Tekijä: AnaresorMatkablogi

Antti Einiö. Copywriter ja toimittaja, joka jakaa kokemuksia ja näkemyksiä perhokalastuksesta, matkailusta ja yleensä ottaen koko mieselämästä. Hyvällä vaistolla etenkin hotellien, ravintoloiden ja wieninleikkeiden suhteen.
Suositeltu

JOKAVUOTINEN ISON HAUEN KALENTERILOTTO – jokohan päävoitto osuu kohdalle?

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Mieselämä, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Vuosikymmenet olen kalastanut haukea. Enemmän ja vähemmän tosissaan, mutta aika paljon kuitenkin. Silti selkeä ja todistettu kymmenen kilon ylitys on yhä haaveena. Läheltä piti tilanteita ja tulkinnanvaraisia pituuteen liittyviä noin kymppejä on ollut, mutta yhä puuttuu se kuva, jossa haavissa lötköttää tuhti haukimamma ja puntarin lukemat ovat reilusti yli kymmenen kilon. Jokohan tänä vuonna onnistaisi?

Nykyään kalastan haukea perholla. Se ei ole este ison kalan saannille, mutta voi toki olla, että kumimiehet saavat haravoitua syvät montut tehokkaammin. Ehkäpä kevät ja kauden loppu, jolloin kalat ovat aivan matalassa ja viehettä pitää uittaa hitaasti, ovat siksi parasta aikaa perhomiehelle ennätysjahtiin.

Viime kausi päättyi 95-senttiseen. Hieno kala, mutta kaukana kympistä. Kirjoittaja on laiskuuttaan antanut oppaan hoitaa kalankäsittelyn.

Ennätyskalan saaminen vaatii tietysti ahkeraa vesillä oloa ja kun omaa venettä ei ole, touhu on edelleen siksi aikamoista lottoa. Olen kyllä päässyt oikeassa lotossa yhden numeron päähän (6 +1 lisänumero) jättipotista, joten jaksan uskoa myös kalaloton mahdollisuuksiin.

Lottopaperini haukijahdissa on kalenteri. Buukkaan kuvitellulle ison kalan reissulle oppaan ja veikkaan parasta mahdollista hetkeä, jolloin iso kala voisi purra. Loppu on tuurista kiinni.

Tällä – niin kuin monella muullakin reissullani – oppaana on yksi Suomen kovimmista hauenkalastajista, Antti Anttila, joka on voittanut muun muassa World Predator Classic -kisan Hollannissa Markku Tiusasen kanssa. Antti ei työskentele enää päätoimisena oppaana, mutta lähtee edelleen ”kavereiden kanssa kalaan”, kun muut työt antavat periksi.

Antti Anttila ajaa salaisille hot spoteille. Hieman huolestuneena onko niillä jo muita veneitä.

Ole hereillä

Tärkeintä hauenkalastuksessa on olla hereillä, kun isku tapahtuu. Kun heitto on heitetty, keskitytään kalastamiseen. Silloin ei esimerkiksi asetella pipoa paremmin päähän. Yhdellä loppukauden reissulla mokasin potentiaalisen ennätyskalan juuri siksi. Heitin perhoni oikeaan paikkaan. Jotenkin pipo oli siinä ährätessä painunut puoliksi silmille. Irrotin hetkeksi käteni siimasta ja nostin pipoa otsalle. Samalla, kun perho oli vapaassa vajotuksessa, iso kala iski perhoon. Ja sylkäisi sen pois ennen kuin ehdin toimia. Jäljelle vain traktorinrenkaan kokoinen pyörre veteen. Tapahtumaa seurasi suurin mahdollinen hiljaisuus. Katseiden vaihto Antti Anttilan kanssa ja yhteinen ymmärrys: hetkeni sinä vuonna saada iso kala oli siinä.  Kaikki entiset mokat mielessä siis kohti uusia haasteita. Ehkä tänä vuonna vihdoin lykästää.

Osuuko kalenterilotto kohdalleen?

Keväällä hauenkalastuksessa haastavinta on osua oikeaan aikaikkunaan. Ennen kutua saa isoimmat kalat, kudun jälkeen taas on liikkeellä enemmän ja nälkäisempiä kaloja. Vuonna 2022 kevät on myöhässä. Kalenteriin olemme veikanneet ison kalan päiväksi 14.5. Osuuko ajoitus kohdalleen vai päädymmekö pahimmassa tapauksessa tahkoamaan tyhjää kuteville kaloille? Salainen kalapaikkamme on laajasti ottaen Suomenlahden itäisellä alueella, jossa kutu ylipäänsä käynnistyy hieman länsialueita myöhemmin. Kalastusalueemme ei ole siinä mielessä salainen, että siellä on taatusti muitakin kalastajia ja kalapäiväksi olosuhteiden pakosta valittu lauantai ei ole paras mahdollinen, sillä todennäköisesti useampikin ”etätyöläinen” on käynyt kaloja häiritsemässä jo perjantaina. Mutta sillä mennään, millä voidaan.

Aamulla kasaamme satamassa perhovavat ja nostamme tavarat veneeseen. Miehistössä on mukana kahden Antin lisäksi Jussi Niemi, kova taimenenkalastaja, joka on kirjoittanut muun muassa Miekak Days -kirjan taimenen kalastuksesta Ruotsin tuntureilla. Jussi on kalastanut haukea perholla vasta muutamia vuosia, mutta kalastaminen sujuu isommallakin vavalla moitteettomasti. Suurin vaikeus taimenen kalastajalle haukihommiin siirtyessä on oppia pois vastaiskusta vapaa nostamalla, vavan pitää olla alhaalla ja vastaisku tehdään siimasta.  Salttikalastuksen erikoismies Harri Hotti on löylyttänyt minua aiheesta niin monta kertaa, että nykyään homma alkaa minultakin sujua.

Rompetta pakataan veneeseen paljon. Mukana on myös kunnon kamerakalusto, jotta mahdollinen ennätyskala saadaan kunnolla dokumentoitua. (Huomaan taas pian, että kuvaaminen ja kalastaminen on aina yhtä vaikea yhdistää. Silloin kuin tapahtuu, ei malta kuvata ja muina aikoina kuviin päätyy lähinnä eväitä syöviä miehiä ja vinossa olevaa horisonttia).

Taktiikkapalaveri

Ilma on parempi kuin odotimme. Kirkkaan auringonpaisteen sijaan puolipilvistä ja tuulta luvassa 3-6 m/s. ”Erittäin hyvä keli”, sanoo Antti. ”Suojaisillakin lahdilla veden pinta on hieman rikki.” Minua hieman arveluttaa, että heittäminen voi olla paikoin haastavaa veneestä, jos tuuli nousee lähemmäs kuutta metriä sekunnissa.  Sivutuulessa rystyltä heittäessä tuuli painaa siiman helposti heittäjän päälle ja isojen haukikoukkujen viuhuessa ilmassa olo ei tunnu mukavalta. Katsotaan kuinka käy.

Antti käy läpi päivän pelikirjaa Jussille.

Antti pohtii ääneen päivän taktiikkaa, kun ohitamme ensimmäisiä hyvän näköisiä paikkoja.

”Paljon on kiinni siitä, kuinka monta muuta venettä on liikkeellä. Tuntuu kovalta ajella hyvien ottipaikkojen ohi suunnitellulle aloituspaikalle. Jos paikat ovat mennessä tyhjiä ja suunnittelemassasi aloituspaikassa onkin jo veneitä, joudut kääntymään takaisin. Valmiiksi hakatuista paikoista ei hevin saa tartutettua kaloja. Ja pahimmassa tapauksessa takaisin tullessa tyhjäksi jättämissäsi paikoissa on jo väkeä.”

Etenemme silti suunnitelman mukaan. Erään sataman luota rinnalle liittyy toinen vene, josta sojottaa vapoja. Ajamme hetken rinnakkain ja pohdimme jo pitääkö nostaa vauhtia ja katsoa kumman vene kulkee nopeammin, mutta naapuri kääntyy onneksi pian taimenpaikkojen suuntaan.

Saavumme suunniteltuun aloituskohteeseemme. Muita veneitä ei näy. Vai tarkoittaako tämä sitä, että tietäjät tietävät meitä enemmän? Kutu on yhä käynnissä ja kala ei pure? On kummallista, ettei täydellisenä lauantaipäivänä näy enempää veneitä…

Aloitamme kalastuksen hyväksi tunnetusta ison kalan paikasta. Tuulta on nelisen metriä sekunnissa ja heittäminen sujuu vielä hyvin. Tosin veneen perästä täytyy heittää rystyltä, joka on hieman haastavampaa. Perho kun pitää saada juuri eikä melkein pätkäkaislan reunaan, sillä lyhyeksi jäänyt heitto on käytännössä tehoton. Riesaa aiheuttavat myös vedessä kelluvat kaislan pätkät. Kun sellainen jää perhoon kiinni heti heiton alussa, peli on sen heiton osalta pelattu.

Huomaan myös, että jalkaani vetämissä erähenkisissä vaellussaappaissa on pohkeen kohdalla solki, johon siima takertuu jatkuvasti. Liekö sivusta puhaltavalla tuulella siihen vaikutusta. Välillä muistelen kaiholla, kuinka helppoa heittäminen on lohijoella nilkkavedestä.

Jussi on päässyt keulahenkilön paikalle. Siitä on mukava heittää, kun tuultakin on vain nimeksi.

Kuparinen rikki

Ensimmäinen tapahtuma tulee melko pian. Jussi koukuttaa pienen hauen. Minä vaihdan perhoja ja kokeilen eri värejä. Mustakultaiseen perhoon, jossa on pitkä liehu ohutta tinseliä, tällää vihdoin kala. Se tuntuu jo isommalta. Kun kala tulee lähemmäs, huomaamme että jokin on pielessä. Kala tekee ihmeellisiä pyörähdyksiä akselinsa ympäri ja syy paljastuu pian: kala on kyljestä kiinni. Irrotamme reilu pari kiloisen hauen ja jatkamme heittämistä. Pian siimassa tuntuu vastusta uudestaan, mutta tuntuma on vielä oudompi kuin äsken. Jos olisin lohijoella, sanoisin että päässä on kyttyrälohi. Antti epäilee, että saaliini on kyljestä kiinni tarttunut lahna. Niin kuin onkin. En muista milloin olisin saanut kaksi kylkikalaa peräkkäin. Ennätys sekin.

Koska tämä varmaksi mietitty paikka ei anna meille toisen lahnan ja yhden pikkuhauen lisäksi parempia tapahtumia, päätämme ajaa matalaan kutulahteen katsomaan tilannetta. Mökkiläisiä ei jostain syystä ole paljoa paikalla, vaikka päivä on hieno, ja saamme kalastaa rauhassa kaikki hyvän näköiset paikat. Saamme muutamia kaloja, mutta ne ovat yhä pieniä. Antti sanoo, että lahdessa, jota parasta aikaa kampaamme, on varmasti yli kolme sataa haukea. Mutta 95 %:lla niistä on nyt ihan muut asiat mielessä kuin meidän perhomme. Ilmeisesti hauet valmistautuvat yhä kutuun, sillä mulinaakaan ei kaislikossa näy. Viime päivien kovat tuulet ovat pukanneet matalaan lahteen ulkomereltä kylmää vettä ja veden lämpö on vain 8,7 astetta. Periaatteessa riittävästi kudun käynnistämiseen.

Päivän isoin kala odottelee rauhassa irrottamistaan. Liekö jo siihen tottunut?

Alueen vaihto

On pikapalaverin paikka. Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että tänään ei ole se päivä, jolloin kalalotossa osuu päävoitto. Mutta toisaalta niin kuin Veikkauksen mainoksessa aikanaan sanottiin: Eihän sitä koskaan tiedä. Eikä ainakaan voi voittaa, ellei ota osaa. Teemme kaksi päätöstä: ensinnäkin vaihdamme alueen aivan erilaiseen ja toiseksi syömme lounaan ajaessa. Mikä tarkoittaa, että makkaran grillaukseen ei ole aikaa, vaan nakit pistellään kylmänä poskeen.

Nakit syödään lennossa, kun on kiire uusi kalapaikoille.

Siirrymme siis matalasta, metrin syvyisestä lahdesta isompien selkien reunamille, 2,5 metrin syvyiseen veteen. Jospa osa kaloista olisi siirtynyt kutulahdista seuraavaan välietappiinsa, ennen kuin painuvat veden lämmetessä edelleen syvemmälle. Suojaisilla lahdilla tuulesta ei ole ollut haittaa, mutta avoimemmalla alueella tuuli puhaltaa jo 5-6 m/s ja heittäminen alkaa olla vaikeaa.  Yritämme silti. Paikat ovat lupaavan näköisiä, mutta yhtään kalakontaktia ei tule. Lopulta toteamme, että on pakko etsiä suojaisempia paikkoja, jotta heittäminen onnistuu.

Mieleeni hiipii myös lupaus kotiin tuotavasta ruokakalasta. Päivän alussa sellaisia olisi jo muutama ollut otettavissa. Mutta ajatus kulkee yleensä niin että siinä vaiheessa, kun kalaa tulee, kotikalan suunnittelee ottavansa myöhemmin. Nyt taas näyttää jo siltä, että kotiin saattaa joutua palaamaan tyhjin käsin.

Ajamme veneen ison selän toiselle puolen, jossa on tuulelta suojaisempi ranta.  Eikä mikä tahansa ranta, vaan yksi alueen parhaista ison kalan paikoista. Tosin parhaat paikat ovat aivan mökkien tuntumassa, joten paahdamme eteenpäin naamat vakavina katsomaan ovatko mökkiläiset paikalla.

Mökkiläiset, nuo kalastajien ikuiset kiusankappaleet. Ja päinvastoin. Opashomma mahtaa olla hermostuttavaa, kun joutuu jatkuvasti miettimään kuinka lähelle mökkiä kehtaa mennä kalastamaan. Etenkin jos nuo paikat ovat niitä parhaita ja asiakkaalle olisi aina hieno saada se iso kala siiman päähän. Eipä tilanne asiakkaallekaan ole mukava, jos rannalta huudellaan jo kilometrin päästä ”painukaa helvettiin”.  

Siksi helpotuksen huokaus on suuri, kun huomamme, ettei kuumilla kalapaikoillamme näy liikettä rannoilla. Mikä parasta, tässä suojaisessa paikassa veden lämpötila on peräti 12 astetta. Niinköhän onni sittenkin potkaisisi isolla hauen pyrstöllään?

Kalastuspäivä lähenee loppuaan ja Jussilla vetää jo naaman vakavaksi. Pitäisi valita viimeiseen paikkaan oikea perho, mutta mikä, kun mikään ei ole toiminut erityisen hyvin.

Mihin väriin se nyt ottaisi?

Päivän aikana olemme käyneet läpi noin tusinan verran eri värisiä perhoja.  Luomuruskea on toiminut kuteneille pikkuhauille. Jatkan kalastamista sillä, kun taas Jussi vaihtaa perhoksi valkopinkin.  Jussin perhoon iskeekin nopeasti noin 3,5 kg:n hauki – päivän isoin tähän asti. Kalan koossa on tapahtunut selvä hyppäys ylöspäin ja ehkä joukossa on joku aktiivinen vielä isompi kala. Olemme kuulemma alueella, josta on saatu paljon yli kympin kaloja. (Kyseinen lause on perinteinen oppaiden hengenkohotuslause, mutta koska olemme Antin kanssa kalastaneet jo monta vuotta ja nykyään enemmän kaveri- kuin asiakassuhteessa, otan lauseen tosissani).

Suteja on rasiakaupalla ja kaikissa väreissä. Paitsi sinapinkeltaisia. Ehkäpä se olisikin herättänyt ison kalan ruokahalun tänään?

Kaivan rasiasta monet reissut pelastaneen punavalkoisen perhon, jolla olen parhaana päivänä saanut 23 haukea muutamassa tunnissa. Ehkä se muuttaa tänäänkin velat saataviksi.

Niin käykin. Perho ei tuo minulle sitä kaipaamaani kympin kalaa, mutta kuitenkin 74-senttisen hauen, joka on täydellinen kotiin vietäväksi ruokakalaksi. Kala on hieman laihassa kunnossa kudun jälkeen, mutta muuten nätti. Saamme lämpimästä lahdesta vielä muutaman kalan, mutta emme isompia.

Päivä alkaa tulla päätökseen. Viimeiset heitot. Jos tuosta taskusta iskisi. Ei iske. Ingen vinst.

Jälkiviisastelu

Kotimatkalla teemme yhteenvedon. Kevät on myöhässä, kutu on myöhässä. Sille ei voi mitään. Arvoitukseksi jää tietenkin se, kuinka moni paikka oli mahdollisesti kalastettu jo edellisenä päivänä. Entä olisiko virvelikalastus toiminut paremmin? Antti sanoo, että ehkä olisimme saatujen 11 kalan lisäksi voineet saada viitisen kalaa enemmän, mutta lähinnä siksi että virvelikalastus on nopeampaa ja olisimme ehtinyt käydä muutaman paikan enemmän läpi. Koska virvelikalastus ei ole meille todellinen vaihtoehto, emme jää asiaa pohtimaan sen enempää. 

Antti miettii ääneen, että kalastuspaine Etelä-Suomen merialueilla on kasvanut niin kovaksi, että suurhauen saaminen alkaa nykyään olla erittäin vaikeaa. Aina joku onnistuu, mutta kalastus pitäisi keskittää mieluummin keskelle viikkoa ja koittaa jostain kaivaa paikkoja, joita kaikki eivät jo tunne. Sellaisia on vähän. Siksi Antin mielestä paras mahdollisuus saada iso hauki onkin nykyään järvellä. 

Päivään täytyy olla siis tyytyväinen. Hankalissa olosuhteissa yli kymmenen kalaa on aina kelvollinen suoritus. Sen eteen piti tehdä työtä tauotta ja tietää mitä paikkoja pitää heittää. Uskallan väittää, että hyvä opas onnistuu paikallistuntemuksellaan pelastamaan kehnonkin kalapäivän. Niin tänäänkin.

Ja se iso kala. Sen suhteen kalastuslotto jatkuu. Jos ei nyt keväällä tuuri osu kohdalle, niin ehkä sitten loppusyksyllä, kun isot kalat uivat taas mataliin lahtiin vatsat talvea varten täyteen tankattuina. Mutta mikähän olisi paras päivämäärä sille reissulle?

Suositeltu

G-Mersu – järjenvastaisen unelmani symboli

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Kuvataide, Mieselämä, Yleinen1 kommentti

Taitelija Hanna Vihriälä on maalannut viiltävän freskon unelmastani. Hän on tehnyt sen ripustamalla valkoisia ja kullanvärisiä surusidontanauhoja G-Mersun muotoon.

Luin Vihriälän teoksesta viime lauantain Hesarista. Jutussa kerrottiin, että taiteilija kehottaa teoksellaan itse kutakin arvioimaan millaisia asioita tulee tavoitella ja missä määrin? Ja entä jos nuo halut eivät vastaa edes omia arvoja?

Hyviä kysymyksiä. Mutta etenkin minua hämmensi arvioinnin yllykkeeksi valittu objekti. G-Mersu. Se on ikiaikainen haaveeni, jonka ymmärrän samalla tuotteena täydeksi järjettömyydeksi.

Maailman kalleimpiin lukeutuva maasturi, joka on varustettu aivan liian hyvällä tekniikalla 99 %:lle sen käyttäjistä. Hinta 200 000 – 350 000 euroa (kalleimman 4×4 Hoch -mallin maahantuoja on jättänyt hienotunteisesti hinnoittelematta) Suomessa takaa, että auto on vain ja ainoastaan luksussymboli kaikille muille paitsi Karhuryhmälle, ja sekin ajaa omaa panssaroitua versiotaan verovaroilla. Ja on G-Mersu älytön ostos Saksankin hinnoilla. Mitä nyt olen nähnyt G-Mersuja vaikkapa Hampurissa, useimmat niistä eivät näytä siltä, että niillä olisi ajettu metriäkään maastossa. Alpeillekin pääsee vuoristotietä ylös vaikka nelivetoisella Fiat Pandalla. Miksi kenenkään pitäisi haluta G-Mersua?

Varmaan samasta syystä kuin ihminen haluaa hienon kellon. Halvastakin näkee aikaa, mutta täydellisesti toimiva kaunis hienomekaniikkatuote hivelee silmää ja tuottaa iloa omistaa – jos sellaiseen on varaa.

Itse en ole edes koskaan ajatellut haluavani tuliterää G-Mersua. Kymmenen vuotta vanha, vaikka vähän kolhujakin saanut malli, edustaa enemmän romanttista haavekuvaani itsestäni ajamassa jyrkkää kivistä polkua alas lohijoen rantaan jossain Norjan vuoristoseudulla.  Ei se toki hankinnasta sen järkevämpää tee, jos samalla hinnalla saa tuliterän hybridi MB GLC:n (tai jonkun muun merkin, se ei ole asian kannalta relevanttia).

Minulle välttävä G-Mersu norjalaisen lohilordihuvilan pihamaalla.

Vihriälän teos on täyttänyt tehtävänsä taitelijan näkökulmasta, koska se on saanut minut pohtimaan omia arvojani.

Tosin jos G-Mersun sijaan teoksessa olisi ollut Ferrari, en olisi vaivautunut tähän pohdintaan. Niin pienestä on kiinni, miten taide koskettaa.

Mietin myös, miksi taiteilija itse haaveilee G-Mersusta? Miten se on häntä koskettanut? Miksi se edustaa hänelle turhuuden huipentumaa? Tai unelmien täyttymystä.

En todennäköisesti koskaan tule hankkimaan G-Mersua, mutta silti se on jonkin haavemaailman symboli aina elämässäni. Ehkä se kuvaa konservatiivista maailmankuvaani.  Automalli, jonka kori uudistuu 40 vuoden välein edustaa minulle pysyvyyttä tässä koko ajan pöljemmäksi menevässä maailmassa.

Olen vakaasti sitä mieltä, että uuden G-Mersun vain kaupunkiautoksi ja/tai statussymboliksi hankkivan täytyy olla hullu. Millaisen mielikuvan se antaa ostajastaan? Varmaankin nolon. 

En edes ryhdy pohtimaan auton ympäristöimagoa.

Silti, jos joskus voitan 10 miljoonaa Lotossa, aion ensimmäisenä tekonani tilata G-Mersun. Kaikilla herkuilla.

Mykistävä taideteos

Edellisen kirjoitettuani lähdin katsomaan itse taideteosta Forum Boxiin, Helsingin Hietalahteen.

Teos oli mykistävä. Paljon hienompi kuin ikinä olisin uskonut. Valko-kultaiset, katosta riippuvat surusidontanauhat muodostivat kolmiulotteisen kuvan G-Mersusta. Ihan kuin oikea auto olisi seisonut harson takana.   

En ole juuri ollut tilataideteosten ystävä, mutta tämä teos häikäisi minut. Haluaisin saada sen, en tosin tiedä mihin sen laittaisin. Täytynee siis tyytyä vain ottamaan teoksesta valokuva ja kehystää se seinälle.

Näyttelystä löysin myös vastauksia aiemmin esittämiini kysymyksiin. Minua hämmensi taiteilijan kirjoittama perustelu, miksi hän oli valinnut haluamisensa kohteeksi juuri G-Mersun. Hämmensi siksi, että teksti oli melko lailla saman sisältöistä, kuin mitä itse kirjoitin tämän postauksen alussa.

”Näyttely rakentuu Mercedes Benz G-mallin ympärille. Ajatteluani on ohjannut oma haluamisen ja luopumisen välinen tasapainoilu, mutta myös huomio siitä, mitä yhteiskunnassamme on moraalisesti hyväksyttävää tavoitella ja mikä on pelkästään noloa.”

 ”Mercedes Benz G-mallia ehkä parhaiten kuvaava adjektiivi on järjettömyys. Mersun G-malli on pöyristyttävän kallis erikoismaastoauto, jolla pääsee läpi mahdottomilta tuntuvilta paikoista. Jos voisin valita minkä tahansa auton, valitsisin tämän.”

Minä jostain syystä kuvittelen, että taiteilijat ovat hyvin tiedostavaa sakkia ja siksi tuntuu oudolta, että 48-vuotiaalla tamperelaisella kuvataitelijalla on sama kohde turhien ja tarpeettomien haaveiden symbolina, kuin häntä kymmenen vuotta vanhemmalla helsinkiläisellä mainosmiehellä.

”Omassa, aika keskiluokkaisessa, elinpiirissäni kukaan ei kyseenalaista, etteikö asuntolainan säännöllinen lyhentäminen olisi tärkeämpää kuin tuntemattoman hädänalaisen auttaminen tai ympäristön tulevaisuuden turvaaminen. On asioita, joiden epätasapainon tunnistan, mutta niitä ei ole tapana hämmästellä joogatunnin jälkeen vegaanisella aamupalalla. Mielipiteitä on paljon ja niitä jaetaan, enkä väitä, ettenkö pelkäisi kasvojeni menettämistä omassa yhteisössäni. Epäilen silti, että vielä enemmän pelkään omaa sokeuttani. Surusidontanauhoista muodostuva Mercedes G on temppeli, haave ja harha. Auton idea ei sisällä millään tavoin omia arvojani, saati elämäni realiteetteja, mutta jotain haluamisen kierteestä siihen tiivistyy.”

Itse mietin myös pitääkö haaveen olla saavuttamaton, jotta haave olisi tarpeeksi iso? Periaatteessa pystyisin G-Mersun hankkimaan, ainakin käytettynä, mutta silti haaveen toteuttaminen olisi järjetön teko. Ja samalla, mistä sellainen ihminen enää haaveilee, jolla on varaa ostaa mitä tahansa? Eiväthän kaikki haaveet tietenkään ole materialistisia. Onnellisemmasta elämästä haaveilee rikkainkin ihminen.  Ehkä olen materialisti, sillä haaveilen mieluummin G-Mersusta kuin maailmanrauhasta. G-Mersun hankinta voi kohdallani joskus toteutua, maailmanrauha ei. 

”Ehkä saan joskus mahdollisuuden ainakin ajaa unelmieni autoa. Se on varmasti upeaa. Koenko silloin, että pystyn mihin vain? Esteet katoavat, kaikki on mahdollista. Onko maailmankuvani sellainen, että materia ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se auttaa?”

Mercedes-Benz G 4×4 Hoch eli tavallista korkeammalla maavaralla varustettu malli hotellin Arlbergin pihalla Lechissä. Auto kuulunee pysäköidä kiven päälle.

Itse olen ajatellut ratkaista ristiriitaisen suhteeni G-Mersuun niin, että 60-vuotispäivilläni lennän Müncheniin ja vuokraan G-Mersun viikonlopuksi. Ajan sillä Itävallan vuoristoon, vaikkapa Lechin alppikylään, jossa kukaan ei kiinnitä auton prameuteen liikaa huomioita. Sitten haave on koettu. Mutta tuo kokeminen vaatii selkeästi rationaalisen syyn, luvan hullutella. Sellainen on pyöreä merkkipäivä. Silloin saa tuhlata tyhmyyksiin ilman, että tarvitsee pelätä ympäristön moralisointia.

Yhtä kaikki, yksikään taideteos ei ole saanut minua yhtä syvällisiin pohdintoihin. Kiitos siitä Hanna Vihriälä. Äläkä luovu unelmistasi, kuinka hulluja ne ovatkin.

Sitaatit Hanna Vihriälä (G-Mersu, näyttelyseloste)

Teos esillä 6.2. asti Forum Boxissa, forumbox.fi Ilmainen sisäänpääsy

Suositeltu

Alastalon salissa on vetävä bisneskirja

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Kirjallisuus, Mieselämä, Yleinen2 kommenttia

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole kehuskella sillä, että olen lukenut Alastalon salissa -kirjan. Toivon lähinnä, että kirjoitukseni laskee rimaa tarttua kirjaan, joka osoittautui vastoin ennakkokäsityksiä mukaansatempaavaksi ja hersyvän hauskaksi. Ainakin minä olin täysin kirjasta levitetyn mystismahdottoman mielikuvan manipuloima. Uskoin, että kirjan lukeminen on ihan tekemätön paikka. Puuduttavaa jaarittelua jossain maalaispappilassa, jossa istuu runebergiläisiä poskipartaukkoja turisemassa esiaikaisia riimejä.

Kuinka väärässä olinkaan.

Oikean lukukulman Alastalon saliin avasi ystäväni Kai Seikku, joka antoi minulle kirjan syntymäpäivälahjaksi ja kehotti lähestymään kirjaa bisneskirjana. Tästä näkökulmasta aukeaakin huikea tarina, siitä miten laivaosuuskuntaa – sen aikaista startupia – kasataan.  Tarkoitus on rakentaa saaristolaiskylään, ilmeisesti johonkin Kustavin seutuville, yhtä iso laiva kuin millä kaupunkilaiset Turussa tai Raumalla kerskailevat: kylän ensimmäinen kolmimastoinen parkki. Tähän mennessä kyläläiset ovat laivakannassaan edenneet kaljaaseista kaksimastoisiin prikeihin.  Mutta isommat bisnekset ja suuremmat laivat välkkyvät kaikilla mielissä.  Atlantin aalloille pitäisi päästä, ehkäpä Brasiliaan asti hakemaan kahvikuormaa. Vaurautta edustavat vyötärönympärykset kasvavat retareilla (laivanvarustajilla ) ja rahavarat masseissa. Rahaa pannaan poikimaan isommat tienestit mielessä.

Alastalon salissa -kirjan henkilögallerian pääosassa ovat itse laivahankkeen puuhamies, kylän ”isoinen” Alastalon isäntä. Toinen tärkeä hahmo on kylän varsinainen heimopäällikkö ja rikkain mies Langholma. Ison osan saavat myös Alastalon kateellinen kilpailija ja nousukashenkinen Pukkila sekä rehellinen ja reilu kapteeni Härkäniemi, joka on hyväksynyt asemansa Alastalon adjutanttina. Lisäksi on sekalainen joukko miehiä: kapteeneita, sellaiseksi opiskelevia, talollisia ja talottomia, rikkaampia ja köyhempiä. Yhdistävä tekijä on merenkulun ympärillä pyörivä rahtibisnes.  Eletään Oolannin sodan aikojen jälkimaininkeja Venäjän vallan alla. Jostain Kustavin seuduilta laivat seilaavat Tukholmaan, Lübeckiin ja Englannin Hulliin asti. Suomesta viedään ulkomaille (mitä kirjassa mainitaan) kalaa ja karjaa. Takaisin päin tuodaan viljaa, suolaa ja muuta tarpeellista. Suolasäkkien seassa muilutetaan kotimaahan sokeria, josta pitäisi maksaa kruunulle kovat verot. Ovat veijarit siis ihan salakuljettajiakin. Kirjan hauskimpia kohtia on muistelu, missä porukka juottaa tullimiehet umpihumalaan ja kun virkavalta on sammunut turvallisesti pöydän alle, sokerilasti siirretään pois laivasta.

Annetaan Alastalon itsensä esitellä hanke:

”Ei Itämerellä niin väliä ole seilaako siellä lumiauralla vai köliastialla, kuljun ylitse kulaa vaikka lyhteen tyvellä istuen, mutta kun pukspröötin edessä on meren silkaa pitemmälti, niin silloin kysytään, kenen köli kulkee, ja kenen lasti ajettuu koko suven Geflen ja Hullin välillä. Ei minun meininkini ole merellä sammaleen kasvattaminen pohjalautojen alle, vaan minun meininkini on kolme rahtia suvessa Itämereltä Hulliin…”

Ja tähän hankkeeseen, isomman ja nopeamman laivan rakentamiseen, Alastalo tarvitsee muutaman kymmenen osakasta mukaan.

Riskiä ja voimia jaetaan rakentamalla laivat yhdessä, kukin on mukana varallisuutensa mukaan. Osuus laivasta voi olla 1/8  tai 1/32. Ja voitot rahdatusta lastista sen mukaisesti. Samalla systeemi on keino jakaa riskiä. Jos laiva haaksirikkoutuu, tappiotakin syntyy retarille vain osuutensa suhteessa.

Alastalon salissa kertoo miten miehiä maanitellaan mukaan merkitsemään osuuksia, kuka kateuksissaan heittää kapuloita hankkeen rattaisiin ja kenen kuuluu saada olla kylän komeimman laivan varsinainen varustaja ja kapteeni. Kuka on mukana saadakseen myytyä metsänsä laivan puiksi. Kenellä olisi varaa merkitä iso osuus, mutta on niin saita, että hautoo rahoja sänkynsä alla rapistuvassa torpassaan.

Ennen kaikkea kirja kertoo, ettei mitään suurta synny, ellei hankkeella ole tavanomaista visionäärisempi ja palavahenkisempi puuhamies. Mutta hänkin tarvitsee tuekseen joukon ahkeraa ja osaavaa väkeä, joka on vielä valmis ottamaan riskiä ja sijoittamaan hankkeeseen. Tarinan voisi kirjoittaa uusiksi tähän päivään, vaikka Woltin ympärille.

Prikissä on kaksi mastoa, parkissa 3-5. Ja rahtitonneja huomattavasti enemmän.

Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllystä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä.

Kieltämättä tarina kirjassa etenee melko hissukseen, yksin piippua voidaan valita 60 sivun verran.  

Mutta piippuvaihtoehtoja puntaroidessa Härkäniemen tulee analysoitua koko salissa istuva mieskunta luonteenpiirteineen, millainen piippu kenenkin kouraan sopii ja miksi. Yhden hienoimmista piipuista hyllyssä Härkäniemi jättää suosiolla kylän mahtimiehelle, Langholmalle.

”… minun verkassorminen järkeni sanoo, että Ristimäen tuomarivainaan piippu on sopivassa suussa, kun se on Langolholman Eframin suussa. Efram Langholma on leukansa painolta ja katsantonsa vaa`alta ja muulta selänsuoristukselta ja käsivarren kuljetukselta semmoinen mies, että komeus komeankin piipun viljelemisessä on miehen komeutta eikä piipun komeutta, ja että julkisuus miehen naamassa ja rintapielen juhlallisessa on vielä julkisempi kuin julkisenkin piipun ruumava kaarto ja kiiltävänkin silkkimustan arvokas totisuus.”

Nousukasmaisen Pukkilan, joka varojensa äärirajoilla pyrkii elämään ulospäin komeaa elämää, Härkäniemi tylyttää piipun valinnan kautta näin:

”Minua harmittaa, kun ei miehellä ole ajatuksenselkoa toimissansa, enkä minä muissakaan asioissa ja paremmissa miehenasioissa osaa uskoa semmoiseen mieheen, joka piipunkin vaalissa näkee nopeasti helyt, mutta jättää katsomatta itse piipun. Koskas on Pukkila esimerkiksi ymmärtänyt ottaa ja koetella tältä hyllyltä tätä Hullin piippua, joka on kädessäni, ja joka kieltämättä on piippuna paras Alastalon hyllyllä? Ei kertakaan. ”-­­­ ­­­- ” Pukkila ei olisi Pukkila, jos hän ottaisi kelpaavamman silloin, kun on koreampi silmissä. ”

”Krookla pelastaa itselleen rommilasin melkein sekoittamattomana”

Totipöydän ympärillä pyöritään niin ikään kymmeniä ja kymmeniä sivuja tarkassa marssijärjestyksessä. Kuka tohtii mennä ensin ja kenen vuoro on myöhemmin.  Tässäkin piirretään pirullisen hauska kuva ihmisten eroista. Pöydässä on valmiiksi kaadettuja laseja noin puolillaan kuumaa vettä, johon kukanenkin voi itse sekoittaa sopivan määrän rommia tai konjakkia sekä sokeria. Rommi ja etenkin ilmaiseksi tarjottu sellainen maistuu kapteeneille. Jotta lasiin mahtuisi enemmän rommia, ovelin kaataa ylimääräisiä vesiä naapurin lasiin ja loppujen lopuksi viimeiseksi nokkimisvuorossa jääneellä onkin edessään täysi lasi kuumaa vettä, johon ei mahdu rommia sekaan edes väriksi.  

”Ei miehen housuja muut ylemmäksi nostele kuin mies itse! arveli Krookla ja tyhjensi lähimmästä lasista puolet viereiseen: tottamaar tynnyristä sotkut tyhjennetään, kun lahnaa sijaan suolataan! tuumi hän. Kahmalon täysi vielä sokeria sekaan, niin sai helpata lasitulppaa ja ruveta pulputtelemaan karvasta joukkoon. Se juuri rommin hänelle paremmaksi aineeksi tekikin, että sen näki, kun se värjäsi veden, joka lirauksen vuodattamalta tummankarvaisemmaksi, niin että karmasi kielenpintaa jo etukäteen, ennen kuin maistoikaan. Pukkilakin viitsii lirputella tuossa vieressä konjakkikarahvia (huom. nousukasmainen valinta) pleikeiltänsä kädessään, vaikka on täysi mies ja pitäisi olla suussa sama maun parkki kuin minullakin. Krookla hörppäsi hyvän siemauksen täydeksi kaadetusti lasistaan maistiaisiksi, oliko sopivan vahvuista: oli karahvikin vielä kädessä, niin sopi lisätä ainetta, ettei tyhjin lasein lähtenyt kävelemään paikallensa.”

Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu sen enempää kuin muissakaan.

Volter Kilpi heittäytyy ironiseksi kuudennen luvun kuvauksessa. Kyllä jokaisessa luvussa tapahtuu paljon, mutta tapahtumat ovat lähinnä fundeeraamista. Silti suuri osansa on piikikkäällä sanavaihdolla, jota nykykielellä alatyylisesti voisi kutsua reippaaksi miesten keskeiseksi vittuiluksi. Kaveria haastetaan sanan säilällä. Jos siihen ei pysty vastaamaan, saa maineeseensa pahan loven.

Ja kovia puhumaan nämä partaturrit ovatkin. Tarinaa tulee, kun leuat on saatu lämmiteltyä ja välillä leukasaranoita voideltu totilasillisilla, jonka jälkeen jutut lähtevät taas suorastaan laukalle.

Kirja kyllä panee nykylukijan koetukselle. Sanasto on elävää ja minullekin ammattimaisena sanankäyttäjänä tuli vastaan monia sanoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Lieko Kilpi niitä itse keksinyt tai paremminkin luonut. Sanasto on aivan mahtavaa, suorastaan hykerryttävää.

Täytyy vain ihmetellä Kilven kielellistä nerokkuutta. Luulen, että jos Kilveltä olisi kysytty mistä sanasto on peräisin, niin vastaus olisi ollut: ”Niitä vain tulee.”  (Varmaan joku onkin kysynyt, mutta en ryhtynyt perehtymään kirjaa koskevaan tutkimusaineistoon. Kunhan nyt kerron mitä itse siitä tuumin.)

Kirjoitetun kielensä puolesta Alastalon salissa -kirjaa on vaikea sijoittaa aikaan. Kielen tyyli on ajatonta. Vanhahtavaa toki, mutta se ei minusta leimallisesti edusta mitään aikakautta, saatikka vuosikymmentä. Kirja on julkaistu 1933, mutta se voisi olla kirjoitettu myös tänään. Jos joku osaisi.

Mutta ne vaikeat sanat.

Lauseyhteydestä sanojen merkityksen onnistuu useimmiten päättelemään, mutta jonkinlaisesta entisaikojen merenkulun termistön tuntemisesta on apua. Samoin kuin länsisuomalaisten murresanojen. Esimerkiksi sana puksprööti minun piti tarkistaa netistä. Se tarkoittaa laivan keulamastoa.

Kiiruhda hitaasti

Alastalon salia ei voi lukea nopeasti. Sitä pitää makustella ja hyväksyä, että kirja ottaa aikansa. Välillä, tai aika usein, olen nukahtanut kirja kädessäni. Sekin kuuluu asiaan. Vaikeaa kuitenkin on, jos kirja tippuu lattialle, sillä sen verran samankaltaista tarinaa on tarjolla, että oikean kohdan löytäminen kirjanmerkin hukkuessa voi viedä hetken.

Kirja koostuu kahdesta osasta ja lukemista riittää lähemmäs 850 sivua. Mutta hyvän kirjan tapaan alkaa henkilöhahmoihin mieltyä siinä määrin, ettei toivoisi kirjan loppuvan. Tarina kertoo vain muutaman tunnin heidän elämästään. Vaikka toki takautumina käydään läpi useampia vuosikymmeniä tapahtumia, olisi ollut hauska lukea myös, mitä jatkossa tapahtuu. Saatiinko laiva lopulta rakennettua ja kuka sen ruoriin päätyi?

Viimeiselle sivulle päästyäni avasin ensimmäisen sivun uudestaan. Olisi tehnyt melkein mieli ryhtyä lukemaan kirjaa uudestaan, sillä nyt kun henkilöt ja motiivit olivat tutumpia, kirja avautui uudella tavalla. Ja varmasti kirjan uudestaan luenkin. Sillä kun siinä ei varsinaisesti tapahdu paljoa, niin on samantekevää, vaikka tietää loppuratkaisun.  Mutta onnistuuko Alastalo saamaan parkkinsa osuudet merkittyä? Toteutuuko hanke? Tämä jääköön paljastamatta. Muuta juonta, kun kirjassa ei varsinaisesti ole.

Suositeltu

Nyt hatuttaa

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Mieselämä, Perhokalastus, Yleinen2 kommenttia

Kun ei koronan vuoksi pääse kalaan, niin hatuttaa niin vietävästi. Ja kun ei voi kirjoittaa blogiin kalastuksesta, niin kirjoitetaan sitten kalahatuista.

Kalastushattu on enemmän kuin päähine. Totta kai sen tehtävänä on myös suojata päätä epäonnistuneelta heitolta, auringolta ja hyttysiltä. Mutta kalastushattu on myös taikakalu. Talismaani, joka tuo onnea. Hattu, joka on ollut päässä ennätyskalan iskiessä, ei hevin vaihdu uuteen. Ja toki hattu kuvaa persoonallisuuttasi kalastajana, oletko jäykkälippainen rokkenroll-mies vai piipputupakan hajuinen tweedveijari brittikotsassasi. Vai perinteinen lippismies, jonka lippiksen painatus kertoo, missä on kalastettu tai mitä brändiä kannatetaan.

Stetsoni ja ensimmäinen titti Repparilta.

Oma kalastushattuhistoriani on vähintäänkin kirjava. Neljään hattutyyppiin liittyy vahvoja muistoja ennätysten muodossa, silti olen raskinut vaihtaa tyyliä vuosikymmenten aikana. Kun aloitin perhokalastuksen 1980-luvulla, muodissa olivat nuuskamuikkustyyppiset huopahatut. Äijät, tai poikiahan me silloin olimme, kulkivat kuin entisaikojen tukkilaiset lerppuvine hatunlierineen.

Oma hattuni taisi olla peräisin partioajoilta. Kun kaverini koira Pulivari, iso berhardilainen, pisteli yksissä mökkibileissä hatun poskeensa, piti hommata uusi. Rakastava tuore tyttöystäväni antoi syntymäpäivälahjaksi aidon Stetsonin, joka oli ehkäpä ylimitoitettu pomppaus lierihattutyylin toiseen äärilaitaan. Pidin sitä kuitenkin monta vuotta ja se ansaitsee tulla mainituksi, koska samainen Stetson oli päässäni saadessani ensimmäisen loheni (titti, 1,3 kg) Repparfjordilta noin vuonna 1991.

Pikkuhiljaa muoti ajoi ohi frisbeen mallisista lierihatuista ja siirryimme tavallisiin lippiksiin.

Vuosituhannen vaihduttua kävin muutaman kerran New Yorkissa ja kukapa perhokalastaja ei vierailisi silloin Urban Anglerissa. Tietysti ostin sieltä lippiksen, jota käytin ahkeraan, jotta kaikki näkisivät minun käyneen New Yorkissa. Nyttemmin UA-lippiksiä on jo muutama, mutta en käytä niitä, koska en halua kenenkään luulevan, että olen amerikkalainen.  Noihin lippiksiin ei liity kummempia kalastusmuistoja. Vähän tyhjänpyyntiä Namsenilla.

Hassu hattu, mutta etualalla hyvä kela by Kevin Rowland. Sekä Ilmeisesti Rantalan Tapsan reseptillä tehty Hooker-perho, joka ei onnistunut houkuttelemaan tällä reissulla isompaa kalaa.

Seuraava parempi saamahattu tuli hankittua Lönkan Tyrskytaimensta. Se oli Scottin sininen lippis. Se oli paitsi tyylikäs, myös mukavaa kangasta – ja toi kalaakin.  Pahoin virttynyt lersa oli mukana 50-vuotisreissulla Oregonin Deschutes-joella. Nihkeän alun jälkeen kaivoin sen päähän ja johan kolahti. Ensin 86-senttinen steelhead ja seuraavana päivänä 95-senttinen steelhead, joka painoi 8-9 kiloa. Tuon kokoiset kalat ovat harvinaisia ja kauheita taisteljoita. Tämäkin vapautti lopulta itsensä hyppäämällä haavista ja katkomalla perukkeen (kala oli mitattu ja valmistauduimme juuri poseerauskuviin, laskin haavia vähän liian alas ja enempää ei tarvittu). Scottin hattu on vahvaa A-ryhmää, mutta jo niin ruokottomaksi kulunut, että sen voi kaivaa esiin enää vain äärimmäisessä hätätapauksessa.

Deschutesin Steelhead ja omassa päässä legendaarin Scottin sininen. Kuva: Kimmo Korhonen.

Samalla reissulla ostin Hood Riverin kalastusliikkeestä ystäväni Jeff Hickman Fish the Swing -kalastusfirmaa promoavan jäykkälippaisen komistuksen. Minua se ei komistanut, joten hattu on jäänyt pölyttymään kaapin perille. Ikinä ei pidä mennä suoraan viinibaarista kalastusliikkeeseen…

Englantilainen koulukunta

Jossain vaiheessa ollessani Reisalla sain päähäni Tampereen miesten tyyliä seuratessani, että pitää olla brittimallinen tweedhattu, kun ikääkin alkaa karttua. Sovittelin kesällä Tampereen Laukontorin Coutry & Leisure -henkisessä myymälässä Barbourin hattuja, jotka olivat sopivasti alessakin. Mukaan tarttui yksi samettinen hattu ja toinen tweed-versio.

Vähän liian pieni samettihattu päässä saa isoja haukia, mutta näyttää tyhmältä. Urpouden kruunaa täysin kalankäsittelyyn sopimaton nostohanska, kun ei sattunut olemaan isoa haavia mukana tunturissa.

Olin kovinkin tyytyväinen uudistuneeseen olemukseeni, vaikka hattu ei ihan suoraan passannutkaan moderniin goretex-sotisopaan. Pitäisi hankkia vielä Hardyn öljykangasperhokalastustakki ja bambuvapa, niin kokonaisuus olisi täydellinen. Ne tuli hankittua, mutta kokonaisuus ei ollut täydellinen. Ehkä minä en sopinut siihen. Mutta jotain taikaa tweed-hatussa oli, sillä se päässä sain ensimmäisen yli 10-kiloisen loheni. Kala oli tarkemmin sanottuna 108 cm eli noin 12,5 kg. Paikkana Lakselv.

Siis eipä muuta kuin tweed-hattu vielä tiivimmin korville ja vielä isomman kalan perään. Ajoin Lakselvilla seuraavalle poolille, Pahanmukkaan. Siellä törmäsin hämmästyksekseni vanhaan kaveriini Antti Rotkoon, jolla oli tismalleen samanlainen hattu päässään. Kuulemma heidän koko Tenon porukkansa oli hankkinut samanlaiset. Onnittelin itseäni kehnosta valinnasta, mutta en nyt vielä raskinut luopua ennätyshatustani.

Antti ja Antti. Hattu ja Hattu. Kuin kaksi marjaa.

Tein sen vasta seuraavana vuonna Altalla. Oppaamme ja venemiehemme, hieman iäkkäämpi karhumainen Kjell, sanoi heti tavatessamme: ”Jasso, han har Micke Frödin hatten på”. Ilmeisesti sen enempää Micke F. kuin tweed-hattu ei ollut Kjellin makuun. Pidin hattua sinnikkäästi, mutta kalaa ei tullut yhtä tittiä enempää, jonka sain lopulta ihan viimeisen tunnin aikana. Ehkä hattu pelasti reissun tai sitten olisi pitänyt kaivaa Scottin taikalakki jo aikaisemmin esiin.

Kjell neuvoo ja Antti katsoo Micke-hatten päässä.

Lähtiessä kävimme kalakaverini Suvannon Teemun kanssa ostamassa Altan kalastusyhdistyksen toimistosta viralliset Alta-lippikset, jotta kaikki näkisivät, että olemme olleet Altalla kalassa. Lippis on kyllä hyvä. Pitkä lippa ja kuminauhakiristys, jonka ansiosta taakse ei jää hyttysten tikattavaa aukkoa. Kuitenkaan Alta-lippistä ei ole tullut pidettyä kalastaessa, koska minusta tuntuu, että kaikki ajattelevat, että pidän sitä siksi, että muut näkevät minun olleen kalassa Altalla. Lippis on kuitenkin facebook-profiilikuvassani. Jotta kaikki näkevät, että olen käynyt kalassa Altalla.

Kalaturistit uudet hatut päässä. Tuttu lentoemäntä ihmetteli miksi poseeraan lentäjänlakki päässä lohijoella. Niin minäkin.

Altan jälkeen olin siis lipaton mies. Micke Tweed -hattu oli menettänyt tehonsa ja tyylinsä. Alta-lippis tuntui liian brassailevalta. Siispä kauppaan. Sieltä löytyi Simmsin ruskea vahakankaasta tehty lippis, johon ihastuin heti. Kangaskin oli tavanomaista vettä hylkivämpää. Uuden lippiksen kanssa kalantulo on parantunut tasaiseen tahtiin. Voi olla, että samaan aikaan on tullut kalastuspäiviäkin lisää ja joella enemmän kalastusta kuin hattu päässä nuotiolla filosofointia, mutta yhtä kaikki. Simmsin vahakangashattu on ylivoimaisesti kärjessä taikakaluosastolla. Yksin viime vuonna sen tiliin on kertynyt jo seitsemän lohiluokan kalaa – ja toistaiseksi isoin kalani, jonka pituus oli 111 cm eli noin 13,5 kg.

Videokuvakaappaus enkkakalasta ja parhaiten perforvoivasta Simmsin lippiksestä. Paikka Aunan eli nykyinen Grindal Lodge ja IGD-pool.

Lopuksi sanoisin: uskokoon hattutaikoihin kuka haluaa, yksi asia on varma. Ilman hattua perhokalastaja näyttää amatööriltä. Väärä hattu päässä voi näyttää urpolta, mutta parempi sekin. Ohessa vielä yksi kuva, kun ukko näyttää tosi tyhmältä. Tällainen saatiin aikaan Laksilla Korhosen Kimmon kanssa, kun ei viiteen päivään tullut kalaa ja ruvettiin miesmalli-hommin. Olisi ollut parempi jatkaa kalahommia.

Suositeltu

Puhutaanpa pari sanaa perhokeloista

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Matkailu, Mieselämä, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Monien mielestä kela on lähinnä siimavarasto. Kela kuin kela, pääasia että siihen mahtuu tarpeeksi siimaa. Kelalla soisi kuitenkin olevan tiettyjä perusominaisuuksia, joihin voi luottaa. Koneisto pitää olla suojattu lialta ja hiekanmurusilta, (peruke)siima ei saa luiskahtaa puolan ja kelan välistä ja jos jarru ei ole huoltovapaa, niin ainakin sen pitää olla helposti huollettava.

Jotkut suhtautuvat kelaan käytännöllisesti ja hankkivat vain hinta-laatu-suhteessa niin sanotusti soivan pelin. Toisille kela on myös ylellisyyskappale, vähän kuin kello.

On kiva omistaa hienoja keloja. Tosin niitä ei voi käyttää enempää kuin yhtä kerrallaan, mutta kuitenkin. Niitä voi talvisaikaan hiplata ja kuulostella miten räikkä murisee, kun nykäisee siimaa ulos. Television ääressä koko perheen iloksi.

Talven pitkinä tunteina kalastuskautta odotellessa saattaa innostua pikkuviineissä panostamaan tarpeettomaan arvokkaaseenkin siimavarastoon. Minullakin on sellaisia muutama, kun noita pitkiä talvia harrastuksen parissa on jo kertynyt yli 30.

Kevin Rowlandin tekemä kela ja Tiborin Spey Altan jokiveneessä.

Viime kesänä sain kuitenkin opetuksen kelan toimivuuden tärkeydestä. Kalastin Norjassa isolla joella 14-jalkaisella vavalla, jossa minulla oli Tiborin Spey -kela. Hankittu jonain talven pitkänä tuntina noin 15 vuotta sitten. Hieno kela ja on pelannut hyvin. Ei siinä mitään. Mutta yksi vika siinä on.

Kelan ja puolan väliin jää ikävä rako, josta ohuempi heittosiima tai rannari mahtuu luiskahtamaan ulos. Ehkäpä kyseinen kela on tarkoitettu 11-luokan siimalle ja minä heitin 9-luokkaisella, joka on selvästi ohuempi. Olin vaihtanut Tiborin vapaani, koska eräästä toisesta kelasta oli taas pettänyt jarru (korkin vahaus, mutta siitä myöhemmin).

Siinä minä olin keskellä poolia, heittosiima kiertyneenä kelan poikittaispuolan ympäri. Siima kireällä lenkillä puola ei siis liikkunut suuntaan tai toiseen. Tietysti siimaa pystyi lypsämään ulos sentti kerrallaan, mutta se ei toimi, jos kala ottaa siiman viedäkseen. Pohdin hetken irrotanko puolan, jotta saan hivutettua siiman takaisin oikealle radalleen. Ei iso juttu, mutta riski siitä, että kelan nuppi puolaa avatessa tippuu veteen, on aina olemassa (näin on käynyt aiemmin). Ja samaan aikaan näen nousulohen hyppäävän edessäni.

Mitä fiksu ihminen tekee tällaisessa tilanteessa? Alkaa irrottamaan puolaa vedessä saadakseen siiman juoksemaan kunnolla vai kahlaa rantaan ja laittaa siellä varusteet kuntoon? Minä en tehnyt kumpaakaan, vaan päätin heittää vielä kerran. Todennäköisyydet, että kala iskisi muuten kehnona kalapäivänä juuri tuolla heitolla olivat mielestäni olemattomat.

Mutta niin se lohi vain iski. Seurasi hetken verran ankataa tenkara-henkistä rimpuilua, muutaman kilon lohi siiman päässä ja siima kireäksi lukittuna. Yritin tittikalastajan tyyliin pakittaa vauhdilla rannalle ja ottaa kalan niin sanotusti raakana sisään, mutta eihän se onnistunut, kun riuttaakin oli takana kahlattavaksi melkein 30 metriä. Kala irtosi. Onneksi ei ollut isompi.

Rantaan päästyäni aloin pohtia perhokelan merkitystä uudemman kerran. Minulla on ollut samanlaisia siiman puolaltaluiskahtamisia myös pienemmän Tiborini kanssa. En tiedä miten Amerikan veijarit homman hanskaavat, mutta luotto kelaan on nyt heikoilla.

Vanhan liiton S-kampiset

Kutsun noita nyt tuolla nimellä, kun en parempaa keksi. Minulla on kaksi käsintehtyä kelaa, jotka uutena ovat toimineet kuin enkelikellot, mutta ongelmia on tullut esiin tällaiselle kädettömälle huoltomiehelle viiden vuoden käytön jälkeen. Mikään kelahan ei ole täysin huoltovapaa, kun sille tulee tarpeeksi ikää. Kelan purkaminen on kuin kellon purkamista. Onneksi osia on vähemmän, mutta teknisesti lahjaton saa nekin helposti väärän järjestykseen.

Bo Mohlin EM Salmon laatikossaan.

Ensimmäinen ongelma tuli Bo Mohlin Em Salmon – kelan kanssa. Jarrusta rikkoontui joku osa, jota en vieläkään tiedä mikä se oli. Kela helisi ravistaessa. Eipä siis muuta  kuin lähettämään kelaa Bo Mohlinille. Ongelmaksi koitui se, että Bo on jo melko iäkäs ja käytännössä lopettanut hommat. Ja erittäin huono vastaamaan yhteydenottoihin, joka liittynee myös korkeaan ikään. Lukemattomien yritysten kautta sain hänet – tai itse asiassa hänen Hollannissa asuvan poikansa – kiinni ja Bo lupasi korjata kelani. Kela lähti Ruotsiin ja talvi meni patistellessa Bota lähettämään korjattu kela takasin. Loppujen lopuksi hänen poikansa lähetti kelan minulle Hollannista kesän kynnyksellä… Ymmärrän täysin tilanteen, mutta se paljastaa myös näiden kelamestarien käsintekemien kelojen ongelman: huolto ja varaosien saaminen on vaikeampaa kuin tehdaskeloissa.

Em Salmon vielä kun se toimi. Kiinni Kevin Rowlandin bambuvassa. Kuva: Kimmo Korhonen.

Vaikka ei sekään ole aina helppoa ja halpaa. Olen yhden Tiborin kelanupin, en sitä pyöreää säätökiekkoa, vaan ihan ruuvin näköisen kiinnitysnupin, tiputtanut veteen. Ei hätää. Uuden voi tilata Amerikasta kahdeksalla dollarilla. Ainoa vaan, että päälle tuli 40 dollaria postimaksuja… Ehkäpä insinööritaitoisempi olisi älynnyt suoraan ostaa korvaavan ruuvin K-Raudasta 50 sentillä.

Korjaustilanteiden lisäksi painin siis kahdenlaisten pysyvien ongelmien kanssa, siimat luiskahtelevat kelalta ulos ja korkkijarrujen korkkeja pitäisi tuunata vaseliiniilla tasaisin väliajoin. Sekin voi kuulostaa sinällään helpolta – kunhan osaa purkaa ja koota kelat – mutta ei ole. Nimittäin yhden kelan korkkiin käytetään öljyä ja toiseen vaseliinia, kolmanteen toisenlaista vesivaseliinia. Pitää tietää mitä mihinkin laittaa. Ja vaseliinia ei taas ei rautakaupasta saa kuin yhtä laatua ja se ei ole sitä parasta, itse asiassa ei edes lähelläkään oikeaa. Sain 50-vuotislahjaksi Kevin Rowlandin tekemän kelan, joka on varsin hieno peli ja hyvin palvellut. Kiitos vielä kerran lahjasta pojat! Mutta pojat olivat unohtaneet kertoa minulle, että korkkia pitää rasvata ja etenkin unohtaneet antaa minulle Kevinin kelapakettiin liittämän vaseliinipussin. Pikkuhiljaa korkki alkoi kuivua ja kuivuminen ilmenee kummallisena jarrun pykimisenä. Jarrun pykiminen ilmeni ensimmäisen kerran tietysti taas keskellä jokea kalan ollessa kiinni. Kela löi pari kierrosta tyhjää kesken ennätyskalani väsyttelyn. Heittosiiman ohut häntäpää teki samalla puolalle lenkin elikkäs solmutyyppisen sotkun. Tarkkasilmäiset voivat huomata tilanteen väsyttelystä julkaisemassani youtube-videossa IGD Pool Salmon 13,5 kg. Oli hyvin lähellä, etten menettänyt ennätyskalaani puolalle tulleen sotkun vuoksi, mutta onneksi kala ei innostunut vetämään uudemman kerran pitkiä syöksyjä ja sain pidettyä sotkun puolalla.  

Taas voidaan sanoa: onpa tyhmä jätkä, kun ei ymmärrä, että totta kai kelan korkkia pitää rasvata tasaisin väliajoin. Siihen sanon, että on aika paljon asioita, joita ei ymmärrä, jos ei kukaan kerro. Niitä pitää näemmä oppia kantapään kautta. Jos joku tietää kuka tällaisia vanhoja erikoiskeloja huoltaa, niin vinkatkaa. Minulle ei tulisi esimerkiksi mieleenkään ruveta itse avaamaan jotakin Bogdania. ( No tuo ongelma on lähinnä teoreettinen Bogdanin nykyisen hintatason tietäen…)

Kevinin kelaan kuuluu onneksi ikuinen huoltopalvelu. Sain äsken kelan takaisin ja kesän murheiden syyt alkoivat selvitä. Jarrun korkki oli kuivunut kelvottomaksi, joko siihen oli mennyt jostain syystä likaa tai sitten olin laittanut siihen väärää vaseliinia. Toivotaan, että seuraavat viisi vuotta menevät paremmin. Nyt on ainakin oikeaa tekijän toimittavaa rasvaa tallessa.

Mikä on hyvä kela?

Tähän voinee vastata, että mikä tahansa. Kaikki nykyiset autotkin ovat hyviä. Mutta toiset ovat laadukkaampia kuin toiset. Tämä juttu ei sisällä maksettua sisältöyhteistyötä ja mainitut merkit ja mahdolliset suositukset perustuvat omiin ja kavereiden kokemuksiin. Kokemuksia lienee maksimissaan 10 %:sta markkinoilla olevista kelamerkeistä, joten mikään kattava analyysi tämä ei ole. (Jos tämä juttu kirvoittaa keskustelua, voidaan myös sopia yhdessä ettei käytetä aikaa ämpärimuovista prässättyjen halpiskelojen haukkumiseen. Ne menevät vertailussa neukkuautokategoriaan ja niiden analysointiin on turha haaskata aikaa).

Vanha kunnon Bringsen Grilse vanhan ajan tappokuvassa Varzinalla. (Yhden n. 50 cm kalan sai silloinkin ottaa ns. kotikalaksi.)

Luotettavimpia kelojani ovat olleet vanhat (80-90-luvun) Bringsenin Black Shadowt. Tosin niissäkin oli omat ongelmansa. Uutena puolan kiinnitysrengasta oli vaikea kiristää tai toisin sanoen se ei puraissut pitävästi metalliin, ihan kuin alumiinivanteiden pultit uusissa vanteissa. Kerran on tippunut ensin kiristysrengas ja sitten puola veteen kesken väsyttelyn. Ja joltain on tippunut kelan nuppi. Joillain on myös mennyt hiekan jyvä jarrun hammaspyörään ja koko kela leikannut kiinni. Kelan jarrumekanismi, kun ei ole kotelolla suojattu. Tuossa mielessä kelat ovat kehittyneet paljon.  Bringsenit ovat myös myös nykykeloihin verrattuna melkoisen painavia ja ne ovat siirtyneet minulle lähinnä varakeloiksi.

Aiemmin mainittu Bo Mohlin taitaa myös jäädä koristeeksi kirjahyllyyn. Vaikka Bo sen korjasi jarrun, niin viime kesän käytön jälkeen se ei enää tunnu kiristyvän kunnolla. Ellei kyse oli siinäkin korkin rasvauksesta. Ehkäpä avaan sen nyt rohkeasti itse…

Taimenkelaksi hommasin pari vuotta sitten Einarssonin plussan. Siitä on vain hyvää sanottavaa. Tosin Einarssonin hinnat ovat aika kovia, etenkin kun mennään lohikeloihin.

Einarsson meritaimenen kalastuksessa Fynillä.

Kasiluokan vavassa kelana on ollut Tiborin Everglades, joka on toiminut loistavasti. Vaikka siinäkin on tuo sama ikävä piirre, että puolan ja kelan rungon välissä on turhan paljon klappia ja siima tuppaa luiskahtamaan siitä välistä, etenkin perukesiima perhoa vavasta irrottaessa.

Kaiken kaikkiaan kelat vaativat siis jatkuvaa silmälläpitoa ja huoltoa. Ne eivät todellakaan ole mitään huolettomia siimavarastoja. Nyt kun talven pitkät tunnit alkavat taas lähestyä pohdin vakavissani modernin laajarunkoisen kelan hankkimista. Sellaisen, josta siima ei pääse luiskahtamaa kelan rungon ja puolan välistä, ja jonka jarru on suojattu lialta. 

Hankintavertailussa ykkösehdokkaana on Danielssonin Control 8-13 lohikela. Se on hinnaltaan käsittämättömän edullinen kilpailijoihinsa verrattuna ja kuulemma erittäin hyvää laatua.

Lisäksi hankin tehokkaammat lähilasit ja koitan saada omin pikku kätösin purettua, rasvattua ja koottua vanhan liiton kelani. Kyllähän kuitenkin kaikki kamat täytyy rikata rannalle, kun ne ovat kerran olemassa. Paitsi jos joku haluaa ostaa Tiborin Speyn, niin pankaa viestiä. Saattaisin ehkä luopuakin, jos hinnasta sovitaan…

Artikkelin pääkuva: Kimmo Korhonen. Deschutes River Oregon. Kuvassa opas Jeff Hickman ja kirjoittaja mojovan steelheadin kanssa. Juuri 50-vuotislahjaksi saatu Kevin Rowlandin kela pääsi heti tulikasteeseen.

Suositeltu

Kirjat, joihin palaan uudestaan. Top 34.

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): alpit, Elettyä elämää, Kirjallisuus, Mieselämä, Yleinen2 kommenttia

Kirjahyllyä siivotessa koitin poistaa kaikki kirjat, joita en aio lukea uudestaan. Pohtiessa, mitkä kirjoista luen taatusti uudestaan useammankin kerran, syntyi oma Top 34 -lista.

Kirjahyllyn siivoaminen eli tarkemmin sanottuna kirjojen imurointi pölystä on aikamoinen urakka. Pöly yskittää, kädet kuivuvat kirjoja käsitellessä ja yläosien imurointi imuri kainalossa jakkaralla seisten vaatii aikamoista akrobatiaa. Siksi hommaa ei tule tehtyä kovin usein. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa.

Osana siivoamisurakkaa oli (lähinnä vaimon vaatimuksesta) hankkiutua eroon sellaisista kirjoista, joita ei tule todennäköisesti luettua uudestaan. Kun olin poistanut hyllystä parikymmentä vaimon kirjaa (osa tuli takaisin), yritin tosissani miettiä mitkä ovat sellaisia kirjoja, joihin varmuudella palaan. Kirjat ovat minulle tärkeitä ja tykkään palata katsomaan sitä ja tätä sitaattia tai kirjan katkelmaa tuon tuostakin. Siksi en mielelläni lainaa kirjoja kenellekään.

Palaamiskriteerillä olisi voinut viedä kierrätyskeskukseen paljon enemmänkin kirjoja, vaikka Jari Tervon koko tuotannon, mutta ehkäpä tuleva polvi joskus innostuu siitä. Tai Henning Mankelin Wallandereista. Ehkä ne voi siirtää mökille. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajatkin on loppuun naurettu. En silti raskinut luopua niistäkään.

Lopulta sain poistettua hyllystä kaksi kassillista kirjoja. Ikävä kyllä hyvätkin kirjat ovat nykyään lähinnä ongelmajätettä, kun divarin pitäjät eivät jaksa innostua mistään, mikä ei liiku vauhdilla. Täysin ymmärrettävää sinänsä tänä digi- ja äänikirjojen aikana. Vanhan liiton paperilta lukijat käyvät vähiin. Mutta kuulemma kierrätyskeskus ottaa hyväkuntoisia kirjoja vastaan.

Tässä kirjojen arvottamisessa syntyi sitten sivutuotteena oma suosikkilista. Jos siitä on iloa jollekin uusien kirjojen ja kirjailijoiden löytämisessä, niin hyvä. Joillain kirjailijoilla on vahvaa esitystä läpi tuotannon, mutta listaan heiltä vain omasta mielestäni parhaat (oma tapani on kahlata läpi koko tuotanto, kun löydän uuden mieleisen kirjailijan).

Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan siten kun ne ovat hyllyssä vastaan tulleet. Minulla ei ole järjestyksen suhteen varsinaista logiikkaa, aakkos- tai värijärjestystä. Ehkä kielialueet olen pyrkinyt pitämään kasassa ja tietysti tietokirjat ominaan. Eikä tässä ole kyse kirja-arvosteluista, listaan vain omia suosikkejani. Sellaisia, joita omaan hyllyyn on päätynyt. Ja siellä pysynyt.

Joku voi myös ihmetellä, että hyllystä puuttuu sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin Philip Roth. Se johtuu taas siitä, että vaimoni kielsi ostamasta uusia kirjoja, ennen kuin raivaan hyllyyn tilaa poistamalla vanhoja. Rothit luin kirjaston kautta. Mutta nyt olisi tilaa uusille hankinnoille. Ensimmäisten joukossa voisi olla Marcel Proustin kymmenosainen Kadonnutta aikaa etsimässä -sarja. Se lienee kuitenkin maailmanhistorian hienoin kirjallinen suoritus, jos nyt yksi pitäisi nostaa yli muiden.

1. Alberto Moravia: Roomatar.

Moravian koko tuotanto on mieluisaa luettavaa, mutta jostain syystä Roomattaren vahva tarina on jäänyt päällimmäisenä mieleen. Samoin Kaksi naista, joka kertoo kahden naisen selviämisestä sotaa käyvässä Italiassa, jossa jokainen vastaantuleva mies on potentiaalinen uhka naisen siveydelle. Siististi sanottuna.

2. Hemingway: Nuoruuteni Pariisi.

Hemingwayn lyhytsanainen ja suoraviivainen tyyli on aina puhutellut, ja sen mukaan olen omaan kirjoitustyyliänikin kehittänyt. Paljon lyhyitä päälauseita ja on vähemmän vaaraa sortua pilkkuvirheisiin. Nuoruuteni Pariisissa kiehtovat etenkin kuvaukset reissuista Itävallan hiihtokeskuksiin ja ylipäänsä kurkistus kirjailijan omaan elämään.

3. Paul Auster: 4321.

Austerin kirjoista useimmat ovat turhan taiteellisia makuuni, mutta 4321 on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Jännä rakenne, saman ihmisen neljä erilaista elämänkaarta.

4. Thomas Mann: Taikavuori.

Thomas Mannin koko tuotanto on kovaa kamaa. Ei aina kovin helposti sulateltavaa, mutta putoaa kun on germanistisella mielenlaadulla. Taikavuoresta kiinnostuin aluksi siksi, että tapahtumat sijoittuivat Alpeille. Vanhempana kirjasta on löytynyt aina uusia ulottuvuuksia. Se kuvaa kiehtovasti, kuinka helppoa ihmisen on heittäytyä heikkouden virtaan ja antaa kohtalonsa muiden käsiin.

5. Herman Hesse: Alppien poika.

Lisää alppikirjallisuutta. Ei varmasti Hessen paras kirja, mutta minua kiinnostava. Eikä niin artsua kuin vaikka Arosusi.

6. Herman Broch: Luutnantti Pasenow eli Romantiikka 1888.

Ensimmäinen osa Brochin trilogiasta, joka kuvaa ihmisten harhailua ja unissakävelyä Euroopassa 1888 – 1918. Itse asiassa kirjat pitää lukea ja prosessoida kokonaisuutena. Muut osat ovat Kirjanpitäjä Esch eli Anarkia 1903 ja Liikemies Huguenau eli Asiallisuus 1918.

7. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan.

Pirullinen satiiri Neuvosto-Venäjän alkuajoilta, jossa kulkee rinnakkaiskertomuksena Jeesuksen ristiinnaulitseminen. Bulgakov taisi olla morfinisti, joka voi olla syy uskomattomille juonenkäänteille. Saman kirjailijan Valkokaarti on myös loistava kirja, joka kuvaa Venäjän vallankumousta vähemmän tunnetusta kulmasta eli valkoisten joukkojen silmin.

8. W.G. Sebald: Huimaus.

Sebaldin kirjat voisi joku lukea matkakirjojen luokkaan, mutta ennen kaikkea ne ovat kiehtovia sukelluksia Euroopan eri kolkkien historiaan. Mielelläni kirjoittaisin tällaisia itsekin lukemattomilta maailmanmatkoiltani, tai ainakin Euroopan-matkoilta. Jos vain osaisin.

9. Robert Musil: Mies vailla ominaisuuksia.

Yksi ns. fragmentoituneen kirjallisuuden klassikoita. Suomeksi sanottuna kirjassa ei ole juonesta tietoakaan, mutta siellä täällä on pätkiä, joiden lukeminen hykerryttää. Minua kiehtoo lisäksi kirjan sijoittuminen hapertuvan Itävalta-Unkarin keisarikunnan loppuvaiheisiin, vaikka mukana on ihan keksittyjä valtioitakin. Jotenkin tuo vanhan ja uuden ajan nivel on kiinnostava ajanjakso.

10. Karl Ove Knausgård: Taisteluni.

Kuusi osaa tajunnan virtaa Norjasta. Kohuttu ja parjattu omasta elämästään ammentava kertoja, jolla menee pääasiassa päin persettä. Silti jaksoin lukea Norja-fanina kaikki kuusi osaa, mukana on hyvää ajankuvaa eri vuosikymmeniltä. On kiinnostavaa lukea millaista oli nuoruus Norjassa suurin piirtein saman ikäisen kertojan silmin.

11. Asko Sahlberg: Yö nielee päivät.

Sahlberg on ruotsinsuomalainen, Göteborgiin asettunut kirjailija. Yö nielee päivät on todella vahva kuvaus siirtolaiselämästä ja sen muuttumisesta, kun Balkanin rosvot tulevat sotkemaan vanhojen suomalaiskonnien kuviot. Viinaa juodaan niin ammattimaisesti, että tulee krapula pelkästä lukemisesta. Sahlberg on muuten yllättävän monipuolinen kirjailija. Historialliset kirjat Herodes ja Pilatus ovat myös aivan loistavia.

12. Paavo Rintala: Pojat.

Kuuluisa elokuva on vielä parempi kirjana.  Sukuni on Oulusta, joten kieli ja kaupunkikuvaukset tuovat lisää kiehtovuutta, muutenkin vahvaan sota-ajan siviilikuvaukseen.

13. Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus.

Kuka pystyy laittamaan Waltarin kirjat suosikkijärjestykseen? Ei kukaan. Tuotanto on niin iso ja monipuolinen. Suuret historialliset seikkailukertomukset puhuttelivat etenkin nuorempana ja Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta kertova Valtakunnan salaisuus on yksi suosikkejani.

14. Veikko Huovinen: Vapaita suhteita.

Huovinen on yksi suosikkikirjailijoistani ja Vapaita suhteita on humoristin tuotantoa parhaimmillaan. Nasakoita novelleita, kuten Viinankätkijä tai Vanhan juopon lähtö. Huovisen tapa kuvata ihmisten sopeutumista kohtaloihinsa on aivan ylivertaista. Huovinen ei koskaan halunnut olla in kirjallisissa seurapiireissä, vaan moukari hesalaisten vouhotuksia korpikirjailijana Kainuussa.

15. Georges Simenon: Maigret-sarja.

Psykologiset Maigret-jännärit ovat sellaista rikoskirjallisuutta, josta pidän. Ja täysin toista laitaa kuin nykyisin suosittu Nordic Noir, jossa toinen toistaan sadistisemmat murhaajat keksivät mitä perversseimpiä tapoja päästää ihmiset päiviltä. Komisario Maigretille rikollisetkin ovat ihmisiä ja heidän tekemänsä rikokset itse asiassa aika arkisia ongelmia, jotka pitää vain hoitaa pois kuleksimasta siinä missä muutkin työt. Hankin viime vuonna koko Maigret -sarjan, noin sata nidettä, jotka luin sitten parissa kuukaudessa putkeen. Tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle ja on mielenkiintoista nähdä miten Maigret-kirjojen tyyli muuttuu kovaksi keitetystä amerikkalaistyyppisestä rikosromaanista herkkupatojen äärellä tapahtuvaksi pohdiskeluksi. Pariisin ja ravintoloiden kuvaus on herkullista, mutta päinvastoin kuin yleisesti luullaan, valtaosa kirjoista tapahtuu ihan muualla. Etenkin alkuvaiheessa Maigret matkusti monesti muihin maihin ratkomaan asioita.

16. Thomas Bernhard: Vanhat mestarit.

Itävaltalainen Thomas Bernhard on melko synkkä kaveri, joka pohtii kirjoissaan alinomaa itsemurhan vapauttavaa vaikutusta. Vanhoilla päivillään tämä kirjallinen häirikkö kirjoitti sitten komediaksi luokiteltavan kirjan Vanhat mestarit, jota esitettiin kuluneena syksynä Suomessakin näytelmänä. Se on kyllä hauska. Etenkin jos tykkää sellaisesta analyysistä, missä vanhempi mies arvostelee nippuun kelvottomaksi muuttuneen kulttuuritarjonnan ja ylipäänsä ottaen valtion kansaa tyhmentävän vaikutuksen. Kerrassaan mainio on päähenkilön suuhun pantu paheksuva havainto ihmisistä, jotka tulevat Wienin taidehistorialliseen museoon ja yrittävät imaista sisäänsä yhdessä iltapäivässä koko länsimaisen taiteen historian sen sijaan että pyrkisivät ymmärtämään edes yhden taulun kunnolla. Sama pätee kirjallisuuteen, jostain kirjasta riittää että siinä on pari lausetta ja ajatusta, jotka vaikuttavat syvällisesti. Jokaista sivua ei ole pakko märehtiä loputtomiin tai ahmia koko kirjaa yhdeltä istumalta.

17. Joseph Roth: Radetzky-marssi.

Jälleen yksi kuvaus Itävalta-Unkarin raunioilta vanhenevan upseerin silmin. Mikä näissä vanhoissa Itävalta-kuvauksissa minua kiehtoo? Ja miksi juuri niin moni juutalainen kirjailija kirjoittaa näitä ajankuvauksia niin osuvasti? Ylipäänsä hämmästelen, miksi niin moni juutalainen kirjailija on makuuni. En ole millään tapaa uskovainen, joten siihen asia ei liity. Mutta miettikääpä kuinka moni maailman suurista kirjailijoista on juutalainen, alkaen amerikkalaisista kuten Auster, Roth, Doctorow ja Bellow…

18. Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa.

Lisää (juoppo)hullua kirjallisuutta Keski-Euroopasta. Tsekki Hasekin kirja on mielestäni maailman paras satiiri ja kirja, johon olen useimmin palannut. Ei tarvitse RaMaVitiä, kun ottaa Svejkin käteen. Se virkistää. Taas ollaan Itävalta-Unkarin pöhöttyneen ruumiin hautajaissaatossa. Mutta miten hauskasti Hasek sitä kuvaa, on aivan käsittämätöntä. Tämä saattaa olla viimeinen suuri yhteiskunnallisesti kriittinen kirja, jota kaikki kansanluokat lukivat yhtä innolla. Kirjasta tehtiin 1970-luvulla Suomessa radioteatterin esittämä kuunnelma, joka oli myös aivan huikea. Svejkinä meuhkasi Hannes Häyrinen.

19. Charles M. Schulz: Älä jännitä, Jaska Jokunen.

Pieni pyöreäpäinen poika ja koiransa Ressu. Tenavat ovat lastenkirjoja aikuisille. Purevaa elämänfilosofointia, josta tulee aina hyvälle tuulelle. Parhaimmillaan meno on sarjan puolessa välissä.

20.  John Le Carre: Värisuora.

Tyylikästä agenttimeininkiä, jossa on kylmän sodan tuntu käsin kosketeltavissa. Kirjat, joissa on mukana vähäeleinen salaisen palvelun pomo George Smiley, ovat eniten makuuni, mutta muukin, etenkin vanhempi tuotanto toimii.

21. Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus.

Raittila on suosikkini suomalaisista nykykirjailijoista. Suosikkikirjani on itse asiassa Finlandia-palkinnon voittanut Canal Grande, mutta olen vissiin jossain mielenhäiriössä lainannut sen pois, joten se ei päätynyt kuvaan. Mutta Pamisoksen purkauksessa on samaa suoraviivaista menoa, jolla suomalainen mies laittaa maailman asiat järjestykseen.

22. Lars Sund: Colorado Avenue.

Sund kuvaa hienosti suomalaisten siirtolaisten elämää Amerikassa ja myöhemmin Pohjanmaan rannikolla, johon menestyneet ovat palanneet.

23. Veijo Meri: Sujut.

Veijo Meri luokitellaan vissiin modernistiksi ja monissa kirjoissa onkin aivan omanlaisensa kirjallinen tyyli. Kasarmin varjossa kasvanut kapiaisen poika on parhaimmillaan sotilaselämän ja sota-asioiden kuvaajana. Sujut on kirja, jossa yksittäinen sotamies katsoo saattaneensa asiat sotahommien kanssa omalta osaltaan päätökseen ja yksinkertaisesti lähtee kotiin.

24. Milan Kundera: Romaanin taide.

Kunderan Romaanin taide on kokoelma esseitä ja pohdiskeluja, siitä millainen hyvä romaani on. Vaikka olen lukenut paljon kirjoja, en ole koskaan oppinut lähestymään niitä kirjallisuusoppineiden näkökulmasta. Romaanin taide on auttanut ymmärtämään vähän paremmin, mistä hyvässä romaanissa on kyse, ja miten romaani eroaa kertomuksesta. Lisäksi olen löytänyt kirjan viittauksista luettavakseni useita eurooppalaisia suurromaaneja.

25. Aleksander Solzenitzyn: Asian etu.

Kun asian etu vaatii, se vaatii. Vankileirien saariston kirjoittaja osaa myös tehdä kepeämpää satiiria neukkumeiningistä. Hersyttävää kuvausta asioista, joista oli nauru kaukana.

26. Mihail Solohov: Aron raivaajat.

Moneen kesään on kuulunut venäläisen klassikkosarjan lukeminen. Aron raivaajat ja saman kirjailijan Hiljaa virtaa Don kuuluvat hienoimpiin.

27. Leo Tolstoi: Sota ja Rauha.


Tämäkin klassikko on käsittämättömän upeaa kuvausta. Jokaisen suomalaisen pitäisi lukea venäläistä kirjallisuutta ymmärtääkseen Venäjää edes vähän. Eivät nämä väestön sisäiset jännitteet ole mihinkään kadonneet, vaikka vallanpitäjät ja ideologiat ovat vaihtuneet.

28. Väinö Linna: Tuntematon sotilas.

Ei tästä sen enempää, kun kaikki tietävät jo muutenkin.

29. Ian McEwan: Lauantai.

Teräviä ja osittain tunnelmaltaan karmeita kirjoja. McEwan osaa kirjoittaa älykkäästi. Lauantai on suosikkini kirjoista. Miten pienestä on kiinni, että tavallisen keskiluokkaisen ihmisen päivä muuttuu painajaiseksi.

30. John Steinbeck: Eedenistä itään.

John Steinbeck. Yksi Amerikan parhaista kirjailijoista, jonka syntilistaan tosin lasken hurahtamisen Neuvostoliiton ja sosialismin lumoihin siinä määrin, että piti neukkujen hyökkäämistä Suomeen ok-hommana, vaikka kirjoitti ihan kirjan tuomitakseen natsien rynnistyksen Norjaan. Joka tapauksessa Steinbeck kirjoittaa hienosti ja Eedenistä itään on minusta vaikuttavin kirjoista. Mielenkiintoinen on myös viimeiseksi jäänyt Matka Charlien kanssa, jossa viimeisiä vetelevä ketjupolttaja kiertää koiransa kanssa Amerikan mantereen ja havainnoi oloja. Olot ovat muuttuneet yllättävän vähän vuodesta 1968 ihmisten asenteissa. Steinbeck eli kuluttavaa elämää täysin tietoisesti loppuun asti. Travels with Charlie (Matka Charlien kanssa) englannin kielisestä kirjasta vapaasti suomennettu sitaatti: Mikä mies se sellainen on, joka himmaa muutaman vuoden kunnon elämää, vain elääkseen vähän pidempään vauvan asteelle muuttuvana hoidokkina. Miettikää sitä omalle kohdallenne.

31. Erno Paasilinna: Alamaisten elämää.

Erno Paasilinna on eittämättä Suomen kovin satiirikko kautta aikojen, ikinä ja koskaan. Voi vain ihailla miehen rohkeutta arvostella valtaa pitäviä ja pokkaa asettua napit vastakkain pikkukaupunkien napamiesten kanssa, kuten Paasilinna teki Hämeenlinnassa ja Oulussa. Ja kieli on niin hienoa, että olen kirjoittajana jokaisesta lauseesta kateellinen.

32. Juhani Peltonen: Elmo.

Juhani Peltosen Elmo lienee kansallisen itsetunnon kohottajana yhtä tärkeä kuin Tuntematon sotilas. Mutta Elmo on hauskempi. Etenkin se on hauska radiokuunnelmina, siksi kannattaa lukea myös kirja, jossa tulee paremmin esiin myös Elmon vakavampi puoli.

33. Heinrich Böll: Katarina Blumin menetetty maine.

Vaikka olenkin vahvasti konservatiivi, niin jostain syystä menneen ajan vassarikirjallisuus kiinnostaa. Tosin nämä yhteiskunnalliset epäkohdat, joihin 1960-70-luvun vasemmistolaiset kirjailijat puuttuivat olivat sellaisia, että niitä nousisi vastustamaan nykyään Kokoomuskin. Katarina Blumin menetetty maine kertoo naisesta, joka joutuu epäillyksi kytköksistä terroristeihin. Saksassa toimi tuohon aikaan melko radikaaleja poliittisia liikkeitä, joita poliisi yritti taltuttaa myös melko radikaalein ottein. Kirjassa pääkonnan osaan nousee kuitenkin tabldoid-lehdistö, joka väritetyillä jutuillaan pystyi tuhoamaan kenen tahansa maineen tuossa tuokiossa.

34. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, vaan melkeinpä isoimpana lukukokemuksena koskaan on Marcel Proustin unenomainen sukellus ranskalaisen ylhäisöaatelin viimeisiin vaiheisiin. Kymmenen osaa, joiden lukemiseen ryhtyminen hirvitti, mutta palkitsi. Ja tulee tehtyä varmasti uudestaan. Omassa hyllyssä on vain yksi osa. Loput täytyy hankkia seuraavalle kierrokselle.

Kummallinen koronakesä – alun pettymykset vaihtuvat parhaaksi kalastuskaudeksi koskaan.

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Matkailu, Mieselämä, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Kesäkuun alussa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa. Mutta siitä tulikin kaikkien aikojen kalastuskesä.

Kummallinen kalastuskesä. Monessa mielessä sellainen oli tämä koronan ryydittämä kausi 2020. Kevään edetessä alkukesäksi sai seurata tuskanhiki otsassa, miten reissu reissun päälle peruuntui matkustuskaranteenien vuoksi. Aluksi kalenteristani hävisi toukokuulta Norjan Lyngeniin buukattu meritaimenmatka. Sitten kesäkuun alun Orklan reissu Aunanille. Sitten Ruotsin Saxnäsiin suunniteltu taimenreissu. Sitten Vefsnalle kaavailtu lohireissu ja lopuksi Stjördal-joen matka. (Aika monta reissua oli miehellä kalenterissa voi joku sanoa tässä vaiheessa. Joskus on. Etenkin kun on päättänyt pitää työpaikan vaihdon yhteydessä sapattia.)

Tässä kohtiin elettiin kesäkuun alkua ja elo oli vahvasti pilvessä. Kunnes pilveen tuli rako. Norja ilmoitti, että suomalaiset voisivat matkustaa Norjaan heinäkuun alusta.

Mutta eivät esimerkiksi ruotsalaiset, englantilaiset ja monet monet muut, jotka ovat vakiokävijöitä Norjan lohijoilla.

Toisten epäonni oli meidän suomalaisten onni.  

Alkoi siis vimmattu uudelleen buukkaus. Huomasin, että yhtäkkiä oli mahdollisuus mennä melkeinpä mihin tahansa. Paikoille, joihin joutuu normaalisti jonottamaan vuosikausia paikkaa. Eikä pääse siltikään.

Ensimmäiseksi varasin reissun Orklalle Aunan lodgeen, jossa paikan omistaja Vegard  Heggem isännöi viimeistä kauttaan. (Ensi vuonna paikka toimii uuden vetäjän johdossa Grindal Lodgen nimellä). Samalla reissulla päätin pysähtyä kalastamaan muutamaksi päiväksi Glommalle harjusta ja taimenta.

Glomma auringon-laskun aikaan Koppangis-sa.

Saxnäs sai siirtyä suosiolla ensi kesään, koska Ruotsin koronavenkoilusta ei ottanut selvää susikaan. Samoin viikon 30 Stjördalin reissu oli jo siirretty seuraavaan kesään, joten sen tilalle piti keksiä jotakin. Vierailu norjalaisella Lakseelver-sivustolla listasi kymmenittäin mahdollisuuksia. Jopa himoitulle Årøyelvalle olisi päässyt, mutta sitä lompakko ei kestänyt. Sen sijaan Vefsnan Laksforsenin lohilordien talo oli vapaana, koska ruotsalaiset olivat joutuneet perumaan varauksensa. Loppukesään rakensin vielä pidemmän kolmen viikon sapattiturneen pitkin poikin Norjaa.

Ei huonoa ottaen huomioon, että kesän alusssa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa.

Maailmanlopun sääilmiöt

Toinen onni onnettomuudessa oli se, että alkukesän reissut siirtyivät koronan vuoksi. Kesäkuussa ei nimittäin suurimmalla osalla Norjan jokia olisi voinut edes kalastaa. Talven lumisateet olivat niin valtavat, että joet olivat tulvassa monin paikoin juhannukseen asti. Eikä missä tahansa tulvassa, vaan sellaisessa, joka laittoi paikat ihan uuteen uskoon. Esimerkiksi Lakselvilla ja Altalla joki on hakenut monin paikoin ihan uudet uomat ja moni entisen huippukalapaikan omistaja joutui ihmettelemään ottikuoppansa täyttäneitä kiviröykkiötä.

Tulvan vuoksi lohen päänousukin tuli myöhässä ja heinä-elokuusta tuli aivan erinomaista kalastusaikaa myös isoille nousukaloille.

Ennätyslohi Aunanilta

Kalastin neljä päivää Aunanilla heinäkuun puolivälissä. Oslosta Orkalle ajellessa pysähdyin Glommalle. Leirintäalueella huomasin olevani ainoa ulkomaalainen norjalaisturistien joukossa. Glomma on normaalisti keskieurooppalaisten kalamiesten kansoittama, mutta nyt sain onkia ihan rauhassa. Tästä voitte lukea enemmän Pohjolan Perhokalastajan numerossa 4/2020 olevasta jutusta. Lyhyesti summattuna kalastus kylmässä joessa, jossa vesi oli korkealla, oli lievästi sanottuna haastavaa, mutta ehdottomasti pysähdyksen väärti.

Aunan lodgen vieraat tulevat myös pääasiassa ulkomailta. Normaalisti rotaatiossa on 12 kalamiestä. Nyt meitä oli neljä. Yksi tanskalainen ja kaksi norjalaista. Kun porukka on jaettu rotaatiossa kolmeen ryhmään, huomasin muodostavani yhden ryhmistä yksinäni. Tällaisesta on tietysti se etu, että pääsee korkkaamaan uusia pooleja aina ensimmäisenä. Kun lisäksi joessa oli runsaasti kalaa, oli oikeastaan vain ajan kysymys koska alkaa kolista. Kalat olivat kuitenkin ihmeen varovaisella otilla. Alun muutaman karkuutuksen jälkeen sain vihdoin neljäkiloisen kalan pysymään rantaan asti ja pystyin suhtautumaan jatkoon rauhallisemmin.

Apinan pudottua harteilta oppaani Piet Behrend ajoi minut alueen ylimmälle poolille, jossa ei ollut siihen mennessä kalastanut vielä kukaan koko kesänä.  

Skjelsenghølen, nimi jonka lausumista en tule ikinä oppimaan, on lyhyt ja kaunis pätkä, jonka keskellä on takuuvarma ison kalan asentopaikka. Heitin poolin läpi täynnä itseluottamusta. Kummallista, miten yhden kalan saatuaan usko seuraavaan tärppiin on vahva. Mutta sitä ei tullut. Poolin lopussa katsoin kelloani. Vielä olisi viisi minuuttia aikaa, ennen kuin seuraava ryhmä olisi vuorossa rotaatiossa. ”Kokeile vielä kerran”, kehotti Piet. Ja minä kokeilin. Heitin nyt loivemmassa kulmassa kohti virran reunaa. Liekö perho siksi laskeutunut hieman syvemmälle vai olinko vain onnistunut herättämään päivystävän lohen edellisellä laskulla, mutta nyt otti tuli ja kunnolla. Seitsemän kiloinen uroslohi veteli aikansa pitkin poikin poolia ja päätyi lopulta haaviin.

Sörssen-söölin seiska.

Kaksi lohta kahden tunnin sisään. Tällaisesta olisi jo ollut neljän päivän reissu kuitattuna saalismäärien suhteen, mutta päätin vielä illalla kokeilla, josko sama Red Francis antaisi kolmannenkin lohen. Virittelin huumorimielessä videokameran Igd-poolin rantaan ja lähdin touhuamaan yksinään. Samalla perholla.  Koska kalan paikka oli tiedossa, askelmerkit olivat selvät. Ystäväni kysyi jälkeen päin videoni nähtyään, kalastanko aina tuolla lailla vahvassa etukenossa hypnoottisesti jokeen tuijottaen? En todellakaan, mutta tällä kertaa tiesin muutaman neliömetrin tarkkuudella alueen, jossa kala on. Siksi olin, no, hieman ylilatautunut. Video rullasi rannalla ja minä lähenin kalaa. Joka päätti iskeä. Ensimmäinen reaktioni oli täydellinen hämmästys, eihän näin voi käydä. Toinen reaktioni oli pienimuotoinen paniikki, sillä tajusin saman tien piteleväni ennätyskalaani ja olin yksin kosken niskalla. Jälkeen päin videoita katsellessani hämmästelin itsekin kuinka määrätietoiselta ja rauhalliselta toimintani vaikutti. Ei edes yhtään tyhmää ”Voi vit… mitä helv…älä prk mee sinne”-huutelua päässyt suustani. Rannalla mittasin kalan tärisevin käsin 111 cm pitkäksi, taulukon mukaan painoa tuollaisella on 13,5 kg.

Kolmas kerta sanoo isosti: 13,5 kg / 111 cm. Kuvakaap-apaus videosta.

Tämä jos mikä oli koronakesän lahja minulle. Jos tätä poolia olisi hakattu normirotaatiossa tauotta, kala olisi todennäköisesti jäänyt nousematta.

Onko raja auki?

Kesän ns. pääreissu suuntautui monen säädön kautta Vefsnalle. Alkuun tarkoituksemme oli kalastaa viikko Ruotsin puolen Tornionjokea Kengis Brukissa. Sen suunnitelman sotki Kiirunassa puhjennut koronaepidemia. Piti löytää uusi kohde. Lentoliput oli jo ostettuna Ouluun. Ryhdyimme siis mittailemaan mihin Oulusta voisi ajaa päivässä. Seurasin päivittäin matkailurajoituksia. Raja Norjaan oli yhä auki, joten vaihtoehtoja riitti Lakselvasta Målselvaan. Sitten Visit Norway sivuston ilmoitus ratkaisi kohteemme: Ruotsin läpi ajo on sallittua, kunhan ei yövy matkalla. Posotimme Haaparannasta rajan yli ja ajoimme käytännöllisesti katsoen ikkunat kiinni Norjaan asti. Rajan ylitys tapahtui Tjärnabyn hiihtokeskuksen jälkeen. Norjalainen rajamies tutki passit ja toivotti meidät suomalaiset tervetulleeksi.

Tauko paikalla korona-tyyliin.

Vefsna on monelle suomalaiselle tuntematon paikka. Vuosikymmeniä lohiloisen vuoksi kiinni ollut joki on elpymässä uuteen nousuun. Vefsna on yksi Norjan isoimmista joista ja tarjoaa mahtavat puitteet kalastukselle. Kalastus ei ole välttämättä helpoimmasta päästä ja vaatii jonkin verran tetsaamista kalapaikoille. En suosittele huonopolvisille. Samoin valjastamattoman joen vedenkorkeus voi vaihdella päivässä jopa metrin. Vastineeksi saa sitten hienoja kaloja tai ainakin upeita maisemia ja jylhää luontoa. Vefsnasta kiinnostuneet voivat lukea lisää joesta jutustani Pohjolan Perhokalastajan numerosta 4/2019.

Jottei tämä blogikirjoitus paisu pituudeltaan yli äyräiden, tiivistän Vefsnan reissun kahteen sanaan: erittäin onnistunut. Alkukesän lumisateiden jäljiltä Vefsna laski normaaliin veden korkeuteen vasta heinäkuun lopussa, ensimmäiset lohet kalastusalueeltamme Laksforsenilta, joka sijaitsi joen yläosissa, oli saatu vasta kaksi viikkoa aikaisemmin. Meidän viikkomme aikana tuli ensimmäinen suuri ison lohen nousu. Joka on tällaiseen joskus osunut, tietää mistä puhun.

Onni osua kunnon lohennou-suun on harvinaista herkkua. Ilmankos on helppo hymyillä.

Korona hellittää hetkeksi

Elokuussa korona hiipui hetkeksi. Norjaankin alkoi ilmestyä enemmän ulkomaalaisia kalastajia, jotka olivat kytänneet koko kesän rajan aukeamista. Silti ei voi sanoa, että missään vaiheessa olisi ollut varsinaista ruuhkaa. Korona tai ei, moni joutuu palaamaan elokuussa töihin. Elo-syyskuun vaihteessa ajelin pitkin poikin Norjaa noin 3000 kilometriä ja kävin kuudella eri lohijoella. Varsinaisen ruuhkan koin vasta Lakselvalla, jonka meritaimenviikot syyskuun alussa ovat muodostuneet jo kaikkien tuntemaksi bonusmahdollisuudeksi jatkaa kalastuskautta. Vieläpä lohilupia edullisempaan hintaan. Tähän on kuulemma tosin suunnitteilla muutosta, sillä koska Lakselv on ns. myöhäisen nousun joki, siellä harkitaan virallisen lohikauden pidentämistä syyskuun puoliväliin. Se tarkoittaa myös suolaisempia lupahintoja, jotka ovat muutenkin kohonneet tarpeettoman korkealle.

Kesän parhaat sushit nautittiin Vefsnalla.

Tänä vuonna Lakselvilla oli vesi syyskuun alussa melko vähissä eikä odotettuja sateitakaan tullut. Meritaimenta joessa oli mukavasti. Ensi kertaa joella oleva kaverini onnistui saamaan yhden kauden isoimmista – ellei isoimman – mertsareista. Kala oli 92 cm pitkä. Toki lohiakin osui siiman päähän, vaikka sukeltamalla tehdyssä laskennassa niitä oli ollut noin kolmasosa normaalista.
Oman reissuni kruunasi yhden käden kepillä väsytelty ja vapautettu (katso video) 13-kiloinen.

13-kiloinen kojamo, joka ei pitänyt Undertakerista poolissaan.

Seuraava kesä on uusi arvoitus

Koronakesä oli minulle paras kalastuskesä koskaan. Toki olin paljon kalassakin, mutta silti kaksi yli 13-kiloista lohta kaudessa on harvinaista herkkua.

Tätä kirjoittaessa ensi kauden buukkaus on taas käynnistynyt. Pohjalla on pari tältä vuodelta siirtynyttä – ja mikä mukavinta –  jo maksettua matkaa. Loppuja kohteita pohditaan kuumeisesti. Kaiken päällä tietysti leijuu edelleen koronan uhka. Viruksen kehveli, kun tuntuu muuttavan muotoaan ja iskevän uudestaan ja uudestaan. Aika näyttää onko ensi kesän alussa sama ralli ja ruljanssi taas edessä.

Toivotaan, että tämän kauden vähemmällä kalastuspaineella olisi ollut lohikantoja vahvistava vaikutus. Sen tosin näemme vasta kolmen vuoden päästä. Siihen mennessä korona ainakin on ohi. Eikö kaikki kalamiehet sovita niin?

Suositeltu

Hat trick day at Orkla – 13,5 kg salmon

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Matkailu, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

En tiedä miten Strömsössä on viime aikoina mennyt, mutta minulla meni taatusti paremmin viime lauantaina. Sain kolme lohta, joista isoin oli vielä ennätyskalani 111 cm / 13,5 kg. Kaikki vielä samalla perholla. Ja  kaiken päälle ison kalan tartutus päätyi videolle, koska ajattelin tehdä ihan vaan läpällä vähän materiaalia blogiin.  

 

Paikka Aunan Lodge, tarkempi sijainti Grindal ja joki on siis Orkla. Alun perin reissu oli suunniteltu perinteiseksi kauden avaukseksi kesäkuun alkuun, mutta tänä vuonna korona meni ja peruutti reissun. Voi kai sanoa, että hyvä niin, sillä poikkeuksellisen runsas lumentulo teki alkukauden kalastuksesta aivan mahdotonta suurimmassa osassa Norjan joista. Vettä oli paljon, mutta kalaa ei yhtään.

Saimme koronan vuoksi rahat takaisin ja ryhdyimme porukassa pohtimaan muita suunnitelmia. Sitten sattuma teki minusta lomalaisen muun perheen ollessa töissä ja päädyinkin buukkaamaan itseni Aunaniin uudelleen heinäkuun 8. -12.  Lähdin matkaan yksin itseni kanssa.

Alku Aunanilla

Reissun ajoitus osui täydellisesti. Vesi oli laskussa ja alkoi olla lähes ihanteellinen kalastukselle. Aunanilta oli raportoitu ennen tuloani 34 lohta 17 päivän ajalta. Hyvä määrä noin viiden kilometrin alueelle.

Odotukset kohtuullisen korkealla saavun sateen keskellä paikalle todetakseni, että luvassa on kuitenkin synkillä siimoilla roimimista. Vesi on edelleen korkealla.

1ce9a42c-41ee-4c29-8662-f6a70b99ad7e

Alku sujuu hiljaisissa merkeissä. Toisen päivän iltana saan vihdoin kalan kiinni oppaani Erik Lierin ystävällisesti minulle ojentamaan Red Francikseen. Saan kammettua noin neljän kilon kalan lähelle rantaa, kun huomamme että haavi ei ole siellä missä sen pitäisi olla. Itse asiassa haavia ei ole. Ja niinhän se kala irtoaa rantakiville. Lasketaanko kala saaduksi, jos opas on koskenut sitä?

 

 

Hat Trick Day – kala 1

 

Usko punaiseen Francikseen on nyt kuitenkin kova. Ja kun vesi on laskenut yössä 30 cm, ajattelen että Francis alkaa jo ärsyttää asentokalojakin. Vaihdan kuitenkin aiemman koukkuperhon putkeen, johon saan kiinnitettyä paremman koukun. Monet valmiisiin ns. kultakoukkuihin sidotut Francikset ovat täysin mahdottomia teroittaa kunnolla parin laskun ja kiven raapaisun jälkeen.

Kävelen aluksi ylimmälle poolille, Fronaan, parikymmentä minuuttia. On täydellinen lohivalo. Aurinko paistaa sateen läpi. Lähden heittelemään poolia läpi ja aivan poolin lopusta, paikasta, josta kaverini Teemu Suvanto tartutti edellisellä reissulla kalan, saan nyt lohen kiinni. Se vääntää todella vahvasti ja luulen sitä isommaksi, mutta rannassa mittaan pituutta 73 cm joka vastaa arviolta 4 kg painoa.  Rantautus onnistui ja aivan omin voimin. Kala on aivan kirkas ja ruokakalaksi se olisi aivan täydellinen. Mutta koska papitus muuttaa kortin punaiseksi ja kalastus on loppu siltä päivältä, tämä lohi saa uida eteenpäin.

salmon lohi
Reissu on pelastettu. Kala saatu.

 

Hat Trick Day – kala 2

 

Minä jatkan matkaa oppaani Piet Behrendin kanssa seuraavalle poolille, jonka nimi on Skjelsenhölen. Lyhyt pooli, jossa virta kiertää matalan särkän kallion vierestä ja muuttuu lopuksi aivan mahdottoman syväksi kahlata. Paikka on kyllä kalaisan näköinen. Heitän sen läpi ilman tulosta. Lopuksi seison kainaloita myöten vedessä ja heitän pitkälle poikkivirtaan, jossa siiman kärki tekee muutaman metrin mittaisen kelvollisen uiton.

Rämmin märkänä takaisin laavulle ja totean Pietille: ”Nobody home”. Piet katsoo kelloaan. Meillä on 10 minuuttia aikaa lupaa jäljellä poolilla.  ”There is certainly somebody home, try another run.”

IMG_2933

Päätän siis heittää yläosan uusiksi, joka on helppoa ja mukavaa roiskimista särkältä. Heitän nyt vähän jyrkemmässä kulmassa. Liekö se syy, että perho laskeutuu aavistuksen syvemmälle, mutta äkkiä tärähtää ja oikein mallikkaasti. Siimaa viedään siihen malliin, että Piet huutaa kiristämään jarrua. Jarru on mielestäni jo aika kireällä, mutta väännän sitä edelleen. Vastassa tuntuu olevan voimakas kala ja voimakkaassa virrassa. Tilanne pysyy kuitenkin hallinnassa. Tällä kertaa meillä on haavikin. Kala ui särkän taakse muodostuneeseen lampareeseen, lähes seisovaan veteen. Piet käy pelottelemassa lohen takaisin virtaan, jossa kalaa on paljon helpompi hallita. Seisovassa vedessä se voi ryntäillä mihin tahansa.

Ja sitten: onnistunut haaviminen, hienoja kuvia ja yläläpsyt koronasta huolimatta. ”Mikä päivä!”, sanon. Kaksi kalaa kolmeen tuntiin. Reissu on pelastettu jo yli odotusten, koska toinen kala oli vieläpä lohiluokkaa: 90 cm ja 7,1 kg.

IMG_2941
Lohiluokan kala. Reissu onnistunut yli odotusten.

 

Hat Trick Day – kala 3

 

Palaamme lodgelle, jossa kaikki kalastajat nauttivat yhteisen illallisen aina klo 19. Meitä on paikalla koronan vuoksi vain viisi vierasta normaalin 12 sijaan. Kukaan muu ei ole onnistunut rantauttamaan kalaa, joten olen illan sankari. Kuulen että yhdellä kalastajista oli ollut Igd-poolilla valtaisa tärppi, mutta kala irronnut hetken kelaamisen jälkeen.

On viimeinen ilta ja rotaatiossa minulla on vuorossa juuri tuo Igd-pooli heti illallisen jälkeen. Heitän mestarikalastajapäiväni suomalla arvovallalla ja varmuudella: ”Minun täytyy varmaan käydä katsomassa, onko se kala vielä siellä. Jospa Red Francis toisi vielä kolmannen kalan…” Illallisseuruen hiljenee hyvänsuopaan hörinään heittoni päälle.

Päätän viettää hyvän päivän ja reissun päätteeksi hauskan ja rennon pari tuntisen kauniilla poolilla. Pakkaan mukaan videokameran ja jalustan, sillä haluan tehdä hieman huumorihenkistä videosisältöä blogiini. Heittoharjoituksia ja Lemmel-kaffen keittoa nokipannulla.

Asettelen jalustan rantaan ja mietin useampaan kertaan, miten kuvakulman rajaan, jotta jos kala tarttuu, niin saan tallennettua väsytyksen mahdollisimman hyvin.  Olen edellisenä päivänä katsonut poolin kahlausreitin tarkkaan ja merkkinä toimivat kivet näkyvät kirkkaassa vedessä hyvin. Ison kalan asentopaikka on hyvin tiedossa. Sitten vain leijuttelemaan punaista Francista sen kuonon eteen ja katsomaan kumman hermo kestää, minun vai kalan.

Teen noin kymmenen heittoa. Sydän hakkaa. Tilanne on oikeasti jännittävä. En tiedä miksi. Johan tässä on tänään saatu kaksi kalaa. Enkä minä tiedä onko virran reunassa titti vai monsteri. Tai mitään.

Mutta sitten siima kiristyy. Noin vaan. Ja sitten mennään. Ja välillä tullaan. Pidän siimaa kireällä ja vapaa ylhäällä. Nyt ollaan kosken niskalla ja jos kala menee siitä alas, kusessa ollaan. Siis minä. Ei se.

Yhtäkkiä kelan jarru pettää. Pohjasiimaa rämpsähtää rullalle mytty, joka menee solmuun. Kelaan sen nopeasti sisään ja lyön jarrua kireämmälle sillä enää eli ole varaa antaa periksi. En ole vielä nähnyt kuinka iso kala on, mutta tunnen sen lohiluokan kalaksi.

Kala pysyy onneksi poolissa ja saan sen pikkuhiljaa hinattua rantaa kohti. Katselen taakse päin mihin kohti sen saisin uitettua ja alan kääntää sitä vavalla. Kalan koko alkaa paljastua ja hiki nousee otsalle. Tätä ei ole varaa mokata. Lopulta saan kalan kyljelleen matalaan, tartun kaksin käsin sitä pyrstöstä ja käännän sen selälleen. Kala rauhoittuu. Otan pari kuvaa vapisevin käsin. Kala läiskäyttää valtavalla pyrstöllään vettä naamalleni. Sitä tilanne ei huvita yhtään. Kaivan mitan taskusta. Näen että kala on iso, mutta silti mitan lukema 111 cm tuntuu huikealta. Tajuan samalla pitäväni ennätyskalaani käsissäni. Irroitan hieman vääntyneen kolmihaaran kojamon koukkuleuasta ja hinaan kalan takaisin kameran eteen, jossa nostan sen nopeasti poseerauskuvaan. Sitten siirrän kalan elpymään virtaavaan veteen. Lohikin on ryntäillyt itsensä maitohapoille, mutta tokenee pikkuhiljaa. Onneksi vesi on kylmää ja kala tikissä.

IMG_4927

Kala ui tiehensä. Minä siirryn jeesustelemaan kameralle tuntojani. Käsittämätön päivä. Mutta juuri tämä tekee lohenkalastuksesta niin kiehtovaa. Monta päivää tyhjää heitettyäsi voit saada samana päivä elämäsi saaliin. Ne muut tyhjät päivät unohtuvat. Tämä ei ikinä.

 

SEE the video on youtube! 

Neljän tunnin vesikatko ajaa koronakodin hulluuden partaalle

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Mieselämä, YleinenJätä kommentti

Luvallanne hieman kakkahuumoria koronan keskelle.

 

“Dieses Plumpsklo ist richtig ekelhaft. Igit!” Tämä huussi on tosi ällö. Lasten saksan oppikirjasta löytyneelle lauseelle löytyi ikävän todentuntuinen esimerkki vessastamme, kun naapurissa tehdyn remontin vuoksi vedet katkesivat neljäksi tunniksi.

IMG_1402
Echtes Plumpsklo.

 

Neljä tuntia! Mitä on neljä tuntia ihmisen normaalielämässä. Ei mitään. Mutta kun nelihenkinen perhe on koronan vuoksi etätöissä ja -koulussa, niin tilanne saa aivan toiset mittasuhteet. Nelihenkinen perhe tarvitsee yllättävän paljon vettä neljässä tunnissa. Talteen otetut kaksi ämpäriä vettä kuluivat alussa mainitun Plumpskloon huuhtomiseen. Sitten oli jäljellä enää kolme ja puolituntia katkon päättymiseen.

Sittenhän se kakkahätä vastaa alkaa kolkutella, kun ei ole paikkaa mihin mennä. Ovela pirulainen kuten koronakin.

pöntto poop

Plan B

Lähellä olevat kirjastot ja kahvilat ovat kiinni. Toimistolle voisi tietysti ajella, kun siellä ei ole ketään. Tai kauppakeskukseen. Ehkä sielläkin katsotaan kakkaturismia pahalla silmällä näinä aikoina. Luulevat huumeveikoiksi vielä, kun marssitaan joukolla vessoja kohti.

lataus (1)

 

Plan C

Idearikas perheenjäsen kysyy ennakkoluulottomasti eikö voisi vain kakata pussiin ja viedä pussin koirapuiston roskikseen. Miten se siitä muka eroaa? Siitä Turren keijasta.

En pidä ajatusta hyvänä ja muistutan että juuri tuolla tavalla rutto, kolera ja muut kulkutaudit ovat lähteneet liikkeelle. Ainakin pitäisi kaivaa kuoppa koirapuiston kenttään ja haudata kakka sinne. Siihen tarkoitukseen meillä ei ole sopivaa lapiota.

Siis pidätellään.

koira poop

 

Tokihan juomavettä on ja kahvivettäkin varattu, mutta nyt ei kenelläkään tee mieli kahvitella, ettei suotta syyttä provosoida suolentoimintaa.

Yritän keventää tunnelmaa muistuttamalla vierailustamme DDR:n aikaiseen Stasi-museoon, missä kymmenenkin ihmisistä oli samassa sellissä ja vessan virkaa toimitti yksi ämpäri. Liekö ollut paperiakaan heillä käytössä, käsienpesumahdollisuudesta puhumattakaan?  Tämä tarina ei kuitenkaan ole omiaan piristämään ketään.

Ryhdymme syömään. Kaivamme pakastimesta ruokia, joita voi sulatettuna syödä sellaisenaan. Pastankeittoon kun ei tullut varattua vettä. Tai tuli, mutta niillä huuhdottiin jo vessa.

Toisaalta ei tee mieli syödä liikaa, ettei tule vessahätä. Näykimme siis pakasteesta sulatettua makaronilaatikkoa vaitonaisia. ”Mitenkäs käsien pesu ennen ruokaa?”, muistaa nuorimmainen. ”Hinkkaa käsidesillä”, sanon.

Syötyämme viemme lautaset tiskialtaaseen, josta on jo aamiaisesta asti kertynyt astioita.

VETTÄ!

Miten koti voi muuttua ilman vettä tunkioksi parissa tunnissa?

Vesien palautumiseen on ilmoitettua aikaa vielä kaksi tuntia. Ja silloin aivan sattumalta kyynärpääni osuu tiskialtaan vesihanaan, joka päästää iloisen rääkäisyn ja röhähdyksen, kun putkiin kerääntynyt ilma purkautuu ysköksinä ulos.

Me olemme pelastuneet! Vettä tulee ja vielä ennen aikojaan.

Molemmat vessat ovat miehitetyt ennen kuin ehdin kissaa sanoa.

Avaan kaikki mahdolliset hanat ja annan veden virrata, jotta sen väri muuttuu taas puhtaaksi. Lasken vielä varuiksi kylpyammeenkin täyteen, jos tulee uusi katkos, me olemme valmiina.

 

Ultimate Escape Plan

Mitä tästä tiukasta paikasta nyt sitten voi oppia? Karanteenin ja jatkossa muiden poikkeustilanteiden varalta on syytä hankkia vessapaperin lisäksi myös kemiallinen vessa, niin kuin esimerkiksi ydinsuojan omistajat hyvin tietävät. Kemiallisessa sodassa pitää olla kemialliset aseet molemmilla osapuolilla. Yksinkertaisimmillaan voi tietysti tyytyä niihin koirankakkapusseihin tai vähän isompiin jätekasseihin, jotka on viritelty jonkin sortin ämpärin päälle.

Käytetyt pussit voi sitten tunkea yön hämärissä korona-aikana remonttia tekevän naapurin postiluukusta sisään.

 

Onko sinulla jo varjo CV?

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Mieselämä, YleinenJätä kommentti

 

Näinä aikoina niille, jotka eivät muutenkaan tee mitään, on tullut kauhea hätä siitä, ettei ole mitään tekemistä. Minulla on teille ehdotus. Tehkää itsestänne varjo-CV. Löydätte itsestänne parhaat puolenne. Ota haaste vastaan.

Tiedättekö mikä on varjo-CV? Siihen kootaan kaikki sellaiset merkittävät saavutukset, jotka tuottavat itselle tai läheisille hyvää mieltä, mutta joilla ei ole sijaa virallisessa ansioluettelossa oppiarvojen ja luottamustoimien joukossa. Mutta mistäpä sitä toisaalta tietää, korttitemppujen osaaminen tai taito kiivetä köyttä jumppasalin kattoon voi ratkaista työnhaun eduksesi, jos vastapuoli itse tykkää näistä asioista.

Varjo-CV:n määritelmä ei tule Encyclopedia Britannicasta. Kuulin sen vaimoni enolta, Antti Jännekseltä, joka on joviaalin elämän syvä ymmärtäjä ja kova innostumaan kaikenlaisesta, mitä suurin osa meistä taviksista ei tajua arvostaa.

 

Varjo-CV kirjoitetaan muistutukseksi

itselle siitä, kuinka hyvä tyyppi on

Kun elämä mätkii tiskirätillä naamalle, olo on riittämätön ja mitätön, silloin kaivetaan esiin Varjo CV ja huomataan, kuinka hemmetin hyviä sitä ollaankaan. Kuinka paljon sitä osaakaan sellaista, mitä muut eivät!

Varjo-CV kirjoitetaan siis omaksi iloksi. En tosin tiedä, vaikka se olisikin osa psykiatrien työkalulaatikkoa siinä missä taideterapia ja tuuleen huutelukin.

Mutta millaisia asioita omalle varjo-CV:lleni tulisi? Ja kehtaako niitä edes esitellä suuremmalle yleisölle? Mutta koska tärkeintä on, että olen niissä omasta mielestäni hyvä, niin väliäkös sillä.

Katsotaan. Ehkäpä kymmenen kohtaa olisi riittävä laajuus.  Varjo-CV Antti Einiö on tässä.

 

1 Hotellien löytäminen ja matkaopashommat ylipäänsä

Hyvällä vaistolla löytyvät niin hotellit, ravintolat kuin wieninleikkeet. Tästä minua ovat kehuneet muutkin kuin vaimo (huom. vaimo ei laske wieninleikettä erityiseduksi).

IMG_6108
Jaevla Ålesund.

2 Osaan penkata

Voimailu ei ole toinen nimeni, mutta näin myöhäisoppineenakin olen hyvässä ja kärsivällisessä Suski Mantilan opetuksessa oppinut tekemään penkkipunnerruksen niin, että kehtaan tehdä sen millä salilla tahansa. Painojen määrällä ei ole niin väliä tässä kohtaa.

IMG_2947
Tekniikka-corner.

3 Osaan graavata kalan

Sen yhden kerran jälkeen, kun tein kaverin lohesta tönkkösuolattua Tenolla vuonna 1985, olen oppinut suolaamaan kalan sopivan kevyellä kädellä. Fileistäkin syntyy sellaisia, että jäljellejääneistä ruodoista paistaa päivä läpi.

IMG_6504
Kaverikin osaa. Teemu Suvanto näyttää mallia.

4 Osaan tik-tokata

Luontaisen rytmitajuttomana olen valmis heittäytymään lasteni iloksi sosiaalisen median tarjoamiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Minulla olisi mahdollisuus nousta globaaliksi nano-fameksi, mutta piilottelen vielä kynttilääni vakan alla. Alla tyylinäytettä vuodelta 2016 Musicly-videosta, Tik-Tokin edeltäjästä.

5 ”Seurassani ei ikävysty kukaan.”

Kuten Vakuutusyhtiö Turman asiamies Seraphion Lampion sanoi Anatole-enostaan Tintti-kirjassa Tuhatkaunon tapaus: ”Seurassani ei ikävysty kukaan, vuoden takuu.” Saattaa kyllä riippua vähän seurasta. Osaan myös mököttää.

IMG_3905

6 Löydän kaikki vaimon ja lasten hukkaamat tavarat

Miksi? En tosiaan tiedä, mutta jotenkin vain osaan etsiä niitä oikeista paikoista. Tai rekisteröisinkö kaikkea näkemääni tiedostamatta. Tärkeä taito, josta on ollut iloa monesti.

 

7 Osaan keittää kahvia ainakin kymmenellä tavalla

Moni ei osaa keittää kahvia edes Mocca-Masterilla. Minä osaan keittää sen lisäksi pannukahvit, nokipannukahvit, mutterikahvit, Pavoni-pressot, Presso-kahvit, Air Press -kahvit, japanialaiset suodatinkahvit, Nespresso-nappikahvit ja vielä turkkilaiset kahvit. Lisäksi osaan pelästyttää kahvin.

 

Ammattilaisilta voi oppia aina. Ohessa kalakaverini Erik Lier näyttää, miten pannukahvi tarjoillaan.

Sain aikanani Kotitaloudesta numeroksi täyden kympin, kun keitin vanhempainillassa onnistuneesti kahvit sadan hengen porukalle 20 litran kattilassa. Useampaan otteeseen.

 

8 Osaan tehdä hyvää perunamuusia

Lasten mielestä, etenkin kun he olivat pieniä, isän muusi oli aina parasta. Voin nyt paljastaa miksi. Kyllä siitä hyvää tulee, kun tekee sen kokomaitoon ja vatkaa sekaan tarpeeksi voita.

 

9 Maastaveto menee luonnostaan

Lisää salihommia. Olen luonnonlahjakkuus maastavedossa. Kaikkea muuta on saanut harjoitella vuosikausia edes hyväksyttävään suoritukseen, mutta maastaveto luonnistui alusta asti.

Jalanheiluttelukin toimii. Tässä vielä haastavassa parikoreografiassa mukana Kari ”Puujalka” Eilola.

10 Osaan melkein vetää moonwalkia

Ainakin se on kauhean hauskaa lasteni mielestä ja se on tässä kohtaa tärkeintä.  Harmi kun ei löytynyt omista taidoista videota, mutta katsokaa vaikka tämä

Siinä sitä esimerkkiä.

Panen vielä yhden bonuksen loppuun ja se on kyllä aika tärkeä.

 

11 Osaan nauraa itselleni

IMG_5171

 

Tehkää oma lista ja samalla itsestänne parempia. Ainakin omasta mielestänne.