Taitelija Hanna Vihriälä on maalannut viiltävän freskon unelmastani. Hän on tehnyt sen ripustamalla valkoisia ja kullanvärisiä surusidontanauhoja G-Mersun muotoon.
Luin Vihriälän teoksesta viime lauantain Hesarista. Jutussa kerrottiin, että taiteilija kehottaa teoksellaan itse kutakin arvioimaan millaisia asioita tulee tavoitella ja missä määrin? Ja entä jos nuo halut eivät vastaa edes omia arvoja?
Hyviä kysymyksiä. Mutta etenkin minua hämmensi arvioinnin yllykkeeksi valittu objekti. G-Mersu. Se on ikiaikainen haaveeni, jonka ymmärrän samalla tuotteena täydeksi järjettömyydeksi.
Maailman kalleimpiin lukeutuva maasturi, joka on varustettu aivan liian hyvällä tekniikalla 99 %:lle sen käyttäjistä. Hinta 200 000 – 350 000 euroa (kalleimman 4×4 Hoch -mallin maahantuoja on jättänyt hienotunteisesti hinnoittelematta) Suomessa takaa, että auto on vain ja ainoastaan luksussymboli kaikille muille paitsi Karhuryhmälle, ja sekin ajaa omaa panssaroitua versiotaan verovaroilla. Ja on G-Mersu älytön ostos Saksankin hinnoilla. Mitä nyt olen nähnyt G-Mersuja vaikkapa Hampurissa, useimmat niistä eivät näytä siltä, että niillä olisi ajettu metriäkään maastossa. Alpeillekin pääsee vuoristotietä ylös vaikka nelivetoisella Fiat Pandalla. Miksi kenenkään pitäisi haluta G-Mersua?
Varmaan samasta syystä kuin ihminen haluaa hienon kellon. Halvastakin näkee aikaa, mutta täydellisesti toimiva kaunis hienomekaniikkatuote hivelee silmää ja tuottaa iloa omistaa – jos sellaiseen on varaa.
Itse en ole edes koskaan ajatellut haluavani tuliterää G-Mersua. Kymmenen vuotta vanha, vaikka vähän kolhujakin saanut malli, edustaa enemmän romanttista haavekuvaani itsestäni ajamassa jyrkkää kivistä polkua alas lohijoen rantaan jossain Norjan vuoristoseudulla. Ei se toki hankinnasta sen järkevämpää tee, jos samalla hinnalla saa tuliterän hybridi MB GLC:n (tai jonkun muun merkin, se ei ole asian kannalta relevanttia).
Vihriälän teos on täyttänyt tehtävänsä taitelijan näkökulmasta, koska se on saanut minut pohtimaan omia arvojani.
Tosin jos G-Mersun sijaan teoksessa olisi ollut Ferrari, en olisi vaivautunut tähän pohdintaan. Niin pienestä on kiinni, miten taide koskettaa.
Mietin myös, miksi taiteilija itse haaveilee G-Mersusta? Miten se on häntä koskettanut? Miksi se edustaa hänelle turhuuden huipentumaa? Tai unelmien täyttymystä.
En todennäköisesti koskaan tule hankkimaan G-Mersua, mutta silti se on jonkin haavemaailman symboli aina elämässäni. Ehkä se kuvaa konservatiivista maailmankuvaani. Automalli, jonka kori uudistuu 40 vuoden välein edustaa minulle pysyvyyttä tässä koko ajan pöljemmäksi menevässä maailmassa.
Olen vakaasti sitä mieltä, että uuden G-Mersun vain kaupunkiautoksi ja/tai statussymboliksi hankkivan täytyy olla hullu. Millaisen mielikuvan se antaa ostajastaan? Varmaankin nolon.
En edes ryhdy pohtimaan auton ympäristöimagoa.
Silti, jos joskus voitan 10 miljoonaa Lotossa, aion ensimmäisenä tekonani tilata G-Mersun. Kaikilla herkuilla.
Mykistävä taideteos
Edellisen kirjoitettuani lähdin katsomaan itse taideteosta Forum Boxiin, Helsingin Hietalahteen.
Teos oli mykistävä. Paljon hienompi kuin ikinä olisin uskonut. Valko-kultaiset, katosta riippuvat surusidontanauhat muodostivat kolmiulotteisen kuvan G-Mersusta. Ihan kuin oikea auto olisi seisonut harson takana.
En ole juuri ollut tilataideteosten ystävä, mutta tämä teos häikäisi minut. Haluaisin saada sen, en tosin tiedä mihin sen laittaisin. Täytynee siis tyytyä vain ottamaan teoksesta valokuva ja kehystää se seinälle.
Näyttelystä löysin myös vastauksia aiemmin esittämiini kysymyksiin. Minua hämmensi taiteilijan kirjoittama perustelu, miksi hän oli valinnut haluamisensa kohteeksi juuri G-Mersun. Hämmensi siksi, että teksti oli melko lailla saman sisältöistä, kuin mitä itse kirjoitin tämän postauksen alussa.
”Näyttely rakentuu Mercedes Benz G-mallin ympärille. Ajatteluani on ohjannut oma haluamisen ja luopumisen välinen tasapainoilu, mutta myös huomio siitä, mitä yhteiskunnassamme on moraalisesti hyväksyttävää tavoitella ja mikä on pelkästään noloa.”
”Mercedes Benz G-mallia ehkä parhaiten kuvaava adjektiivi on järjettömyys. Mersun G-malli on pöyristyttävän kallis erikoismaastoauto, jolla pääsee läpi mahdottomilta tuntuvilta paikoista. Jos voisin valita minkä tahansa auton, valitsisin tämän.”
Minä jostain syystä kuvittelen, että taiteilijat ovat hyvin tiedostavaa sakkia ja siksi tuntuu oudolta, että 48-vuotiaalla tamperelaisella kuvataitelijalla on sama kohde turhien ja tarpeettomien haaveiden symbolina, kuin häntä kymmenen vuotta vanhemmalla helsinkiläisellä mainosmiehellä.
”Omassa, aika keskiluokkaisessa, elinpiirissäni kukaan ei kyseenalaista, etteikö asuntolainan säännöllinen lyhentäminen olisi tärkeämpää kuin tuntemattoman hädänalaisen auttaminen tai ympäristön tulevaisuuden turvaaminen. On asioita, joiden epätasapainon tunnistan, mutta niitä ei ole tapana hämmästellä joogatunnin jälkeen vegaanisella aamupalalla. Mielipiteitä on paljon ja niitä jaetaan, enkä väitä, ettenkö pelkäisi kasvojeni menettämistä omassa yhteisössäni. Epäilen silti, että vielä enemmän pelkään omaa sokeuttani. Surusidontanauhoista muodostuva Mercedes G on temppeli, haave ja harha. Auton idea ei sisällä millään tavoin omia arvojani, saati elämäni realiteetteja, mutta jotain haluamisen kierteestä siihen tiivistyy.”
Itse mietin myös pitääkö haaveen olla saavuttamaton, jotta haave olisi tarpeeksi iso? Periaatteessa pystyisin G-Mersun hankkimaan, ainakin käytettynä, mutta silti haaveen toteuttaminen olisi järjetön teko. Ja samalla, mistä sellainen ihminen enää haaveilee, jolla on varaa ostaa mitä tahansa? Eiväthän kaikki haaveet tietenkään ole materialistisia. Onnellisemmasta elämästä haaveilee rikkainkin ihminen. Ehkä olen materialisti, sillä haaveilen mieluummin G-Mersusta kuin maailmanrauhasta. G-Mersun hankinta voi kohdallani joskus toteutua, maailmanrauha ei.
”Ehkä saan joskus mahdollisuuden ainakin ajaa unelmieni autoa. Se on varmasti upeaa. Koenko silloin, että pystyn mihin vain? Esteet katoavat, kaikki on mahdollista. Onko maailmankuvani sellainen, että materia ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se auttaa?”
Mercedes-Benz G 4×4 Hoch eli tavallista korkeammalla maavaralla varustettu malli hotellin Arlbergin pihalla Lechissä. Auto kuulunee pysäköidä kiven päälle.
Itse olen ajatellut ratkaista ristiriitaisen suhteeni G-Mersuun niin, että 60-vuotispäivilläni lennän Müncheniin ja vuokraan G-Mersun viikonlopuksi. Ajan sillä Itävallan vuoristoon, vaikkapa Lechin alppikylään, jossa kukaan ei kiinnitä auton prameuteen liikaa huomioita. Sitten haave on koettu. Mutta tuo kokeminen vaatii selkeästi rationaalisen syyn, luvan hullutella. Sellainen on pyöreä merkkipäivä. Silloin saa tuhlata tyhmyyksiin ilman, että tarvitsee pelätä ympäristön moralisointia.
Yhtä kaikki, yksikään taideteos ei ole saanut minua yhtä syvällisiin pohdintoihin. Kiitos siitä Hanna Vihriälä. Äläkä luovu unelmistasi, kuinka hulluja ne ovatkin.
Sitaatit Hanna Vihriälä (G-Mersu, näyttelyseloste)
Teos esillä 6.2. asti Forum Boxissa, forumbox.fi Ilmainen sisäänpääsy
Kun ei koronan vuoksi pääse kalaan, niin hatuttaa niin vietävästi. Ja kun ei voi kirjoittaa blogiin kalastuksesta, niin kirjoitetaan sitten kalahatuista.
Kalastushattu on enemmän kuin päähine. Totta kai sen tehtävänä on myös suojata päätä epäonnistuneelta heitolta, auringolta ja hyttysiltä. Mutta kalastushattu on myös taikakalu. Talismaani, joka tuo onnea. Hattu, joka on ollut päässä ennätyskalan iskiessä, ei hevin vaihdu uuteen. Ja toki hattu kuvaa persoonallisuuttasi kalastajana, oletko jäykkälippainen rokkenroll-mies vai piipputupakan hajuinen tweedveijari brittikotsassasi. Vai perinteinen lippismies, jonka lippiksen painatus kertoo, missä on kalastettu tai mitä brändiä kannatetaan.
Stetsoni ja ensimmäinen titti Repparilta.
Oma kalastushattuhistoriani on vähintäänkin kirjava. Neljään hattutyyppiin liittyy vahvoja muistoja ennätysten muodossa, silti olen raskinut vaihtaa tyyliä vuosikymmenten aikana. Kun aloitin perhokalastuksen 1980-luvulla, muodissa olivat nuuskamuikkustyyppiset huopahatut. Äijät, tai poikiahan me silloin olimme, kulkivat kuin entisaikojen tukkilaiset lerppuvine hatunlierineen.
Oma hattuni taisi olla peräisin partioajoilta. Kun kaverini koira Pulivari, iso berhardilainen, pisteli yksissä mökkibileissä hatun poskeensa, piti hommata uusi. Rakastava tuore tyttöystäväni antoi syntymäpäivälahjaksi aidon Stetsonin, joka oli ehkäpä ylimitoitettu pomppaus lierihattutyylin toiseen äärilaitaan. Pidin sitä kuitenkin monta vuotta ja se ansaitsee tulla mainituksi, koska samainen Stetson oli päässäni saadessani ensimmäisen loheni (titti, 1,3 kg) Repparfjordilta noin vuonna 1991.
Pikkuhiljaa muoti ajoi ohi frisbeen mallisista lierihatuista ja siirryimme tavallisiin lippiksiin.
Vuosituhannen vaihduttua kävin muutaman kerran New Yorkissa ja kukapa perhokalastaja ei vierailisi silloin Urban Anglerissa. Tietysti ostin sieltä lippiksen, jota käytin ahkeraan, jotta kaikki näkisivät minun käyneen New Yorkissa. Nyttemmin UA-lippiksiä on jo muutama, mutta en käytä niitä, koska en halua kenenkään luulevan, että olen amerikkalainen. Noihin lippiksiin ei liity kummempia kalastusmuistoja. Vähän tyhjänpyyntiä Namsenilla.
Hassu hattu, mutta etualalla hyvä kela by Kevin Rowland. Sekä Ilmeisesti Rantalan Tapsan reseptillä tehty Hooker-perho, joka ei onnistunut houkuttelemaan tällä reissulla isompaa kalaa.
Seuraava parempi saamahattu tuli hankittua Lönkan Tyrskytaimensta. Se oli Scottin sininen lippis. Se oli paitsi tyylikäs, myös mukavaa kangasta – ja toi kalaakin. Pahoin virttynyt lersa oli mukana 50-vuotisreissulla Oregonin Deschutes-joella. Nihkeän alun jälkeen kaivoin sen päähän ja johan kolahti. Ensin 86-senttinen steelhead ja seuraavana päivänä 95-senttinen steelhead, joka painoi 8-9 kiloa. Tuon kokoiset kalat ovat harvinaisia ja kauheita taisteljoita. Tämäkin vapautti lopulta itsensä hyppäämällä haavista ja katkomalla perukkeen (kala oli mitattu ja valmistauduimme juuri poseerauskuviin, laskin haavia vähän liian alas ja enempää ei tarvittu). Scottin hattu on vahvaa A-ryhmää, mutta jo niin ruokottomaksi kulunut, että sen voi kaivaa esiin enää vain äärimmäisessä hätätapauksessa.
Deschutesin Steelhead ja omassa päässä legendaarin Scottin sininen. Kuva: Kimmo Korhonen.
Samalla reissulla ostin Hood Riverin kalastusliikkeestä ystäväni Jeff Hickman Fish the Swing -kalastusfirmaa promoavan jäykkälippaisen komistuksen. Minua se ei komistanut, joten hattu on jäänyt pölyttymään kaapin perille. Ikinä ei pidä mennä suoraan viinibaarista kalastusliikkeeseen…
Englantilainen koulukunta
Jossain vaiheessa ollessani Reisalla sain päähäni Tampereen miesten tyyliä seuratessani, että pitää olla brittimallinen tweedhattu, kun ikääkin alkaa karttua. Sovittelin kesällä Tampereen Laukontorin Coutry & Leisure -henkisessä myymälässä Barbourin hattuja, jotka olivat sopivasti alessakin. Mukaan tarttui yksi samettinen hattu ja toinen tweed-versio.
Vähän liian pieni samettihattu päässä saa isoja haukia, mutta näyttää tyhmältä. Urpouden kruunaa täysin kalankäsittelyyn sopimaton nostohanska, kun ei sattunut olemaan isoa haavia mukana tunturissa.
Olin kovinkin tyytyväinen uudistuneeseen olemukseeni, vaikka hattu ei ihan suoraan passannutkaan moderniin goretex-sotisopaan. Pitäisi hankkia vielä Hardyn öljykangasperhokalastustakki ja bambuvapa, niin kokonaisuus olisi täydellinen. Ne tuli hankittua, mutta kokonaisuus ei ollut täydellinen. Ehkä minä en sopinut siihen. Mutta jotain taikaa tweed-hatussa oli, sillä se päässä sain ensimmäisen yli 10-kiloisen loheni. Kala oli tarkemmin sanottuna 108 cm eli noin 12,5 kg. Paikkana Lakselv.
Siis eipä muuta kuin tweed-hattu vielä tiivimmin korville ja vielä isomman kalan perään. Ajoin Lakselvilla seuraavalle poolille, Pahanmukkaan. Siellä törmäsin hämmästyksekseni vanhaan kaveriini Antti Rotkoon, jolla oli tismalleen samanlainen hattu päässään. Kuulemma heidän koko Tenon porukkansa oli hankkinut samanlaiset. Onnittelin itseäni kehnosta valinnasta, mutta en nyt vielä raskinut luopua ennätyshatustani.
Antti ja Antti. Hattu ja Hattu. Kuin kaksi marjaa.
Tein sen vasta seuraavana vuonna Altalla. Oppaamme ja venemiehemme, hieman iäkkäämpi karhumainen Kjell, sanoi heti tavatessamme: ”Jasso, han har Micke Frödin hatten på”. Ilmeisesti sen enempää Micke F. kuin tweed-hattu ei ollut Kjellin makuun. Pidin hattua sinnikkäästi, mutta kalaa ei tullut yhtä tittiä enempää, jonka sain lopulta ihan viimeisen tunnin aikana. Ehkä hattu pelasti reissun tai sitten olisi pitänyt kaivaa Scottin taikalakki jo aikaisemmin esiin.
Kjell neuvoo ja Antti katsoo Micke-hatten päässä.
Lähtiessä kävimme kalakaverini Suvannon Teemun kanssa ostamassa Altan kalastusyhdistyksen toimistosta viralliset Alta-lippikset, jotta kaikki näkisivät, että olemme olleet Altalla kalassa. Lippis on kyllä hyvä. Pitkä lippa ja kuminauhakiristys, jonka ansiosta taakse ei jää hyttysten tikattavaa aukkoa. Kuitenkaan Alta-lippistä ei ole tullut pidettyä kalastaessa, koska minusta tuntuu, että kaikki ajattelevat, että pidän sitä siksi, että muut näkevät minun olleen kalassa Altalla. Lippis on kuitenkin facebook-profiilikuvassani. Jotta kaikki näkevät, että olen käynyt kalassa Altalla.
Kalaturistit uudet hatut päässä. Tuttu lentoemäntä ihmetteli miksi poseeraan lentäjänlakki päässä lohijoella. Niin minäkin.
Altan jälkeen olin siis lipaton mies. Micke Tweed -hattu oli menettänyt tehonsa ja tyylinsä. Alta-lippis tuntui liian brassailevalta. Siispä kauppaan. Sieltä löytyi Simmsin ruskea vahakankaasta tehty lippis, johon ihastuin heti. Kangaskin oli tavanomaista vettä hylkivämpää. Uuden lippiksen kanssa kalantulo on parantunut tasaiseen tahtiin. Voi olla, että samaan aikaan on tullut kalastuspäiviäkin lisää ja joella enemmän kalastusta kuin hattu päässä nuotiolla filosofointia, mutta yhtä kaikki. Simmsin vahakangashattu on ylivoimaisesti kärjessä taikakaluosastolla. Yksin viime vuonna sen tiliin on kertynyt jo seitsemän lohiluokan kalaa – ja toistaiseksi isoin kalani, jonka pituus oli 111 cm eli noin 13,5 kg.
Videokuvakaappaus enkkakalasta ja parhaiten perforvoivasta Simmsin lippiksestä.Paikka Aunan eli nykyinen Grindal Lodge ja IGD-pool.
Lopuksi sanoisin: uskokoon hattutaikoihin kuka haluaa, yksi asia on varma. Ilman hattua perhokalastaja näyttää amatööriltä. Väärä hattu päässä voi näyttää urpolta, mutta parempi sekin. Ohessa vielä yksi kuva, kun ukko näyttää tosi tyhmältä. Tällainen saatiin aikaan Laksilla Korhosen Kimmon kanssa, kun ei viiteen päivään tullut kalaa ja ruvettiin miesmalli-hommin. Olisi ollut parempi jatkaa kalahommia.
Monien mielestä kela on lähinnä siimavarasto. Kela kuin kela, pääasia että siihen mahtuu tarpeeksi siimaa. Kelalla soisi kuitenkin olevan tiettyjä perusominaisuuksia, joihin voi luottaa. Koneisto pitää olla suojattu lialta ja hiekanmurusilta, (peruke)siima ei saa luiskahtaa puolan ja kelan välistä ja jos jarru ei ole huoltovapaa, niin ainakin sen pitää olla helposti huollettava.
Jotkut suhtautuvat kelaan käytännöllisesti ja hankkivat vain hinta-laatu-suhteessa niin sanotusti soivan pelin. Toisille kela on myös ylellisyyskappale, vähän kuin kello.
On kiva omistaa hienoja keloja. Tosin niitä ei voi käyttää enempää kuin yhtä kerrallaan, mutta kuitenkin. Niitä voi talvisaikaan hiplata ja kuulostella miten räikkä murisee, kun nykäisee siimaa ulos. Television ääressä koko perheen iloksi.
Talven pitkinä tunteina kalastuskautta odotellessa saattaa innostua pikkuviineissä panostamaan tarpeettomaan arvokkaaseenkin siimavarastoon. Minullakin on sellaisia muutama, kun noita pitkiä talvia harrastuksen parissa on jo kertynyt yli 30.
Kevin Rowlandin tekemä kela ja Tiborin Spey Altan jokiveneessä.
Viime kesänä sain kuitenkin opetuksen kelan toimivuuden tärkeydestä. Kalastin Norjassa isolla joella 14-jalkaisella vavalla, jossa minulla oli Tiborin Spey -kela. Hankittu jonain talven pitkänä tuntina noin 15 vuotta sitten. Hieno kela ja on pelannut hyvin. Ei siinä mitään. Mutta yksi vika siinä on.
Kelan ja puolan väliin jää ikävä rako, josta ohuempi heittosiima tai rannari mahtuu luiskahtamaan ulos. Ehkäpä kyseinen kela on tarkoitettu 11-luokan siimalle ja minä heitin 9-luokkaisella, joka on selvästi ohuempi. Olin vaihtanut Tiborin vapaani, koska eräästä toisesta kelasta oli taas pettänyt jarru (korkin vahaus, mutta siitä myöhemmin).
Siinä minä olin keskellä poolia, heittosiima kiertyneenä kelan poikittaispuolan ympäri. Siima kireällä lenkillä puola ei siis liikkunut suuntaan tai toiseen. Tietysti siimaa pystyi lypsämään ulos sentti kerrallaan, mutta se ei toimi, jos kala ottaa siiman viedäkseen. Pohdin hetken irrotanko puolan, jotta saan hivutettua siiman takaisin oikealle radalleen. Ei iso juttu, mutta riski siitä, että kelan nuppi puolaa avatessa tippuu veteen, on aina olemassa (näin on käynyt aiemmin). Ja samaan aikaan näen nousulohen hyppäävän edessäni.
Mitä fiksu ihminen tekee tällaisessa tilanteessa? Alkaa irrottamaan puolaa vedessä saadakseen siiman juoksemaan kunnolla vai kahlaa rantaan ja laittaa siellä varusteet kuntoon? Minä en tehnyt kumpaakaan, vaan päätin heittää vielä kerran. Todennäköisyydet, että kala iskisi muuten kehnona kalapäivänä juuri tuolla heitolla olivat mielestäni olemattomat.
Mutta niin se lohi vain iski. Seurasi hetken verran ankataa tenkara-henkistä rimpuilua, muutaman kilon lohi siiman päässä ja siima kireäksi lukittuna. Yritin tittikalastajan tyyliin pakittaa vauhdilla rannalle ja ottaa kalan niin sanotusti raakana sisään, mutta eihän se onnistunut, kun riuttaakin oli takana kahlattavaksi melkein 30 metriä. Kala irtosi. Onneksi ei ollut isompi.
Rantaan päästyäni aloin pohtia perhokelan merkitystä uudemman kerran. Minulla on ollut samanlaisia siiman puolaltaluiskahtamisia myös pienemmän Tiborini kanssa. En tiedä miten Amerikan veijarit homman hanskaavat, mutta luotto kelaan on nyt heikoilla.
Vanhan liiton S-kampiset
Kutsun noita nyt tuolla nimellä, kun en parempaa keksi. Minulla on kaksi käsintehtyä kelaa, jotka uutena ovat toimineet kuin enkelikellot, mutta ongelmia on tullut esiin tällaiselle kädettömälle huoltomiehelle viiden vuoden käytön jälkeen. Mikään kelahan ei ole täysin huoltovapaa, kun sille tulee tarpeeksi ikää. Kelan purkaminen on kuin kellon purkamista. Onneksi osia on vähemmän, mutta teknisesti lahjaton saa nekin helposti väärän järjestykseen.
Bo Mohlin EM Salmon laatikossaan.
Ensimmäinen ongelma tuli Bo Mohlin Em Salmon – kelan kanssa. Jarrusta rikkoontui joku osa, jota en vieläkään tiedä mikä se oli. Kela helisi ravistaessa. Eipä siis muuta kuin lähettämään kelaa Bo Mohlinille. Ongelmaksi koitui se, että Bo on jo melko iäkäs ja käytännössä lopettanut hommat. Ja erittäin huono vastaamaan yhteydenottoihin, joka liittynee myös korkeaan ikään. Lukemattomien yritysten kautta sain hänet – tai itse asiassa hänen Hollannissa asuvan poikansa – kiinni ja Bo lupasi korjata kelani. Kela lähti Ruotsiin ja talvi meni patistellessa Bota lähettämään korjattu kela takasin. Loppujen lopuksi hänen poikansa lähetti kelan minulle Hollannista kesän kynnyksellä… Ymmärrän täysin tilanteen, mutta se paljastaa myös näiden kelamestarien käsintekemien kelojen ongelman: huolto ja varaosien saaminen on vaikeampaa kuin tehdaskeloissa.
Em Salmon vielä kun se toimi. Kiinni Kevin Rowlandin bambuvassa.Kuva: Kimmo Korhonen.
Vaikka ei sekään ole aina helppoa ja halpaa. Olen yhden Tiborin kelanupin, en sitä pyöreää säätökiekkoa, vaan ihan ruuvin näköisen kiinnitysnupin, tiputtanut veteen. Ei hätää. Uuden voi tilata Amerikasta kahdeksalla dollarilla. Ainoa vaan, että päälle tuli 40 dollaria postimaksuja… Ehkäpä insinööritaitoisempi olisi älynnyt suoraan ostaa korvaavan ruuvin K-Raudasta 50 sentillä.
Korjaustilanteiden lisäksi painin siis kahdenlaisten pysyvien ongelmien kanssa, siimat luiskahtelevat kelalta ulos ja korkkijarrujen korkkeja pitäisi tuunata vaseliiniilla tasaisin väliajoin. Sekin voi kuulostaa sinällään helpolta – kunhan osaa purkaa ja koota kelat – mutta ei ole. Nimittäin yhden kelan korkkiin käytetään öljyä ja toiseen vaseliinia, kolmanteen toisenlaista vesivaseliinia. Pitää tietää mitä mihinkin laittaa. Ja vaseliinia ei taas ei rautakaupasta saa kuin yhtä laatua ja se ei ole sitä parasta, itse asiassa ei edes lähelläkään oikeaa. Sain 50-vuotislahjaksi Kevin Rowlandin tekemän kelan, joka on varsin hieno peli ja hyvin palvellut. Kiitos vielä kerran lahjasta pojat! Mutta pojat olivat unohtaneet kertoa minulle, että korkkia pitää rasvata ja etenkin unohtaneet antaa minulle Kevinin kelapakettiin liittämän vaseliinipussin. Pikkuhiljaa korkki alkoi kuivua ja kuivuminen ilmenee kummallisena jarrun pykimisenä. Jarrun pykiminen ilmeni ensimmäisen kerran tietysti taas keskellä jokea kalan ollessa kiinni. Kela löi pari kierrosta tyhjää kesken ennätyskalani väsyttelyn. Heittosiiman ohut häntäpää teki samalla puolalle lenkin elikkäs solmutyyppisen sotkun. Tarkkasilmäiset voivat huomata tilanteen väsyttelystä julkaisemassani youtube-videossa IGD Pool Salmon 13,5 kg. Oli hyvin lähellä, etten menettänyt ennätyskalaani puolalle tulleen sotkun vuoksi, mutta onneksi kala ei innostunut vetämään uudemman kerran pitkiä syöksyjä ja sain pidettyä sotkun puolalla.
Taas voidaan sanoa: onpa tyhmä jätkä, kun ei ymmärrä, että totta kai kelan korkkia pitää rasvata tasaisin väliajoin. Siihen sanon, että on aika paljon asioita, joita ei ymmärrä, jos ei kukaan kerro. Niitä pitää näemmä oppia kantapään kautta. Jos joku tietää kuka tällaisia vanhoja erikoiskeloja huoltaa, niin vinkatkaa. Minulle ei tulisi esimerkiksi mieleenkään ruveta itse avaamaan jotakin Bogdania. ( No tuo ongelma on lähinnä teoreettinen Bogdanin nykyisen hintatason tietäen…)
Kevinin kelaan kuuluu onneksi ikuinen huoltopalvelu. Sain äsken kelan takaisin ja kesän murheiden syyt alkoivat selvitä. Jarrun korkki oli kuivunut kelvottomaksi, joko siihen oli mennyt jostain syystä likaa tai sitten olin laittanut siihen väärää vaseliinia. Toivotaan, että seuraavat viisi vuotta menevät paremmin. Nyt on ainakin oikeaa tekijän toimittavaa rasvaa tallessa.
Mikä on hyvä kela?
Tähän voinee vastata, että mikä tahansa. Kaikki nykyiset autotkin ovat hyviä. Mutta toiset ovat laadukkaampia kuin toiset. Tämä juttu ei sisällä maksettua sisältöyhteistyötä ja mainitut merkit ja mahdolliset suositukset perustuvat omiin ja kavereiden kokemuksiin. Kokemuksia lienee maksimissaan 10 %:sta markkinoilla olevista kelamerkeistä, joten mikään kattava analyysi tämä ei ole. (Jos tämä juttu kirvoittaa keskustelua, voidaan myös sopia yhdessä ettei käytetä aikaa ämpärimuovista prässättyjen halpiskelojen haukkumiseen. Ne menevät vertailussa neukkuautokategoriaan ja niiden analysointiin on turha haaskata aikaa).
Vanha kunnon Bringsen Grilse vanhan ajan tappokuvassa Varzinalla. (Yhden n. 50 cm kalan sai silloinkin ottaa ns. kotikalaksi.)
Luotettavimpia kelojani ovat olleet vanhat (80-90-luvun) Bringsenin Black Shadowt. Tosin niissäkin oli omat ongelmansa. Uutena puolan kiinnitysrengasta oli vaikea kiristää tai toisin sanoen se ei puraissut pitävästi metalliin, ihan kuin alumiinivanteiden pultit uusissa vanteissa. Kerran on tippunut ensin kiristysrengas ja sitten puola veteen kesken väsyttelyn. Ja joltain on tippunut kelan nuppi. Joillain on myös mennyt hiekan jyvä jarrun hammaspyörään ja koko kela leikannut kiinni. Kelan jarrumekanismi, kun ei ole kotelolla suojattu. Tuossa mielessä kelat ovat kehittyneet paljon. Bringsenit ovat myös myös nykykeloihin verrattuna melkoisen painavia ja ne ovat siirtyneet minulle lähinnä varakeloiksi.
Aiemmin mainittu Bo Mohlin taitaa myös jäädä koristeeksi kirjahyllyyn. Vaikka Bo sen korjasi jarrun, niin viime kesän käytön jälkeen se ei enää tunnu kiristyvän kunnolla. Ellei kyse oli siinäkin korkin rasvauksesta. Ehkäpä avaan sen nyt rohkeasti itse…
Taimenkelaksi hommasin pari vuotta sitten Einarssonin plussan. Siitä on vain hyvää sanottavaa. Tosin Einarssonin hinnat ovat aika kovia, etenkin kun mennään lohikeloihin.
Einarsson meritaimenen kalastuksessa Fynillä.
Kasiluokan vavassa kelana on ollut Tiborin Everglades, joka on toiminut loistavasti. Vaikka siinäkin on tuo sama ikävä piirre, että puolan ja kelan rungon välissä on turhan paljon klappia ja siima tuppaa luiskahtamaan siitä välistä, etenkin perukesiima perhoa vavasta irrottaessa.
Kaiken kaikkiaan kelat vaativat siis jatkuvaa silmälläpitoa ja huoltoa. Ne eivät todellakaan ole mitään huolettomia siimavarastoja. Nyt kun talven pitkät tunnit alkavat taas lähestyä pohdin vakavissani modernin laajarunkoisen kelan hankkimista. Sellaisen, josta siima ei pääse luiskahtamaa kelan rungon ja puolan välistä, ja jonka jarru on suojattu lialta.
Hankintavertailussa ykkösehdokkaana on Danielssonin Control 8-13 lohikela. Se on hinnaltaan käsittämättömän edullinen kilpailijoihinsa verrattuna ja kuulemma erittäin hyvää laatua.
Lisäksi hankin tehokkaammat lähilasit ja koitan saada omin pikku kätösin purettua, rasvattua ja koottua vanhan liiton kelani. Kyllähän kuitenkin kaikki kamat täytyy rikata rannalle, kun ne ovat kerran olemassa. Paitsi jos joku haluaa ostaa Tiborin Speyn, niin pankaa viestiä. Saattaisin ehkä luopuakin, jos hinnasta sovitaan…
Artikkelin pääkuva: Kimmo Korhonen. Deschutes River Oregon. Kuvassa opas Jeff Hickman ja kirjoittaja mojovan steelheadin kanssa. Juuri 50-vuotislahjaksi saatu Kevin Rowlandin kela pääsi heti tulikasteeseen.
Kirjahyllyä siivotessa koitin poistaa kaikki kirjat, joita en aio lukea uudestaan. Pohtiessa, mitkä kirjoista luen taatusti uudestaan useammankin kerran, syntyi oma Top 34 -lista.
Kirjahyllyn siivoaminen eli tarkemmin sanottuna kirjojen imurointi pölystä on aikamoinen urakka. Pöly yskittää, kädet kuivuvat kirjoja käsitellessä ja yläosien imurointi imuri kainalossa jakkaralla seisten vaatii aikamoista akrobatiaa. Siksi hommaa ei tule tehtyä kovin usein. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa.
Osana siivoamisurakkaa oli (lähinnä vaimon vaatimuksesta) hankkiutua eroon sellaisista kirjoista, joita ei tule todennäköisesti luettua uudestaan. Kun olin poistanut hyllystä parikymmentä vaimon kirjaa (osa tuli takaisin), yritin tosissani miettiä mitkä ovat sellaisia kirjoja, joihin varmuudella palaan. Kirjat ovat minulle tärkeitä ja tykkään palata katsomaan sitä ja tätä sitaattia tai kirjan katkelmaa tuon tuostakin. Siksi en mielelläni lainaa kirjoja kenellekään.
Palaamiskriteerillä olisi voinut viedä kierrätyskeskukseen paljon enemmänkin kirjoja, vaikka Jari Tervon koko tuotannon, mutta ehkäpä tuleva polvi joskus innostuu siitä. Tai Henning Mankelin Wallandereista. Ehkä ne voi siirtää mökille. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajatkin on loppuun naurettu. En silti raskinut luopua niistäkään.
Lopulta sain poistettua hyllystä kaksi kassillista kirjoja. Ikävä kyllä hyvätkin kirjat ovat nykyään lähinnä ongelmajätettä, kun divarin pitäjät eivät jaksa innostua mistään, mikä ei liiku vauhdilla. Täysin ymmärrettävää sinänsä tänä digi- ja äänikirjojen aikana. Vanhan liiton paperilta lukijat käyvät vähiin. Mutta kuulemma kierrätyskeskus ottaa hyväkuntoisia kirjoja vastaan.
Tässä kirjojen arvottamisessa syntyi sitten sivutuotteena oma suosikkilista. Jos siitä on iloa jollekin uusien kirjojen ja kirjailijoiden löytämisessä, niin hyvä. Joillain kirjailijoilla on vahvaa esitystä läpi tuotannon, mutta listaan heiltä vain omasta mielestäni parhaat (oma tapani on kahlata läpi koko tuotanto, kun löydän uuden mieleisen kirjailijan).
Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan siten kun ne ovat hyllyssä vastaan tulleet. Minulla ei ole järjestyksen suhteen varsinaista logiikkaa, aakkos- tai värijärjestystä. Ehkä kielialueet olen pyrkinyt pitämään kasassa ja tietysti tietokirjat ominaan. Eikä tässä ole kyse kirja-arvosteluista, listaan vain omia suosikkejani. Sellaisia, joita omaan hyllyyn on päätynyt. Ja siellä pysynyt.
Joku voi myös ihmetellä, että hyllystä puuttuu sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin Philip Roth. Se johtuu taas siitä, että vaimoni kielsi ostamasta uusia kirjoja, ennen kuin raivaan hyllyyn tilaa poistamalla vanhoja. Rothit luin kirjaston kautta. Mutta nyt olisi tilaa uusille hankinnoille. Ensimmäisten joukossa voisi olla Marcel Proustin kymmenosainen Kadonnutta aikaa etsimässä -sarja. Se lienee kuitenkin maailmanhistorian hienoin kirjallinen suoritus, jos nyt yksi pitäisi nostaa yli muiden.
1. Alberto Moravia: Roomatar.
Moravian koko tuotanto on mieluisaa luettavaa, mutta jostain syystä Roomattaren vahva tarina on jäänyt päällimmäisenä mieleen. Samoin Kaksi naista, joka kertoo kahden naisen selviämisestä sotaa käyvässä Italiassa, jossa jokainen vastaantuleva mies on potentiaalinen uhka naisen siveydelle. Siististi sanottuna.
2. Hemingway: Nuoruuteni Pariisi.
Hemingwayn lyhytsanainen ja suoraviivainen tyyli on aina puhutellut, ja sen mukaan olen omaan kirjoitustyyliänikin kehittänyt. Paljon lyhyitä päälauseita ja on vähemmän vaaraa sortua pilkkuvirheisiin. Nuoruuteni Pariisissa kiehtovat etenkin kuvaukset reissuista Itävallan hiihtokeskuksiin ja ylipäänsä kurkistus kirjailijan omaan elämään.
3. Paul Auster: 4321.
Austerin kirjoista useimmat ovat turhan taiteellisia makuuni, mutta 4321 on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Jännä rakenne, saman ihmisen neljä erilaista elämänkaarta.
4. Thomas Mann: Taikavuori.
Thomas Mannin koko tuotanto on kovaa kamaa. Ei aina kovin helposti sulateltavaa, mutta putoaa kun on germanistisella mielenlaadulla. Taikavuoresta kiinnostuin aluksi siksi, että tapahtumat sijoittuivat Alpeille. Vanhempana kirjasta on löytynyt aina uusia ulottuvuuksia. Se kuvaa kiehtovasti, kuinka helppoa ihmisen on heittäytyä heikkouden virtaan ja antaa kohtalonsa muiden käsiin.
5. Herman Hesse: Alppien poika.
Lisää alppikirjallisuutta. Ei varmasti Hessen paras kirja, mutta minua kiinnostava. Eikä niin artsua kuin vaikka Arosusi.
6. Herman Broch: Luutnantti Pasenow eli Romantiikka 1888.
Ensimmäinen osa Brochin trilogiasta, joka kuvaa ihmisten harhailua ja unissakävelyä Euroopassa 1888 – 1918. Itse asiassa kirjat pitää lukea ja prosessoida kokonaisuutena. Muut osat ovat Kirjanpitäjä Esch eli Anarkia 1903 ja Liikemies Huguenau eli Asiallisuus 1918.
7. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan.
Pirullinen satiiri Neuvosto-Venäjän alkuajoilta, jossa kulkee rinnakkaiskertomuksena Jeesuksen ristiinnaulitseminen. Bulgakov taisi olla morfinisti, joka voi olla syy uskomattomille juonenkäänteille. Saman kirjailijan Valkokaarti on myös loistava kirja, joka kuvaa Venäjän vallankumousta vähemmän tunnetusta kulmasta eli valkoisten joukkojen silmin.
8. W.G. Sebald: Huimaus.
Sebaldin kirjat voisi joku lukea matkakirjojen luokkaan, mutta ennen kaikkea ne ovat kiehtovia sukelluksia Euroopan eri kolkkien historiaan. Mielelläni kirjoittaisin tällaisia itsekin lukemattomilta maailmanmatkoiltani, tai ainakin Euroopan-matkoilta. Jos vain osaisin.
9. Robert Musil: Mies vailla ominaisuuksia.
Yksi ns. fragmentoituneen kirjallisuuden klassikoita. Suomeksi sanottuna kirjassa ei ole juonesta tietoakaan, mutta siellä täällä on pätkiä, joiden lukeminen hykerryttää. Minua kiehtoo lisäksi kirjan sijoittuminen hapertuvan Itävalta-Unkarin keisarikunnan loppuvaiheisiin, vaikka mukana on ihan keksittyjä valtioitakin. Jotenkin tuo vanhan ja uuden ajan nivel on kiinnostava ajanjakso.
10. Karl Ove Knausgård: Taisteluni.
Kuusi osaa tajunnan virtaa Norjasta. Kohuttu ja parjattu omasta elämästään ammentava kertoja, jolla menee pääasiassa päin persettä. Silti jaksoin lukea Norja-fanina kaikki kuusi osaa, mukana on hyvää ajankuvaa eri vuosikymmeniltä. On kiinnostavaa lukea millaista oli nuoruus Norjassa suurin piirtein saman ikäisen kertojan silmin.
11. Asko Sahlberg: Yö nielee päivät.
Sahlberg on ruotsinsuomalainen, Göteborgiin asettunut kirjailija. Yö nielee päivät on todella vahva kuvaus siirtolaiselämästä ja sen muuttumisesta, kun Balkanin rosvot tulevat sotkemaan vanhojen suomalaiskonnien kuviot. Viinaa juodaan niin ammattimaisesti, että tulee krapula pelkästä lukemisesta. Sahlberg on muuten yllättävän monipuolinen kirjailija. Historialliset kirjat Herodes ja Pilatus ovat myös aivan loistavia.
12. Paavo Rintala: Pojat.
Kuuluisa elokuva on vielä parempi kirjana. Sukuni on Oulusta, joten kieli ja kaupunkikuvaukset tuovat lisää kiehtovuutta, muutenkin vahvaan sota-ajan siviilikuvaukseen.
13. Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus.
Kuka pystyy laittamaan Waltarin kirjat suosikkijärjestykseen? Ei kukaan. Tuotanto on niin iso ja monipuolinen. Suuret historialliset seikkailukertomukset puhuttelivat etenkin nuorempana ja Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta kertova Valtakunnan salaisuus on yksi suosikkejani.
14. Veikko Huovinen: Vapaita suhteita.
Huovinen on yksi suosikkikirjailijoistani ja Vapaita suhteita on humoristin tuotantoa parhaimmillaan. Nasakoita novelleita, kuten Viinankätkijä tai Vanhan juopon lähtö. Huovisen tapa kuvata ihmisten sopeutumista kohtaloihinsa on aivan ylivertaista. Huovinen ei koskaan halunnut olla in kirjallisissa seurapiireissä, vaan moukari hesalaisten vouhotuksia korpikirjailijana Kainuussa.
15. Georges Simenon: Maigret-sarja.
Psykologiset Maigret-jännärit ovat sellaista rikoskirjallisuutta, josta pidän. Ja täysin toista laitaa kuin nykyisin suosittu Nordic Noir, jossa toinen toistaan sadistisemmat murhaajat keksivät mitä perversseimpiä tapoja päästää ihmiset päiviltä. Komisario Maigretille rikollisetkin ovat ihmisiä ja heidän tekemänsä rikokset itse asiassa aika arkisia ongelmia, jotka pitää vain hoitaa pois kuleksimasta siinä missä muutkin työt. Hankin viime vuonna koko Maigret -sarjan, noin sata nidettä, jotka luin sitten parissa kuukaudessa putkeen. Tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle ja on mielenkiintoista nähdä miten Maigret-kirjojen tyyli muuttuu kovaksi keitetystä amerikkalaistyyppisestä rikosromaanista herkkupatojen äärellä tapahtuvaksi pohdiskeluksi. Pariisin ja ravintoloiden kuvaus on herkullista, mutta päinvastoin kuin yleisesti luullaan, valtaosa kirjoista tapahtuu ihan muualla. Etenkin alkuvaiheessa Maigret matkusti monesti muihin maihin ratkomaan asioita.
16. Thomas Bernhard: Vanhat mestarit.
Itävaltalainen Thomas Bernhard on melko synkkä kaveri, joka pohtii kirjoissaan alinomaa itsemurhan vapauttavaa vaikutusta. Vanhoilla päivillään tämä kirjallinen häirikkö kirjoitti sitten komediaksi luokiteltavan kirjan Vanhat mestarit, jota esitettiin kuluneena syksynä Suomessakin näytelmänä. Se on kyllä hauska. Etenkin jos tykkää sellaisesta analyysistä, missä vanhempi mies arvostelee nippuun kelvottomaksi muuttuneen kulttuuritarjonnan ja ylipäänsä ottaen valtion kansaa tyhmentävän vaikutuksen. Kerrassaan mainio on päähenkilön suuhun pantu paheksuva havainto ihmisistä, jotka tulevat Wienin taidehistorialliseen museoon ja yrittävät imaista sisäänsä yhdessä iltapäivässä koko länsimaisen taiteen historian sen sijaan että pyrkisivät ymmärtämään edes yhden taulun kunnolla. Sama pätee kirjallisuuteen, jostain kirjasta riittää että siinä on pari lausetta ja ajatusta, jotka vaikuttavat syvällisesti. Jokaista sivua ei ole pakko märehtiä loputtomiin tai ahmia koko kirjaa yhdeltä istumalta.
17. Joseph Roth: Radetzky-marssi.
Jälleen yksi kuvaus Itävalta-Unkarin raunioilta vanhenevan upseerin silmin. Mikä näissä vanhoissa Itävalta-kuvauksissa minua kiehtoo? Ja miksi juuri niin moni juutalainen kirjailija kirjoittaa näitä ajankuvauksia niin osuvasti? Ylipäänsä hämmästelen, miksi niin moni juutalainen kirjailija on makuuni. En ole millään tapaa uskovainen, joten siihen asia ei liity. Mutta miettikääpä kuinka moni maailman suurista kirjailijoista on juutalainen, alkaen amerikkalaisista kuten Auster, Roth, Doctorow ja Bellow…
18. Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa.
Lisää (juoppo)hullua kirjallisuutta Keski-Euroopasta. Tsekki Hasekin kirja on mielestäni maailman paras satiiri ja kirja, johon olen useimmin palannut. Ei tarvitse RaMaVitiä, kun ottaa Svejkin käteen. Se virkistää. Taas ollaan Itävalta-Unkarin pöhöttyneen ruumiin hautajaissaatossa. Mutta miten hauskasti Hasek sitä kuvaa, on aivan käsittämätöntä. Tämä saattaa olla viimeinen suuri yhteiskunnallisesti kriittinen kirja, jota kaikki kansanluokat lukivat yhtä innolla. Kirjasta tehtiin 1970-luvulla Suomessa radioteatterin esittämä kuunnelma, joka oli myös aivan huikea. Svejkinä meuhkasi Hannes Häyrinen.
19. Charles M. Schulz: Älä jännitä, Jaska Jokunen.
Pieni pyöreäpäinen poika ja koiransa Ressu. Tenavat ovat lastenkirjoja aikuisille. Purevaa elämänfilosofointia, josta tulee aina hyvälle tuulelle. Parhaimmillaan meno on sarjan puolessa välissä.
20. John Le Carre: Värisuora.
Tyylikästä agenttimeininkiä, jossa on kylmän sodan tuntu käsin kosketeltavissa. Kirjat, joissa on mukana vähäeleinen salaisen palvelun pomo George Smiley, ovat eniten makuuni, mutta muukin, etenkin vanhempi tuotanto toimii.
21. Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus.
Raittila on suosikkini suomalaisista nykykirjailijoista. Suosikkikirjani on itse asiassa Finlandia-palkinnon voittanut Canal Grande, mutta olen vissiin jossain mielenhäiriössä lainannut sen pois, joten se ei päätynyt kuvaan. Mutta Pamisoksen purkauksessa on samaa suoraviivaista menoa, jolla suomalainen mies laittaa maailman asiat järjestykseen.
22. Lars Sund: Colorado Avenue.
Sund kuvaa hienosti suomalaisten siirtolaisten elämää Amerikassa ja myöhemmin Pohjanmaan rannikolla, johon menestyneet ovat palanneet.
23. Veijo Meri: Sujut.
Veijo Meri luokitellaan vissiin modernistiksi ja monissa kirjoissa onkin aivan omanlaisensa kirjallinen tyyli. Kasarmin varjossa kasvanut kapiaisen poika on parhaimmillaan sotilaselämän ja sota-asioiden kuvaajana. Sujut on kirja, jossa yksittäinen sotamies katsoo saattaneensa asiat sotahommien kanssa omalta osaltaan päätökseen ja yksinkertaisesti lähtee kotiin.
24. Milan Kundera: Romaanin taide.
Kunderan Romaanin taide on kokoelma esseitä ja pohdiskeluja, siitä millainen hyvä romaani on. Vaikka olen lukenut paljon kirjoja, en ole koskaan oppinut lähestymään niitä kirjallisuusoppineiden näkökulmasta. Romaanin taide on auttanut ymmärtämään vähän paremmin, mistä hyvässä romaanissa on kyse, ja miten romaani eroaa kertomuksesta. Lisäksi olen löytänyt kirjan viittauksista luettavakseni useita eurooppalaisia suurromaaneja.
25. Aleksander Solzenitzyn: Asian etu.
Kun asian etu vaatii, se vaatii. Vankileirien saariston kirjoittaja osaa myös tehdä kepeämpää satiiria neukkumeiningistä. Hersyttävää kuvausta asioista, joista oli nauru kaukana.
26. Mihail Solohov: Aron raivaajat.
Moneen kesään on kuulunut venäläisen klassikkosarjan lukeminen. Aron raivaajat ja saman kirjailijan Hiljaa virtaa Don kuuluvat hienoimpiin.
27. Leo Tolstoi: Sota ja Rauha.
Tämäkin klassikko on käsittämättömän upeaa kuvausta. Jokaisen suomalaisen pitäisi lukea venäläistä kirjallisuutta ymmärtääkseen Venäjää edes vähän. Eivät nämä väestön sisäiset jännitteet ole mihinkään kadonneet, vaikka vallanpitäjät ja ideologiat ovat vaihtuneet.
28. Väinö Linna: Tuntematon sotilas.
Ei tästä sen enempää, kun kaikki tietävät jo muutenkin.
29. Ian McEwan: Lauantai.
Teräviä ja osittain tunnelmaltaan karmeita kirjoja. McEwan osaa kirjoittaa älykkäästi. Lauantai on suosikkini kirjoista. Miten pienestä on kiinni, että tavallisen keskiluokkaisen ihmisen päivä muuttuu painajaiseksi.
30. John Steinbeck: Eedenistä itään.
John Steinbeck. Yksi Amerikan parhaista kirjailijoista, jonka syntilistaan tosin lasken hurahtamisen Neuvostoliiton ja sosialismin lumoihin siinä määrin, että piti neukkujen hyökkäämistä Suomeen ok-hommana, vaikka kirjoitti ihan kirjan tuomitakseen natsien rynnistyksen Norjaan. Joka tapauksessa Steinbeck kirjoittaa hienosti ja Eedenistä itään on minusta vaikuttavin kirjoista. Mielenkiintoinen on myös viimeiseksi jäänyt Matka Charlien kanssa, jossa viimeisiä vetelevä ketjupolttaja kiertää koiransa kanssa Amerikan mantereen ja havainnoi oloja. Olot ovat muuttuneet yllättävän vähän vuodesta 1968 ihmisten asenteissa. Steinbeck eli kuluttavaa elämää täysin tietoisesti loppuun asti. Travels with Charlie (Matka Charlien kanssa) englannin kielisestä kirjasta vapaasti suomennettu sitaatti: Mikä mies se sellainen on, joka himmaa muutaman vuoden kunnon elämää, vain elääkseen vähän pidempään vauvan asteelle muuttuvana hoidokkina. Miettikää sitä omalle kohdallenne.
31. Erno Paasilinna: Alamaisten elämää.
Erno Paasilinna on eittämättä Suomen kovin satiirikko kautta aikojen, ikinä ja koskaan. Voi vain ihailla miehen rohkeutta arvostella valtaa pitäviä ja pokkaa asettua napit vastakkain pikkukaupunkien napamiesten kanssa, kuten Paasilinna teki Hämeenlinnassa ja Oulussa. Ja kieli on niin hienoa, että olen kirjoittajana jokaisesta lauseesta kateellinen.
32. Juhani Peltonen: Elmo.
Juhani Peltosen Elmo lienee kansallisen itsetunnon kohottajana yhtä tärkeä kuin Tuntematon sotilas. Mutta Elmo on hauskempi. Etenkin se on hauska radiokuunnelmina, siksi kannattaa lukea myös kirja, jossa tulee paremmin esiin myös Elmon vakavampi puoli.
33. Heinrich Böll: Katarina Blumin menetetty maine.
Vaikka olenkin vahvasti konservatiivi, niin jostain syystä menneen ajan vassarikirjallisuus kiinnostaa. Tosin nämä yhteiskunnalliset epäkohdat, joihin 1960-70-luvun vasemmistolaiset kirjailijat puuttuivat olivat sellaisia, että niitä nousisi vastustamaan nykyään Kokoomuskin. Katarina Blumin menetetty maine kertoo naisesta, joka joutuu epäillyksi kytköksistä terroristeihin. Saksassa toimi tuohon aikaan melko radikaaleja poliittisia liikkeitä, joita poliisi yritti taltuttaa myös melko radikaalein ottein. Kirjassa pääkonnan osaan nousee kuitenkin tabldoid-lehdistö, joka väritetyillä jutuillaan pystyi tuhoamaan kenen tahansa maineen tuossa tuokiossa.
34. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä.
Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, vaan melkeinpä isoimpana lukukokemuksena koskaan on Marcel Proustin unenomainen sukellus ranskalaisen ylhäisöaatelin viimeisiin vaiheisiin. Kymmenen osaa, joiden lukemiseen ryhtyminen hirvitti, mutta palkitsi. Ja tulee tehtyä varmasti uudestaan. Omassa hyllyssä on vain yksi osa. Loput täytyy hankkia seuraavalle kierrokselle.
Kesäkuun alussa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa. Mutta siitä tulikin kaikkien aikojen kalastuskesä.
Kummallinen kalastuskesä. Monessa mielessä sellainen oli tämä koronan ryydittämä kausi 2020. Kevään edetessä alkukesäksi sai seurata tuskanhiki otsassa, miten reissu reissun päälle peruuntui matkustuskaranteenien vuoksi. Aluksi kalenteristani hävisi toukokuulta Norjan Lyngeniin buukattu meritaimenmatka. Sitten kesäkuun alun Orklan reissu Aunanille. Sitten Ruotsin Saxnäsiin suunniteltu taimenreissu. Sitten Vefsnalle kaavailtu lohireissu ja lopuksi Stjördal-joen matka. (Aika monta reissua oli miehellä kalenterissa voi joku sanoa tässä vaiheessa. Joskus on. Etenkin kun on päättänyt pitää työpaikan vaihdon yhteydessä sapattia.)
Tässä kohtiin elettiin kesäkuun alkua ja elo oli vahvasti pilvessä. Kunnes pilveen tuli rako. Norja ilmoitti, että suomalaiset voisivat matkustaa Norjaan heinäkuun alusta.
Mutta eivät esimerkiksi ruotsalaiset, englantilaiset ja monet monet muut, jotka ovat vakiokävijöitä Norjan lohijoilla.
Toisten epäonni oli meidän suomalaisten onni.
Alkoi siis vimmattu uudelleen buukkaus. Huomasin, että yhtäkkiä oli mahdollisuus mennä melkeinpä mihin tahansa. Paikoille, joihin joutuu normaalisti jonottamaan vuosikausia paikkaa. Eikä pääse siltikään.
Ensimmäiseksi varasin reissun Orklalle Aunan lodgeen, jossa paikan omistaja Vegard Heggem isännöi viimeistä kauttaan. (Ensi vuonna paikka toimii uuden vetäjän johdossa Grindal Lodgen nimellä). Samalla reissulla päätin pysähtyä kalastamaan muutamaksi päiväksi Glommalle harjusta ja taimenta.
Glomma auringon-laskun aikaan Koppangis-sa.
Saxnäs sai siirtyä suosiolla ensi kesään, koska Ruotsin koronavenkoilusta ei ottanut selvää susikaan. Samoin viikon 30 Stjördalin reissu oli jo siirretty seuraavaan kesään, joten sen tilalle piti keksiä jotakin. Vierailu norjalaisella Lakseelver-sivustolla listasi kymmenittäin mahdollisuuksia. Jopa himoitulle Årøyelvalle olisi päässyt, mutta sitä lompakko ei kestänyt. Sen sijaan Vefsnan Laksforsenin lohilordien talo oli vapaana, koska ruotsalaiset olivat joutuneet perumaan varauksensa. Loppukesään rakensin vielä pidemmän kolmen viikon sapattiturneen pitkin poikin Norjaa.
Ei huonoa ottaen huomioon, että kesän alusssa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa.
Maailmanlopun sääilmiöt
Toinen onni onnettomuudessa oli se, että alkukesän reissut siirtyivät koronan vuoksi. Kesäkuussa ei nimittäin suurimmalla osalla Norjan jokia olisi voinut edes kalastaa. Talven lumisateet olivat niin valtavat, että joet olivat tulvassa monin paikoin juhannukseen asti. Eikä missä tahansa tulvassa, vaan sellaisessa, joka laittoi paikat ihan uuteen uskoon. Esimerkiksi Lakselvilla ja Altalla joki on hakenut monin paikoin ihan uudet uomat ja moni entisen huippukalapaikan omistaja joutui ihmettelemään ottikuoppansa täyttäneitä kiviröykkiötä.
Tulvan vuoksi lohen päänousukin tuli myöhässä ja heinä-elokuusta tuli aivan erinomaista kalastusaikaa myös isoille nousukaloille.
Ennätyslohi Aunanilta
Kalastin neljä päivää Aunanilla heinäkuun puolivälissä. Oslosta Orkalle ajellessa pysähdyinGlommalle. Leirintäalueella huomasin olevani ainoa ulkomaalainen norjalaisturistien joukossa. Glomma on normaalisti keskieurooppalaisten kalamiesten kansoittama, mutta nyt sain onkia ihan rauhassa. Tästä voitte lukea enemmän Pohjolan Perhokalastajan numerossa 4/2020 olevasta jutusta. Lyhyesti summattuna kalastus kylmässä joessa, jossa vesi oli korkealla, oli lievästi sanottuna haastavaa, mutta ehdottomasti pysähdyksen väärti.
Aunan lodgen vieraat tulevat myös pääasiassa ulkomailta. Normaalisti rotaatiossa on 12 kalamiestä. Nyt meitä oli neljä. Yksi tanskalainen ja kaksi norjalaista. Kun porukka on jaettu rotaatiossa kolmeen ryhmään, huomasin muodostavani yhden ryhmistä yksinäni. Tällaisesta on tietysti se etu, että pääsee korkkaamaan uusia pooleja aina ensimmäisenä. Kun lisäksi joessa oli runsaasti kalaa, oli oikeastaan vain ajan kysymys koska alkaa kolista. Kalat olivat kuitenkin ihmeen varovaisella otilla. Alun muutaman karkuutuksen jälkeen sain vihdoin neljäkiloisen kalan pysymään rantaan asti ja pystyin suhtautumaan jatkoon rauhallisemmin.
Apinan pudottua harteilta oppaani Piet Behrend ajoi minut alueen ylimmälle poolille, jossa ei ollut siihen mennessä kalastanut vielä kukaan koko kesänä.
Skjelsenghølen, nimi jonka lausumista en tule ikinä oppimaan, on lyhyt ja kaunis pätkä, jonka keskellä on takuuvarma ison kalan asentopaikka. Heitin poolin läpi täynnä itseluottamusta. Kummallista, miten yhden kalan saatuaan usko seuraavaan tärppiin on vahva. Mutta sitä ei tullut. Poolin lopussa katsoin kelloani. Vielä olisi viisi minuuttia aikaa, ennen kuin seuraava ryhmä olisi vuorossa rotaatiossa. ”Kokeile vielä kerran”, kehotti Piet. Ja minä kokeilin. Heitin nyt loivemmassa kulmassa kohti virran reunaa. Liekö perho siksi laskeutunut hieman syvemmälle vai olinko vain onnistunut herättämään päivystävän lohen edellisellä laskulla, mutta nyt otti tuli ja kunnolla. Seitsemän kiloinen uroslohi veteli aikansa pitkin poikin poolia ja päätyi lopulta haaviin.
Sörssen-söölin seiska.
Kaksi lohta kahden tunnin sisään. Tällaisesta olisi jo ollut neljän päivän reissu kuitattuna saalismäärien suhteen, mutta päätin vielä illalla kokeilla, josko sama Red Francis antaisi kolmannenkin lohen. Virittelin huumorimielessä videokameran Igd-poolin rantaan ja lähdin touhuamaan yksinään. Samalla perholla. Koska kalan paikka oli tiedossa, askelmerkit olivat selvät. Ystäväni kysyi jälkeen päin videoni nähtyään, kalastanko aina tuolla lailla vahvassa etukenossa hypnoottisesti jokeen tuijottaen? En todellakaan, mutta tällä kertaa tiesin muutaman neliömetrin tarkkuudella alueen, jossa kala on. Siksi olin, no, hieman ylilatautunut. Video rullasi rannalla ja minä lähenin kalaa. Joka päätti iskeä. Ensimmäinen reaktioni oli täydellinen hämmästys, eihän näin voi käydä. Toinen reaktioni oli pienimuotoinen paniikki, sillä tajusin saman tien piteleväni ennätyskalaani ja olin yksin kosken niskalla. Jälkeen päin videoita katsellessani hämmästelin itsekin kuinka määrätietoiselta ja rauhalliselta toimintani vaikutti. Ei edes yhtään tyhmää ”Voi vit… mitä helv…älä prk mee sinne”-huutelua päässyt suustani. Rannalla mittasin kalan tärisevin käsin 111 cm pitkäksi, taulukon mukaan painoa tuollaisella on 13,5 kg.
Kolmas kerta sanoo isosti: 13,5 kg / 111 cm. Kuvakaap-apaus videosta.
Tämä jos mikä oli koronakesän lahja minulle. Jos tätä poolia olisi hakattu normirotaatiossa tauotta, kala olisi todennäköisesti jäänyt nousematta.
Onko raja auki?
Kesän ns. pääreissu suuntautui monen säädön kautta Vefsnalle. Alkuun tarkoituksemme oli kalastaa viikko Ruotsin puolen Tornionjokea Kengis Brukissa. Sen suunnitelman sotki Kiirunassa puhjennut koronaepidemia. Piti löytää uusi kohde. Lentoliput oli jo ostettuna Ouluun. Ryhdyimme siis mittailemaan mihin Oulusta voisi ajaa päivässä. Seurasin päivittäin matkailurajoituksia. Raja Norjaan oli yhä auki, joten vaihtoehtoja riitti Lakselvasta Målselvaan. Sitten Visit Norway sivuston ilmoitus ratkaisi kohteemme: Ruotsin läpi ajo on sallittua, kunhan ei yövy matkalla. Posotimme Haaparannasta rajan yli ja ajoimme käytännöllisesti katsoen ikkunat kiinni Norjaan asti. Rajan ylitys tapahtui Tjärnabyn hiihtokeskuksen jälkeen. Norjalainen rajamies tutki passit ja toivotti meidät suomalaiset tervetulleeksi.
Tauko paikalla korona-tyyliin.
Vefsna on monelle suomalaiselle tuntematon paikka. Vuosikymmeniä lohiloisen vuoksi kiinni ollut joki on elpymässä uuteen nousuun. Vefsna on yksi Norjan isoimmista joista ja tarjoaa mahtavat puitteet kalastukselle. Kalastus ei ole välttämättä helpoimmasta päästä ja vaatii jonkin verran tetsaamista kalapaikoille. En suosittele huonopolvisille. Samoin valjastamattoman joen vedenkorkeus voi vaihdella päivässä jopa metrin. Vastineeksi saa sitten hienoja kaloja tai ainakin upeita maisemia ja jylhää luontoa. Vefsnasta kiinnostuneet voivat lukea lisää joesta jutustani Pohjolan Perhokalastajan numerosta 4/2019.
Jottei tämä blogikirjoitus paisu pituudeltaan yli äyräiden, tiivistän Vefsnan reissun kahteen sanaan: erittäin onnistunut. Alkukesän lumisateiden jäljiltä Vefsna laski normaaliin veden korkeuteen vasta heinäkuun lopussa, ensimmäiset lohet kalastusalueeltamme Laksforsenilta, joka sijaitsi joen yläosissa, oli saatu vasta kaksi viikkoa aikaisemmin. Meidän viikkomme aikana tuli ensimmäinen suuri ison lohen nousu. Joka on tällaiseen joskus osunut, tietää mistä puhun.
Onni osua kunnon lohennou-suun on harvinaista herkkua. Ilmankos on helppo hymyillä.
Korona hellittää hetkeksi
Elokuussa korona hiipui hetkeksi. Norjaankin alkoi ilmestyä enemmän ulkomaalaisia kalastajia, jotka olivat kytänneet koko kesän rajan aukeamista. Silti ei voi sanoa, että missään vaiheessa olisi ollut varsinaista ruuhkaa. Korona tai ei, moni joutuu palaamaan elokuussa töihin. Elo-syyskuun vaihteessa ajelin pitkin poikin Norjaa noin 3000 kilometriä ja kävin kuudella eri lohijoella. Varsinaisen ruuhkan koin vasta Lakselvalla, jonka meritaimenviikot syyskuun alussa ovat muodostuneet jo kaikkien tuntemaksi bonusmahdollisuudeksi jatkaa kalastuskautta. Vieläpä lohilupia edullisempaan hintaan. Tähän on kuulemma tosin suunnitteilla muutosta, sillä koska Lakselv on ns. myöhäisen nousun joki, siellä harkitaan virallisen lohikauden pidentämistä syyskuun puoliväliin. Se tarkoittaa myös suolaisempia lupahintoja, jotka ovat muutenkin kohonneet tarpeettoman korkealle.
Kesän parhaat sushit nautittiin Vefsnalla.
Tänä vuonna Lakselvilla oli vesi syyskuun alussa melko vähissä eikä odotettuja sateitakaan tullut. Meritaimenta joessa oli mukavasti. Ensi kertaa joella oleva kaverini onnistui saamaan yhden kauden isoimmista – ellei isoimman – mertsareista. Kala oli 92 cm pitkä. Toki lohiakin osui siiman päähän, vaikka sukeltamalla tehdyssä laskennassa niitä oli ollut noin kolmasosa normaalista. Oman reissuni kruunasi yhden käden kepillä väsytelty ja vapautettu (katso video) 13-kiloinen.
13-kiloinen kojamo, joka ei pitänyt Undertakerista poolissaan.
Seuraava kesä on uusi arvoitus
Koronakesä oli minulle paras kalastuskesä koskaan. Toki olin paljon kalassakin, mutta silti kaksi yli 13-kiloista lohta kaudessa on harvinaista herkkua.
Tätä kirjoittaessa ensi kauden buukkaus on taas käynnistynyt. Pohjalla on pari tältä vuodelta siirtynyttä – ja mikä mukavinta – jo maksettua matkaa. Loppuja kohteita pohditaan kuumeisesti. Kaiken päällä tietysti leijuu edelleen koronan uhka. Viruksen kehveli, kun tuntuu muuttavan muotoaan ja iskevän uudestaan ja uudestaan. Aika näyttää onko ensi kesän alussa sama ralli ja ruljanssi taas edessä.
Toivotaan, että tämän kauden vähemmällä kalastuspaineella olisi ollut lohikantoja vahvistava vaikutus. Sen tosin näemme vasta kolmen vuoden päästä. Siihen mennessä korona ainakin on ohi. Eikö kaikki kalamiehet sovita niin?
“Dieses Plumpsklo ist richtig ekelhaft. Igit!” Tämä huussi on tosi ällö. Lasten saksan oppikirjasta löytyneelle lauseelle löytyi ikävän todentuntuinen esimerkki vessastamme, kun naapurissa tehdyn remontin vuoksi vedet katkesivat neljäksi tunniksi.
Echtes Plumpsklo.
Neljä tuntia! Mitä on neljä tuntia ihmisen normaalielämässä. Ei mitään. Mutta kun nelihenkinen perhe on koronan vuoksi etätöissä ja -koulussa, niin tilanne saa aivan toiset mittasuhteet. Nelihenkinen perhe tarvitsee yllättävän paljon vettä neljässä tunnissa. Talteen otetut kaksi ämpäriä vettä kuluivat alussa mainitun Plumpskloon huuhtomiseen. Sitten oli jäljellä enää kolme ja puolituntia katkon päättymiseen.
Sittenhän se kakkahätä vastaa alkaa kolkutella, kun ei ole paikkaa mihin mennä. Ovela pirulainen kuten koronakin.
Plan B
Lähellä olevat kirjastot ja kahvilat ovat kiinni. Toimistolle voisi tietysti ajella, kun siellä ei ole ketään. Tai kauppakeskukseen. Ehkä sielläkin katsotaan kakkaturismia pahalla silmällä näinä aikoina. Luulevat huumeveikoiksi vielä, kun marssitaan joukolla vessoja kohti.
Plan C
Idearikas perheenjäsen kysyy ennakkoluulottomasti eikö voisi vain kakata pussiin ja viedä pussin koirapuiston roskikseen. Miten se siitä muka eroaa? Siitä Turren keijasta.
En pidä ajatusta hyvänä ja muistutan että juuri tuolla tavalla rutto, kolera ja muut kulkutaudit ovat lähteneet liikkeelle. Ainakin pitäisi kaivaa kuoppa koirapuiston kenttään ja haudata kakka sinne. Siihen tarkoitukseen meillä ei ole sopivaa lapiota.
Siis pidätellään.
Tokihan juomavettä on ja kahvivettäkin varattu, mutta nyt ei kenelläkään tee mieli kahvitella, ettei suotta syyttä provosoida suolentoimintaa.
Yritän keventää tunnelmaa muistuttamalla vierailustamme DDR:n aikaiseen Stasi-museoon, missä kymmenenkin ihmisistä oli samassa sellissä ja vessan virkaa toimitti yksi ämpäri. Liekö ollut paperiakaan heillä käytössä, käsienpesumahdollisuudesta puhumattakaan? Tämä tarina ei kuitenkaan ole omiaan piristämään ketään.
Ryhdymme syömään. Kaivamme pakastimesta ruokia, joita voi sulatettuna syödä sellaisenaan. Pastankeittoon kun ei tullut varattua vettä. Tai tuli, mutta niillä huuhdottiin jo vessa.
Toisaalta ei tee mieli syödä liikaa, ettei tule vessahätä. Näykimme siis pakasteesta sulatettua makaronilaatikkoa vaitonaisia. ”Mitenkäs käsien pesu ennen ruokaa?”, muistaa nuorimmainen. ”Hinkkaa käsidesillä”, sanon.
Syötyämme viemme lautaset tiskialtaaseen, josta on jo aamiaisesta asti kertynyt astioita.
VETTÄ!
Miten koti voi muuttua ilman vettä tunkioksi parissa tunnissa?
Vesien palautumiseen on ilmoitettua aikaa vielä kaksi tuntia. Ja silloin aivan sattumalta kyynärpääni osuu tiskialtaan vesihanaan, joka päästää iloisen rääkäisyn ja röhähdyksen, kun putkiin kerääntynyt ilma purkautuu ysköksinä ulos.
Me olemme pelastuneet! Vettä tulee ja vielä ennen aikojaan.
Molemmat vessat ovat miehitetyt ennen kuin ehdin kissaa sanoa.
Avaan kaikki mahdolliset hanat ja annan veden virrata, jotta sen väri muuttuu taas puhtaaksi. Lasken vielä varuiksi kylpyammeenkin täyteen, jos tulee uusi katkos, me olemme valmiina.
Ultimate Escape Plan
Mitä tästä tiukasta paikasta nyt sitten voi oppia? Karanteenin ja jatkossa muiden poikkeustilanteiden varalta on syytä hankkia vessapaperin lisäksi myös kemiallinen vessa, niin kuin esimerkiksi ydinsuojan omistajat hyvin tietävät. Kemiallisessa sodassa pitää olla kemialliset aseet molemmilla osapuolilla. Yksinkertaisimmillaan voi tietysti tyytyä niihin koirankakkapusseihin tai vähän isompiin jätekasseihin, jotka on viritelty jonkin sortin ämpärin päälle.
Käytetyt pussit voi sitten tunkea yön hämärissä korona-aikana remonttia tekevän naapurin postiluukusta sisään.
Näinä aikoina niille, jotka eivät muutenkaan tee mitään, on tullut kauhea hätä siitä, ettei ole mitään tekemistä. Minulla on teille ehdotus. Tehkää itsestänne varjo-CV. Löydätte itsestänne parhaat puolenne. Ota haaste vastaan.
Tiedättekö mikä on varjo-CV? Siihen kootaan kaikki sellaiset merkittävät saavutukset, jotka tuottavat itselle tai läheisille hyvää mieltä, mutta joilla ei ole sijaa virallisessa ansioluettelossa oppiarvojen ja luottamustoimien joukossa. Mutta mistäpä sitä toisaalta tietää, korttitemppujen osaaminen tai taito kiivetä köyttä jumppasalin kattoon voi ratkaista työnhaun eduksesi, jos vastapuoli itse tykkää näistä asioista.
Varjo-CV:n määritelmä ei tule Encyclopedia Britannicasta. Kuulin sen vaimoni enolta, Antti Jännekseltä, joka on joviaalin elämän syvä ymmärtäjä ja kova innostumaan kaikenlaisesta, mitä suurin osa meistä taviksista ei tajua arvostaa.
Varjo-CV kirjoitetaan muistutukseksi
itselle siitä, kuinka hyvä tyyppi on
Kun elämä mätkii tiskirätillä naamalle, olo on riittämätön ja mitätön, silloin kaivetaan esiin Varjo CV ja huomataan, kuinka hemmetin hyviä sitä ollaankaan. Kuinka paljon sitä osaakaan sellaista, mitä muut eivät!
Varjo-CV kirjoitetaan siis omaksi iloksi. En tosin tiedä, vaikka se olisikin osa psykiatrien työkalulaatikkoa siinä missä taideterapia ja tuuleen huutelukin.
Mutta millaisia asioita omalle varjo-CV:lleni tulisi? Ja kehtaako niitä edes esitellä suuremmalle yleisölle? Mutta koska tärkeintä on, että olen niissä omasta mielestäni hyvä, niin väliäkös sillä.
Katsotaan. Ehkäpä kymmenen kohtaa olisi riittävä laajuus. Varjo-CV Antti Einiö on tässä.
1 Hotellien löytäminen ja matkaopashommat ylipäänsä
Hyvällä vaistolla löytyvät niin hotellit, ravintolat kuin wieninleikkeet. Tästä minua ovat kehuneet muutkin kuin vaimo (huom. vaimo ei laske wieninleikettä erityiseduksi).
Jaevla Ålesund.
2 Osaan penkata
Voimailu ei ole toinen nimeni, mutta näin myöhäisoppineenakin olen hyvässä ja kärsivällisessä Suski Mantilan opetuksessa oppinut tekemään penkkipunnerruksen niin, että kehtaan tehdä sen millä salilla tahansa. Painojen määrällä ei ole niin väliä tässä kohtaa.
Tekniikka-corner.
3 Osaan graavata kalan
Sen yhden kerran jälkeen, kun tein kaverin lohesta tönkkösuolattua Tenolla vuonna 1985, olen oppinut suolaamaan kalan sopivan kevyellä kädellä. Fileistäkin syntyy sellaisia, että jäljellejääneistä ruodoista paistaa päivä läpi.
Kaverikin osaa. Teemu Suvanto näyttää mallia.
4 Osaan tik-tokata
Luontaisen rytmitajuttomana olen valmis heittäytymään lasteni iloksi sosiaalisen median tarjoamiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Minulla olisi mahdollisuus nousta globaaliksi nano-fameksi, mutta piilottelen vielä kynttilääni vakan alla. Alla tyylinäytettä vuodelta 2016 Musicly-videosta, Tik-Tokin edeltäjästä.
5 ”Seurassani ei ikävysty kukaan.”
Kuten Vakuutusyhtiö Turman asiamies Seraphion Lampion sanoi Anatole-enostaan Tintti-kirjassa Tuhatkaunon tapaus: ”Seurassani ei ikävysty kukaan, vuoden takuu.” Saattaa kyllä riippua vähän seurasta. Osaan myös mököttää.
6 Löydän kaikki vaimon ja lasten hukkaamat tavarat
Miksi? En tosiaan tiedä, mutta jotenkin vain osaan etsiä niitä oikeista paikoista. Tai rekisteröisinkö kaikkea näkemääni tiedostamatta. Tärkeä taito, josta on ollut iloa monesti.
7 Osaan keittää kahvia ainakin kymmenellä tavalla
Moni ei osaa keittää kahvia edes Mocca-Masterilla. Minä osaan keittää sen lisäksi pannukahvit, nokipannukahvit, mutterikahvit, Pavoni-pressot, Presso-kahvit, Air Press -kahvit, japanialaiset suodatinkahvit, Nespresso-nappikahvit ja vielä turkkilaiset kahvit. Lisäksi osaan pelästyttää kahvin.
Ammattilaisilta voi oppia aina. Ohessa kalakaverini Erik Lier näyttää, miten pannukahvi tarjoillaan.
Sain aikanani Kotitaloudesta numeroksi täyden kympin, kun keitin vanhempainillassa onnistuneesti kahvit sadan hengen porukalle 20 litran kattilassa. Useampaan otteeseen.
8 Osaan tehdä hyvää perunamuusia
Lasten mielestä, etenkin kun he olivat pieniä, isän muusi oli aina parasta. Voin nyt paljastaa miksi. Kyllä siitä hyvää tulee, kun tekee sen kokomaitoon ja vatkaa sekaan tarpeeksi voita.
9 Maastaveto menee luonnostaan
Lisää salihommia. Olen luonnonlahjakkuus maastavedossa. Kaikkea muuta on saanut harjoitella vuosikausia edes hyväksyttävään suoritukseen, mutta maastaveto luonnistui alusta asti.
Jalanheiluttelukin toimii. Tässä vielä haastavassa parikoreografiassa mukana Kari ”Puujalka” Eilola.
10 Osaan melkein vetää moonwalkia
Ainakin se on kauhean hauskaa lasteni mielestä ja se on tässä kohtaa tärkeintä. Harmi kun ei löytynyt omista taidoista videota, mutta katsokaa vaikka tämä
Siinä sitä esimerkkiä.
Panen vielä yhden bonuksen loppuun ja se on kyllä aika tärkeä.
11 Osaan nauraa itselleni
Tehkää oma lista ja samalla itsestänne parempia. Ainakin omasta mielestänne.
Älkää hämääntykö, blogin otsikko viittaa mustavalkoisiin matkakuviini, eikä Berliinin alamaailman julmuuksiin. Ellei sellaiseksi lasketa blogin osuutta Stasin salaisen vankilan pimennetyistä vankikammioista. Tositarinat niistä ylittävät kaiken, mitä porvarillisissa oloissa kasvanut dekkaristi voi kirjoihinsa keksiä.
Pyydän anteeksi myös pitkäveteistä ja pohdiskelevaa kirjoitustyyliäni, mutta hätäinen lukija voi helposti poimia tekstistä pelkät meno- ja muonitusvinkit.
Käykää peremmälle, Berlin Noir odottaa.
Willkommen in Berlin
“Will the new Berlin airport ever be ready?”
“Was? Hahahah. I zink not”, vastaa berliiniläinen taksikuski.
Makkaran ja oluen ystävän oloinen, mustaan nahkatakkiin ahdettu saksalaiskarikatyyri nostaa etusormensa ilmaan ja jatkaa kättään painokkaasti heiluttaen:
”I hope it will never open. It is bad business for me and much longer ride for you.”
Ja oikeassahan kuljettaja on. Miljoonakaupungiksi Tegelin kenttä on hämmästyttävän lähellä kaupunkia ja sympaattisen pieni, taksilla pääsee melkein suoraan lähtöportille. Kadulta turvatarkastukseen on noin 20 askelta.
Mutta me olemme vasta tulossa Berliiniin ja menossa taksilla kohti keskustaa. Matka kestää puoli tuntia ja maksaa 25-30 euroa. Loput kolmen päivän lomasta on tarkoitus sukkuloida julkisilla, vaikka taksit edullisia ovatkin. Mutta ehkäpä liikenne maan alla sujuu nopeammin – tai ainakin ekologisemmin.
Vaikka en ole alustatalouden suurin ystävä, olemme valinneet asunnon Airbnb´n tarjonnasta. Nelihenkinen perhe kun tarvitsisi kaksi hotellihuonetta ja Berliinin kaltaisessa paikassa hyvän huoneen hinta nousee helposti yli kahdensadan euron yö, vaikka Saksassa majoittuminen muuten onkin halvempaa kuin monessa muussa maassa. Me saamme 200 eurolla per yö ylelliset 90 neliötä vanhasta kaupunkitalosta Prenzlauer Bergistä. Tilaa riittää ja asunto on mukavasti sisustettu. Ja vaikka se sijaitsee katutasossa, meteli ei pääse häiritsemään edes lauantai-iltana. Suurin möykkä tulee vastapäisen kirkon kelloista sunnuntaiaamuna, tai oikeastaan aamupäivällä klo 10.30. Siihen mennessä me olemme olleet hereillä jo tunteja. Kellot pitävät sellaista meteliä, että vainajatkin heräisivät tuhatvuotisesta unestaan. Mahtoivatkohan kellot soida DDR:n aikaan?
Kauas on pitkä matka
Prenzlauer Berg on trendikäs alue, niin kuin kaikki alueet Berliinissä ovat. Missään nimessä alue ei ole raffi, tiedättehän sellaisen perusporvarille sopivasti jännittävän kaupunginosan, jossa kävellään lompakosta kiinnipitäen äkkiä ravintolasta taksiin, kuten vaikkapa Lower East Side oli aikoinaan New Yorkissa. Prenzlauer Bergissa asuvat omasta mielestään trendikkäät nuoret ja lapsiperheet, joilla on hynkkyä asua näin lähellä ydintä. Mikä sitten on kaikkein trendikkäin kaupunginosa? Neukölln? Kreuzberg? Riippuu, keneltä kysyy. Ei ole oikeaa vastausta. Minä en osaa heittää edes ehdotusta. Mutta voisin kuvitella asuvani täällä, jos minulla ei olisi varaa asua länsipuolen Charlottenburgissa.
Uutta ja vanhaa rakennusta trendikkäässä Prenzlauer Bergissä.
Kartasta katsoen ei matkaa suunnitellessa voi ymmärtää, kuinka iso kaupunki Berliini on. Prenzlauer Berg itsessään on jo monta kilometriä pitkä ja sen huomaa, kun alueen halki kävelee. Me asumme metrolinja U2:n melkein kaukaisimmassa päässä. Emme silti laitakaupungilla. Keskustaan eli Mitteen on puolen tunnin metromatka, länteen 45 minuuttia. Mutta mikään pakko ei ole niin kauas mennä, sillä meidän omat kotikulmamme ovat täynnä toinen toistaan mukavampia ravintoloita. Niitä trendikkäitä.
Mrs Robinson trendaa. Rento fine dining -ravintola Prenzlauer Bergissä.
Berliinissä turistille ei tule ongelmaksi löytää elämää ja tekemistä asuinalueensa läheltä, mutta lyhyellä reissulla nähtävyyksien, ravintoloiden ja baarien bongailu eri puolilta kaupunkia vie aikaa. Siksi kannattaa valita majoituspaikka sieltä, missä luulee eniten aikaansa viettävänsä. Mittessä sijaistseva Amano-hotelli voisi olla yksi. Se herätti ohikävellessä mielenkiintoni ja sijaintinsa puolesta sitä voisi kokeilla seuraavalla reissulla, jos ei ole varaa (silloinkaan) asua Adlonissa tai Oraniassa.
Hotelli Amanossa on myös huoneistoja. Hinnat kohtuulliset.
Enemmän ja vähemmän trendikkäät ruokapaikat
Berliinissä lienee tuhansia ravintoloita, joten on pieni ihme, että ystäväpariskuntamme on varannut pöydän samasta prenzlauerbergiläisestä ravintolasta kuin me. Tai sitten ei. Jotenkin ravintolat pitää valita ja olimme molemmat lukeneet Berlin Food Stories –ravintolablogia. Sitä voisi pitää lyhyen testauksen perusteella aika luotettavana.
Mustavalkoiset ruokakuvat ovat outoja, mutta pysytään teemassa. Lautasella Mrs Robinsonin ceviche-annos.
Samalla kadulla vähän kauempana sijaitseva Osmans Töchter on taas aitoja turkkilaisia ruokia tarjoava ravintola. Pöytä täyttyy pienellä rahalla toinen toistaan paremmista, selkeän yksinkertaisista herkuista. Hummusta, marinoitua paprikaa, friteerattuja sardelleja, lampaan kyljyksiä, kanaa, kasviksia. Syömme itsemme huomaamatta ähkyyn. Jälkiruoan kohdalla kaikilla nousevat kulmakarvat pystyyn. Maitovanukasta ja kompottihedelmiä? Igit! (se on saksaa ja tarkoittaa YÄK!). Hetken epäröityämme päätämme tilata annoksen, sillä olemme sopineet reissulla ennakkoluulottomasta asenteesta uusien ruokien suhteen. Ja jälkkärihän on sitten oikeasti tosi hyvä. Yksi kuppi tyhjenee neljällä lusikalla, ennen kuin ehtii sanoa osman.
Laskun aika koittaa. Se ei ole iso. Neljältä 150 euroa valtavasta määrästä ruokaa juomineen. Mutta kortti ei käy. Muistin ja en muistanut, että saksalainen luottaa vielä käteiseen ja edullisissa ravintoloissa ei makseta prosentteja luottokorttiyhtiöille. Käteisautomaatteja lienee tästä syystä vähän joka nurkassa ja yksi löytyy kymmenen metrin päästä ravintolan ovea.
Jos tarkkaan katsoo, huomaa oikeassa taulussa alhaalla: Cash only.
Ennakkoluulottomuuden hengessä testaamme seuraavana päivänä lounaalla vietnamilaista ravintolaa Länsi-Berliinin puolella. Marburgstrasse 3:ssa sijaitseva Cao Cao tarjoaa alle suomalaisen lounarin erittäin hyvää ruokaa. Samassa talossa on muuten suomalaisen taidemesenaatti Timo Miettisen galleria Salon Dahlmann. Molemmista paikoista kuulimme vaimoni vanhalta työtoverilta, Tanja Huutoselta, joka asuu samassa talossa. Tanja työskentelee nykyään Suomen Berliinin-suurlähetystössä lehdistö- ja kulttuurineuvoksena.
Kaupunkireissulla tulee perinteisesti myös hetki, jolloin kaikki haluavat pizzalle. Ristiintaulukoinnin tuloksena päädyimme parhaaksi väitettyyn Standard Serious Pizzaan Mitten ja Prenzlauer Bergin välimaastossa. En tiedä onko se kaupungin paras, mutta ainakin älyttömän hyvä. Pizza, jossa on päällä iso kasa carpacciota menee melkein jopa terveellisen syömisen piikkiin, kun hiilarit ja proteiinit ovat hyvässä suhteessa. Puolet listan pizzoista on kasvistäytteillä, joten jokaiselle löytyy kyllä jotakin.
Pizzeria Standard. Suositukset kunnossa.
Paikka, jossa olen käynyt jokaisella Berliinin reissullani, on nimeltään Paris Bar. Se kuuluu taiteilijakapakkagenreen. Paikkoihin, joihin mennään enempi fiiliksen kuin ruoan vuoksi, mutta joista yleensä saa erittäin hyvän entrecoten tai wienerleikkeen. Näihin voidaan lukea Zürichin Kronenhalle (omassa luokassaan), Tukholman KB, Helsingin Kosmos, Milanon Bagutta – ja itse Pariisista en ala edes luettelemaan. Paris Barista tuonnempana hieman lisää.
Kebua, kebua
Berliini on kuulemma Döner Kebabin kotikaupunki. Döner on rantautunut tänne turkkilaisten siirtotyöläisten mukana ja sitä saa joka kulmasta. Muutamasta paikasta hyvääkin, mutta useimmat myyvät pitaleivän täytteeksi teollisista aineksista kasattua annosta. Kebu-kioskille meno alkaa arveluttaa, kun samalla rahalla saisi ihan oikeaa turkkilaista ruokaakin.
Kebut jäävätkin syömättä, mutta sen sijaan syömme toista berliiniläistä perinneruokaa, Currywurstia jopa kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran yhdellä monista ”The Original” -paikoista KaDeWen vieressä (kuka tietää vaikka se olisikin se OG). Toisen kerran itäpuolella Schönhauser Alleella. Vaimoni kehuu KaDeWe:n Currywurst -paikkaa siisteimmäksi ikinä näkemäkseen nakkikioskiksi. Hän ei ole niitä nähnyt yhtä montaa kuin minä, mutta uskallan olla samaa mieltä. Ja annos, johon leikattujen makkaranpalojen päälle turautetaan roima annnos curryketsuppia ja paprikamaustetta päälle maistuu kyllä hyvältä.
Raatimme mielestä silti paremmat ranut löytyivät Itäpuolen Alain’ Snackista, Schönhauser Alleen metroaseman tuntumasta. Saman paikan erikoisuus on Kett-wurst, ”Ketju-nakki”, joka lienee ollut Itä-Saksan suurinta herkkua, ainakin jos nakkiin on riittänyt lihaa. Tätä derkku-hodaria voi maistaa edelleen.
Hokey pokey
En ole nähnyt ikinä ihmistä, jolla olisi naama happamana, kun hän saa syödä jäätelöä. Ja kun Berliinin paras jäätelökonditoria Eispatisserie Hokey Pokey avaa ovensa maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina, ilmassa on suurta kansanjuhlan tuntua ja kadulla jonoa kuin muinaisessa Itä-Saksassa lihakaupan edessä. Mutta nyt ei jonoteta suu sitruunalla soppalihaa, vaan iloisesti hymyillen käsittämättömän hyvää artesaanijäätelöä. Voisihan se toki olla vielä luomua, mutta hyväksytään herkullisen maun vuoksi pienet kauneusvirheet ja lisäaineet. Makuja on monia, mutta meistä kaikista paras on nimikkojäätelö Hokey Pokey, joka sisältää kinuskisia keksinpalasia ja vaniljajäätelöä.
Neljä myyjää kauhoo jäätelöä kuppeihin ja tötteröihin niin nopeasti kuin ehtii. Yksi pallo maksaa 1,80 €, joten lysti ei ole edes kovin kallista. Maistamme muutamia muita makuja, Französischer Chocolat ja vadelmasorbet ovat myös taivaallisia. Kun kupit on nuoltu, perusturvallisuuden takaamiseksi ostamme vielä mukaan kotipakkauksen Hokey Pokeyta.
On mistä valita, mutta Hokey Pokey on paras.
Jonoa kuin Itä-Berliinissä.
Itä-Berliinin estetiikkaa
Ossie-style. Picknweight-kaupasta voi ostaa kilohintaan vintagea.
Vuonna 2019 tuli kuluneeksi 30 vuotta Saksojen yhdistymisestä, Berliinin muurin murtumisesta. Käydessäni Berliinissä ensimmäistä kertaa 1990-luvun alussa, itäpuolella oli melkoisen ankeaa, talot huonokuntoisia ja seinät mustuneita. Niin kuin vanhassa Tallinnassa, mutta paljon isommassa mittakaavassa. Tänä päivänä tilanne on tietysti aivan toinen. DDR-taloja on revitty alas ja tilalle rakennettu uutta. Joitain on vain ehostettu. Ja joitain vanhoja taloja on entisöity. Kaikesta tästä syntyy melkoinen sekasotku. Itäpuolella kävellessä saattaa tulla vastaan kerrassaan upea kadunpätkä tai kortteli – ja kulman takana on sitten vastassa rivi täysiä rotiskoja. Kaiken kaikkiaan Saksojen sulauttamisessa on ollut paljon työtä ja rahaa on palanut. Eikä työ ole lähelläkään päätöstä. Moni ehti tehdä hyvän tilin asuntokaupoilla, kun DDR:n kansalaisiltaan pöllimää omaisuutta myytiin kansalaisille takaisin halvalla. Nyt nämä ennen taiteilijoiden suosimat edulliset alueet alkavat muuttua arvokkaiksi.
Ampelmann. Itäsaksalainen liikennevalomies ja hänen mukaansa tehty patsas kansojen yhdistymisen 25-vuotisen juhlan kunniaksi.
Stasin vankina
Muurinmurtumisen historia on juhlavuoden kunniaksi korostetusti esillä. Itse muuria ei kaupungilla paljoa enää näe, suurin osa on myyty kuin meteori kalliina hippusina turisteille. Aikanaan betonipaloja sai ostaa parilla kympillä, mikä lienee hinta nykyään?
Materiaa enemmän minua kiinnostaa entisen Itä-Saksan henkinen perintö. Miten on mahdollista, että saksalaisista tuli sellainen toisiaan kyttäävä kansakunta, jossa salaisista salaisimman salaisen poliisin onnistui hallita koko maata? Ja miten tuo kyttääminen ja sadat tuhannet kyttääjät ovat sopeutuneet uuteen yhteiskuntaan? Vangit ja vartijat kävelevät samoja katuja muina miehinä? Ilmiantajat elävät ilmiannettujen kanssa vailla katkeruutta?
Tällaisessa luksussellissä sai olla yksinään ja ikkunastakin kajasti valoa. Yöllä piti maata selällään ja kädet suorana sivuilla, että vartija näki, ettei mitään luvatonta tapahdu.
Alt-Hohenschönhausen oli huippusalainen vankila, jossa Stasi säilytti poliittisia vankeja. Ihmisiä, jotka vain katosivat. Tämäkin arvokas museovinkki tuli jo aiemmin mainitulta Berliinissä asuvalta tutultamme Tanja Huutoselta. Ihan perusmatkaoppaan sivuilta Alt-Hohenschönhausenia ei bongaa.
Paikka itsessään on jo karmea, mutta käynnistä tekee samaan aikaan sekä kiehtovan että puistattavan se, että oppaina toimivat entiset vangit. Meidän oppaamme Siggi Grünewald oli viettänyt vankilassa seitsemän kuukautta. Hänen rikoksensa oli rakkaus. Siggi asui Länsi-Berliinissä, mutta meni rakastumaan itäsaksalaiseen mieheen. Idän ja lännen välillä sai luvan kanssa liikkua, mutta sulhasen poismuiluttaminen epävirallista tietä oli toki kielletty. Koska rakkaus on sokea, Siggi kuitenkin yritti. Yritys epäonnistui pakoauton hajotessa ennen rajaa. Vaikka kenenkään ei pitänyt olla tietoinen rakastavaisten suunnitelmasta, Stasi oli Itä-Saksassa tietoinen kaikesta. Ja niin Siggin palatessa kohti kotiaan Länsi-Berliiniä hänet otettiin kiinni. Tai sanotaanko että Länsi-Saksan kansalainen kaapattiin. Siggi vietiin Stasin keskustan poliisiasemalle ja siirrettiin sieltä lopuksi salaiselle vankila-alueelle Alt-Hohenschönhauseniin. Jos tarina ei itkettäisi, niin tässä kohtaa se naurattaisi. Vankila oli niin salainen, että sen olemassaolosta ei tiennyt siellä työskentelevien lisäksi kukaan. Vangit kuljettiin sinne pakettiautojen sisään rakennetuissa pimeissä kopeissa, jotta he eivät tietäisi, mihin päätyvät. Autot oli naamioitu näyttämään tavallisilta kauppojen jakeluautoilta. Paitsi ettei sellaisia autoja Itä-Saksassa ollut olemassa. ”En tiedä kenen päässä syntyi idea maalata tällaisen auton seinään iskulause ”Syökää kalaa” tai ”Hyviä hedelmiä”. Ei Itä-Berliinissä ollut saatavilla kumpiakaan”, kertoo Siggi opaskierroksella.
Kuljetusautoon tutustumisen jälkeen näemme erilaisia sellejä, joissa vangeilta murrettiin mielenterveyttä, jotta he kuulusteluissa myöntäisivät mitä tahansa. Kunnon syytteitä harvoin oli, joten ne keksittiin. Suosituin tapa saada ihminen tolaltaan oli estää nukkuminen. Se tapahtui muun muassa sytyttelemällä ja sammuttelemalla sellien valoja pitkin yötä. Tai pitämällä vuorokausia täysin pimeässä sellissä jossa ei ollut istuinta, vessaa, ei mitään. Mutta kumilla pehmustetut seinät kuitenkin, ettei vanki voinut vahingoittaa itseään. Osa porukoista sullottiin betonikoppeihin, jossa oli yksi ämpäri tekemässä vessan virkaa kymmenelle ihmiselle.
Itse kuulustelut nauhoitettiin, mutta nauhoja leikeltiin uuteen uskoon, jotta saatiin aikaiseksi mojovia tarinoita kansanvihollisten toimista. Kun tunnustus oli puristettu ulos, saattoi vanki päätyä pakkotyöhön vankilaan tai tulla lähetetyksi jopa Neuvostoliittoon vähän tehokkaampiin työlaitoksiin.
Siggillä kävi vissiinkin keskivertoa parempi tuuri. Hän pääsi pois seitsemän kuukauden kuluttua. Länsi-Saksan valtio lunasti hänet vapaaksi. Niin kuin monia muitakin vankeja yhteensä miljardeilla D-markoilla kylmän sodan vuosien aikana. Tällaisesta ihmiskaupasta ei ole paljoa puhuttu.
Tämä kaikki tapahtui vuonna 1982.
Länsi-Berliinin tavarataivas
Idän kurjuudelle kontrastina seisoi lännen puolella kylmän sodan vuosina kuluttamisen ylin temppeli: KaDeWe, Kaufhaus des Westens. Lännen tavaratalo. Ja on se aika hulppea vieläkin. Mitä täältä ei saa, sitä ei tarvitse. Suurin osa on tietysti niitä samoja merkkituotteita, joita saa ympäri maailmaa hienoista tavarataloista, mutta ylimmän kerroksen ruokamaailma on kyllä ainutlaatuinen. Ylihintaisten ravintoloiden ohella sieltä löytyy käsittämättömän laaja karkkiosasto täynnä kaikkea parempaa herkkua, sekä konditoriavitriinit, joiden edessä sortuu paatuneinkin ketoosimies. Muitakin paheita, kuten kahvia, viiniä ja sikareita on tietysti tarjolla – etenkin niitä paljon paljon parempia laatuja, joista Suomessa voi vain haaveilla.
Länsi-Berliini ei oikeastaan ole syy matkustaa Berliiniin, sillä se muistuttaa mitä tahansa muuta hyvinvoivaa Euroopan pääkaupunkia merkkiliikkeineen ja hienoine ravintoloineen. Berliinin kannattaa matkustaa enemmän alakulttuurien ja historian vuoksi. Alakulttuureista minä en konservatiivisena etu-töölöläisenä ymmärrä mitään. Nauran oikeassa paikassa, kun seurassa puhutaan ”nahkapaikoista”, mutta siihen se jää. Keskityn siis Berliinissä tutustumaan kaupungin historiaan ja katukuvaan.
Historia on tietysti läsnä myös Länsi-Berliinissä, vaikka se ei ole ihan yhtä jännittävää. Toisaalta se on vanhempaa. Tiergartenin keskellä seisoo Siegessäule, voiton merkki, joka näkyy kilometrien päähän. Se muistuttaa ranskalais-saksalaisesta-sodasta vuodelta 1870. ”The last war we won”, lausahtaa sarkastinen taksikuski nähtävyyttä esitellessään. Tiergartenia halkovalle nelikaistaiselle kadulle laskeutuivat Stukat tankkaamaan ja hakemaan pommeja toisen maailmansodan viimeisten taisteluiden riehuessa Berliinissä. Siinä vaiheessa, kun Hitler makasi jo bunkkerissaan vainajana. Tai tuhkattuna pihalla. Varmaa selvyyttä asiaan ei taida olla. Hitlerin bunkkerista ei ole jäänyt kuin kyltti keskelle arkista parkkipaikkaa Mitten alueella. Muita bunkkereita, joissa Natsi-Saksan historiaa esitellään, on kyllä olemassa.
Kaukaisuudessa keskellä Tiergartenia häämöttää Siegessäulen kultainen huippu.
On mielenkiintoista kuvitella, millaista Berliinissä on ollut hetkellä nolla. Siis sinä päivänä, kun sota oli ohi ja kaupunki yhtenä rauniomerenä ja kivikasana. Tällöin moni joutui käytännön pakosta asumaan maan alla, kun maan päällä ei ollut mitään, missä asua. Metrotunneleissa ja bunkkereissa oli sairaaloitakin.
Sitten pikkuhiljaa, kivi kiveltä alettiin taas kaupunkia rakentaa, aluksi vanhasta jätemateriaalista. Saksalaisella perinpohjaisuudella se kävi vikkelään. Myöhemmin moni kaupungin merkkirakennuksista on kunnostettu lähelle alkuperäistä asuaan, kuten esimerkiksi Valtiopäivätalo Reichstag. Jotkut talot on tehty uudelleen ns. replikoina eli ne ovat alkuperäisen näköisiä uudisrakennuksia. Suomessa sitä ei olisi tapahtunut, sillä meidän arkkitehtikuntamme ei moista taantumuksellisuutta diggaile. Lännen puolella oleva Kaiser Wilhelm Gedächtniskirche (ei kannata yrittää sanoa osoitteeksi taksikuskille, olen koittanut…) on saanut jäädä pommitusten jäljiltä raiskioksi muistuttamaan jälkipolvia ihmiskunnan tyhmyydestä.
Rikki on mutta ei korjata.
Ku’damm
Länsi-Berliinin ja yksi koko Saksan kuuluisimpia ostoskatuja on Kurfürstendamm. Sen varressa ovat prameimmat liikkeet. Katua kävellessä tulee vastaan seinälaatta, joka kertoo itävaltalaisen kulttikirjailija Rober Musilin kirjoittaneen pääteostansa ”Mies vailla ominaisuuksia” kyseisessä talossa vuosina 1931-33, juuri ennen natsien valtaannousua. Musil joutui häipymään Saksasta, koska hänellä oli juutalainen vaimo. ”Mies vailla ominaisuuksia” on vaikeasti lokeroitava teos. Se edustaa joko modernismia tai fragmentoitua kirjallisuutta. Tai sitten vain omaa itseään. Varsinaista juonta ei ole. Lisäksi teos jäi keskeneräiseksi eli varsinaista loppua tapahtumille ei ole. Vain ajatusten virtaa. Jostain syystä pidän siitä kuitenkin. Omituisuudessaan se on kuin nykyaika. Siitä ei ota tolkkua, mutta tapahtumat panevat pohtimaan syitä ja seurauksia.
Valokuvataiteen ystävinä pistäydymme Helmut Newton -säätiön ylläpitämässä valokuvamuseossa Jebenstrassella. Newton oli erikoistunut kuvaamaan eroottisesti vivahtavia muoti- ja taidekuvia. Veikkaan, että Helmutilla on ollut omat vakavat meetoo-hetkensä, mutta kuvat ovat silti hienoja ja aikalaisten silmissä mies oli iso stara. Rahaakin vissiin on kertynyt, sillä museo on varsin pramea. Museossa on pysyväisnäyttelynä Newtonin oman työhistorian esittely ja toisessa kerroksessa vaihtuva näyttely.
Luonnollinen jatko museosta onkin mennä Saksan kautta aikojen kuuluisimman valokuvamallin Claudia Schifferin (Jonnet ei tiedä) kantaravintolaan, Paris Bariin. Berliinin filmifestarit ovat juuri päättyneet ja sen enempää Schifferiä kuin filmitähtiä ei näy, juhlat on juhlittu edellisenä iltana.
Ravintolan ruokalistan kannessa lukee ” Rendez-vous de l’elite intellectuelle et artistique”. On helppo uskoa, että näiden pöytien ääressä on filosofoitu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Koska olen lukenut Robert Musilin mahdottoman filosofisen kirjan, istun pöydässä ihan älykkönä ja pistelen ostereita ja entrecotea poskeen kuin olisin kanta-asiakas.
Paris Bar. Rendez-vous de l’elite intellectuelle et artistique.
Eurohäirikkö metrossa
Jyryytämme myöhäismetrolla takaisin Prenzlauer Bergiin. Linja U2 vie sinne ilman vaihtoja, mutta matka Zoologischer-asemalta on loputtoman pitkä, 45 minuuttia. Piristystä tylsyyteen tarjoaa melkoisen haiseva juoppo, joka onnistuu taiteilemaan täpötäyden viinimukinsa kanssa heiluvassa junassa läikyttämättä pisaraakaan. Mies kaataa pahvipurkista lisää vinkkua pikaruokapaikasta nappaamaansa muovimukiin. Ällöttävä ketale niistää välillä aivolimat suoraan lattialle ja pyyhkii sen päälle kädet penkkiin. Karmeaa katsottavaa ja etenkin näin koronaviruksen aikana. Yhtäkkiä mies havaitsee kaksi 20-luvun tyyliin pukeutunutta, juhlista palaavaa naista ja niin tämä eurohäirikkö löytää sisäisen naistenmiehensä ja alkaa solkottaa naisille jotain käsittämätöntä. Naiset vaihtavat seuraavalla asemalla viereiseen vaunuun, ukko hoippuu perässä, edelleen viiniänsä läikyttämättä. Luulemme päässeemme hänestä jo eroon, mutta seuraavalla asemalla mies tulee takaisin. Hän on vaaraton, mutta niin epäsiisti, ettei kukaan halua mennä häntä lähellekään. Niinpä ihmiset pakkautuvat vaunun toiseen päähän ja äijä töytäilee seinästä seinään toisessa päässä. Edelleen viiniä mukistaan läikyttämättä.
Metrossa maailman.
Zu Hause eli kotiinpaluu
Viimeisenä päivänä tallustelemme vielä tovin ympäri Länsi-Berliiniä. Täältä löytyy paljon rauhallisia ja vauraan näköisiä puistomaisia katuja.
Onko rakennus alkuperäinen vuodelta 1897 vai replika?
Savigny Platz on maaliskuussakin eloisa, mutta voi vain kuvitella millainen se on kesällä, kun jokainen ravintola on levittänyt terassinsa aukiolle. Nyt sympaattisin näkymä on Kaninkulman Currywurst -kioski.
Hasenecke Savigny Platzilla.
Kun kotiinlähdön aika koittaa, on aika testata vielä yhden applikaation toimivuus. Olen ladannut Berlin Taxin sovelluksen ja niinhän sieltä parin napin painalluksen jälkeen tulee taksi asuntomme eteen. Tämä tekee elämästä helpompaa, kun asuu tavallisessa talossa eikä voi tilata autoa hotellin eteen. Puhelimessa saksankielisen osoitteen ääntämys menee miten sattuu ja viimeistään kuittaus siitä tuleeko taksi vai ei, menee ohi. Mutta applikaatiosta näkee kivasti miten Mersun kuva etenee pitkin katuja ja lähenee osoitettasi. No ei sieltä sitten kuitenkaan tullut Mersua vaan kuhmuinen Toyota Prius. Nämä semihybridit ovat hyvin suosittuja takseja Saksan suurkaupungeissa. Jäi kokeilematta olisiko Sixtin applikaatiossa oleva Ride-toiminto tuonut loisteliaamman kuljetuksen kentälle.
Taksikuski kertoo matkalla että tunti aiemmin on ollut valtava taksimielenosoitus keskellä Berliiniä. Tuhannet taksit ovat ajaneet keskustan liikenteen jumiin ja soittaneet torviaan. Syynä ryytyminen Uber-palveluun. Se on kuulemma vienyt kolmanneksen perinteisestä taksibisneksestä. Symppaan kuskia, sillä taksia ajaessa ei liikoja tienaa muutenkaan ja jokainen kuski ei voi olla vain lisätienestejä hakeva sivutoiminen kuljettaja. Sitä paitsi eihän Uber ole edes halpa, kun hinnat elävät kysynnän mukaan.
Nyt pääsemme sitten testaamaan, sujuuko lentokenttätouhu niin kätevästi kuin olen kuvittellut. Ainakin tiistai-iltana klo 17 se sujuu. Auto pysähtyy portin 07 eteen ja parissa minuutissa olemme laukut palvelutiskillä checkattuina turvatarkastuksessa kopeloitavana. Lento kotiin kestää alle kaksi tuntia. Helppoa ja kätevää.
Kotona Suomessa keli on melkein samanlainen kuin Berliinissä, muutama aste plussalla. Berliini ei ole etelässä, se on hyvä muistaa. Sielläkin voi olla pakkasta vielä maaliskuussa. Mutta Helsingissä iskee kasvoille ensimmäisenä helvetillinen tuuli, jota on jatkunut koko talven. Sen tekemä kylmävaikutus saa Berliinin tuntumaan Las Palmasilta. Berliinissä voi jo syödä jäätelötötterönsä ulkona. Täällä ei todellakaan.
Mitkä mauttomat ja alatyyliset päätössanat ansiokkaalle elämälle. Tällainen sanapari pääsi nimittäin suustani, kun hyvinkääläinen, liikennevaloihin tottumaton kuski posotti punaisia päin ja oikealta hööki pakettiauto kohti tuhatta ja sataa. Kohti minua, joka istuin valkoisen Skoda Octavian pelkääjän paikalla. Ja sanoin ”Mitä vittua?” lähestyvää pakettiautoa katsellessani.
Olen pettynyt itseeni. Enhän edes tapaa kiroilla. Pahimmillaan sanon pannahinen vieköön. Tuollaisesta MV-lähdöstä olisi puuttunut kaikki arvokkuus.
Onneksi pakettiauton kuljettajalla olivat hoksottimet kohdallaan ja katse tiessä eikä kännykässä. Hän jarrutti ja me ehdimme alta pois.
Tilanne oli samaan aikaan yllättävä ja hämmentävä. Miten ihminen reagoi tilanteessa, jossa reagoi kenties viimeisen kerran?
Suurin osa jäänee suu hämmästyksestä auki toljottamaan kohtaloaan silmiin. Eikä saa sanaa suustaan. Vain epämääräisen örähdyksen, karjahduksen tai kirkaisun.
Minä sain, kiitos pakettiauton kuljettajan, uuden mahdollisuuden hioa päätöspuheenvuoroani.
Mutta mikä sitten olisi sopivan arvokas ja napakka päätöslausuma ihmiselle, joka on käynyt ihan Linnan juhlissakin? Aikaahan ei todennäköisesti ole liikoja, ainakaan onnettomuustilanteessa. Siksi juttaurpilais-tyyppinen ”Aivan aluksi haluan kiittää.…” on täysin poissuljettu. Todennäköisesti kaikki on ohi ennen kuin päästään alkua pidemmälle, edes ensimmäiseen kiitettävään.
Aina ei ole aikaa kiittää. Kuva: Seura-lehti.
Siis tiivistystä, tiivistystä.
Isänmaan puolesta, Pro Patria, olisi ylevä, mutta jos esimerkiksi istuu valkoisessa Skodassa ja joutuu pakettiauton liiskaamaksi, tilanteessa ei ole juuri sen enempää mitään ylevää kuin isänmaallista. Taustalla ei soi Ateenalaisten laulu.
Täytynee etsiä siis vaihtoehtoisia lauseita. Yleispätevän löytäminen on vaikeaa. Ylevän vielä vaikeampaa.
Roomassa voi sanoa: ”Nähdä Rooma ja kuolla”. Mutta se ei sovi Tampereelle. Tampereella sopisi sanoa vain ”Oho.” Tai jos on puheliaalla päällä: ”Ny tää lähtee. Se on moro.”
Muita yleisiä lauseita voisivat olla: ”Molskis ja roiskis”, ”Käymään vain tänne tullaan, eikä olemaan”, ”Morjens, sanoi Eemeli” tai ”Sidu, sanoi ruotsalainen” (Jos on Haaparannassa, lause on hyvin käyttökelpoinen, kun rajaseudulla ymmärretään molempia kieliä).
Nahkurin orsilla tavataan
Yksi asia on varma. Mihinkään tunnustuksiin tyyliin ”Minä surmasin Olof Palmen” ei kannata ryhtyä, sillä nykyajan lääketiede tekee usein ihmeitä ja jos jääkin henkiin on vaikeuksia edessä. Siksi ei myös kannata ottaa esille oletetulla lähdön hetkellä mitään salaisia paheita tai tunnustaa vieruskaverille vaille vastakaikua jäänyttä rakkautta. Se olisi muutenkin pateettista.
Jos on mitenkään mukana politiikassa, aina sopiva viimeinen lause on: ”Nahkurin orsilla tavataan”. Siellä on kuuleman mukaan jo paljon poliittista kermaa hapantumassa.
Viimeisissä sanoissa on myös paljon kansallisuuseroja. Opin sen pienenä poikana Korkeajännitys-lehtiä lukiessani. Englantilainen lentäjä sanoi lopun koittaessa: ”Apua Hudson, minä palan. Taidan kuolla…” Kun saksalainen sai luodin mahaansa, hän heitti aseensa sivuun, kaatui ryhdikkäästi selälleen ja sanoi vain: ”Argh…”.
Runsaspuheinen saksalainen.
Kun asiaa ajattelee yleisimmin kansallisesta näkökulmasta niin parhaat lähtösanat suomalaiselle taitavat olla: ”No niin.”
Se tarkoittaa joko: ”Johan tässä ehdittiin olemaan”, tai: ”Näin tässä kävi”, tai: ”Miksi minulle kävi tässä näin?”, tai: ”Kyllä minä tiesin, että minulle käy vielä joskus näin.” (Ja tarkoittaa se ”No niin” aika paljon muutakin, mutta en nyt ala esittämään No niin-sanonnan ulottuvuuksia Ismo Leikolaa paremmin, katsokaa videoklippi itse tästä. Se se vasta hauska on.)
Aprillipäivänä aloitan vähähiilihydraattisen dieetin. Ammattilaisen ohjauksessa ja suosituksesta. Ruokavaliolla olen ollut koko talven. Paino on pudonnut mukavasti ja nyt on aika rutistaa itsensä rantakuntoon. Mikä sinällään on turhaa, kun en rannalla viihdy. Mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Joku kutsuu mallia ketoosiksi. Itse puhuisin vain vähähiilarisesta ruokavaliosta, koska kovempina treenipäivinä puuroa on pakko syödä, että palautuu. Mutta puuropäiviä on viikossa vain kaksi. Mitenhän ne loput sujuvat? Hieman huolestuttaa dieettiin kuuluva runsas kananmunien määrä. Päivässä niitä menee kuusi ja viitenä päivänä viikossa. 6 x 5 pv x 10 vkoa: 300 kananmunaa.
10.4.
Reilu viikko dieetin alkamisesta. Eilen illalla hain vaimon lentokentältä. Matkalla olin ajaa punaisia päin. Ketoosi näyttää vaikuttavan minuun niin, että reagointikyky ja ajatuksenjuoksu hidastuu. Ei paljon, mutta liikaa. Ja hämäränäkö huononee. Ajan Sturenkatua ja luulen, että minulla on vihreät. Mutta vihreässä valossa palaakin nuoli oikealla ja oikealta tulee toista kaistaa autoja. Ehdin jarruttaa juuri ennen todellista vaaraa, mutta pelästyn. Loppumatkan ajan kieli keskellä suuta.
Huomenna on kovan sykkeen treeni. Se on hyvä päivä. Silloin saan syödä puuroa. En olisi ikinä uskonut, että puuro voi maistua niin hyvältä. Sekaan herukoita ja mustikoita. Yhtä herkkua kuin vetäisi unelmatortun kahdella haukulla Fazerin kahvilassa. Siinä kassalla.
16.4.
Onko tässä syömisen kurjuudessa mitään järkeä?
Ehkä on ehkä ei, mutta hyvän olon tunne, jonka joka aamu kokee, palkitsee paljon.
Kun on koko aikuisikänsä ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen, tulee hyvä mieli, kun näkee lihasten paljastuvan pikkuhiljaa traanikerroksen alta.
Hienointa on havaita, että muutos on ylipäänsä mahdollista vielä 55-vuotiaanakin. Tämä on monen pikkuhiljaa pulskistuneen mentaaliongelma. Sitä luulee syntyneensä ylipainoiseksi. Mutta niin se vain on, että luut ovat kaikilla saman painoiset ja loppu on siitä kiinni, mitä syö ja miten liikkuu.
19.4.
Olen alkanut tutkia kaupassa, mitä ihmiset lastaavat kassahihnalle. Paheksuen. Tuokin tuossa kolmikymppinen ihminen on syömässä itseään pilalle roskaruoalla… Vaikka mitä se minulle kuuluu. Tehköön jokainen niin kuin haluaa. Toisaalta minä maksan kaikki ylipainoisten lonkkaleikkaukset ja muut elintasosairauksien hoidot veroissani. Pitäisikö huonoihin elämäntapoihin kuitenkin suhtautua jyrkemmin?
25.4.
Noin kahdeksan viikkoa jäljellä. Alan suunnitella mitä syön, kun rypistys on ohi. Aamutreenien jälkeen menen Hakiksen torille kahvilaan, eteen iso kahvi, lihis ja munkki. Rasvaa ja sokeria. Nam.
1.5.
PT:ni Suski raportoi lomamatkalta Gdanskista nähneensä keskitysleirimuseossa käynnin jälkeen painajaisunta. Minä esiinnyin siinä. Olin ollut laihempi kuin nälkiintyneet leirivangit ja kun hän oli kysynyt minulta, eikö dieetti ala mennä jo pitkäksi, olin huutanut vihaisesti: ”Tämä on vasta alkua!” Vähän huolestuttaa, kun alan jo kummitella muiden unissakin.
Tästä nälkäunesta pelästyneenä tein taikinakuoreen leivottua hirven ulkofilettä eli Beef Wellingtonia. Ehkä vappuna voi vähän hiilaroida, kun ei ole simoissa.
5.5.
Taas viikko takana. Vyö kiristyy jo viimeiseen reikään. Treenit kulkevat ja rautaa nousee salilla koko ajan vähän enemmän. Oma painokin kävi jo kehonkoostumusmittauksen eli Inbodyn määrittämän ihannepainon alla. Hyvin menee siis. Paitsi että salaatti ja raejuusto aamulla alkavat pykiä. Kananmuniin en ole kyllästynyt. Mäntymäen luomumunat ovat erittäin hyviä. Parasta mitä Hyvinkäältä tulee. Mutta odotan yhä ja aina innolla korkean sykkeen treenipäiviä, jolloin saa vetää puuroa. Niin kuin huomenna aamulla. Puuroa, puuroa, puuroa. Ja sekaan marjoja. Syy mennä aikaisin nukkumaan.
7.5.
Ensimmäisen kerran aikuisiällä vedin todistetusti kaksi leukaa, ihan kunnolla ja alhaalta asti. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta ei ole sellaiselle, joka ei koulussa päässyt kiipeämään jumppasalin kattoon kohoavaa köyttä ylös senttiäkään ja on painanut 20 vuotta yli sata kiloa. Voima ylös, paino alas -metodi alkaa vihdoin tuottaa tulosta… Suihkussa havaitsen myös, että vuosikymmenien herkuttelulla kasvatetut man boobsit ovat alkaneet hieman pienentyä.
10.5.
Haaveilen ääneen PT:lleni dieetin loputtua itselleni sallimaa herkkuhetkeä torikahvilassa, siis lihistä ja munkkia. Valmentajani kehottaa varmistamaan, että vessa on lähellä, koska yllättävä ravintoketjun muutos voi panna pakoputken laulamaan.
18.5.
Paino on asettunut 88,4 kiloon eli Inbodyn ihanteeseen. Silti tuntuu, että vartalo hoikistuu ja niin pitääkin. Treenithän jatkuvat. Kaivoin helteiden kunniaksi kaapista t-paitaa ja käteen osui noin kahdeksan vuotta vanha Lacoste-paita, joka taisi olla jo ostaessa vähän pieni (silloin olin siis edellisen kerran hoikassa kunnossa). Nyt se mahtui päälle täydellisesti. Vaimo väitti, että näytän komealta. En tiedä kehuiko vain, että mielenterveyteni pysyisi kasassa. Tekisi mieli käydä mittaamassa laajempi näkemys mummotunnelissa, mutta en kehtaa. Kokemus voisi olla traumaattinen, vaikka tutkimusotoksen mielestä olisinkin vetävässä kunnossa.
22.5.
Fysikaalisessa hoidossa. Makaan hoitopöydällä ja mietin, että olisi kohteliasta keskustella jotain. Mutta mieleen ei tule mitään. Päässä pyörii tyhjää ja lopulta torkahdan kattoon tuijottaessa. ”Ei se mitään”, sanoo fyssari. ”Se on ihan normaalia ketoosissa. Eikö ole aika rentouttavaa?”
On se.
24.5.
Elopainossa uusi pohjalukema 88 kg. Onneksi on puuroperjantai tiukkojen treenien päälle. Salaatti ja raejuusto aamiaiseksi alkaa maistua entistä pahemmalta… ja kuukausi vielä jäljellä. Hekumoin edelleen, mitä syön aamiaiseksi vikojen treenien päälle toriaamiaisella. Lihis on vaihtumassa karjalanpiirakkaan munavoilla. Mutta päälle munkkipossu. Kumma kyllä ei tee yhtään mieli hampurilaista tai pitsaa. Enempi pientä rasvaista ja sokerista herkkupalaa, kuten possumunkki. Munkkipossu. Omenahillolla. Nam.
Lohta, broccolia ja pinaattia. Normilounas.
26.5.
Kuuntelen radiota ja huomaan, että selkouutiset ovat oikein hyvät ketoosin sumentamalle mielelle.
28.5.
Tähän on tultu. Ilmoittauduin ylimääräiseen sykejumppaan, että saisin syödä puuroa.
2.6.
Painossa uudet pohjat 87,5 kg. Pikku hiljaa mennään alaspäin. Painoindeksi edelleen ylipainon puolella, mutta kuten todettu moneen kertaan, sitä on turha tuijottaa, jos treenaa. Peili kertoo paremmin saman asian yhdellä vilkaisulla.
3.6.
Työmatka Tukholmaan. Mitenhän kaksipäiväinen kongressi sujuu kanelipullamaassa. Edessä on tiukka Creative workshop, joka ei ihan istu ketoosimiehen hidastuneeseen ajatustoimintaan. Saapa nähdä, selviänkö ilman pullaa.
6.6.
Hyvinhän se meni. Ruotsalainen työkaveri katseli hämmästyneenä aamiaistarjotintani, jolla oli kaksi keitettyä kananmunaa, salaattia ja raejuustoa. Mutta ei sanonut mitään. On ne niin kohteliaita. Olisi pitänyt siipaista viiva Kallen kaviaaria kaniksen päälle, niin olisin ollut ruotsalaisempi.
10.6
Kalassa Norjassa. Askel nousee kevyesti, mutta ketoosieväillä ei pärjää. Aavistin asian ja otin parin pakettia ruispuikuloita mukaan. Käyn ostamassa kaupasta väliin kevytjuustoa ja keittokinkkua.
Reilu painonpudotus on ollut hyvä asia. Jyrkät mäet nousevat hengästymättä. Sellaisetkin, joiden jälkeen on ollut ihan kieli vyön alla vuosi sitten.
13.6.
Takaisin reissusta. Väsyttää ihan sikana. En tiedä onko syy valvominen vai hiilarien puute. Proteiinipatukoilla piti fuskata, ei olisi jaksanut muuten. Tuli kalasteltua 12 tunnin päiviä ja käveltyä todella paljon.
15.6
Ketoosiin loppurutistus alkaa: kaksi viikkoa. Inbody eli kehonmittaus varattu 29.6. Pistin vapaaehtoisesti viikon lisää dieettiin. En tiedä miksi. Alkaakoo ketoosi hallita mieltäni? Ketoosiin on kuulemma helppo mennä, mutta sieltä on vaikea tulla pois.
17.6.
Painossa uudet pohjat 86,5 kg. Painoindeksi 25,3. Luut alkavat kohta törröttää, mutta huomaan, että ikäihminen ei pääse helposti pömppömahasta eroon.
Näin yöllä unta, että tilasin viinerleikkeen perinteisessä grillissä. Myymässä ollut vanha täti kysyi: ”Oletko varma? Ettei ala kaduttaa.” Annokset olivat valtavan kokoisia. Tilasin, vaikka tiesin että kadun. En muista söinkö leikkeen unessa.
23.6.
Juhannus. Vielä viikko. Luvan kanssa suomalaista Juhannusruokaa. No siihen ei meillä kuulunut makkara, mutta uusia perunoita, silliä, lohta ja ruisleipää. Kieltämättä hyvää. Sallin itselleni myös mansikkakakkua.
Huomaan tottuneeni säännölliseen syömiseen ja suurin ongelma tällaisena juhlapyhinä ovatkin enemmän venyvät ruoka-ajat kuin herkuttelu.
25.6.
Kuntokoulun kevätlukukauden päätös ja kurssijuhlat. Tavoitteet saavutettiin painonnostossa, vaikka rima heiluen. Olen vihdoin päässyt nostamaan punaisia miesten painokiekkoja. Fiilis mahtava. Nopea suihku ja juhlat torilla. Ennakkouhosta huolimatta ei kuitenkaan tee mieli lihapiirakkaa. Otan kahvin ja possumunkin. Se maistuu hyvältä, mutta ei niin taivaalliselta kuin kuvittelin. Juhlan jälkeen on vielä sen verran nälkä, että poikkean Mäkkärissä – puurolla.
Pari päivää pitää vielä himmailla, sillä lopullinen kehon läpivalaisu on vasta lauantaiaamuna. Suolta ei sovi täyttää huonosti sulavalla tavaralla, jos meinaa saada hyvät lukemat tauluun. Siispä takaisin salaattiin, raejuustoon ja broilerin fileeseen. Voi olla, että lauantain jälkeen en syö kanaa ja raejuustoa vähään aikaan…
26.6. Mittaan huvikseni verenpaineeni. Kahden mittauksen keskiarvo on 100/69. Noin kahdeksan vuotta ja laskennallisesti 25 kiloa sitten (laihtunut 20 kiloa ja lihasta lisää 5 kiloa) käydessäni lääkärissä valittamassa flunssaväsymystä, verenpaineeksi mitattiin 170. Lääkäri sanoi, että lääkityksen voisi aloittaa heti, mutta suosittelen laihduttamaan kymmenen kiloa mieluummin. Nyt alkavat olla lukemat kohdallaan. Aamupaino 86,6.
27.6.
Heitätti pitkin päivää, en tiedä onko univelkaa vai ketoosiheikotusta. Meinasi mennä Lidlin kassajonossa ihan kuppi nurin ja tulla hermo, kun oli niin nälkä. Tämä salaatin syöminen ei jostain syystä edistä loppukiriä. Ehkä puuro laittaisi paremmin suoleen vauhtia.
Huomenna on taas kovemmat treenit. Ja puuroa.
Huipennus ja ehkä huippaus on luvassa lauantaiaamuna. Ensin verikokeet klo 7.50 ja sitten klo 9.00 Inbody. Siihen asti 12 tuntia syömättä.
28.6.
Buffalo soldier, didn’t like pasta…. Nyt alkaa mennä jo ketoosi korviin asti ja jutut huonoksi. Miten tässä lopussa alkaa viiraamaan, kun tähän asti on mennyt melko hyvin. Ehkä kesä toi arkiliikuntaa kuten halonhakkaamista siihen malliin, että tarvitsisi olla vähän tukevammat sapuskat. No huomenna tämä on ohi.
Ketoosikeinottelu minun kohdaltani saa jäädä tähän kokeiluun. Rasvaa on kyllä lähtenyt ja 4,5/6 sikspäkistäkin näkyvissä. Mutta ihmisen normaali elintoiminta kaipaa puuroa ja ruisleipää. Melko vaatimattomiksi jäävät nämä hiilaripaaston aikana syntyneet haaveet. Ei tee mieli ranskalaisia tai pizzaa, ei makkaraa eikä kaljaa. Ylellisyytenä voisi maistua hilloleipä aamulla ja mustikkapiirakka isolla jädelällillä mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ehkäpä sen voisi nyt sallia itselleen. Salaatit, jossa on raejuustoa ja kaupan valkuaispötkö sekä broilerinfilee tomaattikastikkeessa menevät dispoon vähäksi aikaa. Kananmuniin en ehtinyt kyllästyä sinällään, mutta kaksi päivässä riittää niitäkin jatkossa.
Hyvinhän se meni. Viime elokuusta hävisi vyötäröltä 30 voipakettia. Ja jos katsotaan kahdeksan vuoden taakse, jolloin aloitin kuntoilun, määrä nousee 50:een, kun huomioidaan kasvanut lihasmassa.
29.6. End of the show. Hyvät paperit tuli Inbodysta. Sanoin mittaajalle, että olen tiputtanut painoa noin 15 kiloa syksystä, että saas nähdä, miten lihaksien on käynyt. ”Veikkaan, että 1,5 kiloa lihasta on lähtenyt”, vastasi mittaaja. Tuumin itsekseni, että noinkohan. Ravintovalmentajani tuntuu kyllä tietävän mitä tekee ja tarkoitus ei ollut laihtua lihasmassaa hävittämällä.
Ja niinhän se oli. Ei ollut lähtenyt oikeastaan yhtään lihasta. Mittaaja ihmettelee ääneen tulosta ja käy läpi raporttia. Rasvaprosentti on 12,8. Ei tarvitse olla kuulemma yhtään alempi, kymmenessä menee jo alipainon raja. Kehonsisäinen viskeraalirasva on laskenut lukemaan 50, joka on ihan mittariston alarajoilla. Urani aallon pohjassa kymmenen vuotta sitten lukema oli 170. Enää ei tarvitse pelätä akuutisti infarktia, sillä viskeraalirasva on juuri sitä tappavaa tavaraa, mitä kertyy sisäelimien ympärille. Paino putosi syksyn 100,6 kilosta 85,6 kiloon eli yhteensä 15 kiloa. ”Erinomainen tulos sun ikäiselle”, sanoo mittaaja. Olisi se monelle nuoremmallekin mietin, mutta en jaksa saivarrella. Olen vain iloinen.
Entäs ne 300 kananmunaa, jotka Lannistumaton Luke veti dieetin aikana? Nousiko kolesteroli? Ei merkittävästi. Arvo oli verikokeessa 4,4. En ala esittämään lääketieteellistä analyysia, kun ei ole siihen rahkeita, mutta oletan että keltuaiset eivät jää pyörimään suolenmutkaan, kun aineenvaihdunta on muuten vauhdissa.
10.8. Kirjoitan muistiinpanoja puhtaaksi kesäloman jälkeen. Huomaan hieman aiemmin tekstissä vannoneeni, että en syö enää koskaan aamiaiseksi salaattia, raejuustoa ja kananmunia. Nyt huomaan syöväni. Koska teki mieli. Niin kumma on ihmisen mieli.
Dieetissä on tärkeää syödä vitamiineja, kun ruokavalio menee yksipuoliseksi. Anopilta peritty dosetti on kätevä apu.
Anaresor 