Täältä löytyy maailman paras wieninleike

Hesarissa etsittiin viime viikolla Helsingin parasta wieninleikettä. Anaresor kertoo mistä löytyy maailman paras.

Havahduin tosiasiaan, että yksi blogini pääaiheista, wieninleike on jäänyt käsittelyssä sivulauseen tasolle. Nyt kun Hesarissa viikko sitten etsittiin alan harrastajan avulla Helsingin parasta leikettä, lienee aika, että kerron absoluuttisen totuuden siitä, missä voi syödä maailman parhaan wieninleikkeen.

Sitä ennen muutama sana wieninleikehistoriaa, ennen kaikkea henkilökohtaista sellaista. Kasvoin sisään wieninleikekulttuuriin jo 60-70-luvun taitteessa Töölöläisravintoloissa, kuten Laulumiehissä, Lehtovaarassa ja Ostrobtonialla, joissa vanhempani tapasivat usein ruokailla. Aina kun isäni ystävineen söi uudessa ravintolassa, he löivät vetoa siitä, millä perunoilla leike toimitetaan pöytään. Taustalla oli kiista siitä, mikä on oikea lisuke. Tuohon aikaan perunamuusi oli se todennäköisin vaihtoehto, mutta paistetutkin perunat osuivat aina välillä kohdalle. Ranskalaiset perunat sen sijaan tekivät vasta tuloaan.  Muistan kyllä saaneeni pyydettäessä Lehtovaarassa käsinväkerretyt ranskalaiset, vaikka ne eivät ravintolan valikoimiin muuten kuuluneetkaan. Töölöläisravintoloiden alpakkakulhoissa sisältönä oli kuohkea pottuvoi.

Huomionarvoista kuitenkin on, että en muista missään vaiheessa nähneeni lisukkeena saksalaistyyppistä perunasalaattia.

 

Gourmetwieninleike vs. vinkkari

Wieninleikkeet voidaan mielestäni jakaa kolmeen kategoriaan: vasikanlihasta tehty gourmet-leike ja porsaanlihasta taottu baari-lätty, pahimmillaan lempinimensä vinkkari veroinen. Näiden väliin iskee gourmet-mättö eli lähiögrillin vasikanlihaleike, jonka kanssa kuitenkin tulee iso kasa poimutettuja raneja. Syöjälle asetelma on haastavin: tarttuako ketsuppipulloon vai ei?

Gourmetleike on tehty vasikasta ja mielellään uppokeitetty rasvassa. Porsaanlihasta tehty baarivinkkari kärytetään ainakin Suomessa useimmiten paistamalla, jolloin leivite ei muodosta saksalaiseen malliin kuohkeita kohoumia. Grillibaarin leikkeelläkin on paikkansa ja myönnän, että lapsena syödyt Espoon Niittygrillin ja Pohjois-Tapiolan Toron jättimäiset wieninleikkeet ranskalaispedillä nostavat vielä tänäkin päivänä veden kielelle ja kyyneleet silmiin puhtaasta kaihosta. Kyytipoikana oli lasi kylmää maitoa – taivaallinen yhdistelmä.

IMG_9851
Esimerkki hyvästä grilliwieninleikkeestä. Kahvila Ravintola Kespa, Salo.

Mutta mätön puolelle grilliwieninleike kiistämättä menee. Ja tuohon settiin kuuluu yltiörunsas ketsupin holvaaminen pitkin poikin lautasta. Leivitys ja ketsuppi muodostavatkin niin peittävän ja maittavan yhdistelmän, että krapulainen asiakas voisi syödä tyytyväisenä sillä tavoin valmistettuna vaikka paneroidun tiskirätin.

IMG_2772
Garmisch-Partenkirchen. Ketsupilla tuli. Mätöksi meni.

Anjoviksesta en leikkeen koristeena pidä.  Sitruunan sen sijaan käytän aina. Itävaltalaista tyyliä tarjota makeaa puolukkahilloa leikkeen kanssa vieroksun. Mieluummin yhdistän leikkeeseen jotain hapanta ja etikkaista, oli se sitten perunasalaatti tai ketsuppi huokeammissa paikoissa.

IMG_2835
Itävaltalainen tyyli tarjota puolukkahilloa oudoksuttaa. Ainakin ranejen kanssa. Tyylinäyte Ischgl ja Patznauer Thaya.

Juomavalinta on vaikea. Wieninleike ei ole viiniruoka. Eikä oikein vissyvesiruokakaan. Toki jos lähtee leikkimään ketsupin kanssa, niin silloin voi ruokajuomaksi ottaa myös limua. Paras vaihtoehto lienee itävaltalainen lager.

Mutta liekö kyse lapsuuden nostalgiasta, mutta mielestäni parhaiten yhteensopiva juoma on maito. Suomalaisessa grillissä valitsen sen aina, mutta ulkomailla en ole halunnut valinnallani järkyttää ravintolan henkilökuntaa.

 

Maailman paras wieninleike

Mutta palataanpa siis parempien leikkeiden pariin. Ja mennään suoraan parhaaseen, sillä sen suhteen ei ole epäilystä. Kun olen leikkeitä  syönyt ympäri Eurooppaa jo kuudella vuosikymmenellä, uskallan lausua näkemykseni huoletta. Yksikään leike ei ole kokonaisuutena niin ylivoimainen elämys kuin se, minkä Zürichin Kronenhalle tarjoaa.

IMG_1367

Arvokkaassa miljöössä, aitojen Picassojen ja Mirojen roikkuessa seinällä, 60 euron wieninleikekin maistuu ylevältä ja vähintään hintansa arvoiselta. Laatukokemus on lisäksi tasainen. Viidestä käyntikerrasta yksikään ei ole ollut pettymys. Valkoiseen takkiin pukeutunut arvokkaasti harmaantunut tarjoilija tuo pelkän leikkeen omalla lautasella, jolle se juuri ja juuri mahtuu. Pinta on rapea ja paikoitellen irti itse leikkeestä, niin kuin uppopaistaessa tuppaa tapahtumaan. Väri on kullanruskea. Visuaalista vaikutelmaa ei ole pilattu anjovisrullalla. Leikkeen yläpuolella on vain sitruunanlohko.

IMG_1369 (1)

Leikkeen kanssa tarjotaan etikkaista perunasalaattia, etikkakurkkua, vihreää salaattia ja tomaattia. Juuri tuo kirpeänmakea perunasalaatti on paras lisuke wieninleikkeelle ja tekee kokonaisuudesta ylivertaisen. Tällaisen yhdistelmän kylkeen ei tarvitse lisäillä puolukkahilloa, mistään musta punaisesta puhumattakaan (Kronenhallen hovimestari kuiskasi yhdellä reissulla korvaani: ”Tarvitsevatko lapset sitä punaista, jonka nimeä emme lausu?” ”Eivät tarvitse”, vastasin).

 

Kotimaan kärki

Kotimaassa tämän päivän parhaisiin kokemuksiin on kuulunut Kosmos. Siellä leikkeen kanssa tulee valita paistetut perunat. Ja pyytää sivulle kulho talon sinappia, joka sivellään tasaisesti peittämään koko leike (Kiitos vihjeestä Seikku-Sukula-Välimäki).  Leike on hyvä, mutta jää maakuntasarjaan Kronenhalleen verrattuna.

IMG_7612
Kosmoksen wieninleike kuuluu sivellä talon sinapilla.

Ja sitten suurella melskeellä lanseerattuihin Hieta ravintolan Wienerleike-viikkoihin. Kävin tutustumassa kohuleikkeeseen kovin odotuksin. Vasikanlihasta valmistettu leike tuli lautasella sitruunalohkon ja hieman yllättävästi sulan maustevoin kanssa. Lisukkeeksi on lämmintä perunasalaattia, josta löytyi marinoitua punasipulia, omenaa ja kaprista.

IMG_2057
Hieta tarjoaa wieninleikkeen kanssa sulaa maustevoita. Omaperäinen valinta.

Itse leike oli oikein paistetun näköinen ja leivite mukavan ilmavasti uppopaistosta pullollaan. Mutta väri oli hieman erikoinen, tummahkon ruskea, ei kullanruskea niin kuin saksankielisellä alueella (niin se oli muuten Kosmoksessakin viimeksi, liittyneekö tämä Suomessa käytettäviin öljyihin vai mihin?)

Perunasalaatin sisältämä omena toi mukavaa hapokkuutta ja makeutta rapean leikkeen seuraan. Mutta perunat saisivat minun makuuni olla ohuita siivuja, jolloin itse perunan maku ei jää suuhun päällimmäiseksi, vaan etikkaisuus korostuu ja kokonaisuus toimii kastikkeena leikkeelle.

Kaikki oli siis hyvin, mutta kuitenkin hyvän wieninleikkeen tuoma WOW-efekti jäi puuttumaan. Hyvällä asialla silti ollaan, että wieninleike on nostettu teemaviikkojen arvoiseksi. Pisteet siitä.

 

Haastajat

ezgif.com-resize
Zum Schwarzen Kameel, Wien. Huomaa samat lisukkeet kuin Kronenhallissa. Tänne seuraavaksi.

Toiseksi paras muisto ulkomailla syödyistä wieninleikkeistä on Itävallan St. Antonista. Hiihtokeskuksen vanhan asemaravintolan leike oli legendaarinen ja opiskelijan budjetille sopiva. Hinta oli vuonna 1990 kokonaista 105 shillinkiä eli 7 markkaa. Nyttemmin asema ravintoloineen on jyrätty alas eli nostalgiamatkaa sinne on turha suunnitella. Sen sijaan suunnitteilla on kokeilla Wienin zum Schwarzen Kameel, jota on kovasti kehuttu sekä Hampurissa toimiva Erika´s Ecke, jossa leikkeen saa vaikka yönälkään.

Mutta entä Suomen paras? Ehkä se kuitenkin olisi Pohjois-Tapiolan Toro. Nostalgia vie voiton… Kakkossijan jakavat Kosmos, Hieta ja Sikala.

Kunnon sotamies Svejk

Kunnon sotamies Svejk osallistuu somenvapauskeskusteluun

 

 

Viimeaikaista somenvapauskeskustelua seuratessani juolahti yhtäkkiä mieleen, että juonenkuviot ovat jollain tapaa tuttuja lempikirjastani, Kunnon sotamies Svejk ensimmäisessä maailmansodassa. Kirjan alussa salaisen poliisin etsivä Bretschneider yrittää narauttaa ihmisiä varomattomista puheista ja pyrkii tulkitsemaan sanomisia melkoisen yksioikoisesti.

Alla oleva on tehty Jaroslav Hasekia vapaasti mukaillen. Svejk itse on kerrassaan mahdoton hahmo, jonka suulla satiirikko Hasek huuteli tasapuolisesti puskista kaikkiin ilmansuuntiin, pääsääntöisesti toki valtaa pitäviä auktoriteettejä vastaan. Hasek tuskin olisi pahastunut siitä, että hieman lainaan hänen hahmoaan. Muista en tiedä. Mutta paskat minä heidän mielipiteistään.

 

 

Pikarissa istui vain yksi asiakas. Hän oli salaisen palvelun etsivä Bretschneider. Kapakanpitäjä Palivec pesi tuopinalusia ja Bretschneider yritti turhaan virittää hänen kanssaan vakavaa keskustelua.

Palivec oli tunnettu karkeakielisyydestään, hänen joka toinen sanansa oli perse tai paska. Silti hän oli lukenut mies ja kehotti kaikkia perehtymään Victor Hugon teksteihin, jotka puhuivat ihmisten tasa-arvosta.

”Pitääpä kaunista syksyä”, Bretschneider viritteli vakavaa keskusteluaan.
”Ja paskat”, vastasi Palivec asetellen tuopinalusia hyllylle.
”Teonhan teki se Kari Aihinen”, Bretschneider tokaisi melkein toivonsa menettäneenä.
”Kuka Kari?”, kysyi Palivec. ”En tunne kuin yhden Karin ja hän on Kari Eilola Oulusta. Hyvä mies, ikinä ei ole pahaa sanaa toisesta lausunut.”

”Kari Aihinen, herra kapakoitsija. Hän sanoi televisiossa, että naisista ei ole kokeiksi. Että työskentely ravintolassa on liian rankkaa. Mitä te siihen sanotte?”

”Minä en tuommoisiin juttuihin sekaannu, pussatkoot vaikka persettäni”, herra Palivec vastasi asiallisesti ja sytytti piippunsa. ”Jos niihin sekaantuu, niin siinä saattaa mennä nirri. Minä olen liikkeenharjoittaja, ja kun ihminen tulee ja tilaa oluen, minä lasken sen hänelle. Mutta joku Kari Aihinen, Fatim Diarra tai Pirkko Arstila, se ei ole meitä varten, siitä ei saa muuta kuin vihat päälleen somessa ja hyvien ihmisten paheksuvat katseet.”

IMG_2759

Bretschneider vaikeni ja katsoi pettyneenä tyhjää krouvia.

”Tuossa oli ennen hänen korkeutensa Rouva Presidentin kuva”, hän lausui taas hetkisen kuluttua, ”juuri tuossa missä roikkuu peili.”

”Joo, olipa kuin olikin”, herra Palivec vastasi, ”siinä se roikkui ja kärpäset paskoivat sen, joten vein sen vintille. Tietäähän sen, joku olisi suvainnut huomauttaa ja siitä olisi voinut tulla hankaluuksia. Ja niitäkö minä olisin vailla?”

”Se Arstilan kolumni mahtoi olla ruma, herra kapakoitsija”.

Tähän salakavalan suoraan kysymykseen herra Palivec vastasi epätavallisen varovasti.

”Kun Pirkko Arstila oli aamutelevisiossa, hän esiintyi varsin miellyttävästi. Käsitteli aiheita oikein tasapuolisesti. ”

”Mitä aiheita, herra kapakoitsija?”

”Moisia mitättömyyksiä en muista, en ole koskaan välittänyt pierunkaan verta noista paskajutuista enkä välitä nytkään”, herra Palivec vastasi, ”turha uteliaisuus on vahingoksi”.

Etsivä Bretschneider vaikeni lopullisesti ja hänen synkkä hahmonsa kirkastui vasta kun sisään astui Svejk, joka tilasi heti alkajaisiksi mustan oluen huomauttaen: ”Pirkko Arstilalla sitä on mieli mustana. Oli kuulemma puhunut pienessä seurassa somekohtelustaan.”

Bretschneiderin silmissä välähti uusi toivo, ja hän sanoi ykskantaan:

”Tiedättekö, mitä hän sanoi?”

”Sitä en voi sanoa, sillä sitä ei ole kukaan uskaltanut toistaa. Mutta se oli kuulemma niin kauheaa ja hirveää, että muuan vihreiden kaupunginvaltuutettu, joka oli paikalla, tuli hulluksi ja on yhä edelleen eristettynä, ettei asia tulisi ilmi. Se ei ollut mikään tavallinen sutkautus, joita jotkut ihmiset päästelevät toisten ihmisten ulkonäöstä humalapäissään. ”

”Entä minkälaisia sutkautuksia päästellään tavallisesti toisten ihmisten ulkonäöstä humalapäissään?”

”Hyvä herrasväki, kääntäkää jo sivua”, tokaisi kapakoitsija Palivec, ”en totta totta tosiaan tykkää mokomasta. Tulee lipsautetuksi yhtä sun toista ja jälkikäteen kaduttaa.”

”Jaa että millaisia sutkautuksia päästellään toisten ihmisten ulkonäöstä humalapäissään?”, toisti Svejk. ”Kaikenlaisia. Juokaapa päänne täyteen ruotsinlaivan tanssiravintolassa ja istuutukaapa eturiviin tanssilattian viereen, niin näette mitä alatte suustanne suoltaa. Keksitte tavallisten suomalaisten ulkoasusta niin paljon ilkuttavaa, että siitä riittäisi heille häpeää loppuiäkseen. Tämä on tietysti siinä mielessä vaarattomampaa, että laivalla ajatuksianne ei kuule kuin vierustoverinne kovalla pauhaavan musiikin vuoksi, mutta somessa karmeat loukkauksenne päätyvät tuhansien ihmisten tietoisuuteen.”

”Mitä sitten pitäisi teidän mielestänne tehdä”, kysyi Bretschneider ovelana.

Svejk näytti kauniilta tuolla profeetallisella hetkellä. Hänen yksinkertaiset, täysikuun lailla hymyilevät kasvonsa hehkuivat intoa. Kaikki oli hänelle niin selvää.

”Ihmiset pitäisi panna tyylikouluun, niin kenenkään pukeutumiselle ei voisi ilkkua. Sosiaalinen media pitäisi kieltää, koska siellä leviävien juttujen todenmukaisuudesta ei voi olla varma. Ainakin someen pitäisi laittaa alkolukko, sillä ihmiset puhuvat humalapäissään tavallista ilkeämpiä asioita toisistaan, muuta en sano.”

Bretschneider nousi ja lausui juhlallisesti: ”Ei teidän muuta tarvitse sanoakaan, someviha odottaa teitä. Valmistautukaa lynkkaukseen.”

IMG_2761 3

Svejk koetti selittää, että etsivä taitaa erehtyä, hän on täysin viaton eikä ole lausunut yhtään sanaa, joka olisi voinut loukata ketään.

”Päinvastoin”, sanoi Bretschneider. ”Annoitte ymmärtää, että hyvää tahtovat ihmiset kirjoittavat humalapäissään solvauksia tavallisista suomalaisista sosiaaliseen mediaan. Ja että ruotsinlaivoilla käyvät tavalliset suomalaiset pukeutuvat mauttomasti. Vähemmästäkin on pyyhkäisty pois maine ja kunnia loppuiäksi. Ja se tapahtuu myös teille, takaan sen.”

Bretschneider kääntyi katsomaan kapakoitsija Palivecia. ”Ja te ette pääse yhtään vähemmällä.”

”Minäkö?”, päivitteli Palivec. ”Minähän olin niin varovainen.”

Bretschneider hymyili ja sanoi voitonriemuisesti:

”Teidän lynkataan siitä hyvästä, että sanoitte:  ”Kärpäset paskoivat hänen korkeutensa Rouva Presidentin naamalle”. Kyllä some vielä sen kuvan teidän pääkopastanne juurii.”

 

 

 

 

 

 

 

Tourist go home!

Turistit ovat vähän kuin tuulimyllyjä. Ne ovat taloudelle hyödyllisiä, mutta kukaan ei halua niitä takapihalleen, ellei saa niistä suoraa rahallista hyötyä.

IMG_1493
Islannin suurimman vesiputouksen kuvaaminen on vakava paikka.

Tourist go home! Hassu otsikko matkailublogin jutulle. Sellainen lause vain pumpsahti mieleen, kun altistuin viikko takaperin Islanti-ilmiölle. Reykjavikista saa nimittäin hakemalla hakea aitoa matkailukokemusta, kun pääasiassa aasialainen massaturismi on täyttänyt jokaisen ravintolasalin ja villapaitakaupan. Maaseudun vesiputousten ja geysirien edustoista puhumattakaan. Toki aasialaisilla on aivan yhtä iso oikeus olla siellä kuin minullakin, mutta jotenkin tuntui oudolta. Eihän tämä ollut sitä mitä tulin etsimään, viikinkien perillisiä pörröisissä villapaidoissa reippaina ja hyväntuulisina sekä myöhemmin illalla baareissa meluisina mehukumarassa.

IMG_2182
Blogisti yrittää sulautua paikallisväestöön pukeutumalla Islanninvillapaitaan.

Turistien määrä on kasvanut Islannissa vuosikymmenessä 300 000 vuosittaisesta kävijästä noin 2,5 miljoonaan. Se on melko paljon se, ja jotta uusia mahtuu vielä enemmän, hotelleja rakennetaan koko ajan lisää. Reykjavikin sataman tuntumassa esimerkiksi louhitaan monttua parasta aikaa viiden tähden Marriott-hotellille. Se on hyvä, sillä toistaiseksi Reykjavikista löytyvät vasta viiden tähden hinnat.

IMG_2286
Uutta hotellia pukkaa. Takana nousukauden huumassa rakennettu kulttuuritalo Harpa, joka kieltämättä on aika hieno.

Turismi on Islannille tärkeää ja sitä siedetään. Työttömyys on Islannissa lähellä nollaa ja  homma pyörii Reykjavikissa, asukasluvultaan noin Tampereen kokoisessa kaupungissa, jo paljolti ulkomaalaisen työvoiman turvin. Tarjoilijaksi ravintolaan kelpaa jokainen, joka osaa käyttäytyä miellyttävästi, vaikka ei esimerkiksi osaisi avata viinipulloa katkaisematta korkkia. Tarinan vahvistavat todeksi paitsi toistuvat omat kokemukset, myös yhtä kaupungin parasta eli The Lobster House -ravintolaa pitävä suomalainen keittiömestari Jonni Turtiainen (jolla oli kyllä omassa ravintolassaan erinomainen päätarjoilija!). ”Kaikki haluavat olla kokkeja, kukaan ei halua tarjoilla. Vuoden tarjoiluhommien jälkeen siirrytään mukavampiin ja työajaltaan säntillisempiin myyntitöihin, vaikkapa hotellien myyntipalveluihin”, sanoo Jonni.

IMG_2253.jpg
Jonni Turtiainen, The Lobster House -ravintolan suomalainen isäntä.

Massaturismista huolimatta Islanti on vänkä paikka ja vahvasti suositeltava. Sitä paitsi aasialaiset näyttävät menevän nukkumaan aikaisin (tai ehkä jossain oli karaoke-baarikatu?) ja puolen yön jälkeen baareissa kuuluu ja raikaa enempi pohjoismainen kieli monine muunnoksineen.

Lapsuuden matkailumaisemaa etsimässä

Sinänsähän turismi on pienten paikkakuntien kehitykselle ja pisniksille hyvästä, mutta en voi sille mitään, että itse haen matkoilta pohjoiseen ja jäämeren rannoille rauhaa, puhdasta luontoa sekä naiivisti varmaan jotain alkuperäistä tunnelmaa, jonka muistan lapsuuteni lomamatkoilta Pohjois-Norjaan 1970-luvun alussa.

Turhaan.

old feel lohijoki norja.JPG
Kadotettu paratiisi.

Norjalaisessa pikkukylässäkin nykymatkailijaa palvelee todennäköisimmin turkkilaisten pitämä ravintola, koska paikallisia ei enää hotsita kääntää lättyä. Målselvafossenin kuuluisalla putouksella kuppilanpitäjät ovat Balkanilta, eivätkä edes yritä puhua norjaa. Kaikkia se ei tunnu häiritsevän, mutta minua joka olen opetellut sanakirjan kanssa tilaamaan lohisoppaa norjaksi asia ottaa pattiin. Minä haluaisin tilata keittoni lettipäiseltä itsekutomaansa villapaitaan pukeutuneelta sinisilmäiseltä norjalaisneitokaiselta. Etenkin kun soppa maksaa niin räävittömästi, siihen pitäisi ehdottomasti kuulua illuusio aidosta matkailukokemuksesta ja kaunis perinnehymy kaupan päälle.

Mutta tuota lapsuuteen liittyvää matkailun sielunmaisemaa on yhä vaikeampi löytää.  Ja jos ja kun Norwegian-lentoyhtiö alkaa suunnitelmiensa mukaan ensi vuonna lentää Boieng 787 Dreamlinerilla Tromssaan suoraan Kiinasta, mukana 300 kiinalaista per laaki ja takaisin päin lisäksi kontillinen savulohta, alkaa Tromssakin pian muistuttaa Reykjavikia turismin näkökulmasta. Kiinassa odottaa 300 miljoonaa ihmistä, joilla on riittävästi hynkkyä lentää toiselle puolelle palloa. Islanti-ilmiö leviää ja viinipullon korkit katkeilevat taitamattomien tarjoilijoiden käsissä entistä useammin. Repikää siitä.

Ne jyrää meitin

Turistit ovat vähän kuin tuulimyllyjä. Ne ovat taloudelle hyödyllisiä, mutta kukaan ei halua niitä takapihalleen, ellei saa niistä suoraa rahallista hyötyä.

Omalla takapihallani on yksi Helsingin suosituimmista turistirysistä eli Temppeliaukion kirkko. Kävelen joka aamu töihin turistitulvaa vastaan. Ominaista massaturismille tuntuu olevan, että massa ottaa tilan haltuunsa ja etenee ei-väistytä-asenteella tuli vastaan isoja miehiä, pieniä lapsia tai raskaana olevia äitejä lastenvaunuineen. Alkuasukkaan oikeudella en väistä minäkään. Antaa maailmankatsomusten otsalohkojen kolista yhteen.

Kiinassa odottaa 300 miljoonaa ihmistä, joilla on riittävästi hynkkyä lentää toiselle puolelle palloa. Repikää siitä.

Minulle on jäänyt epäselväksi kuinka paljon aasialainen massaturismi tuo rahaa töölöläisille, sillä kivijalkakauppoja näyttää Temppeliaukion kirkon lähellä hallitsevan useamman korttelin alueella kiinalainen mafia, joka myy kaikkea matkalaukuista meripihkaan. Kirkko on sentään alkanut veloittaa sisäänpääsystä.

kiinlaiset kirkol.jpeg
Tontti on valloitettu.

Juokaa Bordeaux-viinit, mutta säästäkää lohijoet

Lapin matkailussa myydään ristiriitaa: tyhjyyttä jatkuvasti kasvavalle joukolle.  Mitä enemmän turisteja, sen vähemmän tyhjyyttä. Lapissahan kyllä toistaiseksi riittää lääniä, mutta koska ryhmämatkalaiset eivät poistu bussista näköpiiriä kauemmaksi, jossain vaiheessa tyhjyys tulee tienvarsien taukopaikoilla täyteen.

Onneksi Suomen Lapissa on vielä paikkoja, joissa voi vaeltaa päivätolkulla törmäämättä muihin ihmisiin. Enkä muuten aio kertoa missä.

Toivon myös, että Norwegianin Norjaan jatkossa lennättämät kiinalaiset eivät kiinnostu lohen perhokalastuksesta laajemmissa määrin. Kalastusluvat lohijoille ovat jo nyt kortilla ja hinnat taivaissa. Siinä vaiheessa, kun aasialaiset kehittävät perhokalastuksesta samanlaisen statusharrastuksen kuin vaikkapa Bordeaux-viinien keräilystä, joudun toteamaan erään ystäväni sanoin: ”Pojat, me ollaan hävitty tää peli.”

Pyhällä Altan vedellä kastettu

 

Sanotaan, että kalamieheksi synnytään. Mutta onko kukaan ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että kalamieheksi voitaisiin myös kastaa?

Voidella lapsi kasteessa pyhällä lohijoen vedellä. Mikä upea teko! Todisteita ei ole lisääkö tällainen toimenpide suurlohien saamista, kun kastettava kasvaa isoksi, mutta eipä siitä ole osoitettu olevan haittaakaan. Paljon harrastetaan maailmassa henkistä huuhaata ja tehdään ihmisistä parempia syöttämällä heille kaikenlaista moskaa, mutta tällaisen täysin lisäaineettoman ja mitä luonnonmukaisimman voitelun nostaminen ristiäispäivän agendalle saattaa aiheuttaa hämmästyttävää eripuraa. En ymmärrä miksi, mutta kehotan silti kokeilemaan, kuinka oheinen keskustelu päättyisi teidän kodissanne.

 

”Tämä teidän vauva.”

”Niin isä.”

”Oletteko te ajatelleet jo ristiäisiä?”

”Eihän vauva ole syntynytkään vielä, ei me edes tiedetä onko se tyttö vai poika.”

”Niin niin, ei sen ole väliä, mutta tuo itse kastaminen.”

”Mitä kastamisesta?”, puuttuu puheeseen vävy, joka alkaa haistaa palaneen käryä appiukon tunkiessa nokkaansa väärälle reviirille.

”Oletteko ajatelleet kastevettä?”

”No eikös se ole ihan tavallista hanavettä?”, arvelee tytär.

”Niin yleensä. Mutta voisi se olla paljon hienompaakin.”

”Myykö kirkko jotain hienoa Genesaretin kastevettä?”, laskee vävy omasta mielestään hauskaa leikkiä.

”Ei. Tämä on vielä jotain paljon hienompaa.”

”Ja se on?”

IMG_6584

”Pyhää Alta-joen vettä. Norjasta.”

”Pyhää Alta-joen vettä?”, ihmettelee tytär.

”Niin. Mä toin sitä pullon, kun oltiin siellä kalassa. Maailman hienointa vettä. Siinä uivat maailman upeimmat lohet.”

”Eikös siitä ole aika kauan, kun sä olit siellä?”

”12 vuotta.”

”Öö ja se vesi?”, kysyy vävy.

Puhä alta pakastin.jpg
Pyhää Altan vettä ikuisessa jäässä. 

”Se on ollut pakkasessa siitä asti. Mun piti tehdä siitä jäitä viskikrogeihin, mutta sittemmin lopetin ryypiskelyn ja puoli litraa on jäljellä vielä. Sillä somasti piirtää pienokaisen otsalle lohen kuvan ja antaa nimeksi Toivo Lohi Vegard.”

”Hetkinen, hetkinen. Nyt tää menee ihan keulimiseksi. Toivo Lohi Vegard ja 12 vuotta pakasteessa ollutta kuravettä, ei jumalauta…”, kiehuu vävy.

”Varo sanojas poika. Se on maailman puhtainta ja hienointa pyhän Alta-joen vettä. Itte rehvastelet 12 vuotta vanhoilla viskeilläs, kyllä tämä on taatusti puhtaampaa tavaraa, kun se savunhajuinen tuliliemi, jolla itseäsi myrkytät.”

”Mikä ihmeen Vegard?”, kysyy tytär.

”On hyvä antaa norjalainen nimi. Siinä maassa on tulevaisuus. Kakssataa tonnia tulee öljyrahastosta tilille heti, kun pääsee sinne naimisiin.”

”Isä! Ei missään nimessä.”

”Ei tietenkään, jos se on tyttö. Silloin se voisi olla Anna Titti Senja. Senja on upea saari, jolla on lohijokia…”

”Ei vaan se vesi. Ja nimet. Saatanan kalahullu!”, menettää vävy malttinsa.

”No no, kunhan ehdotin. Käyttäkää sitten vaikka vantaalaista viemärivettä, jos se on teistä parempi. Kasvaa lapsesta rokastaja Vanhankaupungin koskelle. Sitäkö te haluatte?”

”No niin, juodaas vähän kahvia ja rauhoitutaan kaikki”, yrittää tytär.

”Tuota…”

”Niin isä?”

”Oletteko ajatelleet ristiäispappia? Vanha kalakaverini Kojamon Jussi Turusta voisi…”

”Ei isä. Ei voi.”

”Eipä tietenkään. Eikä se ole edes pappi, vaan suntio, mutta eihän toi sun mieheskään kuulu kirkkoon, että mitä väliä silläkään olis. Kunhan tässä yritän lapselle elämän edellytyksiä rakentaa.”

”Kyllä sillä on ihan hyvä elämä edessä…”

”Entäs kummit?”

”No mun paras kaveri Emppu…”

”Kyllä kyllä, tiedä mitä niistä filosofeista tulee. Kykenevätkö lasta elättämään, jos sinä ja tää sun miehes jäätte rekan alle. Mutta mulla olis pari hyvin toimeentulevaa norjalaista kalakaveria, esim yks Liverpoolin ex-futari, joka omistaa lohijoen pätkää. Siinä sitä olis ikkuna auki tulevaisuuteen…”

Huom! Tämä tarina ei perustu omakohtaisiin kokemuksiin, mutta siinä on kieltämättä maalailtu mahdollisia tulevaisuusskenaarioita 15 vuoden päähän. Toivon, että oikeassa elämässä nuoret ovat silloin kypsempiä ymmärtämään elämän realiteetteja ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Sillä tärkeintähän elämässä on lohen perhokalastus. Eikä sekään ole kovin tärkeää.

Kalaopas ja nuo isot lapset kurahousuissaan

Miksi Ari on pahalla mielellä? Saiko Vesa enemmän kalaa?

Älä ole nyrpeä Antti, vaikka hävisit arvonnan ja Marko saa heittää ensimmäisenä parhaan kalapaikan. Jokainen pääsee hyville kalastuspaikoille yhtä monta kertaa.

Kyllä näitä hyviä ottiperhoja riittää kaikille Teemu, ei tarvitse kinastella. Rauno! Onko vyö tarpeeksi kireällä, jos kahlaat liian syvälle ja housut hörppäävät vettä?  

 

Innosta, kannusta, hoputa, maanittele, uhkaile, palkitse. On kyseessä kurahousujen pukeminen päiväkotilapsille, tai joenrantaa kurahousuissa konkoilevien isojen kalamiesten paimentaminen, samat metodit käyvät molempiin. Siksi Orklan Aunan Lodgen Piet Behrend ja Krister Hoel menevät suoraan huippukastiin oppaiden joukossa. Molemmat työskentelevät pitkät talvikuukaudet lastentarhanopettajina.

Screenshot 2017-06-21 16.29.38
Hyvä heitto, nyökkää Piet.

Oppaan tärkeimpänä tehtävänä on pitää asiakkaidensa, eli kalamiesten, mieliala positiivisena ja olo virkeänä. Oli keli mikä hyvänsä ja viimeisestä kalahavainnosta viikko, Krister kehottaa kirkkain silmin sinua pommittamaan joen parasta niskaa kellon ympäri, koska ”milloin tahansa voi iskeä”. Ja sinähän pommitat.

IMG_4729.jpg
Pikku Kakkosen bussi lähdössä jokivarteen. Kuskina Krister.

Antti olet hyvä

Kalastaja tulee reissuun korkein toivein ja jalokalan kuva silmissä: kohta saadaan punalihaista! Jos kalapaikka on tuttu, manööverit ja perhot on mietitty moneen kertaan etukäteen ja kalatkin väsytelty unissa valmiiksi. Kun kauan kaivattu kalastus vihdoin alkaa, jännitys on huipussaan. Kädet täristen kalamies sitoo perhon perukkeensa päähän ja astelee poolille. Ensimmäinen heitto, toinen heitto. Sinne siima oikenee ja perho pyörähtää kohta houkuttelevasti lohen kuonon edessä.

Ei vielä tässä kala iske, mutta kahden askeleen päässä on paikka, josta heittäessä pitäisi kolista. Nyt!

Mutta kun ei kolise.

Kolisee päässä ja kalastajan mieli mustuu, lumous on haihtunut. Enkö saakaan kalaa? Mitä teen väärin? Miksi tuo viereinen kaveri saa kalaa, vaikka heitän perhoa nätimmin?

Taas tarvitaan oppaan taitoja. Onkimiehen innostus ja itseluottamus on palautettava.  ”Tärkeintä on, että perho on vedessä”, sanoo opas ja jatkaa: ”Sillä eiväthän lohet rantakiville hypi Antti, eiväthän? Käyt sieltä hakemassa sen kalan seuraavalla heittovuorollasi ja sitten otetaan kohta pikku naukut lohen kunniaksi.”

Rohkaisu, innostaminen ja palkitseminen. Tuloksenteon kaava.

Niin lähtee Antti uudelle heittovuorolle täynnä uskoa itseensä ja jos hän on onnekas, kohta otetaan poseerauskuvia lohesta, jaetaan yläläpsyjä ja ollaan aika polleita omista kalastustaidoista.

IMG_0908
Onnen täyttymys.

 

Rinta rottingilla kohti uusia pettymyksiä

Useimmiten näin ei kuitenkaan käy, vaan oppaan tehtävänä on potkia Antti ja koko joukko eteenpäin kohtia uusia pettymyksiä. Jossain vaiheessa ja riittävän ahkeroinnin jälkeen pettymys muuttuu iloksi, kun lohi iskee. Mutta jotta se onnistuisi, jokaiselle poolille pitää saapua voitontahtoisena ja kalansaantiin uskoen.

Siksi opas sanoo: ”Seuraavaksi meillä on TOSI hyvä pooli. Tästä on saatu isoimmat kalat. Viime vuonna tuon kiven huopeesta tuli 18-kiloinen. Eikä tässä ole tällä kaudella kalastanut vielä kukaan. Nyt pitää kalastaa tosi tarkasti!”

Ja niin kalamies syttyy taas liekkiin, adrenaliini kohisee suonissa ja hän kalastaa poolin tosi tarkasti. Vaikka kalaa ei tulisikaan, mieli on hyvä, kun tietää yrittäneensä kaikkensa ja tehneensä asiat suht´koht mallikkaasti. Opas muistaa kehua jokaisen onnistuneen heiton jälkeen ja tiedät, ettei vika ole sinun, vaikka kala ei iskekään.

IMG_0241.jpg
Tämä mies on liikkeellä vahvalla asenteella.

Tsemppiskerho iskee jälleen

Kun päivä muuttuu illaksi ja ilma kylmenee, alkaa väsymys pikkuhiljaa hiipiä kalamiehen mieleen ja paidan alle. Oppaan on kyettävä lukemaan vilu ja verensokerin lasku ennalta, ettei kurahousuväki ala kiukutella syyttä suotta. Mököttävää kalamiestä joutuu kiskomaan jokivarressa perässään kuin kivirekeä. On siis aika pitää tauko, tehdä tulet, keittää nokipannukahvit ja syödä vähän eväitä. Lämpimän juoman ja hengennostatustauon jälkeen kalamiehet ryntäävät taas täynnä virtaa virpomaan vapojansa.

IMG_0284.jpg
Pienet tulistelut ja takaisin uusin voimin tulvivalle joelle.

Kylmenevä ilta ja viileässä vedessä kahlaaminen saavat oppaan muistuttamaan ikääntyviä kalastajia myös yhdestä tärkeimmästä asiasta. ”Onhan kaikilla tarpeeksi lämmintä päällä? Juhallakin kun on se eturauhanen reistaillut, niin ei auta palelluttaa paikkoja. Eiväthän vain kahluuhousut vuoda?

Kun ilta alkaa kääntyä yöksi, kalastajan mielessä alkaa olla päällimmäisenä sauna ja lämmin ateria. Vaan vielä ei voi luovuttaa, sillä iltahämärän hetki on se paras. Valo muuttuu ja isoimmat kalat uskaltautuvat liikkeelle. ”Ne voivat tulla ihan siihen jalkoihisi, joten kahlaa varovasti äläkä läiskyttele vettä turhaan siimallasi”, muistuttaa opas.

Niin on kalamies taas viritetty jännittyneeksi kuin viulun kieli. Iske, iske, iske. Ei tänne nukkumaan olla tultu.

IMG_0302
Piet! Mitä tällä saa?

Opas valitsee välillä kalamiehelle uuden perhon, se tuo taas uutta uskoa. ”Iso Sunray Shadow toimii illalla aina.” Opas huomaa vedenpinnan nousseen.  ”Jospa laitettaisiin vähän nopeammin uppoava siima.” Opas katselee kalastajan epätoivoista yritystä pujottaa ohut siima läpi koukun pienestä silmukasta. ”Eikö herrasmies näe enää kunnolla sitoa perhoa yön hämärässä?”  Ei hätää opas sitoo sen puolestasi.”  Jos kahluureitti vaikuttaa liian haastavalta opas rohkaisee, haastaa ja vetoaa miehisyyteen: ”Viime viikolla tästä kahlasi 90-vuotias entinen Royal Air Forcen lentäjä. Sinä olet vielä 40 vuotta nuorempi. Sinne vaan.”

Niin tsemppisryhmä painaa kesäyössä lohipoolilta toiselle.

Ja ennemmin tai myöhemmin se kala vihdoin iskee.

 

Opas rauhoittelee kalamiestä väsytyksen aikana ja haavii hänelle lopulta nätin lohen. Se mitataan, kuvataan, ehkä jopa punnitaan. Ja lopuksi vastuuntuntoinen kalamies vapauttaa sen.  Sitten on pienen juhlan aika. Jos kyseessä on ennätyskala, on ison juhlan aika.

Opas saa ansaitsemansa kehut ja kalamies päättää mielessään olla reissun lopuksi kitsastelematta tipissä, vaikka oli aluksi ajatellut antaa sitä vähän alakanttiin, kun on niin kallis reissu muutenkin. Sitä paitsi osataanhan tässä itsekin ilman oppaan neuvoja, mutta kun tulevat paketin mukana, niin hullu jättäisi käyttämättä…

Katsokaa. Näkkileipää!

Myönnän. Syyllistyn halpahintaiseen klikkien kalasteluun tuolla otsikolla ja kuvalla, mutta kun asiana on näkkileipä se ei monia kiinnosta. Vaikka pitäisi.

Nimittäin Ylhäisten leipä on back.

Ja se on minun ansiotani.

 

Oivon paluu

Screenshot 2017-06-18 11.51.05.png

Olen paljon vaikutusvaltaisempi blogisti kuin luulinkaan. Kirjoitin vain kaksi kuukautta sitten, kuinka suuri vääryys on, että Ylhäisten leipä on poistunut markkinoilta. Liian hyvänä ja kovana pullamössösukupolven syötäväksi.

Huutoni kuultiin.  Näkkileipätehtaan remontti vietiin pikavauhtia maaliin. Ja nyt Ylhäisten leipä on takaisin. Ainakin K-Kaupan hyllyllä. Oivolla oli toivoa sittenkin. Toivon meinasivat heittää lähinnä Ylhäisten ystävät, joille kaksi vuotta oli pitkä aika odotella leivän paluuta.

 

IMG_1285
Leipäpaketti K-Kaupan hyllyssä. Pienempi kuin ennen, mutta tyylikkäämpi.

Koska blogini on riippumaton, eikä Lantmännenin näkkileipätirehtööri Panu Vuorimaa ole lähettänyt blogistille tuotenäytteitä, teen nyt riippumattoman makutestin K-Kaupasta ostamallani pakkauksella. Onko Ylhäisten leivässä muuttunut muu kuin pakkauksen ulkonäkö? Uuteen pakkaukseen on palautettu vanha arvokas ulkoasu ja hyvä niin.

 

Miltä maistuu?

Vertailukohtana  makutestissä eivät valitettavasti ole kuin vanhat muistot, mutta näillä mennään, mitä makumuistiin on vuosien varrella tarttunut.

Uusi leipä on leikattu valmiiksi särmiksi paloiksi, vanhassa oli hienoa levyn iso koko, josta sai murtaa leivän niin kuin halusi (aina näyttävät mielestäni olleen asiat ennen paremmin, hmmm…) Onko leipä ihan yhtä kovaa? En ole varma. Tuntuu kuin se murtuisi aiempaa helpommin. Ainakin joitain vuosia sitten taikinassa oli taatusti enemmän sitkoa.

IMG_0121.jpg
Standardikokoinen pala.

Maku on hapan, kuten juureen tehdyn leivän pitää ollakin. Olisiko ollut vahvempi ennen? Ehkä oli enemmän rukiista makua. En muista, mutta hyvää on tämäkin. Jään kaipaamaan aiemmin myynnissä ollutta kuminalla maustettua versioita. Ja leivän kovuutta. Hampaat ovat ihmisillä paremmassa kunnossa kuin ennen, ei ole mitään syytä miksi näkkileivän pitäisi olla pehmeämpää. Nuorison skaalalla annan uudelle Ylhäisten leivälle arvosanaksi 3,5/5.

(Kuka muuten toisi markkinoille aidon armeijan vanikan, sen sitkeyttä kaipaan, enkä ole siviilimarkkinoilla vastaavaan tuotteeseen koskaan törmännyt. Pidin myös pataljoona-keitosta, mutta saatan olla perversseine makumieltymyksineni melko yksin näillä turhuuden ja jänskän tuontiruuan markkinoilla…)

Näkkileipäpaketti tyhjenee melkein yhdeltä seisomalta. Osan syön pelkän voin (oikeaa, eikä mitään kevytlevitettä, joka ei pysy edes veitsen päällä…) kera ja osaan höylään lisäksi päälle paksuja siivuja Jarlsberg-juustoa. Hyvää on.

Käyn hakemassa lähikaupasta hyllyssä olevat loput kolme pakettia ja pakkaan ne mukaan Norjaan suuntautuvalle kalareissulle. Siellähän ei näkkileipää tunneta, vaikka muuten hyvä maa onkin.

Kun lohta ei heti tule eväsleipien päällysteeksi asti, lastaan leipäni Norwegia-juustolla ja Gilde-salamilla. Sitten käärin vastakkain asetut leipäpalat folioon ja pakkaan ne reppuun. Illalla keitän nokipannukahvit nuotiolla. Kaadan kahvia kuksaan ja kaivan foliopakettini esiin. Leivät ovat pehmentyneet juuri sopivasti ja muuttuneet rapeasta mukavan sitkeäksi purtavaksi.  Kuksa toiseen käteen, leipä toiseen käteen ja katse lohijoelle. Tämän parempaa kattausta en hevin keksi.

IMG_0263.jpg
Tähän kuvan sopisi lisäksi kraavilohella päällystetty Ylhäisten leipäpala.

 

Kotikokki kehittää: Ylhäisellä leivitettyä turskan seläkettä

Kotiin palattua täytyy kokeilla repun pohjalle murskautuneiden leipien innoittamana ihan omasta päästä keksittyä reseptiä (joka nyt ei tosin ole suurta ponnistusta vaativa, mutta kertoo fanituksen asteesta). Jauhan Bamixilla Ylhäisten leipää pieniksi murusiksi ja leivitän muruilla turskan seläkkeet (huom. ennen kuin joku vääräleuka vääntää asiasta vitsin todettakoon, että turska on norjasta, mutta ei norjalaiselta lohijoelta…) Toimii. Päälle ei tarvita kuin vähän sitruunaa ja se on siinä. Jos murustamisen hoitaisi puukolla tai vaikka karatella, samaa ruokalajia voisi kokeilla hyvin leiritulillakin vaikkapa ahvenen tai harjuksen kanssa. (Vaelluskokeille vinkiksi Arlan kirkastettu voi. Säilyy lämpimässä avattunakin kuukauden päivät ja kestää kovaa kuumuutta paistamisessa.)

ylhäisten leivtetty turska.jpeg
Ylhäisten leivällä leivitettyjä turskan seläkkeitä. Voi vetää. Etenkin kun voissa paistaa.

 

Summa summarum. Mitä eväspuoleen tulee, perusturvallisuus loppukesän reissuille on taas taattu, kun Ylhäisten leipä on takaisin. Jos vain vielä onnistuisi onkimaan lohta leivän päälle…

 

 

 

Oivo: Liian hyvää myytäväksi.

 

Tiedättekö mikä on Oivo? Se on lajinsa paras tuote, joka on vedetty markkinoilta, koska sitä myydään kuulemma liian vähän.

Näin asian määrittelee loistava kirja nimeltä Elimäen tarkoitus.

Ylhäisten leipä on Oivo. Ja se taas selittää tämän julkaisun pääkuvan: lautasellisen graavilohta. Ilman Oivoa on orpo olo.

Screenshot 2017-04-11 16.03.01

Minulle Ylhäisten leipä tai näkkileipä oli kala ja eräretkien perusherkku, jonka päällä graavilohi siivu maistui taivaalliselta.

Oikeastaan Ylhäisten leipä on jopa kaksinkertainen Oivo, sillä ennen sitä myytiin myös kovempana, pyöreänä kiekkona, kuminalla tai ilman. Maku oli lähimpänä armeijan vanikkaa, josta sitten ilmeisesti tykkää tai ei.

 

IMG_6761
Näillä mennään kun ei Oivoa ole.

Vaan eipä maistu enää, sillä Vaasan leipä tai nykyisemmin Lantmännen teki Ylhäiselle Oivot. Tuote häipyi toissa vuonna markkinoilta kaikessa hiljaisuudessa ja viime vuotinen kalareissu tehtiin jo Leksandin jälkiuuninäkkärin voimin.

Oivotus harmitti minua niin paljon että pariin otteeseen tivasin Vaasanin eli  Lantmännenin näkkileipäpomo Panu Vuorimaalta selityksiä ratkaisuun. Syyt olivat kuulemma tuotannollistaloudellisia ja liittyivät näkkileipätehtaan uusimiseen. Kerran Panu palasi asiaan ja nostatti toivoa, että kohta saadaan Oivo takaisin. Sittemmin on ollut hiljaisempaa ja nyttemmin olen heittänyt toivon. Nykysuomalaisten (tekisi mieleni sanoa pullamössösukupolven, mutta en sano) hampaat eivät ilmeisesti enää kestä kovan leivän syömistä. Äitini katkaisi eläkeikäisenä hampaansa Ylhäisten leipään, mutta ei valittanut. Harmitteli vaan ettei pystynyt enää leipää syömään.

Kukahan opettaisi hipsterit syömään kunnon näkkileipää? Tietysti sitä pitäisi ensin olla saatavilla.

Ylhäisten leipä löytyy yhä Vaasanin nettisivuilta, jotta sanoisin että toivossa on hyvä elää, mutta ilman Oivoa vaikeampi.

Ja loppukevennyksenä vielä pari poimintaa Elimäen koko tarkoitus -kirjasta. Ostakaa. Ette kadu.

 

IMG_9264

IMG_9265

IMG_9266

IMG_9269.jpg

SILJA HIIDENHEIMO – ELIMÄEN KOKO TARKOITUS Julkaisuvuosi: 2017 • Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos • Kieli: fin • Sivumäärä: 299 • ISBN: 9789518517903

 

Matkoja entiseen elämään

Kun Suomessa on kielletty vuoteen 2030 mennessä kaikki kiva, alkaa aivan uudenlainen turismin aikakausi.

Aina eturivissä oleva Suomi aikoo kieltää tupakanpolton koko maassa vuoteen 2030 mennessä. Vissiinkin ensimmäisenä maana Euroopassa. En ole tupakoinnin puolesta, mutta ehdottomasti kaikenlaista kieltämistä vastaan. Jokainen eläköön niin kuin parhaaksi näkee, kunhan ei ole kohtuuttomaksi taakaksi toisille, eikä kummittele kuoltuaan.

Mutta nykyisen kiihkeällä kehityksen kehitysvauhdilla ehditään vuoteen 2030 mennessä kieltää aika paljon muutakin. Todennäköisesti punaisen lihan syönti on myös kielletty tai ainakin mitä suurimmissa määrin paheksuttavaa.  Kahviin ei sovi kaataa lehmänmaitoa, jos sitä edes on saatavilla. Punaista maitoa lypsetään salanavetoissa verhot kiinni ja myynti tapahtuu tyystiin tiskin alta.

Jokainen eläköön niin kuin parhaaksi näkee, kunhan ei ole kohtuuttomaksi taakaksi toisille, eikä kummittele kuoltuaan.

Jos nyt kahvimaitoa edes tarvitsee, sillä kahvia ja kaakaota tuskin saa enää juodakaan kehitysmaiden ja niiden luonnon etua ajatellen.

Yksityisautoilua ei sallita, eikä ainakaan millään vanhoilla urheiluautoilla, joissa on haisevat polttomoottorit. Itsestään kulkevat robottiautot hoitavat liikenteen.

Viinakortit on palautettu kansanterveyden kohentamiseksi. Metsästys ja kalastus on kielletty epäinhimillisenä luontokappaleiden rääkkäyksenä, myös erityisen julmana kidutuksena tunnettu Catch & release -kalastus.

catch-and-release-gink-and-gasoline.jpg
Tämän sorttisia kidutuskuvia ei nähdä vuonna 2030.

Tämä kaikki avaa luonnollisesti markkinatalouden lakien mukaan bisnesmahdollisuuksia niille valtioille, jotka eivät kulje lainsäädännön ja moraalietiikan ensimmäisessä aallossa.

Alkaa uusi matkailun aikakausi. Matkoja entiseen elämään. Entisen Itä-blokin alueelle, jossa kaikki entiset paheet ovat yhä osa normaalia elämänmenoa.

 

Keihäsmatkojen renesanssi

keihäsmatkat.jpeg

Kalevi Keihänen toi suomalaisille 1960-luvulla mahdollisuuden matkustaa hetkeksi pois ahdasmielisestä maasta. Jatkossa sen tarjoaa joku itäeurooppalainen oligarkki.

Kuvitteellisen valtion, sanotaan vaikka Altestanin, lentokoneen noustessa kansainväliseen ilmatilaan tapahtuu aikaharppaus 70-luvulle. ”Saako olla gin and tonic? Ja pannaanko tuplana saman tien? Viinat kuuluu lentolipun hintaan ja lämmin ruoka myös. Tässä olisi alkuun vähän kalifornialaisia suolamanteleita naposteltavaksi. Ja jos haluatte savutella, niin koneen takaosassa se käy hyvin. Meillä on myynnissä punaista Marlboroakin, sitä terveystupakkaa, ei ole ikäviä keuhkotautisten kuvia rumentamassa askin kantta”, hymyilee lentoemäntä ja jatkaa: ”Lapsille olisi luettavaksi sensuroimattomia Aku Ankkoja ja Peppi-kirjoja, elleivät sitten nuo vanhat Uuno-elokuvat kiinnostaisi enemmän.”

Tällaisten matkojen suosio on vääjäämättä valtava. Ei vain siksi, että se harva joukko joka haluaa tupakoida, voi sitä yhä tehdä, mutta on paljon muitakin entisajan hienouksia, joista yksilö on yhteisen edun nimissä vapautettu.

Kuten ajaminen omalla autolla.

On paljon muitakin entisajan hienouksia, joista yksilö on yhteisen edun nimissä vapautettu vuonna 2030.

 

Altestanissa tähän tarkoitukseen on varattu moottoritien pätkiä, joilla sopii päästellä niin paljon kuin sielu sietää. Ei muuta kuin V8-kone tai äärimmilleen ahdettu turbo käyntiin, kessu huuleen ja menoksi. Turvavyötä ei turhaan laiteta päälle, ei niitä käyttänyt Steve McQueenkaan.

4780127772_142420db47_o

Kaasu pohjaan, tällä tiellä ei tule vastaan sen enempää tavallisia kuin peltisiä poliiseja. ”Voi sitä cowboyn vapautta joka isoisällä oli vielä vuosituhannen vaihteessa”, tuumii kuski haistellessaan ajorupeaman päälle kuumien moottoriventtiilien adrenaliinia kohottavaa tuoksua kesäillassa.

Urheilullisen aamupäivän jälkeen menneisyysmatkailija siirtyy lounaalle, jossa syödään surutta kaikkea epäeettistä ja epäterveellistä. Pimeässä kasvatettua maitovasikkaa, kuusi viikkoa riiputettua entrecotea, hanhenmaksaa, kilpikonnalientä, haineväkeittoa, valaspihviä sekä viimeisten viiriäisten munia ja valkoista leipää. Palan painikkeeksi hörpitään kallista punaviiniä lyijykristallilaseista.

IMG_6629
Valaspihviä, hyvää ja epäeettistä.

Mässäilysession päälle siirrytään röyhyttelemään tupakkia ja sikaria takan äärelle, ei vahingossakaan ulos, jos on yhtään kylmä keli. Kyytipojaksi nautitaan portviiniä pulloista, joiden sulkemiseen on käytetty Portugalin viimeisten korkkipuiden sato.

 

Kielletyt leikit

”Hyvän näköinen tsirbula”, sanoo menneisyysmatkailija tiirailessaan raukeiden luomiensa välistä ohi kulkevaa kaunista naista ja hätkähtää samalla sovinistista kommenttiaan. Suomessa kun on jo siirrytty sukupuolineutraaliin elämiseen, jossa ei ole erikseen naisia, miehiä tai päinvastaisia. Kaikkia kutsutaan nimellä hen, joka on lyhennys sanasta henkilö.

”Olkaa huoleti, me elämme  täällä kuin 70-luvulla ja tuo on aivan normaalia puhetta”, lohduttaa tarjoilija ja työntää konjakkikärryn esiin. ”Saako olla terävät? Onhan kello jo 12 jossain päin maailmaa.”

Altestanin matkailupakettiin voi myös valita kaikenlaista muuta, joka on muualla kielletty aikoja sitten. Kuten vaikkapa helikopterihiihtoa korkeilla vuorilla. Matkalla hiihtopaikoille hekotellaan vanhoille Radio Cityn Pullakuskit-ohjelman kyseenalaisille vitseille. Evästauolla nautitaan tonnikalavoileipiä sekä maailman halki lasipullossa rahdattua olutta. Retkeltä palatessa poiketaan vielä kipsalle ostamaan alkoholijuomia klo 21 jälkeen.

IMG_4607
Auringonotto. Kiellettyä syöpäriskin vuoksi vuonna 2030.

Kauhean kuuloista touhua on. Mutta ottaen huomioon kuinka nopeasti asenteet nykyään muuttuvat,  vuonna 2030 tuo kaikki voi olla hyvinkin totta. Kaikki asiat, joiden tuottaminen tai kuluttaminen uhkaa luonnonvaroja tai ihmisen terveyttä.

Paras siis alkaa heti elää kuin viimeistä päivää ja syödä saman tien avokadosalaatti. Sillä huomenna se voi olla jo myöhäistä.

 

 

 

 

Kalle Freesen Sudden Coffee ensitestissä Suomessa

 

Oman korttelin poika on päässyt pitkällä. Täältä se nimittäin Etu-Töölöstä ja Freesenkadulta lähti maailmalle. Tämä  baristamestari Kalle Freese. Ja nyt tekee kahvia, jota juodaan tulevaisuudessa Elon Muskin Marsin matkoilla.

Joulupukki lennätti minulle suoraan San Fransiscosta ensimmäiset Freesen tai oikeammin hänen yrityksensä tekemät – ja nyt tarkkana – ”No Brew-Coffeet”. Kyse ei ole siis pikakahvista, vaan oikeasta kahvista, jota voi valmistaa suodattamatta missä vain. No onhan se pikakahvin tapaista, kun kahvi liukenee veteen, mutta siinä ne yhtäläisyydet sitten aika lailla ovatkin.

IMG_7999.JPG
Joululahjapakkaus sisältää kaikkea kahvista kuusenkoristeisiin. Design on tyylikästä.

Kahvilaatuna saamassani erässä on etiopilaista, keskipaahtoista Biftu Gudianaa.

Ei kun kokeilemaan miltä Sudden Coffee maistuu ja otetaan vielä verrokiksi viereen Clipperin pikakahvia, jota olen kalareissuillani juonut.

Ensimmäinen havainto Sudden Coffeesta on, että kuivattu kahvi on putumaista, toisin kuin normaali pikakahvi. Starbucksin instant coffee on itse asiassa koostumukseltaan melko lailla samankaltaista, ainakin näin amatöörin silmiin.

img_8006
No Brew vs. Instant.

Kaadan kuuman veden kahvin päälle (kiehumisen jälkeen saanut rauhoittua minuutin). Suhteet ovat yksi putki kahvijauhetta ja 250 ml vettä (kuulemma kylmääkin voi käyttää). Viereiseen kuppiin laitan kaksi teelusikallista Clipperiä ja saman vesimäärän. (Kuvissa kahvi on kaadettu pienempiin tasting-kuppeihin, tuntuu että vaaleanpunainen 2,5 dl Muumimuki olisi vienyt kaiken uskottavuuden tältä pruuvilta).

IMG_8008.JPG
Sudden Coffee vasemmalla vaaleamman värisenä.

Näköhavainto on selkeä. Sudden Coffee on paljon vaaleampaa, kuin oikea keskivahva kahvi. Väri voi toki johtua vielä kahvilaaduista ja olla merkityksetöntä, mutta tuoksu kertoo jo paljon enemmän. Arvioin Sudden Coffeessa olevan makeutta ja mausteisuutta sekä pyöreyttä (joka on tässä kohtaa pistävyyden vastakohta). Naapurikupissa sen sijaan tuoksuu karsta ja palanut kahvi. Harvoin tulee näin intensiivisesti pikakahvia nuuhkittua, mutta tuo kitkeryys lienee se perustuoksu siinä.

Sudden Coffeen mukana tulevissa tasting notesissa kuvaillaan tuoksua kukkaiseksi ja kypsän persikkaiseksi.  En väitä vastaan.

Koska nämä kalliit putkilot on annettu joululahjaksi tulevan kesän kalareissujen kalleimmille mitalikahvihetkille (kun tuhansien eurojen kilohintaan perhokalastettu  lohi on mitattu, kuvattu ja palautettu jokeen), on kahvin maku testattava vielä kuksassa. Eräkuksani on melko monissa liemissä marinoitu vuosien varrella ja kuitenkin eräelämään vihkiytyneet tietävät, sitä ei ikinä pestä. Korkeintaan konjakilla. Nouseeko Sudden Coffeen aromi enää tällaisesta aromipesästä?

img_8013

Kyllä se nousee. Kahvin tuoksu sekoittuu kuksan pahkan tuoksuun ja kahvi maistuu miellyttävältä.

Summa summarum. Nämä Sudden Coffeet pakataan kalareissulle mukaan, mutta tähän hintaan mukaan täytynee ottaa myös Aeropress ja vähän halvempaakin mokkaa. Suomeen tuotuna kahdeksan putkilon eli yhden annoksen setti Sudden Coffeeta maksaa nettisivun mukaan noin 50 euroa. No eihän se toisaalta ole erämaassa hinta eikä mikään hyvästä kahvikupista…

Tromssa – Jääkarhuja, hipstereitä ja hylkeennahkahepeniä.

Ennen sitä kutsuttiin Pohjolan Pariisiksi. Nyt parempi vertaus on Portland.  Paikka on Pohjois-Kalotin pääkaupunki Tromssa. Hämmästyttävä määrä hipsteriravintoloita, mikro-olutpanimoita ja trendikkäitä baareja. Sekä jääkarhuja, mutta onneksi täytettyinä.

Tromssan pääkadulla lauantai-iltana kävellessä tulee mieleen hipsterien kotipesä Portland (katsokaa youtubesta Portlandia-tv-sarjaa, niin ymmärrätte). Ihmiset vaeltavat hyväntuulisessa pienessä sievässä trendikkäänä kapakasta toiseen (no joo, loppuillasta kumara syvenee). Partoja ja tatuointeja piisaa. Paikallisessa panimossa taiotaan artisaaniolueen rytmiä soittamalla vinyylilevyjä oluen panemisen aikana.

Ja niitä kapakoita on kävelykadulla  vieri vieressä. Ilmeisesti tähän kaupunkiin kerääntyy juhlimaan koko pohjoisen Norjan asujaimisto. Lähin isompi kaupunki etelässä on Narvik, monen tunnin ajon päässä. Tai tunnin lentoyhteyden päässä oleva Oulu, jossa pohjoisnorjalaiset käyvät kesällä halpalomalla.

Huken Pub
Kaupungin hipsterihenkinen ykköspubi valmistautuu iltaan.

Jääkarhuja riittää joka paikkaan

Kun katselee Tromssan turistimpien baarien somistusta, ei jää epäselväksi mikä on paikallinen vetonaula numero yksi. Täytetty jääkarhu löytyy jokaisesta työpaikkaruokalaa merkittävämmästä anniskelupaikasta. Erään tiedon mukaan niitä on kaupungin kapakoissa 17 ja puoli. Siitä viimeisestä puolikkaasta ovat turistit repineet vuosien varrella mukaan kaikki, mitä irti saavat kynsistä alkaen.

polar bear mack brewery
Kaltoin kohdeltu karhu maailman pohjoisimman olutpanimo Mackin aulassa.

Puoli vuosisataa sitten oli aivan yleistä nähdä jääkarhunpentuja kaupungin kaduilla, tosin tiukasti talutushihnassa. Kuuluisin jääkarhukuningas Henry Rudi kesytti, koulutti ja myi pentuja Euroopan eläintarhoihin. Emojen kohtaloksi tuli päätyä hurjailmeisiksi täytettyinä oluthallien somisteiksi.

IMG_7287.jpg
Jääkarhukuningas Henry Rudi palaamassa laivallaan Huippuvuorilta.

 

Jäämeren jet-set

Nyky-Norja elää sekavassa suhteessa menneisyytensä kanssa. Ympäristöarvot ja vihreys kasvavat, mutta silti kaupoissa myydään yhä valaanlihaa ja hylkeennahasta tehtyjä ”oloasuja”.  Jumala (tai venäläiset) on lähettänyt vitsaukseksi kuningasravun, josta kalastaja saa hyvän kilohinnan, mutta samalla rapu järsii tasaisen varmasti yhä suurenevan alan merenpohjaa tyhjäksi elämästä. Sille kelpaa kaikki simpukoista pikkukaloihin.  Valtava kalanviljelyteollisuus sotkee luonnonlohen geneettiset perimän, mutta tuo työtä koko tuhansia kilometrejä pitkälle rannikolle. Kalastuskylät toivottavat maahanmuuttajat tervetulleeksi, sillä norjalaisia homma ei enää innosta.

IMG_7324.jpg
Hylkeennahkaiset hepenet ovat osa epäeettistä erotiikkahetkeä.

Tromssaa katsellessa on vaikea uskoa, että vielä 1970-luvulla Norja oli aivan Portugaliin verrattavissa oleva Euroopan umpisuoli. Sitten merestä löytyi öljyä ja nyt valtion öljyrahastossa on pahan päivän varalle 150 000 € per kansalainen. Meillä suomalaisillahan on vain velkaa. Vaurauden myötä hintatasokin on noussut Norjassa korkeaksi. Perinteinen matkailijan elinkustannusmittari eli oluttuoppi maksaa tavallisessa baarissa noin 12 euroa. Yksiön vuokrasta saa Tromssan keskustassa pulittaa noin 800 euroa kuussa. Ja nyt ollaan siis reilun matkaa Napapiirin pohjoispuolella. Tromssassa voi nähdä Teslan taksina, sen statusarvo on täällä jo mennyt.

img_7383
Näkymä Fjellheisen-vuorelta keskustaan.

Mutta Tromssa on puolen Norjan (ainakin rantaviivan määrällä mitattuna) pääkaupunki ja lisäksi yliopistokaupunki.  Asuntoja tarvitaan, mutta kaupungin keskusta on rakentunut saarelle, jossa tilaa on rajatusti. Herrasväen isot asunnot ovat keskustaa vastapäisellä  jyrkästi nousevalla rinteellä, josta kaikille riittää jyrkkyyden vuoksi oma merinäköala.

Herrasväkeä hemmotellaan myös hämmästyttävällä viinivalkoimalla paikallisessa alkoholimonopoliliikkeessä. En muista nähneeni Helsingissäkään Alkon lippulaivamyymälässä vastaavaa hienojen viinien täsmävalikoimaa.

vega sicilia unico
Kolmea eri vuosikertaa 300 euron viiniä ette löydä Rovaniemen Alkosta. Ikinä.

Lauantai-illan huumaa

Yliopisto ja opiskelijat pitävät iltaelämän virkeänä. Meininki on reipasta, mutta hyväntuulista. Lähimpänä satamaa olevat kuppilat täyttyvät varakkaista turisteista ja Hurtigruten-risteilyasiakkaista laivojen yöpyessä Tromssassa. Kauempana kävelykadulla vaeltavat opiskelijat baarista toiseen. Kaupunkikuva on täynnä nuorta väkeä ilonpidossa ja baaria on vieri vierissä kuin itävaltalaisessa alppikylässä.

screenshot-2016-11-27-20-42-06
Hienoimmat hotellit ja baarit sijaitsevat rantapromenaadilla.

 

Olemme varanneet hyvissä ajoin pöydän trendikkäässä Mathallen-ravintolasta.  Viereisessä pöydässä istuu kuusi kaunista nuorta naista, tällättyinä siihen malliin, että voisimme olla yhdessä Tukholman Stureplanin pintapaikoista.  ”Mihin te olette menossa?”, kysyy ystäväni seurueen poistuessa. ”Eri paikkaan kuin te”, tulee vastaus. Tyyli on edelleen aivan kuin Stureplanin pintapaikoissa, jos yrität tehdä tuttavuutta suomalaisella ralliruotsilla.

Emme ehdi pahoittaa mieltämme tylytyksestä, sillä saamme eteemme huikean herkullisia ruoka-annoksia. ”Uskomatonta ruokaa näillä leveysasteilla”, tiivistää kulinaristiystäväni ajatuksemme.

Ostovoimaa kaupungissa löytyy ja siksi ei ole yhtään outoa, että Tromssan ravintoloissa ruokatarjonta vetää vertoja Kööpenhaminan huippukuppiloille. Täällä on lisäksi etenkin kalan suhteen raaka-aine niin tuoretta kuin olla voi. Paras kaikista kaloista on Ruijanpallas, norjaksi Kveite ja englanniksi Halibutt. Kampelamainen kala, joka voi kasvaa jopa 200-kiloiseksi.

menu Mathallen Tromsö
Päivän menu Mathallenissa. Silliä, ruijanpallasta, lammasta ja porkkanaa.

Piipahdamme illallisen jälkeen Jernbanestasjon -pubiin, jossa väki ei ole tällättyä, mutta sitäkin hauskempaa. Tutustumme lyhyessä ajassa paikalliseen merimieheen ja hänen ystäväpiiriinsä, johon kuuluu saamelainen poromies sekä tuskin mitään ymmärrettävää kieltä puhuva afrikkalainen maahanmuuttaja ja norjalainen pariskunta. Puolalainen putkimies työntyy joukkoon luullessaan tunnistavansa meidät maanmiehikseen. Ystäväni yrittää tarjota kierroksen olutta koko sekalaiselle seurakunnalle, mutta norjalainen merimies kieltää ajatuksen kohteliaasti, ”koska sitten kaikkien täytyy tehdä sama ja siitä tulee paitsi kallista, myös humalaan.”

IMG_7296.jpg

Norjan pienin baari

Päivänvalossa pääkatua kävellessämme bongaamme mainoslauseen, jonka todenmukaisuuden päätämme tulla tarkistamaan myöhemmin illalla. ”Kylän parhaat [nakki]makkarat.”

Raketten on Norjan pienin baari oman mainoskylttinsä mukaan. Ja todennäköisesti myös vanhin, sillä raketin muotoinen kioski on rakennettu jo kauan ennen avaruusaikaa, vuonna 1911. Syömme nakkisämpylät, jotka ovat kerrassaan erinomaiset. Sen ovat huomanneet muutkin, sillä jono Raketteniin on pitkä. Ja se liikkuu hitaasti. Kioskissa on sangen viehättävä myyjätär ja iltamyöhällä asioivat herrasmiehet tenttaavat jokainen vuorollaan häneltä ruokalistan läpi varsin perinpohjaisesti – ennen kuin ostavat nakkisämpylän.

Norjassa riittää valtava määrä sosiaalista kanssakäymistä rajoittavia sääntöjä, huolenpitoa, valvontaa ja rajoituksia etenkin alkoholin tarjoilun suhteen. Siksi on suorastaan kummallista, että nakkikioskissa myydään olutta ja viiniä ja sillä on vieläpä ihan oma terassi anniskelualueena.

img_7335
Mainoslause piti kutinsa.

Norjalaiset reippailijat

Sunnuntai paljastaa meille uuden puolen norjalaisuudesta. Norjalaiset ovat oikeasti reippailijoita eivätkä vain mielikuvissa. Nousemme ylös gondolilla Fjellheisen-tunturille 461 metrin korkeuteen. Alhaalla kaupungissa on pilvistä, mutta gondoli nousee yllättäen pilvien yläpuolelle, jossa sekä maisemat että auringonpaiste häikäisevät silmiämme. Alapuolellamme olevaan pilveen muodostuu oma varjokuvamme, johon auringon halo tuo oman jeesusmaisen lisänsä. Tunnelma on vähintäänkin outo.

img_7376

Lounastettuamme päätämme kävellä alas tunturilta. Polku on jyrkkä ja ajatus toiminnan järkevyydestä käy mielessä ensimmäisten metrien jälkeen. Luvassa  on seuraavaksi päiväksi kipeät reidet ja pakarat.

Jatkamme kuitenkin matkaa ja hämmästelemme vastaantulijoiden tasaista virtaa.  Tuntuu että puolet Tromssasta on päättänyt kavuta sunnuntaina vuorelle ihan vain huvin vuoksi. Vastaan tulee niin vanhuksia kuin imeväisiä, pienimmät isän sylissä. Mies juoksutrikoissa hölkkää mäkeä ylös koiransa kanssa.  Puolessa välissä polku muuttuu kiviportaiksi, joiden jyrkkyys on sama kuin niissä kuuluisissa Pispalan portaissa, joissa Ilveksen joukkue hankkii peruskuntoa juoksemalla. Tämä on ihan toista kuin tehdä parin kilometrin lenkki tasamaalla kävelysauvoja perässään raahaten.  Ehkä kaikki norjalaisten reippaus ei perustukaan dopingiin…

img_7369
Matka alas tuntemattomaan.

Alan ymmärtää ystävääni, kalastuksesta kiinnostunutta tekniikan tohtoria, joka aivan vakavissaan suunnitteli opintojen jälkeen pysyvää muuttoa Tromssaan ja virkaa yliopistolta. Meno kaupungissa on letkeää ja ulkoilumahdollisuudet uskomattomat. Ilmasto on leuto ja pakkanen ei laske pahimmillaankaan alle -20 asteen. Satama pysyy sulana ympäri vuoden.

Ehkäpä tässä olisi minullekin paikka kääntää kirjaimellisesti velat saataviksi: muuttaa Norjaan niin kauan kuin pohjoismaiset lait työvoiman liikkuvuudesta pätevät ja raja on vielä auki meille suomalaisille. Sillä töitähän Norjassa on, koska perusnorjalainen alkaa jo laiskistua hyvinvoinnin keskellä. Maahan bisneksiä tekevän tuttavani mukaan perjantaina klo 12 jälkeen on turha koittaa tavoitella ketään saatikka sopia palaveria. Norjalainen on jo silloin verohelpotetussa Teslassaan matkalla tunturimökilleen…