Monien mielestä kela on lähinnä siimavarasto. Kela kuin kela, pääasia että siihen mahtuu tarpeeksi siimaa. Kelalla soisi kuitenkin olevan tiettyjä perusominaisuuksia, joihin voi luottaa. Koneisto pitää olla suojattu lialta ja hiekanmurusilta, (peruke)siima ei saa luiskahtaa puolan ja kelan välistä ja jos jarru ei ole huoltovapaa, niin ainakin sen pitää olla helposti huollettava.
Jotkut suhtautuvat kelaan käytännöllisesti ja hankkivat vain hinta-laatu-suhteessa niin sanotusti soivan pelin. Toisille kela on myös ylellisyyskappale, vähän kuin kello.
On kiva omistaa hienoja keloja. Tosin niitä ei voi käyttää enempää kuin yhtä kerrallaan, mutta kuitenkin. Niitä voi talvisaikaan hiplata ja kuulostella miten räikkä murisee, kun nykäisee siimaa ulos. Television ääressä koko perheen iloksi.
Talven pitkinä tunteina kalastuskautta odotellessa saattaa innostua pikkuviineissä panostamaan tarpeettomaan arvokkaaseenkin siimavarastoon. Minullakin on sellaisia muutama, kun noita pitkiä talvia harrastuksen parissa on jo kertynyt yli 30.
Kevin Rowlandin tekemä kela ja Tiborin Spey Altan jokiveneessä.
Viime kesänä sain kuitenkin opetuksen kelan toimivuuden tärkeydestä. Kalastin Norjassa isolla joella 14-jalkaisella vavalla, jossa minulla oli Tiborin Spey -kela. Hankittu jonain talven pitkänä tuntina noin 15 vuotta sitten. Hieno kela ja on pelannut hyvin. Ei siinä mitään. Mutta yksi vika siinä on.
Kelan ja puolan väliin jää ikävä rako, josta ohuempi heittosiima tai rannari mahtuu luiskahtamaan ulos. Ehkäpä kyseinen kela on tarkoitettu 11-luokan siimalle ja minä heitin 9-luokkaisella, joka on selvästi ohuempi. Olin vaihtanut Tiborin vapaani, koska eräästä toisesta kelasta oli taas pettänyt jarru (korkin vahaus, mutta siitä myöhemmin).
Siinä minä olin keskellä poolia, heittosiima kiertyneenä kelan poikittaispuolan ympäri. Siima kireällä lenkillä puola ei siis liikkunut suuntaan tai toiseen. Tietysti siimaa pystyi lypsämään ulos sentti kerrallaan, mutta se ei toimi, jos kala ottaa siiman viedäkseen. Pohdin hetken irrotanko puolan, jotta saan hivutettua siiman takaisin oikealle radalleen. Ei iso juttu, mutta riski siitä, että kelan nuppi puolaa avatessa tippuu veteen, on aina olemassa (näin on käynyt aiemmin). Ja samaan aikaan näen nousulohen hyppäävän edessäni.
Mitä fiksu ihminen tekee tällaisessa tilanteessa? Alkaa irrottamaan puolaa vedessä saadakseen siiman juoksemaan kunnolla vai kahlaa rantaan ja laittaa siellä varusteet kuntoon? Minä en tehnyt kumpaakaan, vaan päätin heittää vielä kerran. Todennäköisyydet, että kala iskisi muuten kehnona kalapäivänä juuri tuolla heitolla olivat mielestäni olemattomat.
Mutta niin se lohi vain iski. Seurasi hetken verran ankataa tenkara-henkistä rimpuilua, muutaman kilon lohi siiman päässä ja siima kireäksi lukittuna. Yritin tittikalastajan tyyliin pakittaa vauhdilla rannalle ja ottaa kalan niin sanotusti raakana sisään, mutta eihän se onnistunut, kun riuttaakin oli takana kahlattavaksi melkein 30 metriä. Kala irtosi. Onneksi ei ollut isompi.
Rantaan päästyäni aloin pohtia perhokelan merkitystä uudemman kerran. Minulla on ollut samanlaisia siiman puolaltaluiskahtamisia myös pienemmän Tiborini kanssa. En tiedä miten Amerikan veijarit homman hanskaavat, mutta luotto kelaan on nyt heikoilla.
Vanhan liiton S-kampiset
Kutsun noita nyt tuolla nimellä, kun en parempaa keksi. Minulla on kaksi käsintehtyä kelaa, jotka uutena ovat toimineet kuin enkelikellot, mutta ongelmia on tullut esiin tällaiselle kädettömälle huoltomiehelle viiden vuoden käytön jälkeen. Mikään kelahan ei ole täysin huoltovapaa, kun sille tulee tarpeeksi ikää. Kelan purkaminen on kuin kellon purkamista. Onneksi osia on vähemmän, mutta teknisesti lahjaton saa nekin helposti väärän järjestykseen.
Bo Mohlin EM Salmon laatikossaan.
Ensimmäinen ongelma tuli Bo Mohlin Em Salmon – kelan kanssa. Jarrusta rikkoontui joku osa, jota en vieläkään tiedä mikä se oli. Kela helisi ravistaessa. Eipä siis muuta kuin lähettämään kelaa Bo Mohlinille. Ongelmaksi koitui se, että Bo on jo melko iäkäs ja käytännössä lopettanut hommat. Ja erittäin huono vastaamaan yhteydenottoihin, joka liittynee myös korkeaan ikään. Lukemattomien yritysten kautta sain hänet – tai itse asiassa hänen Hollannissa asuvan poikansa – kiinni ja Bo lupasi korjata kelani. Kela lähti Ruotsiin ja talvi meni patistellessa Bota lähettämään korjattu kela takasin. Loppujen lopuksi hänen poikansa lähetti kelan minulle Hollannista kesän kynnyksellä… Ymmärrän täysin tilanteen, mutta se paljastaa myös näiden kelamestarien käsintekemien kelojen ongelman: huolto ja varaosien saaminen on vaikeampaa kuin tehdaskeloissa.
Em Salmon vielä kun se toimi. Kiinni Kevin Rowlandin bambuvassa.Kuva: Kimmo Korhonen.
Vaikka ei sekään ole aina helppoa ja halpaa. Olen yhden Tiborin kelanupin, en sitä pyöreää säätökiekkoa, vaan ihan ruuvin näköisen kiinnitysnupin, tiputtanut veteen. Ei hätää. Uuden voi tilata Amerikasta kahdeksalla dollarilla. Ainoa vaan, että päälle tuli 40 dollaria postimaksuja… Ehkäpä insinööritaitoisempi olisi älynnyt suoraan ostaa korvaavan ruuvin K-Raudasta 50 sentillä.
Korjaustilanteiden lisäksi painin siis kahdenlaisten pysyvien ongelmien kanssa, siimat luiskahtelevat kelalta ulos ja korkkijarrujen korkkeja pitäisi tuunata vaseliiniilla tasaisin väliajoin. Sekin voi kuulostaa sinällään helpolta – kunhan osaa purkaa ja koota kelat – mutta ei ole. Nimittäin yhden kelan korkkiin käytetään öljyä ja toiseen vaseliinia, kolmanteen toisenlaista vesivaseliinia. Pitää tietää mitä mihinkin laittaa. Ja vaseliinia ei taas ei rautakaupasta saa kuin yhtä laatua ja se ei ole sitä parasta, itse asiassa ei edes lähelläkään oikeaa. Sain 50-vuotislahjaksi Kevin Rowlandin tekemän kelan, joka on varsin hieno peli ja hyvin palvellut. Kiitos vielä kerran lahjasta pojat! Mutta pojat olivat unohtaneet kertoa minulle, että korkkia pitää rasvata ja etenkin unohtaneet antaa minulle Kevinin kelapakettiin liittämän vaseliinipussin. Pikkuhiljaa korkki alkoi kuivua ja kuivuminen ilmenee kummallisena jarrun pykimisenä. Jarrun pykiminen ilmeni ensimmäisen kerran tietysti taas keskellä jokea kalan ollessa kiinni. Kela löi pari kierrosta tyhjää kesken ennätyskalani väsyttelyn. Heittosiiman ohut häntäpää teki samalla puolalle lenkin elikkäs solmutyyppisen sotkun. Tarkkasilmäiset voivat huomata tilanteen väsyttelystä julkaisemassani youtube-videossa IGD Pool Salmon 13,5 kg. Oli hyvin lähellä, etten menettänyt ennätyskalaani puolalle tulleen sotkun vuoksi, mutta onneksi kala ei innostunut vetämään uudemman kerran pitkiä syöksyjä ja sain pidettyä sotkun puolalla.
Taas voidaan sanoa: onpa tyhmä jätkä, kun ei ymmärrä, että totta kai kelan korkkia pitää rasvata tasaisin väliajoin. Siihen sanon, että on aika paljon asioita, joita ei ymmärrä, jos ei kukaan kerro. Niitä pitää näemmä oppia kantapään kautta. Jos joku tietää kuka tällaisia vanhoja erikoiskeloja huoltaa, niin vinkatkaa. Minulle ei tulisi esimerkiksi mieleenkään ruveta itse avaamaan jotakin Bogdania. ( No tuo ongelma on lähinnä teoreettinen Bogdanin nykyisen hintatason tietäen…)
Kevinin kelaan kuuluu onneksi ikuinen huoltopalvelu. Sain äsken kelan takaisin ja kesän murheiden syyt alkoivat selvitä. Jarrun korkki oli kuivunut kelvottomaksi, joko siihen oli mennyt jostain syystä likaa tai sitten olin laittanut siihen väärää vaseliinia. Toivotaan, että seuraavat viisi vuotta menevät paremmin. Nyt on ainakin oikeaa tekijän toimittavaa rasvaa tallessa.
Mikä on hyvä kela?
Tähän voinee vastata, että mikä tahansa. Kaikki nykyiset autotkin ovat hyviä. Mutta toiset ovat laadukkaampia kuin toiset. Tämä juttu ei sisällä maksettua sisältöyhteistyötä ja mainitut merkit ja mahdolliset suositukset perustuvat omiin ja kavereiden kokemuksiin. Kokemuksia lienee maksimissaan 10 %:sta markkinoilla olevista kelamerkeistä, joten mikään kattava analyysi tämä ei ole. (Jos tämä juttu kirvoittaa keskustelua, voidaan myös sopia yhdessä ettei käytetä aikaa ämpärimuovista prässättyjen halpiskelojen haukkumiseen. Ne menevät vertailussa neukkuautokategoriaan ja niiden analysointiin on turha haaskata aikaa).
Vanha kunnon Bringsen Grilse vanhan ajan tappokuvassa Varzinalla. (Yhden n. 50 cm kalan sai silloinkin ottaa ns. kotikalaksi.)
Luotettavimpia kelojani ovat olleet vanhat (80-90-luvun) Bringsenin Black Shadowt. Tosin niissäkin oli omat ongelmansa. Uutena puolan kiinnitysrengasta oli vaikea kiristää tai toisin sanoen se ei puraissut pitävästi metalliin, ihan kuin alumiinivanteiden pultit uusissa vanteissa. Kerran on tippunut ensin kiristysrengas ja sitten puola veteen kesken väsyttelyn. Ja joltain on tippunut kelan nuppi. Joillain on myös mennyt hiekan jyvä jarrun hammaspyörään ja koko kela leikannut kiinni. Kelan jarrumekanismi, kun ei ole kotelolla suojattu. Tuossa mielessä kelat ovat kehittyneet paljon. Bringsenit ovat myös myös nykykeloihin verrattuna melkoisen painavia ja ne ovat siirtyneet minulle lähinnä varakeloiksi.
Aiemmin mainittu Bo Mohlin taitaa myös jäädä koristeeksi kirjahyllyyn. Vaikka Bo sen korjasi jarrun, niin viime kesän käytön jälkeen se ei enää tunnu kiristyvän kunnolla. Ellei kyse oli siinäkin korkin rasvauksesta. Ehkäpä avaan sen nyt rohkeasti itse…
Taimenkelaksi hommasin pari vuotta sitten Einarssonin plussan. Siitä on vain hyvää sanottavaa. Tosin Einarssonin hinnat ovat aika kovia, etenkin kun mennään lohikeloihin.
Einarsson meritaimenen kalastuksessa Fynillä.
Kasiluokan vavassa kelana on ollut Tiborin Everglades, joka on toiminut loistavasti. Vaikka siinäkin on tuo sama ikävä piirre, että puolan ja kelan rungon välissä on turhan paljon klappia ja siima tuppaa luiskahtamaan siitä välistä, etenkin perukesiima perhoa vavasta irrottaessa.
Kaiken kaikkiaan kelat vaativat siis jatkuvaa silmälläpitoa ja huoltoa. Ne eivät todellakaan ole mitään huolettomia siimavarastoja. Nyt kun talven pitkät tunnit alkavat taas lähestyä pohdin vakavissani modernin laajarunkoisen kelan hankkimista. Sellaisen, josta siima ei pääse luiskahtamaa kelan rungon ja puolan välistä, ja jonka jarru on suojattu lialta.
Hankintavertailussa ykkösehdokkaana on Danielssonin Control 8-13 lohikela. Se on hinnaltaan käsittämättömän edullinen kilpailijoihinsa verrattuna ja kuulemma erittäin hyvää laatua.
Lisäksi hankin tehokkaammat lähilasit ja koitan saada omin pikku kätösin purettua, rasvattua ja koottua vanhan liiton kelani. Kyllähän kuitenkin kaikki kamat täytyy rikata rannalle, kun ne ovat kerran olemassa. Paitsi jos joku haluaa ostaa Tiborin Speyn, niin pankaa viestiä. Saattaisin ehkä luopuakin, jos hinnasta sovitaan…
Artikkelin pääkuva: Kimmo Korhonen. Deschutes River Oregon. Kuvassa opas Jeff Hickman ja kirjoittaja mojovan steelheadin kanssa. Juuri 50-vuotislahjaksi saatu Kevin Rowlandin kela pääsi heti tulikasteeseen.
Kesäkuun alussa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa. Mutta siitä tulikin kaikkien aikojen kalastuskesä.
Kummallinen kalastuskesä. Monessa mielessä sellainen oli tämä koronan ryydittämä kausi 2020. Kevään edetessä alkukesäksi sai seurata tuskanhiki otsassa, miten reissu reissun päälle peruuntui matkustuskaranteenien vuoksi. Aluksi kalenteristani hävisi toukokuulta Norjan Lyngeniin buukattu meritaimenmatka. Sitten kesäkuun alun Orklan reissu Aunanille. Sitten Ruotsin Saxnäsiin suunniteltu taimenreissu. Sitten Vefsnalle kaavailtu lohireissu ja lopuksi Stjördal-joen matka. (Aika monta reissua oli miehellä kalenterissa voi joku sanoa tässä vaiheessa. Joskus on. Etenkin kun on päättänyt pitää työpaikan vaihdon yhteydessä sapattia.)
Tässä kohtiin elettiin kesäkuun alkua ja elo oli vahvasti pilvessä. Kunnes pilveen tuli rako. Norja ilmoitti, että suomalaiset voisivat matkustaa Norjaan heinäkuun alusta.
Mutta eivät esimerkiksi ruotsalaiset, englantilaiset ja monet monet muut, jotka ovat vakiokävijöitä Norjan lohijoilla.
Toisten epäonni oli meidän suomalaisten onni.
Alkoi siis vimmattu uudelleen buukkaus. Huomasin, että yhtäkkiä oli mahdollisuus mennä melkeinpä mihin tahansa. Paikoille, joihin joutuu normaalisti jonottamaan vuosikausia paikkaa. Eikä pääse siltikään.
Ensimmäiseksi varasin reissun Orklalle Aunan lodgeen, jossa paikan omistaja Vegard Heggem isännöi viimeistä kauttaan. (Ensi vuonna paikka toimii uuden vetäjän johdossa Grindal Lodgen nimellä). Samalla reissulla päätin pysähtyä kalastamaan muutamaksi päiväksi Glommalle harjusta ja taimenta.
Glomma auringon-laskun aikaan Koppangis-sa.
Saxnäs sai siirtyä suosiolla ensi kesään, koska Ruotsin koronavenkoilusta ei ottanut selvää susikaan. Samoin viikon 30 Stjördalin reissu oli jo siirretty seuraavaan kesään, joten sen tilalle piti keksiä jotakin. Vierailu norjalaisella Lakseelver-sivustolla listasi kymmenittäin mahdollisuuksia. Jopa himoitulle Årøyelvalle olisi päässyt, mutta sitä lompakko ei kestänyt. Sen sijaan Vefsnan Laksforsenin lohilordien talo oli vapaana, koska ruotsalaiset olivat joutuneet perumaan varauksensa. Loppukesään rakensin vielä pidemmän kolmen viikon sapattiturneen pitkin poikin Norjaa.
Ei huonoa ottaen huomioon, että kesän alusssa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa.
Maailmanlopun sääilmiöt
Toinen onni onnettomuudessa oli se, että alkukesän reissut siirtyivät koronan vuoksi. Kesäkuussa ei nimittäin suurimmalla osalla Norjan jokia olisi voinut edes kalastaa. Talven lumisateet olivat niin valtavat, että joet olivat tulvassa monin paikoin juhannukseen asti. Eikä missä tahansa tulvassa, vaan sellaisessa, joka laittoi paikat ihan uuteen uskoon. Esimerkiksi Lakselvilla ja Altalla joki on hakenut monin paikoin ihan uudet uomat ja moni entisen huippukalapaikan omistaja joutui ihmettelemään ottikuoppansa täyttäneitä kiviröykkiötä.
Tulvan vuoksi lohen päänousukin tuli myöhässä ja heinä-elokuusta tuli aivan erinomaista kalastusaikaa myös isoille nousukaloille.
Ennätyslohi Aunanilta
Kalastin neljä päivää Aunanilla heinäkuun puolivälissä. Oslosta Orkalle ajellessa pysähdyinGlommalle. Leirintäalueella huomasin olevani ainoa ulkomaalainen norjalaisturistien joukossa. Glomma on normaalisti keskieurooppalaisten kalamiesten kansoittama, mutta nyt sain onkia ihan rauhassa. Tästä voitte lukea enemmän Pohjolan Perhokalastajan numerossa 4/2020 olevasta jutusta. Lyhyesti summattuna kalastus kylmässä joessa, jossa vesi oli korkealla, oli lievästi sanottuna haastavaa, mutta ehdottomasti pysähdyksen väärti.
Aunan lodgen vieraat tulevat myös pääasiassa ulkomailta. Normaalisti rotaatiossa on 12 kalamiestä. Nyt meitä oli neljä. Yksi tanskalainen ja kaksi norjalaista. Kun porukka on jaettu rotaatiossa kolmeen ryhmään, huomasin muodostavani yhden ryhmistä yksinäni. Tällaisesta on tietysti se etu, että pääsee korkkaamaan uusia pooleja aina ensimmäisenä. Kun lisäksi joessa oli runsaasti kalaa, oli oikeastaan vain ajan kysymys koska alkaa kolista. Kalat olivat kuitenkin ihmeen varovaisella otilla. Alun muutaman karkuutuksen jälkeen sain vihdoin neljäkiloisen kalan pysymään rantaan asti ja pystyin suhtautumaan jatkoon rauhallisemmin.
Apinan pudottua harteilta oppaani Piet Behrend ajoi minut alueen ylimmälle poolille, jossa ei ollut siihen mennessä kalastanut vielä kukaan koko kesänä.
Skjelsenghølen, nimi jonka lausumista en tule ikinä oppimaan, on lyhyt ja kaunis pätkä, jonka keskellä on takuuvarma ison kalan asentopaikka. Heitin poolin läpi täynnä itseluottamusta. Kummallista, miten yhden kalan saatuaan usko seuraavaan tärppiin on vahva. Mutta sitä ei tullut. Poolin lopussa katsoin kelloani. Vielä olisi viisi minuuttia aikaa, ennen kuin seuraava ryhmä olisi vuorossa rotaatiossa. ”Kokeile vielä kerran”, kehotti Piet. Ja minä kokeilin. Heitin nyt loivemmassa kulmassa kohti virran reunaa. Liekö perho siksi laskeutunut hieman syvemmälle vai olinko vain onnistunut herättämään päivystävän lohen edellisellä laskulla, mutta nyt otti tuli ja kunnolla. Seitsemän kiloinen uroslohi veteli aikansa pitkin poikin poolia ja päätyi lopulta haaviin.
Sörssen-söölin seiska.
Kaksi lohta kahden tunnin sisään. Tällaisesta olisi jo ollut neljän päivän reissu kuitattuna saalismäärien suhteen, mutta päätin vielä illalla kokeilla, josko sama Red Francis antaisi kolmannenkin lohen. Virittelin huumorimielessä videokameran Igd-poolin rantaan ja lähdin touhuamaan yksinään. Samalla perholla. Koska kalan paikka oli tiedossa, askelmerkit olivat selvät. Ystäväni kysyi jälkeen päin videoni nähtyään, kalastanko aina tuolla lailla vahvassa etukenossa hypnoottisesti jokeen tuijottaen? En todellakaan, mutta tällä kertaa tiesin muutaman neliömetrin tarkkuudella alueen, jossa kala on. Siksi olin, no, hieman ylilatautunut. Video rullasi rannalla ja minä lähenin kalaa. Joka päätti iskeä. Ensimmäinen reaktioni oli täydellinen hämmästys, eihän näin voi käydä. Toinen reaktioni oli pienimuotoinen paniikki, sillä tajusin saman tien piteleväni ennätyskalaani ja olin yksin kosken niskalla. Jälkeen päin videoita katsellessani hämmästelin itsekin kuinka määrätietoiselta ja rauhalliselta toimintani vaikutti. Ei edes yhtään tyhmää ”Voi vit… mitä helv…älä prk mee sinne”-huutelua päässyt suustani. Rannalla mittasin kalan tärisevin käsin 111 cm pitkäksi, taulukon mukaan painoa tuollaisella on 13,5 kg.
Kolmas kerta sanoo isosti: 13,5 kg / 111 cm. Kuvakaap-apaus videosta.
Tämä jos mikä oli koronakesän lahja minulle. Jos tätä poolia olisi hakattu normirotaatiossa tauotta, kala olisi todennäköisesti jäänyt nousematta.
Onko raja auki?
Kesän ns. pääreissu suuntautui monen säädön kautta Vefsnalle. Alkuun tarkoituksemme oli kalastaa viikko Ruotsin puolen Tornionjokea Kengis Brukissa. Sen suunnitelman sotki Kiirunassa puhjennut koronaepidemia. Piti löytää uusi kohde. Lentoliput oli jo ostettuna Ouluun. Ryhdyimme siis mittailemaan mihin Oulusta voisi ajaa päivässä. Seurasin päivittäin matkailurajoituksia. Raja Norjaan oli yhä auki, joten vaihtoehtoja riitti Lakselvasta Målselvaan. Sitten Visit Norway sivuston ilmoitus ratkaisi kohteemme: Ruotsin läpi ajo on sallittua, kunhan ei yövy matkalla. Posotimme Haaparannasta rajan yli ja ajoimme käytännöllisesti katsoen ikkunat kiinni Norjaan asti. Rajan ylitys tapahtui Tjärnabyn hiihtokeskuksen jälkeen. Norjalainen rajamies tutki passit ja toivotti meidät suomalaiset tervetulleeksi.
Tauko paikalla korona-tyyliin.
Vefsna on monelle suomalaiselle tuntematon paikka. Vuosikymmeniä lohiloisen vuoksi kiinni ollut joki on elpymässä uuteen nousuun. Vefsna on yksi Norjan isoimmista joista ja tarjoaa mahtavat puitteet kalastukselle. Kalastus ei ole välttämättä helpoimmasta päästä ja vaatii jonkin verran tetsaamista kalapaikoille. En suosittele huonopolvisille. Samoin valjastamattoman joen vedenkorkeus voi vaihdella päivässä jopa metrin. Vastineeksi saa sitten hienoja kaloja tai ainakin upeita maisemia ja jylhää luontoa. Vefsnasta kiinnostuneet voivat lukea lisää joesta jutustani Pohjolan Perhokalastajan numerosta 4/2019.
Jottei tämä blogikirjoitus paisu pituudeltaan yli äyräiden, tiivistän Vefsnan reissun kahteen sanaan: erittäin onnistunut. Alkukesän lumisateiden jäljiltä Vefsna laski normaaliin veden korkeuteen vasta heinäkuun lopussa, ensimmäiset lohet kalastusalueeltamme Laksforsenilta, joka sijaitsi joen yläosissa, oli saatu vasta kaksi viikkoa aikaisemmin. Meidän viikkomme aikana tuli ensimmäinen suuri ison lohen nousu. Joka on tällaiseen joskus osunut, tietää mistä puhun.
Onni osua kunnon lohennou-suun on harvinaista herkkua. Ilmankos on helppo hymyillä.
Korona hellittää hetkeksi
Elokuussa korona hiipui hetkeksi. Norjaankin alkoi ilmestyä enemmän ulkomaalaisia kalastajia, jotka olivat kytänneet koko kesän rajan aukeamista. Silti ei voi sanoa, että missään vaiheessa olisi ollut varsinaista ruuhkaa. Korona tai ei, moni joutuu palaamaan elokuussa töihin. Elo-syyskuun vaihteessa ajelin pitkin poikin Norjaa noin 3000 kilometriä ja kävin kuudella eri lohijoella. Varsinaisen ruuhkan koin vasta Lakselvalla, jonka meritaimenviikot syyskuun alussa ovat muodostuneet jo kaikkien tuntemaksi bonusmahdollisuudeksi jatkaa kalastuskautta. Vieläpä lohilupia edullisempaan hintaan. Tähän on kuulemma tosin suunnitteilla muutosta, sillä koska Lakselv on ns. myöhäisen nousun joki, siellä harkitaan virallisen lohikauden pidentämistä syyskuun puoliväliin. Se tarkoittaa myös suolaisempia lupahintoja, jotka ovat muutenkin kohonneet tarpeettoman korkealle.
Kesän parhaat sushit nautittiin Vefsnalla.
Tänä vuonna Lakselvilla oli vesi syyskuun alussa melko vähissä eikä odotettuja sateitakaan tullut. Meritaimenta joessa oli mukavasti. Ensi kertaa joella oleva kaverini onnistui saamaan yhden kauden isoimmista – ellei isoimman – mertsareista. Kala oli 92 cm pitkä. Toki lohiakin osui siiman päähän, vaikka sukeltamalla tehdyssä laskennassa niitä oli ollut noin kolmasosa normaalista. Oman reissuni kruunasi yhden käden kepillä väsytelty ja vapautettu (katso video) 13-kiloinen.
13-kiloinen kojamo, joka ei pitänyt Undertakerista poolissaan.
Seuraava kesä on uusi arvoitus
Koronakesä oli minulle paras kalastuskesä koskaan. Toki olin paljon kalassakin, mutta silti kaksi yli 13-kiloista lohta kaudessa on harvinaista herkkua.
Tätä kirjoittaessa ensi kauden buukkaus on taas käynnistynyt. Pohjalla on pari tältä vuodelta siirtynyttä – ja mikä mukavinta – jo maksettua matkaa. Loppuja kohteita pohditaan kuumeisesti. Kaiken päällä tietysti leijuu edelleen koronan uhka. Viruksen kehveli, kun tuntuu muuttavan muotoaan ja iskevän uudestaan ja uudestaan. Aika näyttää onko ensi kesän alussa sama ralli ja ruljanssi taas edessä.
Toivotaan, että tämän kauden vähemmällä kalastuspaineella olisi ollut lohikantoja vahvistava vaikutus. Sen tosin näemme vasta kolmen vuoden päästä. Siihen mennessä korona ainakin on ohi. Eikö kaikki kalamiehet sovita niin?
En tiedä miten Strömsössä on viime aikoina mennyt, mutta minulla meni taatusti paremmin viime lauantaina. Sain kolme lohta, joista isoin oli vielä ennätyskalani 111 cm / 13,5 kg. Kaikki vielä samalla perholla. Ja kaiken päälle ison kalan tartutus päätyi videolle, koska ajattelin tehdä ihan vaan läpällä vähän materiaalia blogiin.
Paikka Aunan Lodge, tarkempi sijainti Grindal ja joki on siis Orkla. Alun perin reissu oli suunniteltu perinteiseksi kauden avaukseksi kesäkuun alkuun, mutta tänä vuonna korona meni ja peruutti reissun. Voi kai sanoa, että hyvä niin, sillä poikkeuksellisen runsas lumentulo teki alkukauden kalastuksesta aivan mahdotonta suurimmassa osassa Norjan joista. Vettä oli paljon, mutta kalaa ei yhtään.
Saimme koronan vuoksi rahat takaisin ja ryhdyimme porukassa pohtimaan muita suunnitelmia. Sitten sattuma teki minusta lomalaisen muun perheen ollessa töissä ja päädyinkin buukkaamaan itseni Aunaniin uudelleen heinäkuun 8. -12. Lähdin matkaan yksin itseni kanssa.
Alku Aunanilla
Reissun ajoitus osui täydellisesti. Vesi oli laskussa ja alkoi olla lähes ihanteellinen kalastukselle. Aunanilta oli raportoitu ennen tuloani 34 lohta 17 päivän ajalta. Hyvä määrä noin viiden kilometrin alueelle.
Odotukset kohtuullisen korkealla saavun sateen keskellä paikalle todetakseni, että luvassa on kuitenkin synkillä siimoilla roimimista. Vesi on edelleen korkealla.
Alku sujuu hiljaisissa merkeissä. Toisen päivän iltana saan vihdoin kalan kiinni oppaani Erik Lierin ystävällisesti minulle ojentamaan Red Francikseen. Saan kammettua noin neljän kilon kalan lähelle rantaa, kun huomamme että haavi ei ole siellä missä sen pitäisi olla. Itse asiassa haavia ei ole. Ja niinhän se kala irtoaa rantakiville. Lasketaanko kala saaduksi, jos opas on koskenut sitä?
Hat Trick Day – kala 1
Usko punaiseen Francikseen on nyt kuitenkin kova. Ja kun vesi on laskenut yössä 30 cm, ajattelen että Francis alkaa jo ärsyttää asentokalojakin. Vaihdan kuitenkin aiemman koukkuperhon putkeen, johon saan kiinnitettyä paremman koukun. Monet valmiisiin ns. kultakoukkuihin sidotut Francikset ovat täysin mahdottomia teroittaa kunnolla parin laskun ja kiven raapaisun jälkeen.
Kävelen aluksi ylimmälle poolille, Fronaan, parikymmentä minuuttia. On täydellinen lohivalo. Aurinko paistaa sateen läpi. Lähden heittelemään poolia läpi ja aivan poolin lopusta, paikasta, josta kaverini Teemu Suvanto tartutti edellisellä reissulla kalan, saan nyt lohen kiinni. Se vääntää todella vahvasti ja luulen sitä isommaksi, mutta rannassa mittaan pituutta 73 cm joka vastaa arviolta 4 kg painoa. Rantautus onnistui ja aivan omin voimin. Kala on aivan kirkas ja ruokakalaksi se olisi aivan täydellinen. Mutta koska papitus muuttaa kortin punaiseksi ja kalastus on loppu siltä päivältä, tämä lohi saa uida eteenpäin.
Reissu on pelastettu. Kala saatu.
Hat Trick Day – kala 2
Minä jatkan matkaa oppaani Piet Behrendin kanssa seuraavalle poolille, jonka nimi on Skjelsenhölen. Lyhyt pooli, jossa virta kiertää matalan särkän kallion vierestä ja muuttuu lopuksi aivan mahdottoman syväksi kahlata. Paikka on kyllä kalaisan näköinen. Heitän sen läpi ilman tulosta. Lopuksi seison kainaloita myöten vedessä ja heitän pitkälle poikkivirtaan, jossa siiman kärki tekee muutaman metrin mittaisen kelvollisen uiton.
Rämmin märkänä takaisin laavulle ja totean Pietille: ”Nobody home”. Piet katsoo kelloaan. Meillä on 10 minuuttia aikaa lupaa jäljellä poolilla. ”There is certainly somebody home, try another run.”
Päätän siis heittää yläosan uusiksi, joka on helppoa ja mukavaa roiskimista särkältä. Heitän nyt vähän jyrkemmässä kulmassa. Liekö se syy, että perho laskeutuu aavistuksen syvemmälle, mutta äkkiä tärähtää ja oikein mallikkaasti. Siimaa viedään siihen malliin, että Piet huutaa kiristämään jarrua. Jarru on mielestäni jo aika kireällä, mutta väännän sitä edelleen. Vastassa tuntuu olevan voimakas kala ja voimakkaassa virrassa. Tilanne pysyy kuitenkin hallinnassa. Tällä kertaa meillä on haavikin. Kala ui särkän taakse muodostuneeseen lampareeseen, lähes seisovaan veteen. Piet käy pelottelemassa lohen takaisin virtaan, jossa kalaa on paljon helpompi hallita. Seisovassa vedessä se voi ryntäillä mihin tahansa.
Ja sitten: onnistunut haaviminen, hienoja kuvia ja yläläpsyt koronasta huolimatta. ”Mikä päivä!”, sanon. Kaksi kalaa kolmeen tuntiin. Reissu on pelastettu jo yli odotusten, koska toinen kala oli vieläpä lohiluokkaa: 90 cm ja 7,1 kg.
Lohiluokan kala. Reissu onnistunut yli odotusten.
Hat Trick Day – kala 3
Palaamme lodgelle, jossa kaikki kalastajat nauttivat yhteisen illallisen aina klo 19. Meitä on paikalla koronan vuoksi vain viisi vierasta normaalin 12 sijaan. Kukaan muu ei ole onnistunut rantauttamaan kalaa, joten olen illan sankari. Kuulen että yhdellä kalastajista oli ollut Igd-poolilla valtaisa tärppi, mutta kala irronnut hetken kelaamisen jälkeen.
On viimeinen ilta ja rotaatiossa minulla on vuorossa juuri tuo Igd-pooli heti illallisen jälkeen. Heitän mestarikalastajapäiväni suomalla arvovallalla ja varmuudella: ”Minun täytyy varmaan käydä katsomassa, onko se kala vielä siellä. Jospa Red Francis toisi vielä kolmannen kalan…” Illallisseuruen hiljenee hyvänsuopaan hörinään heittoni päälle.
Päätän viettää hyvän päivän ja reissun päätteeksi hauskan ja rennon pari tuntisen kauniilla poolilla. Pakkaan mukaan videokameran ja jalustan, sillä haluan tehdä hieman huumorihenkistä videosisältöä blogiini. Heittoharjoituksia ja Lemmel-kaffen keittoa nokipannulla.
Asettelen jalustan rantaan ja mietin useampaan kertaan, miten kuvakulman rajaan, jotta jos kala tarttuu, niin saan tallennettua väsytyksen mahdollisimman hyvin. Olen edellisenä päivänä katsonut poolin kahlausreitin tarkkaan ja merkkinä toimivat kivet näkyvät kirkkaassa vedessä hyvin. Ison kalan asentopaikka on hyvin tiedossa. Sitten vain leijuttelemaan punaista Francista sen kuonon eteen ja katsomaan kumman hermo kestää, minun vai kalan.
Teen noin kymmenen heittoa. Sydän hakkaa. Tilanne on oikeasti jännittävä. En tiedä miksi. Johan tässä on tänään saatu kaksi kalaa. Enkä minä tiedä onko virran reunassa titti vai monsteri. Tai mitään.
Mutta sitten siima kiristyy. Noin vaan. Ja sitten mennään. Ja välillä tullaan. Pidän siimaa kireällä ja vapaa ylhäällä. Nyt ollaan kosken niskalla ja jos kala menee siitä alas, kusessa ollaan. Siis minä. Ei se.
Yhtäkkiä kelan jarru pettää. Pohjasiimaa rämpsähtää rullalle mytty, joka menee solmuun. Kelaan sen nopeasti sisään ja lyön jarrua kireämmälle sillä enää eli ole varaa antaa periksi. En ole vielä nähnyt kuinka iso kala on, mutta tunnen sen lohiluokan kalaksi.
Kala pysyy onneksi poolissa ja saan sen pikkuhiljaa hinattua rantaa kohti. Katselen taakse päin mihin kohti sen saisin uitettua ja alan kääntää sitä vavalla. Kalan koko alkaa paljastua ja hiki nousee otsalle. Tätä ei ole varaa mokata. Lopulta saan kalan kyljelleen matalaan, tartun kaksin käsin sitä pyrstöstä ja käännän sen selälleen. Kala rauhoittuu. Otan pari kuvaa vapisevin käsin. Kala läiskäyttää valtavalla pyrstöllään vettä naamalleni. Sitä tilanne ei huvita yhtään. Kaivan mitan taskusta. Näen että kala on iso, mutta silti mitan lukema 111 cm tuntuu huikealta. Tajuan samalla pitäväni ennätyskalaani käsissäni. Irroitan hieman vääntyneen kolmihaaran kojamon koukkuleuasta ja hinaan kalan takaisin kameran eteen, jossa nostan sen nopeasti poseerauskuvaan. Sitten siirrän kalan elpymään virtaavaan veteen. Lohikin on ryntäillyt itsensä maitohapoille, mutta tokenee pikkuhiljaa. Onneksi vesi on kylmää ja kala tikissä.
Kala ui tiehensä. Minä siirryn jeesustelemaan kameralle tuntojani. Käsittämätön päivä. Mutta juuri tämä tekee lohenkalastuksesta niin kiehtovaa. Monta päivää tyhjää heitettyäsi voit saada samana päivä elämäsi saaliin. Ne muut tyhjät päivät unohtuvat. Tämä ei ikinä.
Älkää hämääntykö, blogin otsikko viittaa mustavalkoisiin matkakuviini, eikä Berliinin alamaailman julmuuksiin. Ellei sellaiseksi lasketa blogin osuutta Stasin salaisen vankilan pimennetyistä vankikammioista. Tositarinat niistä ylittävät kaiken, mitä porvarillisissa oloissa kasvanut dekkaristi voi kirjoihinsa keksiä.
Pyydän anteeksi myös pitkäveteistä ja pohdiskelevaa kirjoitustyyliäni, mutta hätäinen lukija voi helposti poimia tekstistä pelkät meno- ja muonitusvinkit.
Käykää peremmälle, Berlin Noir odottaa.
Willkommen in Berlin
“Will the new Berlin airport ever be ready?”
“Was? Hahahah. I zink not”, vastaa berliiniläinen taksikuski.
Makkaran ja oluen ystävän oloinen, mustaan nahkatakkiin ahdettu saksalaiskarikatyyri nostaa etusormensa ilmaan ja jatkaa kättään painokkaasti heiluttaen:
”I hope it will never open. It is bad business for me and much longer ride for you.”
Ja oikeassahan kuljettaja on. Miljoonakaupungiksi Tegelin kenttä on hämmästyttävän lähellä kaupunkia ja sympaattisen pieni, taksilla pääsee melkein suoraan lähtöportille. Kadulta turvatarkastukseen on noin 20 askelta.
Mutta me olemme vasta tulossa Berliiniin ja menossa taksilla kohti keskustaa. Matka kestää puoli tuntia ja maksaa 25-30 euroa. Loput kolmen päivän lomasta on tarkoitus sukkuloida julkisilla, vaikka taksit edullisia ovatkin. Mutta ehkäpä liikenne maan alla sujuu nopeammin – tai ainakin ekologisemmin.
Vaikka en ole alustatalouden suurin ystävä, olemme valinneet asunnon Airbnb´n tarjonnasta. Nelihenkinen perhe kun tarvitsisi kaksi hotellihuonetta ja Berliinin kaltaisessa paikassa hyvän huoneen hinta nousee helposti yli kahdensadan euron yö, vaikka Saksassa majoittuminen muuten onkin halvempaa kuin monessa muussa maassa. Me saamme 200 eurolla per yö ylelliset 90 neliötä vanhasta kaupunkitalosta Prenzlauer Bergistä. Tilaa riittää ja asunto on mukavasti sisustettu. Ja vaikka se sijaitsee katutasossa, meteli ei pääse häiritsemään edes lauantai-iltana. Suurin möykkä tulee vastapäisen kirkon kelloista sunnuntaiaamuna, tai oikeastaan aamupäivällä klo 10.30. Siihen mennessä me olemme olleet hereillä jo tunteja. Kellot pitävät sellaista meteliä, että vainajatkin heräisivät tuhatvuotisesta unestaan. Mahtoivatkohan kellot soida DDR:n aikaan?
Kauas on pitkä matka
Prenzlauer Berg on trendikäs alue, niin kuin kaikki alueet Berliinissä ovat. Missään nimessä alue ei ole raffi, tiedättehän sellaisen perusporvarille sopivasti jännittävän kaupunginosan, jossa kävellään lompakosta kiinnipitäen äkkiä ravintolasta taksiin, kuten vaikkapa Lower East Side oli aikoinaan New Yorkissa. Prenzlauer Bergissa asuvat omasta mielestään trendikkäät nuoret ja lapsiperheet, joilla on hynkkyä asua näin lähellä ydintä. Mikä sitten on kaikkein trendikkäin kaupunginosa? Neukölln? Kreuzberg? Riippuu, keneltä kysyy. Ei ole oikeaa vastausta. Minä en osaa heittää edes ehdotusta. Mutta voisin kuvitella asuvani täällä, jos minulla ei olisi varaa asua länsipuolen Charlottenburgissa.
Uutta ja vanhaa rakennusta trendikkäässä Prenzlauer Bergissä.
Kartasta katsoen ei matkaa suunnitellessa voi ymmärtää, kuinka iso kaupunki Berliini on. Prenzlauer Berg itsessään on jo monta kilometriä pitkä ja sen huomaa, kun alueen halki kävelee. Me asumme metrolinja U2:n melkein kaukaisimmassa päässä. Emme silti laitakaupungilla. Keskustaan eli Mitteen on puolen tunnin metromatka, länteen 45 minuuttia. Mutta mikään pakko ei ole niin kauas mennä, sillä meidän omat kotikulmamme ovat täynnä toinen toistaan mukavampia ravintoloita. Niitä trendikkäitä.
Mrs Robinson trendaa. Rento fine dining -ravintola Prenzlauer Bergissä.
Berliinissä turistille ei tule ongelmaksi löytää elämää ja tekemistä asuinalueensa läheltä, mutta lyhyellä reissulla nähtävyyksien, ravintoloiden ja baarien bongailu eri puolilta kaupunkia vie aikaa. Siksi kannattaa valita majoituspaikka sieltä, missä luulee eniten aikaansa viettävänsä. Mittessä sijaistseva Amano-hotelli voisi olla yksi. Se herätti ohikävellessä mielenkiintoni ja sijaintinsa puolesta sitä voisi kokeilla seuraavalla reissulla, jos ei ole varaa (silloinkaan) asua Adlonissa tai Oraniassa.
Hotelli Amanossa on myös huoneistoja. Hinnat kohtuulliset.
Enemmän ja vähemmän trendikkäät ruokapaikat
Berliinissä lienee tuhansia ravintoloita, joten on pieni ihme, että ystäväpariskuntamme on varannut pöydän samasta prenzlauerbergiläisestä ravintolasta kuin me. Tai sitten ei. Jotenkin ravintolat pitää valita ja olimme molemmat lukeneet Berlin Food Stories –ravintolablogia. Sitä voisi pitää lyhyen testauksen perusteella aika luotettavana.
Mustavalkoiset ruokakuvat ovat outoja, mutta pysytään teemassa. Lautasella Mrs Robinsonin ceviche-annos.
Samalla kadulla vähän kauempana sijaitseva Osmans Töchter on taas aitoja turkkilaisia ruokia tarjoava ravintola. Pöytä täyttyy pienellä rahalla toinen toistaan paremmista, selkeän yksinkertaisista herkuista. Hummusta, marinoitua paprikaa, friteerattuja sardelleja, lampaan kyljyksiä, kanaa, kasviksia. Syömme itsemme huomaamatta ähkyyn. Jälkiruoan kohdalla kaikilla nousevat kulmakarvat pystyyn. Maitovanukasta ja kompottihedelmiä? Igit! (se on saksaa ja tarkoittaa YÄK!). Hetken epäröityämme päätämme tilata annoksen, sillä olemme sopineet reissulla ennakkoluulottomasta asenteesta uusien ruokien suhteen. Ja jälkkärihän on sitten oikeasti tosi hyvä. Yksi kuppi tyhjenee neljällä lusikalla, ennen kuin ehtii sanoa osman.
Laskun aika koittaa. Se ei ole iso. Neljältä 150 euroa valtavasta määrästä ruokaa juomineen. Mutta kortti ei käy. Muistin ja en muistanut, että saksalainen luottaa vielä käteiseen ja edullisissa ravintoloissa ei makseta prosentteja luottokorttiyhtiöille. Käteisautomaatteja lienee tästä syystä vähän joka nurkassa ja yksi löytyy kymmenen metrin päästä ravintolan ovea.
Jos tarkkaan katsoo, huomaa oikeassa taulussa alhaalla: Cash only.
Ennakkoluulottomuuden hengessä testaamme seuraavana päivänä lounaalla vietnamilaista ravintolaa Länsi-Berliinin puolella. Marburgstrasse 3:ssa sijaitseva Cao Cao tarjoaa alle suomalaisen lounarin erittäin hyvää ruokaa. Samassa talossa on muuten suomalaisen taidemesenaatti Timo Miettisen galleria Salon Dahlmann. Molemmista paikoista kuulimme vaimoni vanhalta työtoverilta, Tanja Huutoselta, joka asuu samassa talossa. Tanja työskentelee nykyään Suomen Berliinin-suurlähetystössä lehdistö- ja kulttuurineuvoksena.
Kaupunkireissulla tulee perinteisesti myös hetki, jolloin kaikki haluavat pizzalle. Ristiintaulukoinnin tuloksena päädyimme parhaaksi väitettyyn Standard Serious Pizzaan Mitten ja Prenzlauer Bergin välimaastossa. En tiedä onko se kaupungin paras, mutta ainakin älyttömän hyvä. Pizza, jossa on päällä iso kasa carpacciota menee melkein jopa terveellisen syömisen piikkiin, kun hiilarit ja proteiinit ovat hyvässä suhteessa. Puolet listan pizzoista on kasvistäytteillä, joten jokaiselle löytyy kyllä jotakin.
Pizzeria Standard. Suositukset kunnossa.
Paikka, jossa olen käynyt jokaisella Berliinin reissullani, on nimeltään Paris Bar. Se kuuluu taiteilijakapakkagenreen. Paikkoihin, joihin mennään enempi fiiliksen kuin ruoan vuoksi, mutta joista yleensä saa erittäin hyvän entrecoten tai wienerleikkeen. Näihin voidaan lukea Zürichin Kronenhalle (omassa luokassaan), Tukholman KB, Helsingin Kosmos, Milanon Bagutta – ja itse Pariisista en ala edes luettelemaan. Paris Barista tuonnempana hieman lisää.
Kebua, kebua
Berliini on kuulemma Döner Kebabin kotikaupunki. Döner on rantautunut tänne turkkilaisten siirtotyöläisten mukana ja sitä saa joka kulmasta. Muutamasta paikasta hyvääkin, mutta useimmat myyvät pitaleivän täytteeksi teollisista aineksista kasattua annosta. Kebu-kioskille meno alkaa arveluttaa, kun samalla rahalla saisi ihan oikeaa turkkilaista ruokaakin.
Kebut jäävätkin syömättä, mutta sen sijaan syömme toista berliiniläistä perinneruokaa, Currywurstia jopa kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran yhdellä monista ”The Original” -paikoista KaDeWen vieressä (kuka tietää vaikka se olisikin se OG). Toisen kerran itäpuolella Schönhauser Alleella. Vaimoni kehuu KaDeWe:n Currywurst -paikkaa siisteimmäksi ikinä näkemäkseen nakkikioskiksi. Hän ei ole niitä nähnyt yhtä montaa kuin minä, mutta uskallan olla samaa mieltä. Ja annos, johon leikattujen makkaranpalojen päälle turautetaan roima annnos curryketsuppia ja paprikamaustetta päälle maistuu kyllä hyvältä.
Raatimme mielestä silti paremmat ranut löytyivät Itäpuolen Alain’ Snackista, Schönhauser Alleen metroaseman tuntumasta. Saman paikan erikoisuus on Kett-wurst, ”Ketju-nakki”, joka lienee ollut Itä-Saksan suurinta herkkua, ainakin jos nakkiin on riittänyt lihaa. Tätä derkku-hodaria voi maistaa edelleen.
Hokey pokey
En ole nähnyt ikinä ihmistä, jolla olisi naama happamana, kun hän saa syödä jäätelöä. Ja kun Berliinin paras jäätelökonditoria Eispatisserie Hokey Pokey avaa ovensa maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina, ilmassa on suurta kansanjuhlan tuntua ja kadulla jonoa kuin muinaisessa Itä-Saksassa lihakaupan edessä. Mutta nyt ei jonoteta suu sitruunalla soppalihaa, vaan iloisesti hymyillen käsittämättömän hyvää artesaanijäätelöä. Voisihan se toki olla vielä luomua, mutta hyväksytään herkullisen maun vuoksi pienet kauneusvirheet ja lisäaineet. Makuja on monia, mutta meistä kaikista paras on nimikkojäätelö Hokey Pokey, joka sisältää kinuskisia keksinpalasia ja vaniljajäätelöä.
Neljä myyjää kauhoo jäätelöä kuppeihin ja tötteröihin niin nopeasti kuin ehtii. Yksi pallo maksaa 1,80 €, joten lysti ei ole edes kovin kallista. Maistamme muutamia muita makuja, Französischer Chocolat ja vadelmasorbet ovat myös taivaallisia. Kun kupit on nuoltu, perusturvallisuuden takaamiseksi ostamme vielä mukaan kotipakkauksen Hokey Pokeyta.
On mistä valita, mutta Hokey Pokey on paras.
Jonoa kuin Itä-Berliinissä.
Itä-Berliinin estetiikkaa
Ossie-style. Picknweight-kaupasta voi ostaa kilohintaan vintagea.
Vuonna 2019 tuli kuluneeksi 30 vuotta Saksojen yhdistymisestä, Berliinin muurin murtumisesta. Käydessäni Berliinissä ensimmäistä kertaa 1990-luvun alussa, itäpuolella oli melkoisen ankeaa, talot huonokuntoisia ja seinät mustuneita. Niin kuin vanhassa Tallinnassa, mutta paljon isommassa mittakaavassa. Tänä päivänä tilanne on tietysti aivan toinen. DDR-taloja on revitty alas ja tilalle rakennettu uutta. Joitain on vain ehostettu. Ja joitain vanhoja taloja on entisöity. Kaikesta tästä syntyy melkoinen sekasotku. Itäpuolella kävellessä saattaa tulla vastaan kerrassaan upea kadunpätkä tai kortteli – ja kulman takana on sitten vastassa rivi täysiä rotiskoja. Kaiken kaikkiaan Saksojen sulauttamisessa on ollut paljon työtä ja rahaa on palanut. Eikä työ ole lähelläkään päätöstä. Moni ehti tehdä hyvän tilin asuntokaupoilla, kun DDR:n kansalaisiltaan pöllimää omaisuutta myytiin kansalaisille takaisin halvalla. Nyt nämä ennen taiteilijoiden suosimat edulliset alueet alkavat muuttua arvokkaiksi.
Ampelmann. Itäsaksalainen liikennevalomies ja hänen mukaansa tehty patsas kansojen yhdistymisen 25-vuotisen juhlan kunniaksi.
Stasin vankina
Muurinmurtumisen historia on juhlavuoden kunniaksi korostetusti esillä. Itse muuria ei kaupungilla paljoa enää näe, suurin osa on myyty kuin meteori kalliina hippusina turisteille. Aikanaan betonipaloja sai ostaa parilla kympillä, mikä lienee hinta nykyään?
Materiaa enemmän minua kiinnostaa entisen Itä-Saksan henkinen perintö. Miten on mahdollista, että saksalaisista tuli sellainen toisiaan kyttäävä kansakunta, jossa salaisista salaisimman salaisen poliisin onnistui hallita koko maata? Ja miten tuo kyttääminen ja sadat tuhannet kyttääjät ovat sopeutuneet uuteen yhteiskuntaan? Vangit ja vartijat kävelevät samoja katuja muina miehinä? Ilmiantajat elävät ilmiannettujen kanssa vailla katkeruutta?
Tällaisessa luksussellissä sai olla yksinään ja ikkunastakin kajasti valoa. Yöllä piti maata selällään ja kädet suorana sivuilla, että vartija näki, ettei mitään luvatonta tapahdu.
Alt-Hohenschönhausen oli huippusalainen vankila, jossa Stasi säilytti poliittisia vankeja. Ihmisiä, jotka vain katosivat. Tämäkin arvokas museovinkki tuli jo aiemmin mainitulta Berliinissä asuvalta tutultamme Tanja Huutoselta. Ihan perusmatkaoppaan sivuilta Alt-Hohenschönhausenia ei bongaa.
Paikka itsessään on jo karmea, mutta käynnistä tekee samaan aikaan sekä kiehtovan että puistattavan se, että oppaina toimivat entiset vangit. Meidän oppaamme Siggi Grünewald oli viettänyt vankilassa seitsemän kuukautta. Hänen rikoksensa oli rakkaus. Siggi asui Länsi-Berliinissä, mutta meni rakastumaan itäsaksalaiseen mieheen. Idän ja lännen välillä sai luvan kanssa liikkua, mutta sulhasen poismuiluttaminen epävirallista tietä oli toki kielletty. Koska rakkaus on sokea, Siggi kuitenkin yritti. Yritys epäonnistui pakoauton hajotessa ennen rajaa. Vaikka kenenkään ei pitänyt olla tietoinen rakastavaisten suunnitelmasta, Stasi oli Itä-Saksassa tietoinen kaikesta. Ja niin Siggin palatessa kohti kotiaan Länsi-Berliiniä hänet otettiin kiinni. Tai sanotaanko että Länsi-Saksan kansalainen kaapattiin. Siggi vietiin Stasin keskustan poliisiasemalle ja siirrettiin sieltä lopuksi salaiselle vankila-alueelle Alt-Hohenschönhauseniin. Jos tarina ei itkettäisi, niin tässä kohtaa se naurattaisi. Vankila oli niin salainen, että sen olemassaolosta ei tiennyt siellä työskentelevien lisäksi kukaan. Vangit kuljettiin sinne pakettiautojen sisään rakennetuissa pimeissä kopeissa, jotta he eivät tietäisi, mihin päätyvät. Autot oli naamioitu näyttämään tavallisilta kauppojen jakeluautoilta. Paitsi ettei sellaisia autoja Itä-Saksassa ollut olemassa. ”En tiedä kenen päässä syntyi idea maalata tällaisen auton seinään iskulause ”Syökää kalaa” tai ”Hyviä hedelmiä”. Ei Itä-Berliinissä ollut saatavilla kumpiakaan”, kertoo Siggi opaskierroksella.
Kuljetusautoon tutustumisen jälkeen näemme erilaisia sellejä, joissa vangeilta murrettiin mielenterveyttä, jotta he kuulusteluissa myöntäisivät mitä tahansa. Kunnon syytteitä harvoin oli, joten ne keksittiin. Suosituin tapa saada ihminen tolaltaan oli estää nukkuminen. Se tapahtui muun muassa sytyttelemällä ja sammuttelemalla sellien valoja pitkin yötä. Tai pitämällä vuorokausia täysin pimeässä sellissä jossa ei ollut istuinta, vessaa, ei mitään. Mutta kumilla pehmustetut seinät kuitenkin, ettei vanki voinut vahingoittaa itseään. Osa porukoista sullottiin betonikoppeihin, jossa oli yksi ämpäri tekemässä vessan virkaa kymmenelle ihmiselle.
Itse kuulustelut nauhoitettiin, mutta nauhoja leikeltiin uuteen uskoon, jotta saatiin aikaiseksi mojovia tarinoita kansanvihollisten toimista. Kun tunnustus oli puristettu ulos, saattoi vanki päätyä pakkotyöhön vankilaan tai tulla lähetetyksi jopa Neuvostoliittoon vähän tehokkaampiin työlaitoksiin.
Siggillä kävi vissiinkin keskivertoa parempi tuuri. Hän pääsi pois seitsemän kuukauden kuluttua. Länsi-Saksan valtio lunasti hänet vapaaksi. Niin kuin monia muitakin vankeja yhteensä miljardeilla D-markoilla kylmän sodan vuosien aikana. Tällaisesta ihmiskaupasta ei ole paljoa puhuttu.
Tämä kaikki tapahtui vuonna 1982.
Länsi-Berliinin tavarataivas
Idän kurjuudelle kontrastina seisoi lännen puolella kylmän sodan vuosina kuluttamisen ylin temppeli: KaDeWe, Kaufhaus des Westens. Lännen tavaratalo. Ja on se aika hulppea vieläkin. Mitä täältä ei saa, sitä ei tarvitse. Suurin osa on tietysti niitä samoja merkkituotteita, joita saa ympäri maailmaa hienoista tavarataloista, mutta ylimmän kerroksen ruokamaailma on kyllä ainutlaatuinen. Ylihintaisten ravintoloiden ohella sieltä löytyy käsittämättömän laaja karkkiosasto täynnä kaikkea parempaa herkkua, sekä konditoriavitriinit, joiden edessä sortuu paatuneinkin ketoosimies. Muitakin paheita, kuten kahvia, viiniä ja sikareita on tietysti tarjolla – etenkin niitä paljon paljon parempia laatuja, joista Suomessa voi vain haaveilla.
Länsi-Berliini ei oikeastaan ole syy matkustaa Berliiniin, sillä se muistuttaa mitä tahansa muuta hyvinvoivaa Euroopan pääkaupunkia merkkiliikkeineen ja hienoine ravintoloineen. Berliinin kannattaa matkustaa enemmän alakulttuurien ja historian vuoksi. Alakulttuureista minä en konservatiivisena etu-töölöläisenä ymmärrä mitään. Nauran oikeassa paikassa, kun seurassa puhutaan ”nahkapaikoista”, mutta siihen se jää. Keskityn siis Berliinissä tutustumaan kaupungin historiaan ja katukuvaan.
Historia on tietysti läsnä myös Länsi-Berliinissä, vaikka se ei ole ihan yhtä jännittävää. Toisaalta se on vanhempaa. Tiergartenin keskellä seisoo Siegessäule, voiton merkki, joka näkyy kilometrien päähän. Se muistuttaa ranskalais-saksalaisesta-sodasta vuodelta 1870. ”The last war we won”, lausahtaa sarkastinen taksikuski nähtävyyttä esitellessään. Tiergartenia halkovalle nelikaistaiselle kadulle laskeutuivat Stukat tankkaamaan ja hakemaan pommeja toisen maailmansodan viimeisten taisteluiden riehuessa Berliinissä. Siinä vaiheessa, kun Hitler makasi jo bunkkerissaan vainajana. Tai tuhkattuna pihalla. Varmaa selvyyttä asiaan ei taida olla. Hitlerin bunkkerista ei ole jäänyt kuin kyltti keskelle arkista parkkipaikkaa Mitten alueella. Muita bunkkereita, joissa Natsi-Saksan historiaa esitellään, on kyllä olemassa.
Kaukaisuudessa keskellä Tiergartenia häämöttää Siegessäulen kultainen huippu.
On mielenkiintoista kuvitella, millaista Berliinissä on ollut hetkellä nolla. Siis sinä päivänä, kun sota oli ohi ja kaupunki yhtenä rauniomerenä ja kivikasana. Tällöin moni joutui käytännön pakosta asumaan maan alla, kun maan päällä ei ollut mitään, missä asua. Metrotunneleissa ja bunkkereissa oli sairaaloitakin.
Sitten pikkuhiljaa, kivi kiveltä alettiin taas kaupunkia rakentaa, aluksi vanhasta jätemateriaalista. Saksalaisella perinpohjaisuudella se kävi vikkelään. Myöhemmin moni kaupungin merkkirakennuksista on kunnostettu lähelle alkuperäistä asuaan, kuten esimerkiksi Valtiopäivätalo Reichstag. Jotkut talot on tehty uudelleen ns. replikoina eli ne ovat alkuperäisen näköisiä uudisrakennuksia. Suomessa sitä ei olisi tapahtunut, sillä meidän arkkitehtikuntamme ei moista taantumuksellisuutta diggaile. Lännen puolella oleva Kaiser Wilhelm Gedächtniskirche (ei kannata yrittää sanoa osoitteeksi taksikuskille, olen koittanut…) on saanut jäädä pommitusten jäljiltä raiskioksi muistuttamaan jälkipolvia ihmiskunnan tyhmyydestä.
Rikki on mutta ei korjata.
Ku’damm
Länsi-Berliinin ja yksi koko Saksan kuuluisimpia ostoskatuja on Kurfürstendamm. Sen varressa ovat prameimmat liikkeet. Katua kävellessä tulee vastaan seinälaatta, joka kertoo itävaltalaisen kulttikirjailija Rober Musilin kirjoittaneen pääteostansa ”Mies vailla ominaisuuksia” kyseisessä talossa vuosina 1931-33, juuri ennen natsien valtaannousua. Musil joutui häipymään Saksasta, koska hänellä oli juutalainen vaimo. ”Mies vailla ominaisuuksia” on vaikeasti lokeroitava teos. Se edustaa joko modernismia tai fragmentoitua kirjallisuutta. Tai sitten vain omaa itseään. Varsinaista juonta ei ole. Lisäksi teos jäi keskeneräiseksi eli varsinaista loppua tapahtumille ei ole. Vain ajatusten virtaa. Jostain syystä pidän siitä kuitenkin. Omituisuudessaan se on kuin nykyaika. Siitä ei ota tolkkua, mutta tapahtumat panevat pohtimaan syitä ja seurauksia.
Valokuvataiteen ystävinä pistäydymme Helmut Newton -säätiön ylläpitämässä valokuvamuseossa Jebenstrassella. Newton oli erikoistunut kuvaamaan eroottisesti vivahtavia muoti- ja taidekuvia. Veikkaan, että Helmutilla on ollut omat vakavat meetoo-hetkensä, mutta kuvat ovat silti hienoja ja aikalaisten silmissä mies oli iso stara. Rahaakin vissiin on kertynyt, sillä museo on varsin pramea. Museossa on pysyväisnäyttelynä Newtonin oman työhistorian esittely ja toisessa kerroksessa vaihtuva näyttely.
Luonnollinen jatko museosta onkin mennä Saksan kautta aikojen kuuluisimman valokuvamallin Claudia Schifferin (Jonnet ei tiedä) kantaravintolaan, Paris Bariin. Berliinin filmifestarit ovat juuri päättyneet ja sen enempää Schifferiä kuin filmitähtiä ei näy, juhlat on juhlittu edellisenä iltana.
Ravintolan ruokalistan kannessa lukee ” Rendez-vous de l’elite intellectuelle et artistique”. On helppo uskoa, että näiden pöytien ääressä on filosofoitu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Koska olen lukenut Robert Musilin mahdottoman filosofisen kirjan, istun pöydässä ihan älykkönä ja pistelen ostereita ja entrecotea poskeen kuin olisin kanta-asiakas.
Paris Bar. Rendez-vous de l’elite intellectuelle et artistique.
Eurohäirikkö metrossa
Jyryytämme myöhäismetrolla takaisin Prenzlauer Bergiin. Linja U2 vie sinne ilman vaihtoja, mutta matka Zoologischer-asemalta on loputtoman pitkä, 45 minuuttia. Piristystä tylsyyteen tarjoaa melkoisen haiseva juoppo, joka onnistuu taiteilemaan täpötäyden viinimukinsa kanssa heiluvassa junassa läikyttämättä pisaraakaan. Mies kaataa pahvipurkista lisää vinkkua pikaruokapaikasta nappaamaansa muovimukiin. Ällöttävä ketale niistää välillä aivolimat suoraan lattialle ja pyyhkii sen päälle kädet penkkiin. Karmeaa katsottavaa ja etenkin näin koronaviruksen aikana. Yhtäkkiä mies havaitsee kaksi 20-luvun tyyliin pukeutunutta, juhlista palaavaa naista ja niin tämä eurohäirikkö löytää sisäisen naistenmiehensä ja alkaa solkottaa naisille jotain käsittämätöntä. Naiset vaihtavat seuraavalla asemalla viereiseen vaunuun, ukko hoippuu perässä, edelleen viiniänsä läikyttämättä. Luulemme päässeemme hänestä jo eroon, mutta seuraavalla asemalla mies tulee takaisin. Hän on vaaraton, mutta niin epäsiisti, ettei kukaan halua mennä häntä lähellekään. Niinpä ihmiset pakkautuvat vaunun toiseen päähän ja äijä töytäilee seinästä seinään toisessa päässä. Edelleen viiniä mukistaan läikyttämättä.
Metrossa maailman.
Zu Hause eli kotiinpaluu
Viimeisenä päivänä tallustelemme vielä tovin ympäri Länsi-Berliiniä. Täältä löytyy paljon rauhallisia ja vauraan näköisiä puistomaisia katuja.
Onko rakennus alkuperäinen vuodelta 1897 vai replika?
Savigny Platz on maaliskuussakin eloisa, mutta voi vain kuvitella millainen se on kesällä, kun jokainen ravintola on levittänyt terassinsa aukiolle. Nyt sympaattisin näkymä on Kaninkulman Currywurst -kioski.
Hasenecke Savigny Platzilla.
Kun kotiinlähdön aika koittaa, on aika testata vielä yhden applikaation toimivuus. Olen ladannut Berlin Taxin sovelluksen ja niinhän sieltä parin napin painalluksen jälkeen tulee taksi asuntomme eteen. Tämä tekee elämästä helpompaa, kun asuu tavallisessa talossa eikä voi tilata autoa hotellin eteen. Puhelimessa saksankielisen osoitteen ääntämys menee miten sattuu ja viimeistään kuittaus siitä tuleeko taksi vai ei, menee ohi. Mutta applikaatiosta näkee kivasti miten Mersun kuva etenee pitkin katuja ja lähenee osoitettasi. No ei sieltä sitten kuitenkaan tullut Mersua vaan kuhmuinen Toyota Prius. Nämä semihybridit ovat hyvin suosittuja takseja Saksan suurkaupungeissa. Jäi kokeilematta olisiko Sixtin applikaatiossa oleva Ride-toiminto tuonut loisteliaamman kuljetuksen kentälle.
Taksikuski kertoo matkalla että tunti aiemmin on ollut valtava taksimielenosoitus keskellä Berliiniä. Tuhannet taksit ovat ajaneet keskustan liikenteen jumiin ja soittaneet torviaan. Syynä ryytyminen Uber-palveluun. Se on kuulemma vienyt kolmanneksen perinteisestä taksibisneksestä. Symppaan kuskia, sillä taksia ajaessa ei liikoja tienaa muutenkaan ja jokainen kuski ei voi olla vain lisätienestejä hakeva sivutoiminen kuljettaja. Sitä paitsi eihän Uber ole edes halpa, kun hinnat elävät kysynnän mukaan.
Nyt pääsemme sitten testaamaan, sujuuko lentokenttätouhu niin kätevästi kuin olen kuvittellut. Ainakin tiistai-iltana klo 17 se sujuu. Auto pysähtyy portin 07 eteen ja parissa minuutissa olemme laukut palvelutiskillä checkattuina turvatarkastuksessa kopeloitavana. Lento kotiin kestää alle kaksi tuntia. Helppoa ja kätevää.
Kotona Suomessa keli on melkein samanlainen kuin Berliinissä, muutama aste plussalla. Berliini ei ole etelässä, se on hyvä muistaa. Sielläkin voi olla pakkasta vielä maaliskuussa. Mutta Helsingissä iskee kasvoille ensimmäisenä helvetillinen tuuli, jota on jatkunut koko talven. Sen tekemä kylmävaikutus saa Berliinin tuntumaan Las Palmasilta. Berliinissä voi jo syödä jäätelötötterönsä ulkona. Täällä ei todellakaan.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Koko Töölö on pimeänä ja puistikossa heiluvat siniset ja valkoiset ja punaiset väripimpulat ja -pampulat ja mökämusiikki soi. Pimeillä kaduilla laahustaa apaattisia ihmisiä virtana kuin niitä tsompieita.
Pimeyden keskellä on kyltti, jossa lukee LUX.
Onko se mainos?
Minun nuoruudessani LUX oli saippuamerkki. Se sai asiat luistamaan. Tämä ei saa. Tämä laittaa hiekkaa elämän rattaisiin, eikä jäisille kaduille. Pimeässä joutuvat vanhuspolot liukastelemaan ja varomaan hulikaaneja, jotka varjoissa vaanivat. Pitäisi laittaa hiekkaa kulttuurisosialistisen koneiston rattaisiin, joka tämmöisiä henkenvaaralaisia humputuksia huumepäissään keksii. Se on henki pois kun ikäihminen murtaa lonkkansa.
Koko kaupunki on kuin taistolaisen kulttuuriväen LSD-trippi. Kaikenlaisia valoviiruja seinät ja taivas täynnällään. Pyytämättä ja kysymättä päälle ampuvat lasertykeillään.
Ottivat puolesta Töölöstä parkkipaikatkin. Yksipuolisella sopimuksella veivät yhteiseksi hyväksi. Kuulostaako tutulta naapurimaan meininkiltä jonkun ajan takaa? Mitä saatiin priimaparkkipaikan tilalle? Kelvoton pläntti joutomaata kilometrien päästä Mäntykentältä. Sinnekö pitäisi viedä BMW katupoikien potkittavaksi ja naarmutettavaksi?
Kyllä en ymmärrä.
Menisi tämäkin sakki Ateneumiin niin näkisi kunnon taidetta. Kauniita ihmisten kasvoja ja ymmärrettäviä maisemia. Eikä tämmöistä taideterapiaa. Taitaa olla valoviikarien värkeissä heilumassa hypnoosipalloja, joilla taikovat tuon porukan vaeltamaan pimeydessä kuin hattivatit. Paitsi että nämä eivät loista pimeässä.
Kyllä laitan ainakin jouluvaloni ikkunoihin kirkkaammalle.
Kostoksi ja ärsykkeeksi.
Puolta miljoonaa ihmistä kuulemma odotetaan. Eihän tässä koko kaupungissa ole niin paljon väkeä. Etteivät taas kulttuurikommunistit meinaa ulkomaalaisia kestitä meidän veronmaksajien rahoilla vastikkeetta eli ilmaiseksi.
Taidan ottaa edes itse turisteilta rahat pois. Menen myymään niille Airamista kahvia, kun pakkasessa kärvistelevät.
Lohenkalastaminen on uskon asia. Periksi ei saa antaa, sillä velat voivat muuttua saataviksi milloin tahansa.
Kirjoitin pari vuotta sitten Pohjolan Perhokalastaja-lehteen jutun siitä, miten alkukaudesta on hyvä mahdollisuus saada iso lohi – tai jäädä täysin ilman saalista.
Ensimmäisellä kesäkuun alussa tehdyllä Orklan reissulla kaksi vuotta sitten munat jäivät pataan, niin kuin viime vuonnakin. Tänä vuonna tehty järjestyksessään kolmas alkukauden reissu alkoi olla myös melkein taputeltu ennen kuin tapahtui: 8,3 kilon lohi tarttui viimeisenä oljenkortena pooliin heitettyyn punaiseen francekseen, vain puoli tuntia ennen lupien päättymistä.
Sen myötä tuli todistettua monta asiaa. Lohenkalastus on uskon asia ja siinä myydään isoja odotuksia. Jos usko alkaa pettää, peli on menetetty.
Moni luulee, että joessa kuin joessa on lohta kuin kanadalaisessa luontodokumentissa. Mutta se ei pidä paikkaansa. Tonneissa koko joen määrät voivat olla isoja, mutta kun kalat jakaa päivisaaliiksi pitkin jokivartta asiat asettuvat mittasuhteisiin. Esimerkiksi Orklan Aunanin seitsemän kilometrin pätkällä saatiin viime vuonna 167 lohta, joka on 1.85 kalaa päivässä 12 kalamieheen. Tähän joukkoon tietysti mahtuu paljon ihan tyhjiä päiviä ja päiviä, jolloin kalaa nousee suurissa parvissa ja saadaan enemmän.
Toki kalan voi saada tuurilla milloin tahansa, mutta pohjimmiltaan kyse on vain toistojen määrästä. On oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tarjottava perho vielä oikealla tavalla. Mutta etenkin yksi asia on varma: vaikka kuinka aamulla väsyttäisi, lohen saanti edellyttää, että perho on vedessä. Punkan pohjalta kalaa ei saa.
Kesä yllätti kalamiehen
Lohikausi 2018 alkoi kummallisissa olosuhteissa. Ei pelkästään keski-Norjassa vaan myös Finnmarkissa. Pitkään jatkuneet toukokuun helteet olivat sulattaneet lumet tuntureilta eikä kunnon sadetta oltu nähty viikkokausiin. Virtaamat kesäkuun alussa, kauden alkaessa, olivat samalla tasolla kuin normaalisti elokuussa.
Me saavuimme jo tutuksi käyneeseen kauden avaukseemme Orklan Aunan Lodgelle 10. kesäkuuta. Trondheimin alueen jokiin kuuluvan Orklan etuna on, että joki on säännöstelty ja kallioon louhituista varastoista juoksutetaan kylmää vettä tasaisesti: joen pinta pysyi melkein samana koko kolmipäiväisen reissumme ajan.
Matalan ja kirkkaan veden takia kalastus painottui aamuihin. Lodgella poikennut joen johtava kalastuksenvalvoja kertoi, että lohilaskurin perusteella kalat liikkuvat aamuvarhaisella, noin 5-8 aikaan. Hieman hämärässä ja isoissa parvissa liikkuessa lohet tuntevat olonsa vähän turvallisemmaksi kuin auringonpaisteessa keskellä kirkasta päivää. Paras mahdollisuus saada kala on siis olla sellaisella poolilla, jossa on nousua hidastava niska tai lepopaikka. Ja olla siellä aikaisin aamulla.
Ennen Orklan yläjuoksulla sijaitsevalle Aunanille siirtymistä kalastimme päivän Bårdshaug Herregårdin vesillä aivan joen alajuoksulla. Iltakalastus ei tuottanut tulosta, vaikka kaloja näkyikin. ”Joka on täällä ensimmäisenä aamulla klo 5, saa taatusti kalan”, ilmoitti oppaamme ringin pyörittäessä tyhjää illalla. Matkan ja yömyöhään jatkuneen kalastuksen (huom. ei juopottelun) jälkeisenä aamuna vain yksi meistä jaksoi noudattaa neuvoa. Ja sai kalan. Kirkas, 4,5 kiloinen lohi iski ensimmäisellä laskulla kello 5.30.
Täi poikineen pyrstössä. Matkaa kalalla mereltä poolille on ollut kolmisen kilometriä.
Mutta palataan takaisin Aunanille. Kierrämme ensimmäisen kalastuspäivän toinen toistaan paremman näköisempiä pooleja. Kalakosketukset rajoittuvat muutamaan pieneen taimeneen.
Vesi hyvällä korkeudella, paras pooli, mutta miksi ei nakerra…
Toisen päivän aamuna saamme ensimmäisen kerran nähdä toimintaa.
Poolille tullessa bongaan kalan jotakuinkin oudosta paikasta, miedosta virrasta hiekkasärkän reunasta. Kaverini jää heittämään sitä ja saapastelen itse kohti perinteisempää joen niskaa. Joella ensikertaa vierailevan ystäväni viiton kulkemaan kauemmas paikalle, josta tiedän edellisenä päivänä saadun lähes kympin kalan.
Saan hädin tuskin siimani veteen, kun mietoon virtaan heittämään jäänyt kaverini ilmoittaa, että kala on kiinni.
Kala kiinni. Teemu Suvanto väsyttelee lohijalkaa.
Samalla näen vavan olevan pystyssä myös kallion kielekkeellä, johon toinen ystäväni oli mennyt. Kun ensimmäinen lohi on saatu kuvattua, mitattua sekä palautettua, siirryn puolijuoksua haavimieheksi kallioisen poolin toiselle puolelle, jossa iso kala juroo putouksen alapuolisessa syvänteessä. Syvästä vedestä ja vastavirrasta sen nostaminen käy hitaasti. Ympärillä hyppii kaloja. Nousu on käynnissä ja pooli täynnä sähköä. On suorastaan hämmästyttävää, miten pooli, joka on illalla aivan mykkä (mutta ei silti tyhjä) herää henkiin, kun pooliin saapuu parvi uusia kaloja.
Lopulta kala numero kaksi on haavissa. Se on 95 cm pitkä, noin 9 kilon upea kirkas kala. Mieliala on korkealla, kun tyhjänpyytäminen on kääntynyt hetkessä lohipeijaisiksi. Tuntuu että joka paikassa on kalaa ja se on halukas ottamaan. Koen voimakasta iloa osallistumisesta rantautuksiin ja onnistuneista haavimista, kavereiden kaloista ja että reissumme ei jää historian kirjoihin tyhjänpyytämisenä.
Mutta taustalla kalvaa toki huoli osuuko lohi vielä tälläkään reissulla oman siiman päähän.
Saamamies (aamuvirkku) Vesa Tuomi ja reissun toinen kala.
Sitten pooli hiljenee. Joko kalat ovat jatkaneet matkaansa tai asemapaikat poolissa on saatu jaettua, kunnes seuraava nousu laittaa taas nokkimisjärjestyksen uusiksi ja heikoimmat saavat luovuttaa paikkansa vahvemmille. Seuraava mahdollisuus on seuraavana aamuna ja se on viimeinen. Toki päivän mittaankin kalan voi saada. Muutama on tartutettu eilenkin, tosin ylös asti niitä ei saatu.
Varhainen kalastaja nappaa
Seuraavana aamuna herätyskelloni soi kuudelta. Reissun väsyttämät kalastajat kampeavat itsensä ylös kuka hitaammin kuka nopeammin. Kaksi meistä lähtee liikkeelle ensimmäisessä autossa ja aikataulussa illalla tehtyjen suunnitelmien mukaan.
Kalan jo saanut kaverini tarjoaa minulle ensimmäistä heittovuoroa yön rauhassa levänneeseen pooliin. Samaan paikkaan, josta edellisenä aamuna nousi reissun isoin lohi. Jännitys, syke ja toiveet ovat korkealla. Kiiruhdan kohti kallioniemekettä, josta voin tehdä nuo maagiset heitot koskemattomaan pooliin.
Iso kala on syöksynyt alas ylemmästä poolista.
Juuri päästessäni poolille sinne rymyää joukko norjalaisia, jotka ovat tartuttaneet ison kalan ylemmästä poolista. Hymyilen väkinäisesti, kun näen neljän miehen asettuvan pönöttämään juuri siihen paikkaan mistä olin suunnitellut kalani kymmenen minuutin päästä tartuttavani. Nyt siellä on raivokas ison kalan väsyttely käynnissä ja aikaa voi mennä tuossa touhussa tuntikin…
Kala irtoaa kuitenkin muutaman minuutin jälkeen ja pettyneet norjalaiset palaavat takaisin omaan pooliinsa. On minun vuoroni.
Mitään ei kuitenkaan tapahdu. En tiedä onko nousu jo mennyt vai vielä tulematta, vai äskeinen väsyttely poolin sekoittanut, mutta pikku hiljaa alkaa hiipiä mieleen pelko: tästä tulee tyhjä reissu. Kolmas jo peräkkäin…
Pikku hiljaa poolille valuu lisää ryhmämme kalastajia ja perinteinen rinki alkaa pyöriä. Kontakteja kaloihin ei saada, kunnes alamme havaita kauempana poolissa pintakäyntejä. Olisikohan parvi sittenkin tulossa vasta nyt?
Heitän kalliolla ja takanani ystäväni tartuttaa kalan vahvan kuohun reunasta. Se ei pysy kiinni montaa sekuntia, mutta tunnelma ja odotukset alkavat olla taas korkealla, vaikka jäljellä oleva kalastusaikamme on jo käymässä vähiin.
Oppaamme Piet Behrend saapuu samalla paikalle ja kertoo ylemmällä poolilla heittäneiden norjalaisten lähteneen aamiaiselle. Menetetty kala oli vienyt fiiliksen. Poolin niska olisi siis heitettävissä, jos kiinnostaa, vaikka sitä onkin moukaroitu jo monta tuntia.
Pollen-poolin niska alhaalta päin katsottuna.
Paikka on yksi joen parhaista ja siitä on jo tänään tartutettu yksi iso kala. Miksei toinenkin, kun kerran kalaa nyt on liikkeellä. Käsi pystyyn. Minä lähden.
Sidon siiman päähän perusottiopelin, Vimun eli vihreä-mustan Sunray Shadow -perhon. Teen sillä noin 20 heittoa.
Ei pelitä. Ei auta. Mitä nyt?
Piet seisoo takanani. Hän kasvaa taskustaan viinipullon korkin kokoisen franceksen ja ojentaa sen minulle.
Silmäni laajenevat. Tuollaisen kun heittää pooliin, sinne ei tarvitse heittää vähään aikaan mitään. Muistelen puheitamme islantilaisesta videosta, jossa iso Red Frances oli saanut poolin lohet täyteen paniikkiin…
Mutta meillä on 30 minuuttia lupaa jäljellä ja minun puolestani pooliin voi heittää mitä tahansa paitsi dynamiittia.
Teen kymmenen heittoa juuri oikeaan paikkaan. Siimassa on vetoa ja perho ui hyvin, mutta perinteiseen tapaan uitettuna.
Sitten päätän seuraavassa heitossa antaa perhon vajota vapaasti.
Piet huutaa lähtevänsä lodgelle viemään seuraavaa porukkaa uuteen paikaan. Käännyn heiluttamaan kättäni hänelle. Painava frances on yhä vapaassa pudotuksessa. Ja samalla kun käännän katseeni takaisin pooliin, tunnen vavassa jykevän iskun. Uskomatonta. Kala on kiinni ja se ei ole ihan pieni. Huudan Pietiä takaisin. Kohta on tukiryhmä, mies ja haavi, rannalla takanani.
Väsyttelen kalaa 15 minuttia. Välillä näemme ison kalan hyppäävän ilmaan. Huikeaa. Pelottaa että se syöksyy niskalta alas seuraavaan pooliin, niin kuin norjalaisten aiemmin aamulla karkuuttama kala teki.
Useamman hypyn jälkeen alkaa vihdoin tuntua, että tämä kala voisi pysyä kiinni loppuun asti.
Lopulta haaviin päätyy 93 cm pitkä, 8,3 kiloinen naaraslohi, joka pääsee poserauskuvauksen jälkeen takaisin jokeen.
Catch & Relief. Mies ja maailman helpottunein ilme.
Näin velat voivat muuttua saataviksi vain 15 minuuttia ennen kuin kalastusaika reissulla päättyy. Sattumien summana. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun mahdollisuus heittää niskaa avautui yllättäen.
Tosin niin kuin kaverini Mika Vainio sanoo: ahkeruus, kokemus ja taito vähentävät sattuman merkitystä. Mutta silti.
Ja jos minun ilmeeni kalan haavimisen jälkeen oli helpottunut, samaa voin sanoa oppaastamme Piet Behrendistä, joka oli jo kolmatta kertaa todistamassa armotonta tahkoamistani, joka ei millään meinannut tuottaa tulosta. Piet teki kyllä taatusti kaikkensa jotta onnistuisin.
Jälleen tuli todistettua, että lohimiehen usko ei saa horjua. Viimeinen heitto voi mullistaa reissun ja muuttaa tunnelman koko vuodeksi. Ja jääväthän reissusta hienommat muistot, kun ainoan kalan saa viimeisellä eikä ensimmäisellä heitolla…
I visited Iceland for a short fishing trip last autumn. As it was pretty hard to find clear information how the disinfection process is done in Iceland, I decided to take some photos and put them here.
To sum up. Everything is very easy. I would not bother doing the thing at home with local vet. Besides you never know if the stamps you get are valid, put you certainly will pay for it at home also. (If you choose to do that you can print the form from web.
Before trip
Do not take unnecessary extra rods or reels with you. You will pay for each. Pack your waders and other stuff, so that they are easily reachable and you can also pack them back wet.
Things you need to disinfect are boots, waders, rods, nets, reels, lines – at least. I advise to take new flies or buy them at Reykjavik, because the patterns and sizes are anyway different from the ones you use in Norways big rivers…
Arriving Keflavik: do like this.
Before the customs, turn left towards red line.
You will see this machine.
Press Disinfection button.
Service person comes and gives you a form. Fill in what you have.
Your gear is moved to disinfection room and personal start to work with them.
Operation takes about 15 minutes so you can read a book or plan what you are going to buy from the tax free after the customs. (Yes it is possible and recommendable).
The miracle happens behind the closed door.
When your gear is ready, you pack them and you are taken to payment point, which is same as Parking Cashier.
And this is what you pay. For basic set waders, boots, reel and rod (1-5 pcs) 4900 ISK and extra rod 300 (ISK) . Thats about rough 43 €.
And remember: (Well it is not my line, but I dare to copy it here, because if you are going to Iceland, this might appear to your mind…)
”Throw any guilty conscience away. Salmon fishing is a limited resource and therefore it is and it has to be expensive.” You have paid it, you´ll survive, enjoy it!”
Luvanmyynnin alkua odottaessa on paras pitää kynttilänsä vakan alla ja ottaa rauhoittavia.
Faktat pöytään. Kalastajien määrä lisääntyy, mutta kalapaikkojen ei. Etenkin kun puhutaan lohenkalastuksesta. Naheista lupakiintiöstä kisaa yhä isompi ihmismäärä.
Ja siinä määrässä on yhä enemmän myös omia kavereita. Joista jokainen on myös potentiaalinen kilpailija lupa-arpajaisissa.
Siksi tulevan kalakauden suunnittelusta tuleekin hieman salamyhkäistä kyräilyä. Kun kaksi kalamiestä kohtaa käydään keskustelu näin.
”Mihinkäs tuota, meinaat?”
”Hööm mööm njöö.”
”Sitä sitä ja samaa.”
”Niin, Pohjanmaan jokiin on kuulemma noussu hyvin lohia.”
”Joo niin mäkin oon kuullu, pitääpä varmaan harkita sitä suuntaa. Eivätpä muut tiedä, heh heh.”
”Heh heh, vinks vinks.”
Tiedoksi niille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet, luvat monille parhaille lohijoille tulevat myyntiin etukäteen ilmoitettuna aikana, vaikkapa 1.3. klo 18. Sillä sekunnin lyömällä serverit tukkeutuvat, kun tuhatpäinen kalastajajoukko alkaa samanaikaisesti hamuta lupia itselleen. Viidessätoista minuutissa kaikki on ohi. Luvat kesäkuusta elokuun loppuun on myyty. Pölyn laskeutuessa itse kukin katsoo, mitä sai hankittua.
Näkymä Lakselvin ”Pekka-Sonen” varaustilanteesta 15 minuuttia myynnin alettua.
Voi ihan aiheesta sanoa, että vaikeinta lohen saamisessa on saada lupa lohijoelle hyvään aikaan ja hyvälle alueelle.
Seuraavaksi vaikeinta on saada luvat kaverin kanssa samalle kalastusalueelle. Jos nimittäin se ei onnistu, niin luvassa on koko lailla paljon autoilua pitkin jokivartta päivän aikana, kun kalapaikat voivat olla levällään 50 kilometrin alueella.
Luvat vähenevät nettikaupan sivulta kuin ämpärit Motonetin avajaisissa.
Systeemi on mätä. Lisäksi se kaatuu.
Netissä tapahtuva luvanmyynti on tietysti demokraattisempi ja siinä mielessä fiksumpi tapa, ettei tarvitse ajaa Jäämeren rannalle asti toteamaan, että jäi ilman lupia.
Mutta on se aika stressaava kokemus. Jossa voi mokata monella tavalla, jos ei ole tarkkana. Esimerkiksi luulla, että myynti alkaa Suomen aikaa, kun se alkaa Norjan aikaa. Ostoprosessin pitää olla päivän selvä ja jos luottokortti on hukassa, salasanat kadoksissa tai söhläät nettikaupan sivulta ulos kesken ostamisen, peli on menetetty. Luvat vähenevät nettikaupan sivulta kuin ämpärit Motonetin avajaisissa.
Lisäksi on aivan tavallista, että järjestelmä yksinkertaisesti ei kestä kalamiesten samanaikaista hyökkäystä.
Monelle tämä on liikaa. Ja monipäiselle seurueelle etenkin. Jos Lakselvin kolmosalueelle on myynnissä yhdelle päivälle kuusi lupaa ja niitä kärkkyy melko monta kuusihenkistä porukkaa ympäri maailmaa, niin kohta puolin alkaa olla parempi strategia koittaa onneaan Eurojackpotissa, jotta pääsisi sitten vaikka kovalla rahalla Yokangalle.
Silti Lakselva, Alta- ja Reisa-joki ovat melkeinpä ainoita Norjan jokia, joihin kuka tahansa voi saada hyvällä tuurilla luvan tavalliselle ihmiselle mahdolliseen hintaan. Altalla mahdollisuudet ovat heikoimmat: tuhatta (maksullista 50 euron ) hakemusta kohti myydään ulkopaikkakuntalaisille vuodessa noin 75 lupaa (silti kaverini onnistui ja pääsin siivellä kalaan, toivo elää joka vuosi…).
Altalla kalastuslupien arvonta ja myynti paikallisille on viihdearvoltaan paikkakunnan tärkein vuosittainen yleisötapahtuma, jota voi seurata jopa suorana lähetyksenä.
Reisalla lupakäytäntö taas on niin sekava, että lupien ostaminen on jo siksi vaikeaa. Lakselvilla on taas liian kova maine ja liikaa halukkaita. Siksi yhä useammalle porukalle alkaa olla ainoa mahdollisuus päästä kalaan, hankkia luvat jostain yksityiseltä pätkältä kovaan hintaan, jos sellaisia sattuu ylipäänsä olemaan vapaana. Tai tutustua vuosikausien ramppaamisen jälkeen johonkin maanomistajaan, luoda häneen läheinen suhde ja saada korvamerkittyä sama viikko itselleen vuodesta toiseen. Suhteen ylläpito vaatii norjalaisen maanomistajan säännöllistä voitelua konjakilla (väh. VSOP) ja vakumoidulla sisäfileellä sekä kalliin kalastusajan käyttöä kahvitteluun ja rupatteluun. Ovatpa jotkut jopa tehneet kalastuslupien eteen kunnostustöitä käytössä olleeseen mökkiinkin.
Silti kaikki voi päättyä siihen, että maanomistajaan pihaan kaartaa isompi Mersu, jonka omistaja lyö pöytään enemmän pätäkkää ja isomman sisäfileen.
Kun on löytänyt oman paikkansa, on siis paras olla aika vaitonainen suunnitelmistaan, ettei ehdoin tahdoin heikennä mahdollisuuksiaan.
Ryysis lohijoilla on saanut monet ihan fiksutkin ihmiset ajattelemaan, että joku muukin laji kuin kalojen kuningas voisi olla saalistamisen arvoinen.
Minä kuulun heihin.
Olen jo muutama vuonna matkustanut Ruotsin tuntureille kalastamaa haukea, taimenta ja harjusta – helikopterilla.
Tämä on eräälle hyvälle ystävälleni täysin ylivoimainen asia sulattaa. Päätään pyöritellen hän sanoo: ”Niin lähellä lohijokia. Ja sitten jotain haukea – ja vielä ahveniakin!”
Selitä nyt siinä sitten, että paikka on aika huikea ja siellä oleminen itsessään valtava kokemus. Ja jotkut ulkomaalaiset rahamiehet, jotka siellä käyvät, ovat sanoneet arvostavansa 55-senttisen harjuksen saamista lohihommia korkeammalle. Vastaa kuulemma sen mittainen harjus harvinaisuudessaan 18 kiloista lohta.
Tätä argumenttia on suurlohenkalastajalle turha edes tarjota, mutta yritän kääntää asennetta touhujani kohtaan positiivisemmaksi kertomalla, että tunturista palatessa käyn heittämässä pari päivää Torniojoella. Oli kuulemma itse Scott MacKenzie saanut samoilta paikoilta viime vuonna 14.5 kiloisen lohen.
”Niin. No ne on niitä Itämeren lohia”, komppaa toinen kalarasisti tilannetta. ”Semmosia lötköjä.”
Niinpä niin. Olen valmis kohtaamaan riskin. Ja onneksi lohta ei tarvitse enää tappaa ja syödä. Kuolisin varmaan elohopeamyrkytykseen 14.5-kiloisen Itämeren lohen jälkeen…
Hyvä näin mietin. Mitä useampi haluaa matkustaa Finnmarkin lohijoille, sitä paremmin riittää tunturissa tilaa. Mutta miksihän juuri kalastamiseen on pesiytynyt paitsi armoton kilpailuhenkisyys ja saaliskateus, nykyään myös saalissuvaitsemattomuus. Jotain kalaa on hieno saada ja joku toinen on ihan paskaa. Aika paljonhan perhohommissa on kiinni siitä, että välineet ovat suhteutettu saaliin mukaan. Ymmärrän kyllä, että suurriistan metsästys on perinteinen äijäilyn mittari, mutta lohihommiin liittyy nykyään aika paljon negatiivista noin niin kuin harrastuskokemuksen kannalta: stressaava lupien hankinta, ryysis joella, koko ajan kovenevat hinnat, mahdollisuus heittää tyhjää jokea tai mahdottomat kalakelit koko viikoksi. Ja jos jotain sattuu saamaan, niin kuvan postaaminen käynnistää someraivon väärästä kuvaustyylistä tai vapautustavasta.
Ison kalan saaminen vaatii yleensä myös vahvaa paikallistuntemusta eli uusien jokien bongailu ei mahdollisuuksia juuri paranna. Sitä varten on tietysti olemassa kalastusoppaita. Itse tykkään sen verran katsella uusia kauniita maisemia, että kestän kehnomman kalantulonkin. Osaan toki pyytää tyhjää tutuillakin lohivesillä, mutta ei siitä sen enempää. Mutta on sinänsä harmi, jos ei koskaan lähde katsomaan uusia paikkoja vain sen takia, että odotukset sen ison suhteen ovat paljon epävarmemmat.
Iso hauki on hieno saaliskala.
No jokainen kalastaa mitä haluaa ja mihin onnistuu luvat hankkimaan. Omalta osalta vuosi alkoi Altan arpajaisissa todennäköisyyksien mukaan vedetyllä tyhjällä arvalla. Lakselvin lottoon en osallistunut. Muutama lupa vakiomaisemiin yksityisten vesille Norjaan ja Ruotsiin on varattu. Mutta ei niistä sen enempää. Etsikää itse omat mansikkapaikkanne. Pohjanmaan jokiin on kuulemma luvassa hyvää lohen nousua…
I have been skiing in Austrias Arlberg since 1980´s, but never stayed in Lech. When I was younger it was just too “quiet” place for a 20-something student. I didn’t know what happened behind the curtains. Place was and is still known for its royal (even though Prince William has changed to Verbier Switzerland to make his ”dad dancing moves” ) and bourgeois guests, who want to live discreet life on holiday.
Lech is also a favourite of the well-heeled Finns and if you belong to that society, it means a lot of chit-chat and cheek kissing during your holiday. I don’t have anything against other Finns, but I would rather be the only “Pekka” (nickname for a Finn) in the village. It makes me feel less like a tourist (what an illusion…).
New Flexenbahn connects St. Anton and Lech skiing areas.
But if you need to travel in week 8, which is the school holiday week of southern Finland, it is pretty difficult to be the only Finn in any good skiing resort, at least in the European Alps.
So here I was with my family in Lech, finally. I must say that I tried to book an apartment in St. Anton, on the cheaper side of the Arlberg, but to my surprise I found a perfect, newly renovated big and stylish place from Airbnb and it was situated in the Lech. So, what the hell, I thought. Let’s see what the discreet life of the bourgeoisie look like.
Haus Tannegg. A hidden gem, until now.
The apartment we got was really a find. A hidden gem. Bang for a buck. Describe it however you like, but 400 euros per night for a two bedroom, 80 sqm flat with highest standards is not what you are used to pay in the upscale places. Especially if the house is just renovated. The Post Hotel in Lech charges 1000 euros per night for a better double room, which I think is insane. But the one who asks, is not the stupid one and there seems to be lots of people willing to pay it. But if you are ready to prepare your own breakfast and it is ok for you that the towels are changed only once in the week, check out Haus Tannegg.
Dining and living room in Tannegg.
I can strongly recommend it. It is owned by a warmhearted Gerda Spanring, who will take care of you during your stay. Haus Tannegg is very conveniently situated just hundred meters from the Schlosskopf ski lift. Which means that with good snow conditions you can practically ski in and out from Tannegg. It is a place that you would really keep as a secret for just for yourself, but as I am not going to in Lech next year, I think Anaresor´s readers should be the first ones to know Tannegg.
A moment before. View from House Tannegg at 7 a.m. The village still sleeps.
Too easy slopes? Not true.
The other thing that is often said is that the slopes in Lech are too easy, “wide blue airfields”, not decent pistes. Well, I don’t know what you are looking for, but if one of the steepest prepared pistes in the world is on your menu, you will find it here. It is called Langer Zug and it starts from the Rüfikopf Gondola Station. It has an 80 % descent, which does not mean grades, but 80 % of the 45 ° angle. So that gives still a respective 36° piste (for comparison Mont Fort in Verbier is 38°).
And if you are willing to ski off piste or ski routes, you really have places to go. Especially if there is almost four meters of snow, like this year. The new Flexenbahn skilift connection makes also possible direct access to the slopes of St. Anton. That means that if you are a very fast skier, you can ski 18 000 altitude meters and 85 km of pistes in one day doing the Run of Fame, as it is called. On the other hand Flexenbahn means that the young crowds from St. Anton can now come to you hunting areas. Newly fallen snow is pretty fast marked…
Since my last visit in Lech, a new connection has been built to Warth, the other end of the Arlberg ski area. It is called Auenfeldjet. Warth-Schröcken is a compact area with four black runs (one is 70% deep) and few decent red ones. And as it is far away from St. Anton, it is not that crowded. It is called Hochkrumbach in the map below, that shows my one skiing day´s activities.
Most infrastructure development is needed in Zürs. Many people ski the “Weisse ring”, a circular route from Lech -Zürs- Zug and back to Lech. Especially the old two-seater lift to Zürser See can draw long queues. And same goes to old lift in the Zug village station. Otherwise the lift systems works pretty well even in the peak season.
Beautiful valley of Muggengrat-Täli. Long long run Flexenpass.
Small elegant village
As said, Lech is a place known for its royal and upscale clientele. That is visible in the village. But not as visible as in St. Moritz, where people arrive to after ski in fur coats or men wear tuxedos at dinners. But the hotels and houses are beautiful, traditional wood buildings and beautifully maintained. Here you won’t find a single Irish pub, which is quite uncommon in any other skiing resort. Instead you have 4 -5 – star hotels, whose guests enjoy mainly half board and party privately or in the night clubs. Just like in Klosters, where the village scene is very quiet in the evenings. Of course there are a few lively bars, but if you like pub crawling you should head to St. Anton, where people start pouring in Jägerbombs in bar Mooserwirt right after breakfast.
Discreet dining in Hotel Krone.
As we stayed in an apartment and decided not to prepare our meals, we tested the restaurant offering of Lech every evening. Except one, when we made cheese burgers ourselves. And that was not a bad choice either as Herr Kuno Hagen at the Hagen´s Dorfmetzgerei really served us excellent ingredients for our dinner. Meat, charcuterie, cheeses, desserts. All that you need is available in his compact shop. The Hagen family has also a small restaurant in the back room of the Metzgerei. Open from the morning until 7 p.m. And it was said to be fully booked for every lunch and dinner for the whole week.
The Pekka-ratio in restaurant Bergkristall was about 50 %.
The most well known restaurant for the Finnish visitors is in Bergkristall Hotel in Oberlech. And surprise surprise, after landing to Innsbruck we first bumped to our Helsinki neighbors and found out they live in Bergkristall, so we agreed to have a lunch together. In the restaurant to the next table was seated another Finnish family, who also happened to be our friends. In addition to us there were a 15-person group from the Finnish Soldsidan, Kauniainen, so I guess the Pekka-ratio in the restaurant was about 50 % of the guests.
Tomahawk steak of 1,4 kg. Cooked medium rare, served with two sauces and herb butter, pommes, vegatables and chipotle dip. Expensive but worth every cent.
About the food itself, Bergkristall serves excellent, maybe a bit overpriced food, but it goes in the line of the village price level. And nobody forces you to order a 1,4 kg Tomahawksteak for 135 euros as I did, but I must say it was truly delicious. I split the steak with my 14-year old daughter and we still managed to have chocolate fondue and tiramisu for dessert. Oh, and a dozen of oysters to start with. It is amazing how hungry skiing can make you.
Other fine dining lunch option on the slopes is the restaurant at the Schlegekopf Lift station. House looks like a gray bunker but inside you find one of the grooviest restaurants of the village. Schlegekopf makes cooperation (as the village of Lech itself) with Sylt island from the west coast of Germany. For those who don’t know Sylt and its most famous (jet-set) village Kampen, it is a beach resort equivalent to most exquisite ski resorts. Read my earlier blog post . Specialities from Sylt like oysters and crab are found on the menu of the Schlegekopf. And also steaks from the charcoal grill and sushi (other co-operative village of Hakuba in Japan).
Best fast food we had at was at the top of the Zug Lift in restaurant Balmalp. Here you get excellent pizza (parma ham -rucola or Hüttenpizza with salami etc) accomplished with loud lounge music and fancy drinks.
Place reminds a bit of El Paradiso in St.Moritz – not by the food but the ambient. I can imagine being 20 years younger and skiing down from here after too many glasses of good wine. You are not in the hurry as no more litfs are needed to get back to village. But you need to stand on your feets…
Village dining
There can’t be a trip to Austria without a Wiener Schnitzel. For that we chose Hotel Posts Kutscherstube, an traditionally styled restaurant, where you can with really good imagination think the post coach drivers having their modest meals some two hundred years ago. Today top level schnitzel is served with lingonberry and parsley potatoes. I would rate the schnitzel 5/5. It was delicious and just what you could expect in one of the best hotels of the village. But still lacking the true wow-effect I have experienced eg. in the Zürich Kronenhalle. Or is it the combination with the side dish in Kronenhalle, that makes your taste buds really jodling: the German style vinegar potato salad? I must say, I haven’t really got in to the Austrian lingonberry thing.
In better restaurants lemon is packed in a yellow cotton bag in order to prevent the seeds end up to your plate or juice to your eyes.
If you want to experience alpine modernism in restaurant settings, you need to walk a bit uphill the Lech village to reach newly renovated hotel Hinterwies. This boutique style ski lodge /hotel would be my other pick for staying in Lech (as long as I can afford paying for the bigger room at Hotel Post). Hinterwies has a stylish, modern décor in the restaurant and only three choices on the menu per day as a main course. We had lovely Polpo (octopus) salad, Salmon spinach tagliatelle and Chocolate mousse with mango. And did not leave hungry…
There is only one original Italian pizzeria in Lech. It is called Don Enzo and it serves a good crusty bottom pizza. Plus several other Italian foods including home made pasta. The other place serving good pizza in the village is called Schneggerai. It is a ski hut in the end of the slopes, an after ski place that converts to loud eatery in the evening. Fun and ok meals at communal tables. Though here we had the most peculiar service experince. It started overwhelmingly and ended up to total ignorance. I guess the waiter in some point draw conclusion that we are not big spenders – or tippers. But if you pay 35 euros for an average steak, the salary of the waiter should include in that, not in the tips.
Shopping
Here, if you need to buy ski boots, is the home of the Strolz. The most famous hand made skiing boots of the world. You can read more about buying these boots in my earlier blog post (sorry only captions in english). Otherwise shopping in the village doesn’t seem to be the main thing like in Gstaad or St. Moritz where main streets are full of high end design shops like Prada and Louis Vuitton. In Lech you have Strolz that has everything and a few watch and jewellery shops. If you don’t want bring your own skis, you can rent 6 star skis from the Strolz ( like Stöckli or Kästle, which is by the way from Lech). Local Intersport serves you a bit cheaper, if you are not looking for utmost top skis.
Freeride Worldchampion Lorraine Huber is from Lech Zürs am Arlberg. As are Kästle skis.
The end
Everything has an end (except the sausage that has two) and we also had to pack our car and drive to the airport. And here comes the final benefit of Lech. It is only 1,5 hours´s drive to Innsbruck or 2,5 to Zürich. At least to Innsbruck there were no staus(queues) on the road. The Innsbruck airport itself is small and a bit chaotic, but on the other hand waiting times in the lines were not bad. Of course if the weather is terrible, everything changes. An alpine airport is vulnerable if there is heavy snow fall and even the village of Lech itself could be isolated because of the snow. When we arrived it was snowing quite a lot and I was happy to have a four wheel drive. The road to and from Lech goes through the high altitude (1773 meter above sea) Flexenpass, which is closed many times every winter. But if you have to stay a few more extra days in Lech, would that really be so bad? If the village just doesn’t run out of beer…
Turistit ovat vähän kuin tuulimyllyjä. Ne ovat taloudelle hyödyllisiä, mutta kukaan ei halua niitä takapihalleen, ellei saa niistä suoraa rahallista hyötyä.
Islannin suurimman vesiputouksen kuvaaminen on vakava paikka.
Tourist go home! Hassu otsikko matkailublogin jutulle. Sellainen lause vain pumpsahti mieleen, kun altistuin viikko takaperin Islanti-ilmiölle. Reykjavikista saa nimittäin hakemalla hakea aitoa matkailukokemusta, kun pääasiassa aasialainen massaturismi on täyttänyt jokaisen ravintolasalin ja villapaitakaupan. Maaseudun vesiputousten ja geysirien edustoista puhumattakaan. Toki aasialaisilla on aivan yhtä iso oikeus olla siellä kuin minullakin, mutta jotenkin tuntui oudolta. Eihän tämä ollut sitä mitä tulin etsimään, viikinkien perillisiä pörröisissä villapaidoissa reippaina ja hyväntuulisina sekä myöhemmin illalla baareissa meluisina mehukumarassa.
Blogisti yrittää sulautua paikallisväestöön pukeutumalla Islanninvillapaitaan.
Turistien määrä on kasvanut Islannissa vuosikymmenessä 300 000 vuosittaisesta kävijästä noin 2,5 miljoonaan. Se on melko paljon se, ja jotta uusia mahtuu vielä enemmän, hotelleja rakennetaan koko ajan lisää. Reykjavikin sataman tuntumassa esimerkiksi louhitaan monttua parasta aikaa viiden tähden Marriott-hotellille. Se on hyvä, sillä toistaiseksi Reykjavikista löytyvät vasta viiden tähden hinnat.
Uutta hotellia pukkaa. Takana nousukauden huumassa rakennettu kulttuuritalo Harpa, joka kieltämättä on aika hieno.
Turismi on Islannille tärkeää ja sitä siedetään. Työttömyys on Islannissa lähellä nollaa ja homma pyörii Reykjavikissa, asukasluvultaan noin Tampereen kokoisessa kaupungissa, jo paljolti ulkomaalaisen työvoiman turvin. Tarjoilijaksi ravintolaan kelpaa jokainen, joka osaa käyttäytyä miellyttävästi, vaikka ei esimerkiksi osaisi avata viinipulloa katkaisematta korkkia. Tarinan vahvistavat todeksi paitsi toistuvat omat kokemukset, myös yhtä kaupungin parasta eli The Lobster House -ravintolaa pitävä suomalainen keittiömestari Jonni Turtiainen (jolla oli kyllä omassa ravintolassaan erinomainen päätarjoilija!). ”Kaikki haluavat olla kokkeja, kukaan ei halua tarjoilla. Vuoden tarjoiluhommien jälkeen siirrytään mukavampiin ja työajaltaan säntillisempiin myyntitöihin, vaikkapa hotellien myyntipalveluihin”, sanoo Jonni.
Massaturismista huolimatta Islanti on vänkä paikka ja vahvasti suositeltava. Sitä paitsi aasialaiset näyttävät menevän nukkumaan aikaisin (tai ehkä jossain oli karaoke-baarikatu?) ja puolen yön jälkeen baareissa kuuluu ja raikaa enempi pohjoismainen kieli monine muunnoksineen.
Lapsuuden matkailumaisemaa etsimässä
Sinänsähän turismi on pienten paikkakuntien kehitykselle ja pisniksille hyvästä, mutta en voi sille mitään, että itse haen matkoilta pohjoiseen ja jäämeren rannoille rauhaa, puhdasta luontoa sekä naiivisti varmaan jotain alkuperäistä tunnelmaa, jonka muistan lapsuuteni lomamatkoilta Pohjois-Norjaan 1970-luvun alussa.
Turhaan.
Kadotettu paratiisi.
Norjalaisessa pikkukylässäkin nykymatkailijaa palvelee todennäköisimmin turkkilaisten pitämä ravintola, koska paikallisia ei enää hotsita kääntää lättyä. Målselvafossenin kuuluisalla putouksella kuppilanpitäjät ovat Balkanilta, eivätkä edes yritä puhua norjaa. Kaikkia se ei tunnu häiritsevän, mutta minua joka olen opetellut sanakirjan kanssa tilaamaan lohisoppaa norjaksi asia ottaa pattiin. Minä haluaisin tilata keittoni lettipäiseltä itsekutomaansa villapaitaan pukeutuneelta sinisilmäiseltä norjalaisneitokaiselta. Etenkin kun soppa maksaa niin räävittömästi, siihen pitäisi ehdottomasti kuulua illuusio aidosta matkailukokemuksesta ja kaunis perinnehymy kaupan päälle.
Mutta tuota lapsuuteen liittyvää matkailun sielunmaisemaa on yhä vaikeampi löytää. Ja jos ja kun Norwegian-lentoyhtiö alkaa suunnitelmiensa mukaan ensi vuonna lentää Boieng 787 Dreamlinerilla Tromssaan suoraan Kiinasta, mukana 300 kiinalaista per laaki ja takaisin päin lisäksi kontillinen savulohta, alkaa Tromssakin pian muistuttaa Reykjavikia turismin näkökulmasta. Kiinassa odottaa 300 miljoonaa ihmistä, joilla on riittävästi hynkkyä lentää toiselle puolelle palloa. Islanti-ilmiö leviää ja viinipullon korkit katkeilevat taitamattomien tarjoilijoiden käsissä entistä useammin. Repikää siitä.
Ne jyrää meitin
Turistit ovat vähän kuin tuulimyllyjä. Ne ovat taloudelle hyödyllisiä, mutta kukaan ei halua niitä takapihalleen, ellei saa niistä suoraa rahallista hyötyä.
Omalla takapihallani on yksi Helsingin suosituimmista turistirysistä eli Temppeliaukion kirkko. Kävelen joka aamu töihin turistitulvaa vastaan. Ominaista massaturismille tuntuu olevan, että massa ottaa tilan haltuunsa ja etenee ei-väistytä-asenteella tuli vastaan isoja miehiä, pieniä lapsia tai raskaana olevia äitejä lastenvaunuineen. Alkuasukkaan oikeudella en väistä minäkään. Antaa maailmankatsomusten otsalohkojen kolista yhteen.
Kiinassa odottaa 300 miljoonaa ihmistä, joilla on riittävästi hynkkyä lentää toiselle puolelle palloa. Repikää siitä.
Minulle on jäänyt epäselväksi kuinka paljon aasialainen massaturismi tuo rahaa töölöläisille, sillä kivijalkakauppoja näyttää Temppeliaukion kirkon lähellä hallitsevan useamman korttelin alueella kiinalainen mafia, joka myy kaikkea matkalaukuista meripihkaan. Kirkko on sentään alkanut veloittaa sisäänpääsystä.
Lapin matkailussa myydään ristiriitaa: tyhjyyttä jatkuvasti kasvavalle joukolle. Mitä enemmän turisteja, sen vähemmän tyhjyyttä. Lapissahan kyllä toistaiseksi riittää lääniä, mutta koska ryhmämatkalaiset eivät poistu bussista näköpiiriä kauemmaksi, jossain vaiheessa tyhjyys tulee tienvarsien taukopaikoilla täyteen.
Onneksi Suomen Lapissa on vielä paikkoja, joissa voi vaeltaa päivätolkulla törmäämättä muihin ihmisiin. Enkä muuten aio kertoa missä.
Toivon myös, että Norwegianin Norjaan jatkossa lennättämät kiinalaiset eivät kiinnostu lohen perhokalastuksesta laajemmissa määrin. Kalastusluvat lohijoille ovat jo nyt kortilla ja hinnat taivaissa. Siinä vaiheessa, kun aasialaiset kehittävät perhokalastuksesta samanlaisen statusharrastuksen kuin vaikkapa Bordeaux-viinien keräilystä, joudun toteamaan erään ystäväni sanoin: ”Pojat, me ollaan hävitty tää peli.”
Anaresor 