pikkunassikoina pyörtymistä. Kyykkyyn-ylös-kyykkyyn-ylös kymmenen kertaa nopeaan tahtiin ja sen jälkeen kaveri lyö nyrkillä vatsaan. Taju pois ja kauniit unet. Ja ankea herätys todellisuuteen suu täynnä hiekkaa kentän pinnassa…)

Jotkut hurahtavat elämäntapaketonisteiksi. Siihen en lähde, koska pidemmän päälle ketoosi ei kuulema ole hyvä juttu. Sykettä nostavat treenit eivät siihen sovi ja suolen toimintakin voi häiriintyä.

Moni on jo pitänyt melkomoisena hulluutena tähänastista ruokavaliotani ja jatko lisännee kahelipisteitä. En usko homeopatiaan, steinerilaisuuteen tai Antti Heikkilään. Mutta kun ravintohomma on toiminut näin mainiosti ravintovalmentajan ohjauksessa, niin kokeillaan nyt vielä tämä ketoosikin. Olisi hieno nähdä ensimmäistä kertaa elämässään sixpäkki muuallakin kuin kylmäkaapissa.

Väittävät myös, että ketoosin päälle ihan tavallinen ruoka maistuu taivaalliselta. Kaurapuuro ja perunamuusi.  Mikä tahansa missä on hiilaria.

Seuraavat pari kuukautta ovat niin mielenkiintoista aikaa, että ajattelin pitää siitä päiväkirjaa. Katsotaan sitten kesäkuussa miltä maalissa tuntuu. Vaikka treenaamisen ja oikeiden ruokatapojen suhteenhan ei koskaan tulla maaliin.  Tämä maratoni tulee päätökseen vasta Monosella.

IMG_3938
Ei se helppoa ole, eikä aina mukavaakaan, mutta mahdollista.

Passiivinen kynttilänpolttaja

”Niin tohtori, kiitos että otitte vastaan näin nopeasti.”

”Toki toki, asia on vakava. Te olette siis passiivinen kynttilänpolttaja?”

”Kyllä.”

”Kauanko te olette polttaneet kynttilää – tai siis altistunut kynttilänpoltolle.”

”Voi, vuosikymmeniä. Eihän kukaan tiennyt ennen kuinka vaarallista se on.”

”Kuka teillä polttaa, kenties monikin?”

”No etenkin vaimoni polttaa. Hän polttaa joka aamu heti herättyään ainakin yhtä kynttilää. Jos on oikein pimeä ja kylmä, saattaa syttyä useampikin. Se kuulemma luo tunnelmaa ja tulee silla tavalla parempi mieli heti aamusta. Virkistää ja piristääkin.”

”Niin, niinhän ne kynttilänpolttajat aina sanovat. Kyllä niillä selityksiä löytyy. Addiktiot ovat sellaisia.”

”Kyllä. Joulu on ihan pahinta aikaa. Silloin poltetaan adventtikynttilöitä ja joulukuusessakin meillä on oikeat kynttilät. Ajatelkaapa sitä määrää… Siksi tulinkin tänne, kun tuntuu jotenkin että…että en saa kotona happea. Niin kuin olisi happi loppu!”

”No kyllä juu, varmasti onkin. Tuossa ollaan kyllä jo reilusti riskirajojen yli, ei enää pelkästään suurkuluttajia. Rajat hämärtyvät kynttilänpolttajilla niin helposti, pikku hiljaa tulee aina yksi kynttilä lisää ja sitten niitä menee juuri juhlapyhinä ihan kymmeniäkin päivässä.”

 

kynttiläillall

”Näin on. Ja kalliiksikin käy.”

”Onko vielä muita tilanteita?”

”No joskus ne kynttilät palavat kylpyhuoneessakin. Pahimmillaan on ollut jopa hajukynttilöitä. Niillä on minuun erityisen haitallisia vaikutuksia.”

”Oho, no nyt alkaa kuulostaa jo hurjalta. Entä miten on työpaikalla?”

”Kyllä sielläkin palaa.”

”Vai niin. Se on jo paha, sillä voisi melkein sanoa, jos suotte ilmauksen, että te poltatte nyt kynttiläänne molemmista päistä.”

”Sanokaa muuta.”

kynttilä 2 päätä

”Tällä alkaa olla jo suoria vaikutuksia elinikäodotteeseen… Oletteko muuten puhuneet vaimollenne, että hän voisi polttaa kynttilää ulkona, vaikka parvekkeella?”

”Olen kyllä ehdottanut, mutta se on kuulemma vaivalloista näin talvella, kun on kylmää ja tuuleekin. Sitä paitsi olen huomannut, että taloyhtiössä ei oikein katsota hyvällä kynttilää parvekkeella polttavia…Mikä eteen tohtori?”

”No kokeilkaapa aluksi näitä. Laitatte näitä kotiinne ja työpaikallenne joka paikkaan.”

”Mitäs nämä ovat?”

”Ne ovat tulettomia tulitikkuja, ei ole sytytyspäätä lainkaan. Siinä menee kynttilänpolttajalla aina hetki ennen kuin hän ymmärtää, mistä on kysymys. Ja sitten tovi ennen kuin hän löytää oikeita tulitikkuja. Kaikki kotiin päin meille polttamattomille, heh heh.”

”No niin juuri. Kiitoksia vaan.”

”Kiitos. Näillä täytyy nyt pärjäillä ennen kuin saadaan kynttilänpolttolainsäädääntö EU-tasolla kuntoon. Muuten, minä olen keräämässä joukkokannetta kynttilätehtaita vastaan. Kirjoitatteko nimenne?”

”Totta kai! Nyt on korkea aika panna piste tälle porsastelulle. Kynttilätehtaat ovat rikastuneet kustannuksellamme jo ihan tarpeeksi.”

 

Mielensäpahoittaja valoviikoilla

Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Koko Töölö on pimeänä ja puistikossa heiluvat siniset ja valkoiset ja punaiset väripimpulat ja -pampulat ja mökämusiikki soi. Pimeillä kaduilla laahustaa apaattisia ihmisiä virtana kuin niitä tsompieita.

Pimeyden keskellä on kyltti, jossa lukee LUX.

Onko se mainos?

Minun nuoruudessani LUX oli saippuamerkki. Se sai asiat luistamaan. Tämä ei saa. Tämä laittaa hiekkaa elämän rattaisiin, eikä jäisille kaduille. Pimeässä joutuvat vanhuspolot liukastelemaan ja varomaan hulikaaneja, jotka varjoissa vaanivat. Pitäisi laittaa hiekkaa kulttuurisosialistisen koneiston rattaisiin, joka tämmöisiä henkenvaaralaisia humputuksia huumepäissään keksii. Se on henki pois kun ikäihminen murtaa lonkkansa.

Koko kaupunki on kuin taistolaisen kulttuuriväen LSD-trippi. Kaikenlaisia valoviiruja seinät ja taivas täynnällään. Pyytämättä ja kysymättä päälle ampuvat lasertykeillään.

Ottivat puolesta Töölöstä parkkipaikatkin. Yksipuolisella sopimuksella veivät yhteiseksi hyväksi. Kuulostaako tutulta naapurimaan meininkiltä jonkun ajan takaa? Mitä saatiin priimaparkkipaikan tilalle? Kelvoton pläntti joutomaata kilometrien päästä Mäntykentältä. Sinnekö pitäisi viedä BMW katupoikien potkittavaksi ja naarmutettavaksi?

Kyllä en ymmärrä.

Menisi tämäkin sakki Ateneumiin niin näkisi kunnon taidetta. Kauniita ihmisten kasvoja ja ymmärrettäviä maisemia. Eikä tämmöistä taideterapiaa. Taitaa olla valoviikarien värkeissä heilumassa hypnoosipalloja, joilla taikovat tuon porukan vaeltamaan pimeydessä kuin hattivatit. Paitsi että nämä eivät loista pimeässä.

P1030753.jpg

Kyllä laitan ainakin jouluvaloni ikkunoihin kirkkaammalle.

Kostoksi ja ärsykkeeksi.

Puolta miljoonaa ihmistä kuulemma odotetaan. Eihän tässä koko kaupungissa ole niin paljon väkeä. Etteivät taas kulttuurikommunistit meinaa ulkomaalaisia kestitä meidän veronmaksajien rahoilla vastikkeetta eli ilmaiseksi.

Taidan ottaa edes itse turisteilta rahat pois. Menen myymään niille Airamista kahvia, kun pakkasessa kärvistelevät.

Laihaa ja kalliilla.

p1030765

 

Kadonnutta kalastusaikaa etsimässä

Täyttäessäni joku vuosi sitten 50, jouduin pakokauhun valtaan. En siksi, että pelkäsin vanhenemista, vaan siksi, että tajusin, kuinka rajallinen määrä kalastusvuorokausia minulla olisi jäljellä.  

 

Huomasin 50-vuotispäivieni tienoilla, että kulkeminen jokivarressa oli muuttunut hitaammaksi. Vaikka ihan tavallista polkua pisteli menemään, sai melkein juosta pysyäkseen nuorempien perässä, kivisestä ja juurakkoisesta polusta puhumattakaan. Polvet naksuivat ikävästi niin ylä- kuin alamäissä. Perhon sitominen pimenevässä illassa ei enää sujunut ilman lamppua, eikä pian enää ilman kaksiteholasejakaan. Joessa jalkaa piti alkaa asetella paljon huolellisemmin, eivätkä huolettomat loikat kiveltä toiselle enää olleet huolettomia. Tasapainoaisti ei ollut kuin ennen.

Johtopäätös oli selvä: jotain on pakko tehdä, sillä kalastusvuorokausia sellaisessa fyysisessä kunnossa, jossa kalastuksesta saa vielä kaiken irti, on jäljellä koko ajan vähemmän. Sellaisia päiviä, joissa uskaltaa kahlata vaikka Lakselvan Kovakoskeen on vielä vähemmän.

P1030405
Lakselvan Lompolo 90-luvun alussa. Kun opiskelijalla oli aikaa olla kaksi viikkoa kerrallaan kalassa.

Eroon lohipoikuudesta

Tuosta 50-vuotispäivästäni ja päätöksesta panna Plan B täytäntöön on nyt reilut neljä vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, vieläpä pääasiassa positiivisia asioita.

Viisikymppiseksi mennessä en ollut onnistunut saamaan rannalle ensimmäistäkään kymmenen kiloista lohta, rannan tuntumaan kyllä. Olin karkuuttanut lähemmäs kymmenen lohiluokan kalaa, joista monet kävivät muutaman metrin päässä haavista ja niistä isoimmat todettiin porukalla lähemmäs 15-kiloisiksi, mutta aina tapahtui jotain. Yleisimmin vain koukku irtosi, koska väsytys oli kestänyt liian kauan tai kala ponkaisi pelästyksissään kivikkoon katkomaan siimat haavimiehen ilmestyttyä yllätyssyöksyllä näköpiiriin; jotain kalaa yritin hermostuksissani kiskoa rannalle väkisin ja liian aikaisin. Yhtä kaikki: lohipoikuus oli tallella ja se söi miestä. Aloin jo aivan vakavissani pelätä, että menen hautaan saamatta koskaan isoa lohta haaviin asti. Tiesin kyllä kuinka paljon onnistuminen on kiinni myös tuurista ja miten moni kalastuksen suhteen täysin tietämätön oli jo ensimmäisellä reissullaan onnistunut onkimaan kymppinsä. Tajuamatta, kuinka hyvä onni heitä oli potkaissut. (Noh, monille heistä on sen jälkeen valjennut lohenkalastuksen karumpi puoli…).

irti päässyt
Siima heiluu tyhjänä puolen tunnin väsyttelyn jälkeen. Lohi, jolla oli leipälapion kokoinen pyrstö kävi metrin päässä rannasta – ja irtosi. Se syö miestä kuin minkki.

Jotain oli tehtävä. Koska aikaa ei voinut pysäyttää, sitä oli saatava lisää. Ei tunteja vuorokauteen, vaan kalastusvuorokausia kalenteriin. Luovuin vähemmän tärkeistä menoista ja käytin enemmän aikaa kalastukseen.

Aloin käydä kalassa enemmän kuin minulla olisi siihen oikeasti ollut aikaa ja varaa, mutta jotenkin maailma ympärilläni mukautui muutokseen ja alkoi pitää sitä jopa hyvänä. Väittivät mielialani parantuneen.

P1030409
Empiiristen tutkimusten mukaan kalansaanti kohottaa mielialaa huomattavasti jopa useiden tuntien ajaksi. Tässä on päätynyt 86 cm virkeää Varzinan lohta kuvattavaksi taimenen kalastuksen lomassa.

 

Ruokahalu kasvaa

Aloin siis käydä enemmän kalassa. Jaksaakseni paremmin joella ja hidastaakseni fyysisen kuntoni rappeutumista aloitin armottoman kuntoilun. Viisi treeniä viikossa hyvässä ohjauksessa ja ruokavalio päälle. Paino tippui ja lihakset vahvistuivat. Selkä ei enää väsynyt entiseen malliin, tasapaino parani ja olo pitkän kalastuspäivän jälkeen ei ollut aivan hakattu.

Heilu jalka. Kuntoilun merkitys on kiistaton joella koheltaessa.

 

 

Jossain kohti luonto tai paremminkin todennäköisyyksien lait vihdoin armahtivat minut. Aloin saada kalaa. Sain 12-kiloisen lohen pintaperholla, sain isoja taimenia, sain lisää yli 10-kiloisia lohia, sain yli metrisiä haukia, sain yli kilon harjuksen ja jopa ahvenenkin.

IMG_6421

Olisi voinut luulla, että kun tavoitteet on täytetty, pahin polte on ohi. Mutta niin ei käynyt. Nälkäni vain yltyi, mutta ruokahalun kohde muuttui.

Saalis on yhä tärkeä osa kalastusta, vaan ei ainoa.  Kalastuksessa ja etenkin perhokalastuksessa on alkanut kiehtoa eniten juuri tuo elinikäinen oppiminen. Kalastus on myös yksi niistä harvoista lajeista, joissa ikääntyminen ja kokemus on vain eduksi, niin kauan kuin on muuten hyvässä kunnossa ja voi harrastaa täysillä.

Vielä 54-vuotiaanakin joudun usein nostamaan kädet pystyyn, kun kala ei ota mihinkään. Kun loppuvat keinot ja perhot kesken. Mutta 54-vuotiaana voin myös ymmärtää, että aina kala ei ota, vaikka kalastaja tekisi mitä. Nuorena oli toisin.

Muistan miten reilu parikymppisinä innokkaina, aloittelevina perhomiehinä olimme Tenolla ja kävimme tervehdyskäynnillä Karigasniemellä Välimäen Majatalossa kortteeraavan perholegenda Lauri Syrjäsen luona. Helle oli jatkunut pitkään ja Syrjänen kertoi, että jotkut nuoret kalamiehet olivat kysyneet häneltä aiemmin päivällä, minne kannattaisi mennä tällaisena vaikeana kalapäivänä? ”Nukkumaan”, Late oli vastannut. No pojat eivät tietenkään olleet ohjetta noudattaneet, emmekä mekään niin tehneet, vaikka nyökyttelimme jutulle kohteliaasti ja tiesimme jopa ratkaisun järkeväksi. Menimme tietenkin kalaan ja pyysimme tyhjää. Polte oli niin kova. Tänään tekisin niin kuin Late neuvoi.

P1030393
Kokenut kalamies tietää, että helteellä tyhjän saa pyytämättäkin.

 

Takapuoli tukevasti variksenmarjoissa

Voin vain muistella, kuinka tietämätön olin istuessani ensimmäistä kertaa Lakselvan ykköalueella joen rantatöyräällä vuonna 1993. Kaverini vanhempien paikallinen tuttu oli antanut mökkinsä käyttöömme muutamaksi päiväksi.  Uusien erähousujen takapuoli mustui mukavasti variksenmarjoissa joenpenkalla kiireettä kaljaa juodessa ja ylimielisesti joelle katsellessa. ”Tämä on kuulkaa virvelipaikka. Lohi ottaa perhoon sellaisista paikoista kuin kolmosalueella on. Pitää olla koskia ja niskoja”, tein tilanneanalyysiä. Niinpä häivyimme jo seuraavana päivänä mielestämme kalaisempiin maisemiin, joista emme tietysti saaneet kalan kalaa. Reilu 15 vuotta myöhemmin löysin itseni uudestaan Lakselvan alaosasta, nyt kalliilta yksityispoolilta. Siellä kalastaessani tunnistin yhtäkkiä ensivisiittimme paikan ruohokattoisen mökin, joka nökötti rantatöyräällä toisella puolen jokea. Mökki tai oikeammin siihen kuuluva pooli oli ihan huippupaikalla. Myös perhokalastusta ajatellen. Alueelta olisi voinut saada elämänsä lohen, jos olisi älynnyt laskea vaikka aluksi edes siiman veteen…

P1030418
Selkeästi virvelimiesten pooli.

Ensimmäisellä reissulla opin myös, että kaupassa vuosi aiemmin perukkeeseen tehty verisolmu ei kestä seuraavaan kauteen. Se nimittäin katkeaa, kun perhoon ottaa isompi lohi. Tämä tuli todettua Tenon Outakoskella, jossa olin jollain ihmeen konstilla saanut kammettua perhoni tarpeeksi kauaksi keskivirtaan, paikkaan josta ystäväni oli edellisenä päivänä saanut yhdeksän kiloisen lohen. Nyt lohen jäljelle jäänyt  parempi puolisko teki tuttavuutta perhoni kanssa. Mutta treffit päättyivät lyhyeen tyhmyyteni vuoksi. Jos olisin ymmärtänyt perukkeen merkityksen alusta asti, lohenkalastajan urani olisi voinut käynnistyä heti sillä kymmenen kiloisella, joka tuli rannalle asti lopulta vasta 25 vuotta myöhemmin.

P1030422
Mitenkä tämä Turle-solmu menee?

 

Tulevaisuus on toivoa täynnä

Kalareissuun lähtö on edelleen joka kerta jännittävä kokemus. Jos menee tutuille vesille, paikkoja ja heittoja käy ennalta mielessään, kuin alppihiihtäjä ratakeppejä ennen pujottelukisaa. Nykyään oletus kuitenkin on, että pääsääntöisesti tulee tekemään järkeviä asioita, ainakin joella.

Se tuntuu hyvältä.

Jos pitää kunnostaan huolen, eläkeikäkään ei ole tulevaisuuden peikko, jolloin elämään tulee suuri tyhjiö. Päinvastoin: silloin voi muuttaa kahdeksi kuukaudeksi lohijoen varteen, kunnes vaimo lähettää puhelimeen – tai mikä lie vastaanotin silloin mahtaa olla pupilliin piilotettuna – valokuvan kotitalosta ja viestin: ”Jos muistat, niin kotisi näyttää tältä. Paikkaasi on kyselty, mutta en ole vielä antanut sitä pois. Tule kotiin.”

P1030394

Ravintola-arvostelussa uusittu Palace Helsinki: Voi vetää!

Laitoin muutama päivä sitten Instaan pari, tai no oikeastaan yhdeksän kuvaa ravintola Palacessa nauttimastani illallisesta. Jotenkin taisin haltioitua kokemuksesta, sillä en yleensä ihan noin paljon innostu spämmäämään. Mutta kokemus oli niin hieno, että tuntui tarpeelliselta jakaa se. Uusi Palace on nimittäin ainutlaatuinen paikka.

Palacessa on aina ollut jotain hienoa tai ehkä paremminkin ajatonta tyylikkyyttä. Muistan syöneeni siellä ensimmäisen oikean hienon illalliseni, varmaan joskus 1990-luvun alussa.  Ravintolasalissa on yhä samaa väljää tuttuutta kuin silloin, vaikka sisustus on nyt toki modernimpi. Mielestäni varsin onnistunut.

Kymmenennessä kerroksessa sijaitsevasta Palacesta on myös hienot maisemat. Toki riippuen hieman siitä,  mihin suuntaan sattuu nokka sojottamaan. Itse katselin illan hämärtyessä presidentinlinnan valoja, kaverini tuijotti tyhjää parkkipaikkaa, jolle olisi voinut tulla Guggenheim. Ja pitäisi äkkiä tulla jotain järkevää. Nyt maisema on tosiaan katselusuunnasta riippuen hienointa Helsinkiä tai karua satama-aluetta.

Palacessa on tyyliä. Täällä ei hipsterikokki roiku kyykyssä pöydän kupeessa minuuttikaupalla vaahtoamassa, missä päin ruoassa käytetty sika on nuoruutensa porsastellut.

Palacen henkilökunta on paitsi ammattitaitoista, myös rentoa ja sopivan tuttavallista, vaikka ei Pekka Koirasen johtamassa salissakaan tarvinnut jäykistellä. Sen kuin vain antoi asioiden virrata pöytään.

IMG_4009.jpg

Mutta on tässä uudessa Palacessa jotain hienoa. Se onnistuu olemaan pohjoismainen olematta Finnairin asiakaslehti tai Artekin myymälä. Ruoka-annokset ovat taiten tehtyjä ja hyvin mietittyjä. Jotkut annokset muistuttavat lähinnä taidetta, niin pieteetillä niitä on väkerretty. Mutta maistuvat aina hyvältä. Näistä ruoka-annoksista puuttuu molekyylikeittiön liioittelun puolelle menevä säätö, savuavat lautaset ja suussa kuplivat rakeet. Myöskään partainen hipsterikokki ei roiku kyykyssä pöydän kupeessa minuuttikaupalla vaahtoamassa, missä päin ruoassa käytetty sika on nuoruutensa porsastellut. Toki jokainen annos esiteltiin, mutta asiallisen napakasti. Pääsääntöisesti listan annoksista ymmärtäisi ilman selityksiäkin, mitä on syömässä. Mikä on minusta hienoa asia.

Ravintolan keittiötä johtavat Hans Välimäki ja Eero Vottonen, joista jälkimmäinen oli vuorossa ja kävi itse esittelemässä monen ruokalajeista. Hyvin olivat kaverit makuyhdistelmät miettineet.

IMG_4014
Pientä hyvää illan aluksi.

Aluksi pöytään tulivat hauskat pikkusyötävät. Annos, joka Instakaverini mukaan oli ”Surkkian piän hapankorppu” veti suun hymyyn. Pakollinen poro oli paketoitu siihen. Ja maistui hyvältä.

17 ruokalajin vyörytys

Ja sitä hyvää tuli. Kuvaavaa ravintolan tasolle, oli että illan ainoa tylsempi juttu oli lähes täydellisesti valmistettu kyyhkyn rinta. Joka olikin ainoa ”oikea” liharuoka.

IMG_4038.jpg
Kyyhkyn rintaa.

Ylitse muiden joukosta jäi mieleen muun muassa ruijanpallassashimi, jonka kanssa tarjottiin islantilaisten lauhdevedessä viljelemään wasabin vastinetta (täytyy käydä etsimässä viljelmä seuraavalla onkireissulla, näytti ihan lumpeen juurelle…).

halibut
Stavangerissa kasvatettua ruijanpallasta. Viisivuotiaana lihoiksi pantu viljelykala painaa viisi kiloa. Josta herää kysymys, kuinka vanha on 150 kiloinen luonnonkala Jäämerellä…
IMG_4025.jpg
Lauhdevesialtaassa kasvanutta islantilaista ihmejuurta.

Suomalainen sammen mäti eli kaviaari ei myöskään ollut pöllömpää. Tätä herkkua myydään kuulemma ympäri maailmaa ja se on jo peitonnut venäläiset esikuvansa makutesteissä. Oli myös Perämeren taimenta ja norjalaista merirapua, kuningasrapua ja piikkikampelaa.

IMG_4027.jpg
Norjalainen langusti eli merirapu. Kiinalaiset työkalut.

Oli itsepaistettua perunarieskaa, jonka päällä oli muikun mätiä ja neulamuikkuja. Oli kyyhkyn loput (siis sen, josta oli rintafileet jo paistettu toiseen annokseen) ankanmaksamoussen ja liemen kera (ehkäpä illan paras veto).

IMG_4039
Ankedamm.

Oli välijuustot. Ja makeaa montaa sorttia: Eero Mäkelän lempimarja hillasta, jota etelässä lakaksi sanotaan, tehty parfeepallukka, minikorvapuusti, jonka seurana kuusenaromilla terästettyä maitoshotti, dominokeksiä ja lakritsi-sitruuna-pusu. Niin ja lätty kahdella hillolla ja maitojäätelöllä.

IMG_4052.jpg
Sain valita kahdesta hillosta. Otin molemmat.

Tähän kohtaan hyvä ystäväni iso Y. olisi kerrankin päässyt pukkaamaan lempihokemansa oikeaan paikkaan: ”Voi kyllä meillä on nyt kaikkea.” Ja niin meillä oli.

Mutta ei tullut ähky kuitenkaan.

Pitkän menun syömiseen hurahti neljä ja puoli tuntia. Kuulostaa pitkältä, mutta ilta sujui itse asiassa aika vauhdilla. Ruokaa tuli tasaisesti, annokset olivat sopivan kokoisia ja loppuun asti säilyi nälkä, ainakin tällaisilla viisikymppisillä urheiljanuorukaisilla, jotka olivat kuitanneet lounaan parilla retiisillä.

IMG_4033.jpg
Yksi illan kohokohtia. Piikkikampelaa ja talvitryffeliä.

Kaikesta näki, että henkilökunnalla oli hyvä meininki. Ravintolassa viihtyi. Jokainen pöydässä piipahtanut keittiömestarista nuorimpaan jälkiruoan tekijään osasi hommansa. Liikemiesystäväni, joka oli illastamassa paikassa jo neljättä kertaa sanoi menun parantuneen joka kerralla. Uusi paikka vaatii aina sisäänajoa.

Arvostan erityisesti sitä (että kaiken järjen mukaan) toiminta on kaupalliset ehdot täyttävää, eikä vain jonkun miljonäärin harrastus. Toki se, että Palace on osa Royal-ravintoloiden kokonaisuutta, helpottaa talouden pitoa.

Arvostan myös sitä, että viinipaketin ohella tarjolla oli myös kunnolla ruokiin yhteenmietitty alkoholiton juomasetti, eikä vain yksi vaan monta erilaista mehusekoitusta tai cocktailia. Kysyntää tällaiselle alkaa olla enemmän ja enemmän muulloinkin kuin tammikuussa…

IMG_4044.jpg
Syntilista.

Entäs se hinta? Noin 17 annoksen (myönnän että menin sekaisin laskuissa) menu maksoi 169 euroa. Ja juomat päälle. Onhan se paljon. Mutta toisaalta jos miettii, että sillä hinnalla sai elämyksiä koko illaksi, iloa mielelle ja kielelle (huh huh mikä kielikuva), loistavaa palvelua ja asiantuntevaa jutustelua ruoka-asioista, rauhallisen ja tyylikkään miljöön, viisikymppisiä puhuttelevaa kasarimusaa taustalla ja vatsansa täyteen, niin ei se enää niin pahalta tunnu. Toki aika on niin pitkä, että huonossa seurassa sitä ei kannata viettää. Tylsän bisnesillallisen voi hoitaa nopeammin muualla. Mutta jos on liikkeellä ystäväporukalla, niin samalla rahalla voisi päätyä katsomaan aluksi keskinkertaista teatteriesitystä ja syömään päälle perus kolmen ruokalajin aterian, josta ei jää minkäänlaista muistijälkeä. Tästä jäi. Mahtava. Vertailukohdaksi ei tule kuin omilla 50-vuotispäivillä New Yorkin Eleven Madison Parkissa vedetty vastaavanlaajuinen rökitys. Sillä paikalla oli kolme tähteä. Tälle veikkaan tulevaksi kahta suoraan ensi vuoden kirjaan. Tai ainakin pitäisi, kun miettii, kuinka löyhällä kädellä tähtiä jaetaan esimerkiksi Ranskan ja Italian maalaiskuppiloille.

Hyvä Palace. Gourmet-perintö elää. Ja vahvasti tätä päivää.

Kansainväliset kalastuslupa-arpajaiset alkavat. Ja voittaja on…

Pääkuva: Juuso Syrjä.

Luvanmyynnin alkua odottaessa on paras pitää kynttilänsä vakan alla ja ottaa rauhoittavia.

Faktat pöytään. Kalastajien määrä lisääntyy, mutta kalapaikkojen ei. Etenkin kun puhutaan lohenkalastuksesta. Naheista lupakiintiöstä kisaa yhä isompi ihmismäärä.

Ja siinä määrässä on yhä enemmän myös omia kavereita. Joista jokainen on myös potentiaalinen kilpailija lupa-arpajaisissa.

Siksi tulevan kalakauden suunnittelusta tuleekin hieman salamyhkäistä kyräilyä. Kun kaksi kalamiestä kohtaa käydään keskustelu näin.

”Mihinkäs tuota, meinaat?”

”Hööm mööm njöö.”

”Sitä sitä ja samaa.”

”Niin, Pohjanmaan jokiin on kuulemma noussu hyvin lohia.”

”Joo niin mäkin oon kuullu, pitääpä varmaan harkita sitä suuntaa. Eivätpä muut tiedä, heh heh.”

”Heh heh, vinks vinks.”

 

IMG_3739

Tiedoksi niille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet, luvat monille parhaille lohijoille tulevat myyntiin etukäteen ilmoitettuna aikana, vaikkapa 1.3. klo 18. Sillä sekunnin lyömällä serverit tukkeutuvat, kun tuhatpäinen kalastajajoukko alkaa samanaikaisesti hamuta lupia itselleen. Viidessätoista minuutissa kaikki on ohi. Luvat kesäkuusta elokuun loppuun on myyty. Pölyn laskeutuessa itse kukin katsoo, mitä sai hankittua.

 

Screenshot 2018-03-02 09.21.39
Näkymä Lakselvin ”Pekka-Sonen” varaustilanteesta 15 minuuttia myynnin alettua.

 

Voi ihan aiheesta sanoa, että vaikeinta lohen saamisessa on saada lupa lohijoelle hyvään aikaan ja hyvälle alueelle.

Seuraavaksi vaikeinta on saada luvat kaverin kanssa samalle kalastusalueelle. Jos nimittäin se ei onnistu, niin luvassa on koko lailla paljon autoilua pitkin jokivartta päivän aikana, kun kalapaikat voivat olla levällään 50 kilometrin alueella.

 

Luvat vähenevät nettikaupan sivulta kuin ämpärit Motonetin avajaisissa.

Systeemi on mätä. Lisäksi se kaatuu.

Netissä tapahtuva luvanmyynti on tietysti demokraattisempi ja siinä mielessä fiksumpi tapa, ettei tarvitse ajaa Jäämeren rannalle asti toteamaan, että jäi ilman lupia.

Mutta on se aika stressaava kokemus. Jossa voi mokata monella tavalla, jos ei ole tarkkana. Esimerkiksi luulla, että myynti alkaa Suomen aikaa, kun se alkaa Norjan aikaa. Ostoprosessin pitää olla päivän selvä ja jos luottokortti on hukassa, salasanat kadoksissa tai söhläät nettikaupan sivulta ulos kesken ostamisen, peli on menetetty. Luvat vähenevät nettikaupan sivulta kuin ämpärit Motonetin avajaisissa.

Lisäksi on aivan tavallista, että järjestelmä yksinkertaisesti ei kestä kalamiesten samanaikaista hyökkäystä.

 

IMG_3738.png

 

Monelle tämä on liikaa. Ja monipäiselle seurueelle etenkin. Jos Lakselvin kolmosalueelle on myynnissä yhdelle päivälle kuusi lupaa ja niitä kärkkyy melko monta kuusihenkistä porukkaa ympäri maailmaa, niin kohta puolin alkaa olla parempi strategia koittaa onneaan Eurojackpotissa, jotta pääsisi sitten vaikka kovalla rahalla Yokangalle.

Silti Lakselva, Alta- ja Reisa-joki ovat melkeinpä ainoita Norjan jokia, joihin kuka tahansa voi saada hyvällä tuurilla luvan tavalliselle ihmiselle mahdolliseen hintaan. Altalla mahdollisuudet ovat heikoimmat: tuhatta (maksullista 50 euron ) hakemusta kohti myydään ulkopaikkakuntalaisille vuodessa noin 75 lupaa (silti kaverini onnistui ja pääsin siivellä kalaan, toivo elää joka vuosi…).

Altalla kalastuslupien arvonta ja myynti paikallisille on viihdearvoltaan paikkakunnan tärkein vuosittainen yleisötapahtuma, jota voi seurata jopa suorana lähetyksenä.

Screenshot 2018-03-02 17.49.43

Reisalla lupakäytäntö taas on niin sekava, että lupien ostaminen on jo siksi vaikeaa. Lakselvilla on taas liian kova maine ja liikaa halukkaita. Siksi yhä useammalle porukalle alkaa olla ainoa mahdollisuus päästä kalaan, hankkia luvat jostain yksityiseltä pätkältä kovaan hintaan, jos sellaisia sattuu ylipäänsä olemaan vapaana. Tai tutustua vuosikausien ramppaamisen jälkeen johonkin maanomistajaan, luoda häneen läheinen suhde ja saada korvamerkittyä sama viikko itselleen vuodesta toiseen. Suhteen ylläpito vaatii norjalaisen maanomistajan säännöllistä voitelua konjakilla (väh. VSOP)  ja vakumoidulla sisäfileellä sekä kalliin kalastusajan käyttöä kahvitteluun ja rupatteluun. Ovatpa jotkut jopa tehneet kalastuslupien eteen kunnostustöitä käytössä olleeseen mökkiinkin.

Silti kaikki voi päättyä siihen, että maanomistajaan pihaan kaartaa isompi Mersu, jonka omistaja lyö pöytään enemmän pätäkkää ja isomman sisäfileen.

Kun on löytänyt oman paikkansa,  on siis paras olla aika vaitonainen suunnitelmistaan, ettei ehdoin tahdoin heikennä mahdollisuuksiaan.

Ryysis lohijoilla on saanut monet ihan fiksutkin ihmiset ajattelemaan, että joku muukin laji kuin kalojen kuningas voisi olla saalistamisen arvoinen.

Minä kuulun heihin.

Olen jo muutama vuonna matkustanut Ruotsin tuntureille kalastamaa haukea, taimenta ja harjusta – helikopterilla.

IMG_1122

Tämä on eräälle hyvälle ystävälleni täysin ylivoimainen asia sulattaa. Päätään pyöritellen hän sanoo: ”Niin lähellä lohijokia. Ja sitten jotain haukea – ja vielä ahveniakin!”

Selitä nyt siinä sitten, että paikka on aika huikea ja siellä oleminen itsessään valtava kokemus. Ja jotkut ulkomaalaiset rahamiehet, jotka siellä käyvät, ovat sanoneet arvostavansa 55-senttisen harjuksen saamista lohihommia korkeammalle. Vastaa kuulemma sen mittainen harjus harvinaisuudessaan 18 kiloista lohta.

Tätä argumenttia on suurlohenkalastajalle turha edes tarjota, mutta yritän kääntää asennetta touhujani kohtaan positiivisemmaksi kertomalla, että tunturista palatessa käyn heittämässä pari päivää Torniojoella. Oli kuulemma itse Scott MacKenzie saanut samoilta paikoilta viime vuonna 14.5 kiloisen lohen.

”Niin. No ne on niitä Itämeren lohia”, komppaa toinen kalarasisti tilannetta. ”Semmosia lötköjä.”

Niinpä niin. Olen valmis kohtaamaan riskin. Ja onneksi lohta ei tarvitse enää tappaa ja syödä. Kuolisin varmaan elohopeamyrkytykseen 14.5-kiloisen Itämeren lohen jälkeen…

Hyvä näin mietin. Mitä useampi haluaa matkustaa Finnmarkin lohijoille, sitä paremmin riittää tunturissa tilaa.  Mutta miksihän juuri kalastamiseen on pesiytynyt paitsi armoton kilpailuhenkisyys ja saaliskateus, nykyään myös saalissuvaitsemattomuus. Jotain kalaa on hieno saada ja joku toinen on ihan paskaa. Aika paljonhan perhohommissa on kiinni siitä, että välineet ovat suhteutettu saaliin mukaan. Ymmärrän kyllä, että suurriistan metsästys on perinteinen äijäilyn mittari, mutta lohihommiin liittyy nykyään aika paljon negatiivista noin niin kuin harrastuskokemuksen kannalta: stressaava lupien hankinta, ryysis joella,  koko ajan kovenevat hinnat, mahdollisuus heittää tyhjää jokea tai mahdottomat kalakelit koko viikoksi. Ja jos jotain sattuu saamaan, niin kuvan postaaminen käynnistää someraivon väärästä kuvaustyylistä tai vapautustavasta.

Ison kalan saaminen vaatii yleensä myös vahvaa paikallistuntemusta eli uusien jokien bongailu ei mahdollisuuksia juuri paranna. Sitä varten on tietysti olemassa kalastusoppaita.  Itse tykkään sen verran katsella uusia kauniita maisemia, että kestän kehnomman kalantulonkin. Osaan toki pyytää tyhjää tutuillakin lohivesillä, mutta ei siitä sen enempää. Mutta on sinänsä harmi, jos ei koskaan lähde katsomaan uusia paikkoja vain sen takia, että odotukset sen ison suhteen ovat paljon epävarmemmat.

IMG_1630
Iso hauki on hieno saaliskala.

No jokainen kalastaa mitä haluaa ja mihin onnistuu luvat hankkimaan. Omalta osalta vuosi alkoi Altan arpajaisissa todennäköisyyksien mukaan vedetyllä tyhjällä arvalla. Lakselvin lottoon en osallistunut. Muutama lupa vakiomaisemiin yksityisten vesille Norjaan ja Ruotsiin on varattu. Mutta ei niistä sen enempää. Etsikää itse omat mansikkapaikkanne. Pohjanmaan jokiin on kuulemma luvassa hyvää lohen nousua…