Onko sinulla jo varjo CV?

 

Näinä aikoina niille, jotka eivät muutenkaan tee mitään, on tullut kauhea hätä siitä, ettei ole mitään tekemistä. Minulla on teille ehdotus. Tehkää itsestänne varjo-CV. Löydätte itsestänne parhaat puolenne. Ota haaste vastaan.

Tiedättekö mikä on varjo-CV? Siihen kootaan kaikki sellaiset merkittävät saavutukset, jotka tuottavat itselle tai läheisille hyvää mieltä, mutta joilla ei ole sijaa virallisessa ansioluettelossa oppiarvojen ja luottamustoimien joukossa. Mutta mistäpä sitä toisaalta tietää, korttitemppujen osaaminen tai taito kiivetä köyttä jumppasalin kattoon voi ratkaista työnhaun eduksesi, jos vastapuoli itse tykkää näistä asioista.

Varjo-CV:n määritelmä ei tule Encyclopedia Britannicasta. Kuulin sen vaimoni enolta, Antti Jännekseltä, joka on joviaalin elämän syvä ymmärtäjä ja kova innostumaan kaikenlaisesta, mitä suurin osa meistä taviksista ei tajua arvostaa.

 

Varjo-CV kirjoitetaan muistutukseksi

itselle siitä, kuinka hyvä tyyppi on

Kun elämä mätkii tiskirätillä naamalle, olo on riittämätön ja mitätön, silloin kaivetaan esiin Varjo CV ja huomataan, kuinka hemmetin hyviä sitä ollaankaan. Kuinka paljon sitä osaakaan sellaista, mitä muut eivät!

Varjo-CV kirjoitetaan siis omaksi iloksi. En tosin tiedä, vaikka se olisikin osa psykiatrien työkalulaatikkoa siinä missä taideterapia ja tuuleen huutelukin.

Mutta millaisia asioita omalle varjo-CV:lleni tulisi? Ja kehtaako niitä edes esitellä suuremmalle yleisölle? Mutta koska tärkeintä on, että olen niissä omasta mielestäni hyvä, niin väliäkös sillä.

Katsotaan. Ehkäpä kymmenen kohtaa olisi riittävä laajuus.  Varjo-CV Antti Einiö on tässä.

 

1 Hotellien löytäminen ja matkaopashommat ylipäänsä

Hyvällä vaistolla löytyvät niin hotellit, ravintolat kuin wieninleikkeet. Tästä minua ovat kehuneet muutkin kuin vaimo (huom. vaimo ei laske wieninleikettä erityiseduksi).

IMG_6108
Jaevla Ålesund.

2 Osaan penkata

Voimailu ei ole toinen nimeni, mutta näin myöhäisoppineenakin olen hyvässä ja kärsivällisessä Suski Mantilan opetuksessa oppinut tekemään penkkipunnerruksen niin, että kehtaan tehdä sen millä salilla tahansa. Painojen määrällä ei ole niin väliä tässä kohtaa.

IMG_2947
Tekniikka-corner.

3 Osaan graavata kalan

Sen yhden kerran jälkeen, kun tein kaverin lohesta tönkkösuolattua Tenolla vuonna 1985, olen oppinut suolaamaan kalan sopivan kevyellä kädellä. Fileistäkin syntyy sellaisia, että jäljellejääneistä ruodoista paistaa päivä läpi.

IMG_6504
Kaverikin osaa. Teemu Suvanto näyttää mallia.

4 Osaan tik-tokata

Luontaisen rytmitajuttomana olen valmis heittäytymään lasteni iloksi sosiaalisen median tarjoamiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Minulla olisi mahdollisuus nousta globaaliksi nano-fameksi, mutta piilottelen vielä kynttilääni vakan alla. Alla tyylinäytettä vuodelta 2016 Musicly-videosta, Tik-Tokin edeltäjästä.

5 ”Seurassani ei ikävysty kukaan.”

Kuten Vakuutusyhtiö Turman asiamies Seraphion Lampion sanoi Anatole-enostaan Tintti-kirjassa Tuhatkaunon tapaus: ”Seurassani ei ikävysty kukaan, vuoden takuu.” Saattaa kyllä riippua vähän seurasta. Osaan myös mököttää.

IMG_3905

6 Löydän kaikki vaimon ja lasten hukkaamat tavarat

Miksi? En tosiaan tiedä, mutta jotenkin vain osaan etsiä niitä oikeista paikoista. Tai rekisteröisinkö kaikkea näkemääni tiedostamatta. Tärkeä taito, josta on ollut iloa monesti.

 

7 Osaan keittää kahvia ainakin kymmenellä tavalla

Moni ei osaa keittää kahvia edes Mocca-Masterilla. Minä osaan keittää sen lisäksi pannukahvit, nokipannukahvit, mutterikahvit, Pavoni-pressot, Presso-kahvit, Air Press -kahvit, japanialaiset suodatinkahvit, Nespresso-nappikahvit ja vielä turkkilaiset kahvit. Lisäksi osaan pelästyttää kahvin.

 

Ammattilaisilta voi oppia aina. Ohessa kalakaverini Erik Lier näyttää, miten pannukahvi tarjoillaan.

Sain aikanani Kotitaloudesta numeroksi täyden kympin, kun keitin vanhempainillassa onnistuneesti kahvit sadan hengen porukalle 20 litran kattilassa. Useampaan otteeseen.

 

8 Osaan tehdä hyvää perunamuusia

Lasten mielestä, etenkin kun he olivat pieniä, isän muusi oli aina parasta. Voin nyt paljastaa miksi. Kyllä siitä hyvää tulee, kun tekee sen kokomaitoon ja vatkaa sekaan tarpeeksi voita.

 

9 Maastaveto menee luonnostaan

Lisää salihommia. Olen luonnonlahjakkuus maastavedossa. Kaikkea muuta on saanut harjoitella vuosikausia edes hyväksyttävään suoritukseen, mutta maastaveto luonnistui alusta asti.

Jalanheiluttelukin toimii. Tässä vielä haastavassa parikoreografiassa mukana Kari ”Puujalka” Eilola.

10 Osaan melkein vetää moonwalkia

Ainakin se on kauhean hauskaa lasteni mielestä ja se on tässä kohtaa tärkeintä.  Harmi kun ei löytynyt omista taidoista videota, mutta katsokaa vaikka tämä

Siinä sitä esimerkkiä.

Panen vielä yhden bonuksen loppuun ja se on kyllä aika tärkeä.

 

11 Osaan nauraa itselleni

IMG_5171

 

Tehkää oma lista ja samalla itsestänne parempia. Ainakin omasta mielestänne.

 

 

 

 

Berlin Noir

Älkää hämääntykö, blogin otsikko viittaa mustavalkoisiin matkakuviini, eikä Berliinin alamaailman julmuuksiin. Ellei sellaiseksi lasketa blogin osuutta Stasin salaisen vankilan pimennetyistä vankikammioista. Tositarinat niistä ylittävät kaiken, mitä porvarillisissa oloissa kasvanut dekkaristi voi kirjoihinsa keksiä.

Pyydän anteeksi myös pitkäveteistä ja pohdiskelevaa kirjoitustyyliäni, mutta hätäinen lukija voi helposti poimia tekstistä pelkät meno- ja muonitusvinkit.

Käykää peremmälle, Berlin Noir odottaa.

 

Willkommen in Berlin

“Will the new Berlin airport ever be ready?”

“Was? Hahahah. I zink not”, vastaa berliiniläinen taksikuski.

Makkaran ja oluen ystävän oloinen, mustaan nahkatakkiin ahdettu saksalaiskarikatyyri nostaa etusormensa ilmaan ja jatkaa kättään painokkaasti heiluttaen:

”I hope it will never open. It is bad business for me and much longer ride for you.”

Ja oikeassahan kuljettaja on. Miljoonakaupungiksi Tegelin kenttä on hämmästyttävän lähellä kaupunkia ja sympaattisen pieni, taksilla pääsee melkein suoraan lähtöportille. Kadulta turvatarkastukseen on noin 20 askelta.

Mutta me olemme vasta tulossa Berliiniin ja menossa taksilla kohti keskustaa. Matka kestää puoli tuntia ja maksaa 25-30 euroa. Loput kolmen päivän lomasta on tarkoitus sukkuloida julkisilla, vaikka taksit edullisia ovatkin. Mutta ehkäpä liikenne maan alla sujuu nopeammin – tai ainakin ekologisemmin.

Vaikka en ole alustatalouden suurin ystävä, olemme valinneet asunnon Airbnb´n tarjonnasta. Nelihenkinen perhe kun tarvitsisi kaksi hotellihuonetta ja Berliinin kaltaisessa paikassa hyvän huoneen hinta nousee helposti yli kahdensadan euron yö, vaikka Saksassa majoittuminen muuten onkin halvempaa kuin monessa muussa maassa. Me saamme 200 eurolla per yö ylelliset 90 neliötä vanhasta kaupunkitalosta Prenzlauer Bergistä. Tilaa riittää ja asunto on mukavasti sisustettu. Ja vaikka se sijaitsee katutasossa, meteli ei pääse häiritsemään edes lauantai-iltana. Suurin möykkä tulee vastapäisen kirkon kelloista sunnuntaiaamuna, tai oikeastaan aamupäivällä klo 10.30. Siihen mennessä me olemme olleet hereillä jo tunteja. Kellot pitävät sellaista meteliä, että vainajatkin heräisivät tuhatvuotisesta unestaan. Mahtoivatkohan kellot soida DDR:n aikaan?

 

Kauas on pitkä matka

Prenzlauer Berg on trendikäs alue, niin kuin kaikki alueet Berliinissä ovat.  Missään nimessä alue ei ole raffi, tiedättehän sellaisen perusporvarille sopivasti jännittävän kaupunginosan, jossa kävellään lompakosta kiinnipitäen äkkiä ravintolasta taksiin, kuten vaikkapa Lower East Side oli aikoinaan New Yorkissa. Prenzlauer Bergissa asuvat omasta mielestään trendikkäät nuoret ja lapsiperheet, joilla on hynkkyä asua näin lähellä ydintä.  Mikä sitten on kaikkein trendikkäin kaupunginosa? Neukölln? Kreuzberg? Riippuu, keneltä kysyy. Ei ole oikeaa vastausta. Minä en osaa heittää edes ehdotusta. Mutta voisin kuvitella asuvani täällä, jos minulla ei olisi varaa asua länsipuolen Charlottenburgissa.

P1060635
Uutta ja vanhaa rakennusta trendikkäässä Prenzlauer Bergissä.

 

Kartasta katsoen ei matkaa suunnitellessa voi ymmärtää, kuinka iso kaupunki Berliini on. Prenzlauer Berg itsessään on jo monta kilometriä pitkä ja sen huomaa, kun alueen halki kävelee. Me asumme metrolinja U2:n melkein kaukaisimmassa päässä. Emme silti laitakaupungilla. Keskustaan eli Mitteen on puolen tunnin metromatka, länteen 45 minuuttia. Mutta mikään pakko ei ole niin kauas mennä, sillä meidän omat kotikulmamme ovat täynnä toinen toistaan mukavampia ravintoloita. Niitä trendikkäitä.

IMG_3487
Mrs Robinson trendaa. Rento fine dining -ravintola Prenzlauer Bergissä.

Berliinissä turistille ei tule ongelmaksi löytää elämää ja tekemistä asuinalueensa läheltä, mutta lyhyellä reissulla nähtävyyksien, ravintoloiden ja baarien bongailu eri puolilta kaupunkia vie aikaa. Siksi kannattaa valita majoituspaikka sieltä, missä luulee eniten aikaansa viettävänsä. Mittessä sijaistseva Amano-hotelli voisi olla yksi. Se herätti ohikävellessä mielenkiintoni ja sijaintinsa puolesta sitä voisi kokeilla seuraavalla reissulla, jos ei ole varaa (silloinkaan) asua Adlonissa tai Oraniassa.

P1060489
Hotelli Amanossa on myös huoneistoja. Hinnat kohtuulliset.

 

Enemmän ja vähemmän trendikkäät ruokapaikat

Berliinissä lienee tuhansia ravintoloita, joten on pieni ihme, että ystäväpariskuntamme on varannut pöydän samasta prenzlauerbergiläisestä ravintolasta kuin me. Tai sitten ei. Jotenkin ravintolat pitää valita ja olimme molemmat lukeneet Berlin Food Stories –ravintolablogia. Sitä voisi pitää lyhyen testauksen perusteella aika luotettavana.

IMG_3490 2
Mustavalkoiset ruokakuvat ovat outoja, mutta pysytään teemassa. Lautasella Mrs Robinsonin ceviche-annos.

Samalla kadulla vähän kauempana sijaitseva Osmans Töchter on taas aitoja turkkilaisia ruokia tarjoava ravintola. Pöytä täyttyy pienellä rahalla toinen toistaan paremmista, selkeän yksinkertaisista herkuista. Hummusta, marinoitua paprikaa, friteerattuja sardelleja, lampaan kyljyksiä, kanaa, kasviksia. Syömme itsemme huomaamatta ähkyyn. Jälkiruoan kohdalla kaikilla nousevat kulmakarvat pystyyn. Maitovanukasta ja kompottihedelmiä? Igit! (se on saksaa ja tarkoittaa YÄK!). Hetken epäröityämme päätämme tilata annoksen, sillä olemme sopineet reissulla ennakkoluulottomasta asenteesta uusien ruokien suhteen. Ja jälkkärihän on sitten oikeasti tosi hyvä. Yksi kuppi tyhjenee neljällä lusikalla, ennen kuin ehtii sanoa osman.
Laskun aika koittaa. Se ei ole iso. Neljältä 150 euroa valtavasta määrästä ruokaa juomineen. Mutta kortti ei käy. Muistin ja en muistanut, että saksalainen luottaa vielä käteiseen ja edullisissa ravintoloissa ei makseta prosentteja luottokorttiyhtiöille. Käteisautomaatteja lienee tästä syystä vähän joka nurkassa ja yksi löytyy kymmenen metrin päästä ravintolan ovea.

P1060637
Jos tarkkaan katsoo, huomaa oikeassa taulussa alhaalla: Cash only.

 

Ennakkoluulottomuuden hengessä testaamme seuraavana päivänä lounaalla vietnamilaista ravintolaa Länsi-Berliinin puolella. Marburgstrasse 3:ssa sijaitseva Cao Cao tarjoaa alle suomalaisen lounarin erittäin hyvää ruokaa. Samassa talossa on muuten suomalaisen taidemesenaatti Timo Miettisen galleria Salon Dahlmann. Molemmista paikoista kuulimme  vaimoni vanhalta työtoverilta, Tanja Huutoselta, joka asuu samassa talossa. Tanja työskentelee nykyään Suomen Berliinin-suurlähetystössä lehdistö- ja kulttuurineuvoksena.

Kaupunkireissulla tulee perinteisesti myös hetki, jolloin kaikki haluavat pizzalle. Ristiintaulukoinnin tuloksena päädyimme parhaaksi väitettyyn Standard Serious Pizzaan  Mitten ja Prenzlauer Bergin välimaastossa. En tiedä onko se kaupungin paras, mutta ainakin älyttömän hyvä. Pizza, jossa on päällä iso kasa carpacciota menee melkein jopa terveellisen syömisen piikkiin, kun hiilarit ja proteiinit ovat hyvässä suhteessa. Puolet listan pizzoista on kasvistäytteillä, joten jokaiselle löytyy kyllä jotakin.

P1060463
Pizzeria Standard. Suositukset kunnossa.

Paikka, jossa olen käynyt jokaisella Berliinin reissullani, on nimeltään Paris Bar. Se kuuluu taiteilijakapakkagenreen. Paikkoihin, joihin mennään enempi fiiliksen kuin ruoan vuoksi, mutta joista yleensä saa erittäin hyvän entrecoten tai wienerleikkeen.  Näihin voidaan lukea Zürichin Kronenhalle (omassa luokassaan), Tukholman KB, Helsingin Kosmos, Milanon Bagutta – ja itse Pariisista en ala edes luettelemaan.  Paris Barista tuonnempana hieman lisää.

 

Kebua, kebua

Berliini on kuulemma Döner Kebabin kotikaupunki. Döner on rantautunut tänne turkkilaisten siirtotyöläisten mukana ja sitä saa joka kulmasta. Muutamasta paikasta hyvääkin, mutta useimmat myyvät pitaleivän täytteeksi teollisista aineksista kasattua annosta.  Kebu-kioskille meno alkaa arveluttaa, kun samalla rahalla saisi ihan oikeaa turkkilaista ruokaakin.

Kebut jäävätkin syömättä, mutta sen sijaan syömme toista berliiniläistä perinneruokaa, Currywurstia jopa kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran yhdellä monista ”The Original”  -paikoista KaDeWen vieressä (kuka tietää vaikka se olisikin se OG). Toisen kerran itäpuolella Schönhauser Alleella. Vaimoni kehuu KaDeWe:n Currywurst -paikkaa siisteimmäksi ikinä näkemäkseen nakkikioskiksi. Hän ei ole niitä nähnyt yhtä montaa kuin minä, mutta uskallan olla samaa mieltä. Ja annos, johon leikattujen makkaranpalojen päälle turautetaan roima annnos curryketsuppia ja paprikamaustetta päälle maistuu kyllä hyvältä.

P1060590

Raatimme mielestä silti paremmat ranut löytyivät Itäpuolen Alain’ Snackista, Schönhauser Alleen metroaseman tuntumasta. Saman paikan erikoisuus on Kett-wurst, ”Ketju-nakki”, joka lienee ollut Itä-Saksan suurinta herkkua, ainakin jos nakkiin on riittänyt lihaa. Tätä derkku-hodaria voi maistaa edelleen.

IMG_3545

 

 

Hokey pokey

En ole nähnyt ikinä ihmistä, jolla olisi naama happamana, kun hän saa syödä jäätelöä. Ja kun Berliinin paras jäätelökonditoria Eispatisserie Hokey Pokey avaa ovensa maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina, ilmassa on suurta kansanjuhlan tuntua ja kadulla jonoa kuin muinaisessa Itä-Saksassa lihakaupan edessä. Mutta nyt ei jonoteta suu sitruunalla soppalihaa, vaan iloisesti hymyillen käsittämättömän hyvää artesaanijäätelöä. Voisihan se toki olla vielä luomua, mutta hyväksytään herkullisen maun vuoksi pienet kauneusvirheet ja lisäaineet.  Makuja on monia, mutta meistä kaikista paras on nimikkojäätelö Hokey Pokey, joka sisältää kinuskisia keksinpalasia ja vaniljajäätelöä.

P1060532

Neljä myyjää kauhoo jäätelöä kuppeihin ja tötteröihin niin nopeasti kuin ehtii. Yksi pallo maksaa 1,80 €, joten lysti ei ole edes kovin kallista. Maistamme muutamia muita makuja, Französischer Chocolat ja vadelmasorbet ovat myös taivaallisia. Kun kupit on nuoltu, perusturvallisuuden takaamiseksi ostamme vielä mukaan kotipakkauksen Hokey Pokeyta.

P1060539
On mistä valita, mutta Hokey Pokey on paras.
P1060531
Jonoa kuin Itä-Berliinissä.

Itä-Berliinin estetiikkaa

P1060482
Ossie-style. Picknweight-kaupasta voi ostaa kilohintaan vintagea.

Vuonna 2019 tuli kuluneeksi 30 vuotta Saksojen yhdistymisestä, Berliinin muurin murtumisesta. Käydessäni Berliinissä ensimmäistä kertaa 1990-luvun alussa, itäpuolella oli melkoisen ankeaa, talot huonokuntoisia ja seinät mustuneita. Niin kuin vanhassa Tallinnassa, mutta paljon isommassa mittakaavassa. Tänä päivänä tilanne on tietysti aivan toinen. DDR-taloja on revitty alas ja tilalle rakennettu uutta. Joitain on vain ehostettu. Ja joitain vanhoja taloja on entisöity. Kaikesta tästä syntyy melkoinen sekasotku. Itäpuolella kävellessä saattaa tulla vastaan kerrassaan upea kadunpätkä tai kortteli – ja kulman takana on sitten vastassa rivi täysiä rotiskoja. Kaiken kaikkiaan Saksojen sulauttamisessa on ollut paljon työtä ja rahaa on palanut. Eikä työ ole lähelläkään päätöstä. Moni ehti tehdä hyvän tilin asuntokaupoilla, kun DDR:n kansalaisiltaan pöllimää omaisuutta myytiin kansalaisille takaisin halvalla. Nyt nämä ennen taiteilijoiden suosimat edulliset alueet alkavat muuttua arvokkaiksi.

P1060584
Ampelmann. Itäsaksalainen liikennevalomies ja hänen mukaansa tehty patsas kansojen yhdistymisen 25-vuotisen juhlan kunniaksi.

 

Stasin vankina

Muurinmurtumisen historia on juhlavuoden kunniaksi korostetusti esillä. Itse muuria ei kaupungilla paljoa enää näe, suurin osa on myyty kuin meteori kalliina hippusina turisteille. Aikanaan betonipaloja sai ostaa parilla kympillä, mikä lienee hinta nykyään?

Materiaa enemmän minua kiinnostaa entisen Itä-Saksan henkinen perintö.  Miten on mahdollista, että saksalaisista tuli sellainen toisiaan kyttäävä kansakunta, jossa salaisista salaisimman salaisen poliisin onnistui hallita koko maata? Ja miten tuo kyttääminen ja sadat tuhannet kyttääjät ovat sopeutuneet uuteen yhteiskuntaan? Vangit ja vartijat kävelevät samoja katuja muina miehinä? Ilmiantajat elävät ilmiannettujen kanssa vailla katkeruutta?

P1060521
Tällaisessa luksussellissä sai olla yksinään ja ikkunastakin kajasti valoa. Yöllä piti maata selällään ja kädet suorana sivuilla, että vartija näki, ettei mitään luvatonta tapahdu.

Alt-Hohenschönhausen oli huippusalainen vankila, jossa Stasi säilytti poliittisia vankeja. Ihmisiä, jotka vain katosivat. Tämäkin arvokas museovinkki tuli jo aiemmin mainitulta Berliinissä asuvalta tutultamme Tanja Huutoselta. Ihan perusmatkaoppaan sivuilta Alt-Hohenschönhausenia ei bongaa.
Paikka itsessään on jo karmea, mutta käynnistä tekee samaan aikaan sekä kiehtovan että puistattavan se, että oppaina toimivat entiset vangit. Meidän oppaamme Siggi Grünewald oli viettänyt vankilassa seitsemän kuukautta. Hänen rikoksensa oli rakkaus. Siggi asui Länsi-Berliinissä, mutta meni rakastumaan itäsaksalaiseen mieheen. Idän ja lännen välillä sai luvan kanssa liikkua, mutta sulhasen poismuiluttaminen epävirallista tietä oli toki kielletty. Koska rakkaus on sokea, Siggi kuitenkin yritti. Yritys epäonnistui pakoauton hajotessa ennen rajaa. Vaikka kenenkään ei pitänyt olla tietoinen rakastavaisten suunnitelmasta, Stasi oli Itä-Saksassa tietoinen kaikesta. Ja niin Siggin palatessa kohti kotiaan Länsi-Berliiniä hänet otettiin kiinni. Tai sanotaanko että Länsi-Saksan kansalainen kaapattiin. Siggi vietiin Stasin keskustan poliisiasemalle ja siirrettiin sieltä lopuksi salaiselle vankila-alueelle Alt-Hohenschönhauseniin. Jos tarina ei itkettäisi, niin tässä kohtaa se naurattaisi. Vankila oli niin salainen, että sen olemassaolosta ei tiennyt siellä työskentelevien lisäksi kukaan. Vangit kuljettiin sinne pakettiautojen sisään rakennetuissa pimeissä kopeissa, jotta he eivät tietäisi, mihin  päätyvät. Autot oli naamioitu näyttämään tavallisilta kauppojen jakeluautoilta. Paitsi ettei sellaisia autoja Itä-Saksassa ollut olemassa. ”En tiedä kenen päässä syntyi idea maalata tällaisen auton seinään iskulause ”Syökää kalaa” tai ”Hyviä hedelmiä”. Ei Itä-Berliinissä ollut saatavilla kumpiakaan”, kertoo Siggi opaskierroksella.

Kuljetusautoon tutustumisen jälkeen näemme erilaisia sellejä, joissa vangeilta murrettiin mielenterveyttä, jotta he kuulusteluissa myöntäisivät mitä tahansa. Kunnon syytteitä harvoin oli, joten ne keksittiin. Suosituin tapa saada ihminen tolaltaan oli estää nukkuminen. Se tapahtui muun muassa sytyttelemällä ja sammuttelemalla sellien valoja pitkin yötä. Tai pitämällä vuorokausia täysin pimeässä sellissä jossa ei ollut istuinta, vessaa, ei mitään. Mutta kumilla pehmustetut seinät kuitenkin, ettei vanki voinut vahingoittaa itseään. Osa porukoista sullottiin betonikoppeihin, jossa oli yksi ämpäri tekemässä vessan virkaa kymmenelle ihmiselle.

Itse kuulustelut nauhoitettiin, mutta nauhoja leikeltiin uuteen uskoon, jotta saatiin aikaiseksi mojovia tarinoita kansanvihollisten toimista.  Kun tunnustus oli puristettu ulos, saattoi vanki päätyä pakkotyöhön vankilaan tai tulla lähetetyksi jopa Neuvostoliittoon vähän tehokkaampiin työlaitoksiin.

Siggillä kävi vissiinkin keskivertoa parempi tuuri. Hän pääsi pois seitsemän kuukauden kuluttua. Länsi-Saksan valtio lunasti hänet vapaaksi. Niin kuin monia muitakin  vankeja yhteensä miljardeilla D-markoilla kylmän sodan vuosien aikana. Tällaisesta ihmiskaupasta ei ole paljoa puhuttu.

Tämä kaikki tapahtui vuonna 1982.

 

Länsi-Berliinin tavarataivas

P1060587

Idän kurjuudelle kontrastina seisoi lännen puolella kylmän sodan vuosina kuluttamisen ylin temppeli: KaDeWe, Kaufhaus des Westens. Lännen tavaratalo. Ja on se aika hulppea vieläkin. Mitä täältä ei saa, sitä ei tarvitse. Suurin osa on tietysti niitä samoja merkkituotteita, joita saa ympäri maailmaa hienoista tavarataloista, mutta ylimmän kerroksen ruokamaailma on kyllä ainutlaatuinen. Ylihintaisten ravintoloiden ohella sieltä löytyy käsittämättömän laaja karkkiosasto täynnä kaikkea parempaa herkkua, sekä konditoriavitriinit, joiden edessä sortuu paatuneinkin ketoosimies. Muitakin paheita, kuten kahvia, viiniä ja sikareita on tietysti tarjolla – etenkin niitä paljon paljon parempia laatuja, joista Suomessa voi vain haaveilla.

Länsi-Berliini ei oikeastaan ole syy matkustaa Berliiniin, sillä se muistuttaa mitä tahansa muuta hyvinvoivaa Euroopan pääkaupunkia merkkiliikkeineen ja hienoine ravintoloineen. Berliinin kannattaa matkustaa enemmän alakulttuurien ja historian vuoksi. Alakulttuureista minä en konservatiivisena etu-töölöläisenä ymmärrä mitään. Nauran oikeassa paikassa, kun seurassa puhutaan ”nahkapaikoista”, mutta siihen se jää. Keskityn siis Berliinissä tutustumaan kaupungin historiaan ja katukuvaan.

Historia on tietysti läsnä myös Länsi-Berliinissä, vaikka se ei ole ihan yhtä jännittävää. Toisaalta se on vanhempaa. Tiergartenin keskellä seisoo Siegessäule, voiton merkki, joka näkyy kilometrien päähän. Se muistuttaa ranskalais-saksalaisesta-sodasta vuodelta 1870. ”The last war we won”, lausahtaa sarkastinen taksikuski nähtävyyttä esitellessään. Tiergartenia halkovalle nelikaistaiselle kadulle laskeutuivat Stukat tankkaamaan ja hakemaan pommeja toisen maailmansodan viimeisten taisteluiden riehuessa Berliinissä. Siinä vaiheessa, kun Hitler makasi jo bunkkerissaan vainajana. Tai tuhkattuna pihalla. Varmaa selvyyttä asiaan ei taida olla. Hitlerin bunkkerista ei ole jäänyt kuin kyltti keskelle arkista parkkipaikkaa Mitten alueella. Muita bunkkereita, joissa Natsi-Saksan historiaa esitellään, on kyllä olemassa.

P1060573
Kaukaisuudessa keskellä Tiergartenia häämöttää Siegessäulen kultainen huippu.

On mielenkiintoista kuvitella, millaista Berliinissä on ollut hetkellä nolla. Siis sinä päivänä, kun sota oli ohi ja kaupunki yhtenä rauniomerenä ja kivikasana. Tällöin moni joutui käytännön pakosta asumaan maan alla, kun maan päällä ei ollut mitään, missä asua. Metrotunneleissa ja bunkkereissa oli sairaaloitakin.

P1060575

Sitten pikkuhiljaa, kivi kiveltä alettiin taas kaupunkia rakentaa, aluksi vanhasta jätemateriaalista. Saksalaisella perinpohjaisuudella se kävi vikkelään. Myöhemmin moni kaupungin merkkirakennuksista on kunnostettu lähelle alkuperäistä asuaan, kuten esimerkiksi Valtiopäivätalo Reichstag. Jotkut talot on tehty uudelleen ns. replikoina eli ne ovat alkuperäisen näköisiä uudisrakennuksia. Suomessa sitä ei olisi tapahtunut, sillä meidän arkkitehtikuntamme ei moista taantumuksellisuutta diggaile. Lännen puolella oleva  Kaiser Wilhelm Gedächtniskirche (ei kannata yrittää sanoa osoitteeksi taksikuskille, olen koittanut…)  on saanut jäädä pommitusten jäljiltä raiskioksi muistuttamaan jälkipolvia ihmiskunnan tyhmyydestä.

P1060600
Rikki on mutta ei korjata.

Ku’damm

Länsi-Berliinin ja yksi koko Saksan kuuluisimpia ostoskatuja on Kurfürstendamm. Sen varressa ovat prameimmat liikkeet.  Katua kävellessä tulee vastaan seinälaatta, joka kertoo itävaltalaisen kulttikirjailija Rober Musilin kirjoittaneen pääteostansa  ”Mies vailla ominaisuuksia”  kyseisessä talossa vuosina 1931-33, juuri ennen natsien valtaannousua. Musil joutui häipymään Saksasta, koska hänellä oli juutalainen vaimo. ”Mies vailla ominaisuuksia”  on vaikeasti lokeroitava teos. Se edustaa joko modernismia tai fragmentoitua kirjallisuutta.  Tai sitten vain omaa itseään. Varsinaista juonta ei ole. Lisäksi teos jäi keskeneräiseksi eli varsinaista loppua tapahtumille ei ole.  Vain ajatusten virtaa. Jostain syystä pidän siitä kuitenkin. Omituisuudessaan se on kuin nykyaika. Siitä ei ota tolkkua, mutta tapahtumat panevat pohtimaan syitä ja seurauksia.

P1060602

Valokuvataiteen ystävinä pistäydymme Helmut Newton -säätiön ylläpitämässä valokuvamuseossa Jebenstrassella. Newton oli erikoistunut kuvaamaan eroottisesti vivahtavia muoti- ja taidekuvia. Veikkaan, että Helmutilla on ollut omat vakavat meetoo-hetkensä, mutta kuvat ovat silti hienoja ja aikalaisten silmissä mies oli iso stara. Rahaakin vissiin on kertynyt, sillä museo on varsin pramea. Museossa on pysyväisnäyttelynä Newtonin oman työhistorian esittely ja toisessa kerroksessa vaihtuva näyttely.

IMG_3568

Luonnollinen jatko museosta onkin mennä Saksan kautta aikojen kuuluisimman valokuvamallin Claudia Schifferin (Jonnet ei tiedä) kantaravintolaan, Paris Bariin.  Berliinin filmifestarit ovat juuri päättyneet ja sen enempää Schifferiä kuin filmitähtiä ei näy, juhlat on juhlittu edellisenä iltana.

Ravintolan ruokalistan kannessa lukee ” Rendez-vous de l’elite intellectuelle et artistique”. On helppo uskoa, että näiden pöytien ääressä on filosofoitu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Koska olen lukenut Robert Musilin mahdottoman filosofisen kirjan, istun pöydässä ihan älykkönä ja pistelen ostereita ja entrecotea poskeen kuin olisin kanta-asiakas.

IMG_3615
Paris Bar. Rendez-vous de l’elite intellectuelle et artistique.

Eurohäirikkö metrossa

Jyryytämme myöhäismetrolla takaisin Prenzlauer Bergiin. Linja U2 vie sinne ilman vaihtoja, mutta matka Zoologischer-asemalta on loputtoman pitkä, 45 minuuttia. Piristystä tylsyyteen tarjoaa melkoisen haiseva juoppo, joka onnistuu taiteilemaan täpötäyden viinimukinsa kanssa heiluvassa junassa läikyttämättä pisaraakaan.  Mies kaataa pahvipurkista lisää vinkkua pikaruokapaikasta nappaamaansa muovimukiin. Ällöttävä ketale niistää välillä aivolimat suoraan lattialle ja pyyhkii sen päälle kädet penkkiin. Karmeaa katsottavaa ja etenkin näin koronaviruksen aikana. Yhtäkkiä mies havaitsee kaksi 20-luvun tyyliin pukeutunutta, juhlista palaavaa naista ja niin tämä eurohäirikkö löytää sisäisen naistenmiehensä ja alkaa solkottaa naisille jotain käsittämätöntä. Naiset vaihtavat seuraavalla asemalla viereiseen vaunuun, ukko hoippuu perässä, edelleen viiniänsä läikyttämättä.  Luulemme päässeemme hänestä jo eroon, mutta seuraavalla asemalla mies tulee takaisin. Hän on vaaraton, mutta niin epäsiisti, ettei kukaan halua mennä häntä lähellekään. Niinpä ihmiset pakkautuvat vaunun toiseen päähän ja äijä töytäilee seinästä seinään toisessa päässä. Edelleen viiniä mukistaan läikyttämättä.

P1060491
Metrossa maailman.

Zu Hause eli kotiinpaluu

Viimeisenä päivänä tallustelemme vielä tovin ympäri Länsi-Berliiniä. Täältä löytyy paljon rauhallisia ja vauraan näköisiä puistomaisia katuja.

P1060614
Onko rakennus alkuperäinen vuodelta 1897 vai replika?

Savigny Platz on maaliskuussakin eloisa, mutta voi vain kuvitella millainen se on kesällä, kun jokainen ravintola on levittänyt terassinsa aukiolle. Nyt sympaattisin näkymä on Kaninkulman Currywurst -kioski.

P1060620
Hasenecke Savigny Platzilla.

 

Kun kotiinlähdön aika koittaa, on aika testata vielä yhden applikaation toimivuus. Olen ladannut Berlin Taxin sovelluksen ja niinhän sieltä parin napin painalluksen jälkeen tulee taksi asuntomme eteen. Tämä tekee elämästä helpompaa, kun asuu tavallisessa talossa eikä voi tilata autoa hotellin eteen. Puhelimessa saksankielisen osoitteen ääntämys menee miten sattuu ja viimeistään kuittaus siitä tuleeko taksi vai ei, menee ohi. Mutta applikaatiosta näkee kivasti miten Mersun kuva etenee pitkin katuja ja lähenee osoitettasi. No ei sieltä sitten kuitenkaan tullut Mersua vaan kuhmuinen Toyota Prius. Nämä semihybridit ovat hyvin suosittuja takseja Saksan suurkaupungeissa. Jäi kokeilematta olisiko Sixtin applikaatiossa oleva Ride-toiminto tuonut loisteliaamman kuljetuksen kentälle.

Taksikuski kertoo matkalla että tunti aiemmin on ollut valtava taksimielenosoitus keskellä Berliiniä. Tuhannet taksit ovat ajaneet keskustan liikenteen jumiin ja soittaneet torviaan. Syynä ryytyminen Uber-palveluun. Se on kuulemma vienyt kolmanneksen perinteisestä taksibisneksestä. Symppaan kuskia, sillä taksia ajaessa ei liikoja tienaa muutenkaan ja jokainen kuski ei voi olla vain lisätienestejä hakeva sivutoiminen kuljettaja. Sitä paitsi eihän Uber ole edes halpa, kun hinnat elävät kysynnän mukaan.

Nyt pääsemme sitten testaamaan, sujuuko lentokenttätouhu niin kätevästi kuin olen kuvittellut. Ainakin tiistai-iltana klo 17 se sujuu. Auto pysähtyy portin 07 eteen ja parissa minuutissa olemme laukut palvelutiskillä checkattuina turvatarkastuksessa kopeloitavana. Lento kotiin kestää alle kaksi tuntia. Helppoa ja kätevää.

Kotona Suomessa keli on melkein samanlainen kuin Berliinissä, muutama aste plussalla. Berliini ei ole etelässä, se on hyvä muistaa. Sielläkin voi olla pakkasta vielä maaliskuussa. Mutta Helsingissä iskee kasvoille ensimmäisenä helvetillinen tuuli, jota on jatkunut koko talven. Sen tekemä kylmävaikutus saa Berliinin tuntumaan Las Palmasilta. Berliinissä voi jo syödä jäätelötötterönsä ulkona. Täällä ei todellakaan.

 

Eiväthän viimeiset sanasi ole: ”Mitä vittua?”

 

”Mitä vittua?”

Mitkä mauttomat ja alatyyliset päätössanat ansiokkaalle elämälle.  Tällainen sanapari pääsi nimittäin suustani, kun hyvinkääläinen, liikennevaloihin tottumaton kuski posotti punaisia päin ja oikealta hööki pakettiauto kohti tuhatta ja sataa. Kohti minua, joka istuin valkoisen Skoda Octavian pelkääjän paikalla. Ja sanoin ”Mitä vittua?” lähestyvää pakettiautoa katsellessani.

Olen pettynyt itseeni. Enhän edes tapaa kiroilla. Pahimmillaan sanon pannahinen vieköön. Tuollaisesta MV-lähdöstä olisi puuttunut kaikki arvokkuus.

Onneksi pakettiauton kuljettajalla olivat hoksottimet kohdallaan ja katse tiessä eikä kännykässä. Hän jarrutti ja me ehdimme alta pois.

Tilanne oli samaan aikaan yllättävä ja hämmentävä. Miten ihminen reagoi tilanteessa, jossa reagoi kenties viimeisen kerran?

Suurin osa jäänee suu hämmästyksestä auki toljottamaan kohtaloaan silmiin. Eikä saa sanaa suustaan. Vain epämääräisen örähdyksen, karjahduksen tai kirkaisun.

Minä sain, kiitos pakettiauton kuljettajan, uuden mahdollisuuden hioa päätöspuheenvuoroani.

Mutta mikä sitten olisi sopivan arvokas ja napakka päätöslausuma ihmiselle, joka on käynyt ihan Linnan juhlissakin? Aikaahan ei todennäköisesti ole liikoja, ainakaan onnettomuustilanteessa.  Siksi juttaurpilais-tyyppinen ”Aivan aluksi haluan kiittää.…” on täysin poissuljettu.  Todennäköisesti kaikki on ohi ennen kuin päästään alkua pidemmälle, edes ensimmäiseen kiitettävään.

Jutta Urpilainen
Aina ei ole aikaa kiittää. Kuva: Seura-lehti.

Siis tiivistystä, tiivistystä.

Isänmaan puolesta, Pro Patria, olisi ylevä, mutta jos esimerkiksi istuu valkoisessa Skodassa ja joutuu pakettiauton liiskaamaksi, tilanteessa ei ole juuri sen enempää mitään ylevää kuin isänmaallista. Taustalla ei soi Ateenalaisten laulu.

Täytynee etsiä siis vaihtoehtoisia lauseita. Yleispätevän löytäminen on vaikeaa. Ylevän vielä vaikeampaa.

Roomassa voi sanoa: ”Nähdä Rooma ja kuolla”. Mutta se ei sovi Tampereelle. Tampereella sopisi sanoa vain ”Oho.” Tai jos on puheliaalla päällä: ”Ny tää lähtee. Se on moro.”

Muita yleisiä lauseita voisivat olla: ”Molskis ja roiskis”, ”Käymään vain tänne tullaan, eikä olemaan”, ”Morjens, sanoi Eemeli” tai ”Sidu, sanoi ruotsalainen” (Jos on Haaparannassa, lause on hyvin käyttökelpoinen, kun rajaseudulla ymmärretään molempia kieliä).

IMG_7880.jpeg

Nahkurin orsilla tavataan

Yksi asia on varma. Mihinkään tunnustuksiin tyyliin ”Minä surmasin Olof Palmen” ei kannata ryhtyä, sillä nykyajan lääketiede tekee usein ihmeitä ja jos jääkin henkiin on vaikeuksia edessä. Siksi ei myös kannata ottaa esille oletetulla lähdön hetkellä mitään salaisia paheita tai tunnustaa vieruskaverille vaille vastakaikua jäänyttä rakkautta.  Se olisi muutenkin pateettista.

Jos on mitenkään mukana politiikassa, aina sopiva viimeinen lause on: ”Nahkurin orsilla tavataan”. Siellä on kuuleman mukaan jo paljon poliittista kermaa hapantumassa.

Viimeisissä sanoissa on myös paljon kansallisuuseroja. Opin sen pienenä poikana Korkeajännitys-lehtiä lukiessani. Englantilainen lentäjä sanoi lopun koittaessa: ”Apua Hudson, minä palan. Taidan kuolla…” Kun saksalainen sai luodin mahaansa, hän heitti aseensa sivuun, kaatui ryhdikkäästi selälleen ja sanoi vain:  ”Argh…”.

Screenshot 2019-10-09 19.49.09
Runsaspuheinen saksalainen.

Kun asiaa ajattelee yleisimmin kansallisesta näkökulmasta niin parhaat lähtösanat suomalaiselle taitavat olla: ”No niin.”

Se tarkoittaa joko: ”Johan tässä ehdittiin olemaan”, tai: ”Näin tässä kävi”, tai: ”Miksi minulle kävi tässä näin?”, tai: ”Kyllä minä tiesin, että minulle käy vielä joskus näin.” (Ja tarkoittaa se ”No niin” aika paljon muutakin, mutta en nyt ala esittämään No niin-sanonnan ulottuvuuksia Ismo Leikolaa paremmin, katsokaa videoklippi itse tästä. Se se vasta hauska on.)

 

Ketoosipäiväkirja eli kannattiko 10 viikon piina?

 

1.4.

Aprillipäivänä aloitan vähähiilihydraattisen dieetin. Ammattilaisen ohjauksessa ja suosituksesta. Ruokavaliolla olen ollut koko talven. Paino on pudonnut mukavasti ja nyt on aika rutistaa itsensä rantakuntoon. Mikä sinällään on turhaa, kun en rannalla viihdy. Mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Joku kutsuu mallia ketoosiksi. Itse puhuisin vain vähähiilarisesta ruokavaliosta, koska kovempina treenipäivinä puuroa on pakko syödä, että palautuu. Mutta puuropäiviä on viikossa vain kaksi. Mitenhän ne loput sujuvat? Hieman huolestuttaa dieettiin kuuluva runsas kananmunien määrä. Päivässä niitä menee kuusi ja  viitenä päivänä viikossa. 6 x 5 pv x 10 vkoa: 300 kananmunaa.

 

10.4.

Reilu viikko dieetin alkamisesta. Eilen illalla hain vaimon lentokentältä. Matkalla olin ajaa punaisia päin. Ketoosi näyttää vaikuttavan minuun niin, että reagointikyky ja ajatuksenjuoksu hidastuu. Ei paljon, mutta liikaa. Ja hämäränäkö huononee.  Ajan Sturenkatua ja luulen, että minulla on vihreät. Mutta vihreässä valossa palaakin nuoli oikealla ja oikealta tulee toista kaistaa autoja. Ehdin jarruttaa juuri ennen todellista vaaraa, mutta pelästyn. Loppumatkan ajan kieli keskellä suuta.

Huomenna on kovan sykkeen treeni. Se on hyvä päivä. Silloin saan syödä puuroa. En olisi ikinä uskonut, että puuro voi maistua niin hyvältä.  Sekaan herukoita ja mustikoita. Yhtä herkkua kuin vetäisi unelmatortun kahdella haukulla Fazerin kahvilassa. Siinä kassalla.

 

16.4.

Onko tässä syömisen kurjuudessa mitään järkeä?

Ehkä on ehkä ei, mutta hyvän olon tunne, jonka joka aamu kokee, palkitsee paljon.

Kun on koko aikuisikänsä ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen, tulee hyvä mieli, kun näkee lihasten paljastuvan pikkuhiljaa traanikerroksen alta.

Hienointa on havaita, että muutos on ylipäänsä mahdollista vielä 55-vuotiaanakin. Tämä on monen pikkuhiljaa pulskistuneen mentaaliongelma. Sitä luulee syntyneensä ylipainoiseksi. Mutta niin se vain on, että luut ovat kaikilla saman painoiset ja loppu on siitä kiinni, mitä syö ja miten liikkuu.

 

19.4.

Olen alkanut tutkia kaupassa, mitä ihmiset lastaavat kassahihnalle. Paheksuen. Tuokin tuossa kolmikymppinen ihminen on syömässä itseään pilalle roskaruoalla… Vaikka mitä se minulle kuuluu. Tehköön jokainen niin kuin haluaa. Toisaalta minä maksan kaikki ylipainoisten lonkkaleikkaukset ja muut elintasosairauksien hoidot veroissani. Pitäisikö huonoihin elämäntapoihin kuitenkin suhtautua jyrkemmin?

 

25.4.

Noin kahdeksan viikkoa jäljellä. Alan suunnitella mitä syön, kun rypistys on ohi. Aamutreenien jälkeen menen Hakiksen torille kahvilaan, eteen iso kahvi, lihis ja munkki. Rasvaa ja sokeria. Nam.

 

1.5.

PT:ni Suski raportoi lomamatkalta Gdanskista nähneensä keskitysleirimuseossa käynnin jälkeen painajaisunta. Minä esiinnyin siinä. Olin ollut laihempi kuin nälkiintyneet leirivangit ja kun hän oli kysynyt minulta, eikö dieetti ala mennä jo pitkäksi, olin huutanut vihaisesti: ”Tämä on vasta alkua!” Vähän huolestuttaa, kun alan jo kummitella muiden unissakin.

 

Tästä nälkäunesta pelästyneenä tein taikinakuoreen leivottua hirven ulkofilettä eli Beef Wellingtonia. Ehkä vappuna voi vähän hiilaroida, kun ei ole simoissa.

IMG_9011.jpg

5.5.

Taas viikko takana. Vyö kiristyy jo viimeiseen reikään. Treenit kulkevat ja rautaa nousee salilla koko ajan vähän enemmän. Oma painokin kävi jo kehonkoostumusmittauksen eli Inbodyn määrittämän ihannepainon alla. Hyvin menee siis. Paitsi että salaatti ja raejuusto aamulla alkavat pykiä. Kananmuniin en ole kyllästynyt. Mäntymäen luomumunat ovat erittäin hyviä. Parasta mitä Hyvinkäältä tulee. Mutta odotan yhä ja aina innolla korkean sykkeen treenipäiviä, jolloin saa vetää puuroa. Niin kuin huomenna aamulla.  Puuroa, puuroa, puuroa. Ja sekaan marjoja. Syy mennä aikaisin nukkumaan.

IMG_0025.jpeg

 

7.5.

Ensimmäisen kerran aikuisiällä vedin todistetusti kaksi leukaa, ihan kunnolla ja alhaalta asti. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta ei ole sellaiselle, joka ei koulussa päässyt kiipeämään jumppasalin kattoon kohoavaa köyttä ylös senttiäkään ja on painanut 20 vuotta yli sata kiloa. Voima ylös, paino alas -metodi alkaa vihdoin tuottaa tulosta…  Suihkussa havaitsen myös, että vuosikymmenien herkuttelulla kasvatetut man boobsit ovat alkaneet hieman pienentyä.

 

10.5.

Haaveilen ääneen PT:lleni dieetin loputtua itselleni sallimaa herkkuhetkeä torikahvilassa, siis lihistä ja munkkia. Valmentajani kehottaa varmistamaan, että vessa on lähellä, koska yllättävä ravintoketjun muutos voi panna pakoputken laulamaan.

 

18.5.

Paino on asettunut 88,4 kiloon eli Inbodyn ihanteeseen. Silti tuntuu, että vartalo hoikistuu ja niin pitääkin. Treenithän jatkuvat. Kaivoin helteiden kunniaksi kaapista t-paitaa ja käteen osui noin kahdeksan vuotta vanha Lacoste-paita, joka taisi olla jo ostaessa vähän pieni (silloin olin siis edellisen kerran hoikassa kunnossa). Nyt se mahtui päälle täydellisesti. Vaimo väitti, että näytän komealta. En tiedä kehuiko vain, että mielenterveyteni pysyisi kasassa. Tekisi mieli käydä mittaamassa laajempi näkemys mummotunnelissa, mutta en kehtaa. Kokemus voisi olla traumaattinen, vaikka tutkimusotoksen mielestä olisinkin vetävässä kunnossa.

 

22.5.

Fysikaalisessa hoidossa. Makaan hoitopöydällä ja mietin, että olisi kohteliasta keskustella jotain. Mutta mieleen ei tule mitään. Päässä pyörii tyhjää ja lopulta torkahdan kattoon tuijottaessa. ”Ei se mitään”, sanoo fyssari. ”Se on ihan normaalia ketoosissa. Eikö ole aika rentouttavaa?”

On se.

 

24.5.

Elopainossa uusi pohjalukema 88 kg. Onneksi on puuroperjantai tiukkojen treenien päälle. Salaatti ja raejuusto aamiaiseksi alkaa maistua entistä pahemmalta…  ja kuukausi  vielä jäljellä. Hekumoin edelleen, mitä syön aamiaiseksi vikojen treenien päälle toriaamiaisella. Lihis on vaihtumassa karjalanpiirakkaan munavoilla. Mutta päälle munkkipossu. Kumma kyllä ei tee yhtään mieli hampurilaista tai pitsaa. Enempi pientä rasvaista ja sokerista herkkupalaa, kuten possumunkki. Munkkipossu. Omenahillolla. Nam.

IMG_9042
Lohta, broccolia ja pinaattia. Normilounas.

26.5.

Kuuntelen radiota ja huomaan, että selkouutiset ovat oikein hyvät ketoosin sumentamalle mielelle.

 

28.5.

Tähän on tultu. Ilmoittauduin ylimääräiseen sykejumppaan, että saisin syödä puuroa.

 

2.6.

Painossa uudet pohjat 87,5 kg. Pikku hiljaa mennään alaspäin. Painoindeksi edelleen ylipainon puolella, mutta kuten todettu moneen kertaan, sitä on turha tuijottaa, jos treenaa. Peili kertoo paremmin saman asian yhdellä vilkaisulla.

 

 

3.6.

Työmatka Tukholmaan. Mitenhän kaksipäiväinen kongressi sujuu kanelipullamaassa. Edessä on tiukka Creative workshop, joka ei ihan istu ketoosimiehen hidastuneeseen ajatustoimintaan. Saapa nähdä, selviänkö ilman pullaa.

 

6.6.

Hyvinhän se meni. Ruotsalainen työkaveri katseli hämmästyneenä aamiaistarjotintani, jolla oli kaksi keitettyä kananmunaa, salaattia ja raejuustoa. Mutta ei sanonut mitään. On ne niin kohteliaita. Olisi pitänyt siipaista viiva Kallen kaviaaria kaniksen päälle, niin olisin ollut ruotsalaisempi.

 

10.6

Kalassa Norjassa. Askel nousee kevyesti, mutta ketoosieväillä ei pärjää. Aavistin asian ja otin parin pakettia ruispuikuloita mukaan.  Käyn ostamassa kaupasta väliin kevytjuustoa ja keittokinkkua.

Reilu painonpudotus on ollut hyvä asia. Jyrkät mäet nousevat hengästymättä. Sellaisetkin, joiden jälkeen on ollut ihan kieli vyön alla vuosi sitten.

 

13.6.

Takaisin reissusta. Väsyttää ihan sikana. En tiedä onko syy valvominen vai hiilarien puute. Proteiinipatukoilla piti fuskata, ei olisi jaksanut muuten. Tuli kalasteltua 12 tunnin päiviä ja käveltyä todella paljon.

 

15.6

Ketoosiin loppurutistus alkaa: kaksi viikkoa. Inbody eli kehonmittaus varattu 29.6. Pistin vapaaehtoisesti viikon lisää dieettiin. En tiedä miksi. Alkaakoo ketoosi hallita mieltäni? Ketoosiin on kuulemma helppo mennä, mutta sieltä on vaikea tulla pois.

 

17.6.

Painossa uudet pohjat 86,5 kg. Painoindeksi 25,3. Luut alkavat kohta törröttää, mutta huomaan, että ikäihminen ei pääse helposti pömppömahasta eroon.

Näin yöllä unta, että tilasin viinerleikkeen perinteisessä grillissä. Myymässä ollut vanha täti kysyi: ”Oletko varma? Ettei ala kaduttaa.” Annokset olivat valtavan kokoisia. Tilasin, vaikka tiesin että kadun. En muista söinkö leikkeen unessa.

 

23.6.

Juhannus. Vielä viikko. Luvan kanssa suomalaista Juhannusruokaa. No siihen ei meillä kuulunut makkara, mutta uusia perunoita, silliä, lohta ja ruisleipää. Kieltämättä hyvää. Sallin itselleni myös mansikkakakkua.

Huomaan tottuneeni säännölliseen syömiseen ja suurin ongelma tällaisena juhlapyhinä ovatkin enemmän venyvät ruoka-ajat kuin herkuttelu.

 

25.6.

Kuntokoulun kevätlukukauden päätös ja kurssijuhlat. Tavoitteet saavutettiin painonnostossa, vaikka rima heiluen. Olen vihdoin päässyt nostamaan punaisia miesten painokiekkoja.  Fiilis mahtava. Nopea suihku ja juhlat torilla. Ennakkouhosta huolimatta ei kuitenkaan tee mieli lihapiirakkaa. Otan kahvin ja possumunkin. Se maistuu hyvältä, mutta ei niin taivaalliselta kuin kuvittelin. Juhlan jälkeen on vielä sen verran nälkä, että poikkean Mäkkärissä – puurolla.

IMG_9874.jpg

 

 

Pari päivää pitää vielä himmailla, sillä lopullinen kehon läpivalaisu on vasta lauantaiaamuna. Suolta ei sovi täyttää huonosti sulavalla tavaralla, jos meinaa saada hyvät lukemat tauluun. Siispä takaisin salaattiin, raejuustoon ja broilerin fileeseen. Voi olla, että lauantain jälkeen en syö kanaa ja raejuustoa vähään aikaan…

 

 

26.6. Mittaan huvikseni verenpaineeni. Kahden mittauksen keskiarvo on 100/69. Noin kahdeksan vuotta ja laskennallisesti 25 kiloa sitten (laihtunut 20 kiloa ja lihasta lisää 5 kiloa) käydessäni lääkärissä valittamassa flunssaväsymystä, verenpaineeksi mitattiin 170. Lääkäri sanoi, että lääkityksen voisi aloittaa heti, mutta suosittelen laihduttamaan kymmenen kiloa mieluummin. Nyt alkavat olla lukemat kohdallaan. Aamupaino 86,6.

 

27.6.

Heitätti pitkin päivää, en tiedä onko univelkaa vai ketoosiheikotusta. Meinasi mennä Lidlin kassajonossa ihan kuppi nurin ja tulla hermo, kun oli niin nälkä. Tämä salaatin syöminen ei jostain syystä edistä loppukiriä. Ehkä puuro laittaisi paremmin suoleen vauhtia.

Huomenna on taas kovemmat treenit. Ja puuroa.

Huipennus ja ehkä huippaus on luvassa lauantaiaamuna. Ensin verikokeet klo 7.50 ja sitten klo 9.00 Inbody. Siihen asti 12 tuntia syömättä.

 

28.6.

Buffalo soldier, didn’t like pasta…. Nyt alkaa mennä jo ketoosi korviin asti ja jutut huonoksi. Miten tässä lopussa alkaa viiraamaan, kun tähän asti on mennyt melko hyvin. Ehkä kesä toi arkiliikuntaa kuten halonhakkaamista siihen malliin, että tarvitsisi olla vähän tukevammat sapuskat. No huomenna tämä on ohi.

Ketoosikeinottelu minun kohdaltani saa jäädä tähän kokeiluun. Rasvaa on kyllä lähtenyt ja 4,5/6 sikspäkistäkin näkyvissä. Mutta ihmisen normaali elintoiminta kaipaa puuroa ja ruisleipää. Melko vaatimattomiksi jäävät nämä hiilaripaaston aikana syntyneet haaveet. Ei tee mieli ranskalaisia tai pizzaa, ei makkaraa eikä kaljaa. Ylellisyytenä voisi maistua hilloleipä aamulla ja mustikkapiirakka isolla jädelällillä mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ehkäpä sen voisi nyt sallia itselleen. Salaatit, jossa on raejuustoa ja kaupan valkuaispötkö sekä broilerinfilee tomaattikastikkeessa menevät dispoon vähäksi aikaa. Kananmuniin en ehtinyt kyllästyä sinällään, mutta kaksi päivässä riittää niitäkin jatkossa.

 

IMG_5624
Hyvinhän se meni. Viime elokuusta hävisi vyötäröltä 30 voipakettia. Ja jos katsotaan kahdeksan vuoden taakse, jolloin aloitin kuntoilun, määrä nousee 50:een, kun huomioidaan kasvanut lihasmassa.

29.6. End of the show. Hyvät paperit tuli Inbodysta. Sanoin mittaajalle, että olen tiputtanut painoa noin 15 kiloa syksystä, että saas nähdä, miten lihaksien on käynyt. ”Veikkaan, että 1,5 kiloa lihasta on lähtenyt”, vastasi mittaaja. Tuumin itsekseni, että noinkohan. Ravintovalmentajani tuntuu kyllä tietävän mitä tekee ja tarkoitus ei ollut laihtua lihasmassaa hävittämällä.

IMG_9937.jpeg

Ja niinhän se oli. Ei ollut lähtenyt oikeastaan yhtään lihasta. Mittaaja ihmettelee ääneen tulosta ja käy läpi raporttia. Rasvaprosentti on 12,8. Ei tarvitse olla kuulemma yhtään alempi, kymmenessä menee jo alipainon raja.  Kehonsisäinen viskeraalirasva on laskenut lukemaan 50, joka on ihan mittariston alarajoilla. Urani aallon pohjassa kymmenen vuotta sitten lukema oli 170. Enää ei tarvitse pelätä akuutisti infarktia, sillä viskeraalirasva on juuri sitä tappavaa tavaraa, mitä kertyy sisäelimien ympärille. Paino putosi syksyn 100,6 kilosta 85,6 kiloon eli yhteensä 15 kiloa. ”Erinomainen tulos sun ikäiselle”, sanoo mittaaja. Olisi se monelle nuoremmallekin mietin, mutta en jaksa saivarrella. Olen vain iloinen.

IMG_9989.jpeg

Entäs ne 300 kananmunaa, jotka Lannistumaton Luke veti dieetin aikana? Nousiko kolesteroli? Ei merkittävästi. Arvo oli verikokeessa 4,4. En ala esittämään lääketieteellistä analyysia, kun ei ole siihen rahkeita, mutta oletan että keltuaiset eivät jää pyörimään suolenmutkaan, kun aineenvaihdunta on muuten vauhdissa.

 

10.8. Kirjoitan muistiinpanoja puhtaaksi kesäloman jälkeen. Huomaan hieman aiemmin tekstissä vannoneeni, että en syö enää koskaan aamiaiseksi salaattia, raejuustoa ja kananmunia. Nyt huomaan syöväni. Koska teki mieli. Niin kumma on ihmisen mieli.

IMG_9902
Dieetissä on tärkeää syödä vitamiineja, kun ruokavalio menee yksipuoliseksi. Anopilta peritty dosetti on kätevä apu.

Kun ihminen nukkuu, se ei saa kalaa

 

”Kun ihminen nukkuu, sille ei tapahdu mitään. Mutta kun se ei nuku, se voi saada vaikka kalan.” Sanoi Nykäsen Matti. Ja sanoi kaverini, kun oli saanut kalan puolen tunnin kalastuksen jälkeen. Mieli virkeänä ja kroppa täynnä energiaa.

 

Ja oikeassahan se Matti oli, ei kalaa saada sängynpohjalta. Mutta kun kalansaanti käy vaikeaksi, työpäivät pidemmiksi ja yöunet lyhyemmiksi, kannattaisi ehkä silläkin riskillä, että ihmiselle ei tapahdu mitään, harkita nukkumista. Nimittäin väsyneenä kalastaminen ei ole kovin tehokasta. Se muuttuu monotoniseksi hakkaamiseksi, jossa edelleen ihminen voi saada kalan, mutta enenevissä määrin vain tuurilla.

Puhun toki vain omasta puolestani ja 55-vuotias jaksaa ilman unta vähemmän kuin 25-vuotias. Vaikka muuten hyvässä kunnossa olisikin.

Oma kauden avausreissumme alkoi alussa kuvatulla onnistumisella, kympin lohella.  Alku näytti loistavalta, ellei suorastaan mahtavalta. ”Alla får”, niin kuin Hammerfestin lauantai-illassa tavataan sanoa. Siimaa veteen vaan.

Vaan kun ei kuitenkaan.  Mitä lienee taas lohen jumalien päässä liikkunut, mutta kaloilla pysyi kolme päivää perätysten suu kiinni, vaikka kaikki oli kohdallaan veden korkeudesta ilmanpaineeseen.  Varovaisia vetoja, joku tulisempi tukistus perhoon, mutta ei yhtään tartutusta.

Kun kaksi lupaa kolmesta on kalastettu, ihmistä alkaa jo hermostuttaa, tauot vähenevät ja kalastustunnit lisääntyvät. Iske, iske, iske.

Ehkä ihmisen pitäisi tehdä juuri toisin päin. Mennä nukkumaan.

IMG_1235
Gone sleeping.

Saako jälkiviisas kalaa?

Kun paluumatkalla mietin viimeistä kalastuspäivääni pienten päiväunien jälkeen, tuli mieleen aika monta asiaa, jotka olisi voinut tehdä toisin. Jos olisi tullut mieleen joella. Mutta ei tullut, kun väsytti.

Olisin voinut vaihtaa siimaa synkempään tai kelluvaan. Olisin voinut kokeilla ihan pientä perhoa, joka olisi vaatinut uuden, ohuemman perukkeen rakentamisen. Mutta ei tullut mieleen ja jos olisi, en tiedä olisinko jaksanut. Sen sijaan vedin ringissä samalla tyylillä pää tyhjää täynnä, perhon väriä sentään välillä vaihtaen.

Se, että vääntäytyy jokivarteen ja jotostelee kalapaikoille, jossa tekee yhden tai kaksi laskua vain huomatakseen ettei heitto maistu, on ihan turhaa ja  vie vähimmilläänkin pari tuntia, jos ei asu jokirannassa. Sen ajan enemmän nukkumalla seuraavan päivän kalastus olisi paljon energisempää. Ainakin itse olen huomannut, että kun väsy iskee, fiilis muuttuu. Ei jotenkin huvita. Mutta silti ihminen psyykkaa itsensä liikkeelle: jos se reissun ainoa kala iskisi juuri nyt.  Kun olisin nukkumassa.

Tämä on kenties hienoin torkkupaikka mitä olen joen rannassa tavannut. Orklan Pollen-poolin vierasmaja.

 

Toki jos kaloja näkyy kannattaa yrittää, mutta jos joki on vaitonainen ja aurinko painunut vuorten taa aikoja sitten, odotukset ovat heikommat. Ainakin oman kolme vuosikymmentä kestäneen lohiurani aikana kalastus on hiljentynyt auringon laskettua.

Moni perustelee yökalastusta, sillä että kalat eivät ole niin arkoja, kun on vähän hämärämpää. Saattaa pitää sekin paikkansa, etenkin kun ollaan Finnmarkissa keskellä kesää. Mutta ihan yhtä hyvin olen saanut kaloja keskellä kirkasta päivää ja hellettä. Kun osuu nousukalaparveen, lohi voi ottaa milloin tahansa. Muina aikoina vieläkin oleellisempaa mielestäni on päästä kalastamaan paikka, joka on saanut rauhoittua. Todennäköisin aika löytää pooli koskemattomana on aamuviideltä. Sitkeimmät iltavuorolaiset ovat luovuttaneet kolmen neljän aikaan ja moni muu könyää rantaan vasta kahdeksan yhdeksän aikaan aamukahvit rauhassa nautittuaan.

IMG_6264
Kun huoneen ovessa on tällainen teksti, näkee unia isoista kaloista.

Notes to myself: kun järki on jäässä

Taas siis tiedetään, mikä olisi järkevää. Suunnitelman toteutuminen on toinen juttu. Vaatii kovaa luonnetta vetää peittoa korville, kun muu porukka painuu joelle illan hämärtyessä.

Tein kuitenkin itselleni muistilapun, jonka aion laminoida ja kiinnittää hakasella kalastustakin taskuun.

Antti, kun alat väsyä: 1. Mene nukkumaan. Ota edes vartin torkut lepikossa. 2. Jos et mene: kokeile vaihtaa siimaa. 3. Kokeile vaihtaa ihan erilaiseen perhoon kuin muut. 4. Kokeile niin pientä perhoa, ettet ikinä usko sen pitävän isoa kalaa. 5.  Kokeile pinturia. 6. Vaihda uittotyyliä, korjaa, nyi, vemputa. 7. Kalasta joka heitto loppuun asti, kala ottaa usein ihan rannan tuntumasta. 8. Keitä hyvät kahvit ja istu hetkeksi katsomaan, mitä joella oikeasti tapahtuu. 9. Hoida energiatasot kuntoon. Kaiva Kvikk Lunjsi taskusta. 10. Kalasta sellaisia paikkoja, joita et ole jo kalastanut.  Niitäkin, joista kala ei ole kuulemma koskaan iskenyt. 11. Usko siihen mitä teet.

IMG_4834
Kalamies on ollut hereillä oikeaan aikaan.

Jos kaiken tämän jälkeen on sellainen olo, että ei tästä mitään tule, palaa kohtaan yksi.

 

Vakavia neuvoja lukiolaisille lukuvuoden päätteeksi

Nykyinen lukion lukutahti hirvittää, ennen selvisi viime hetken ryhdistäytyjäkin korkeakouluun. Tänä päivänä taitaisi käydä kehnosti.

Tyttäreni ovat huippuoppilaita. Molemmilla on melkein kympin keskiarvo yhdessä Suomen parhaista kouluista. Tämän menestyksen imussa omat muistikuvani koulunkäynnistä ovat silottuneet ja arvosanani hilautuneet vuosi vuodelta mielessäni paremmiksi. Ei kai noin fiksuilla tytöillä voi olla lahjaton isä.

Siksi olinkin aika yllättynyt, tai sanotaanko suorastaan järkyttynyt, kun työpöydän laatikkoa kaivellessa törmäsin vanhoihin todistuksiini. Lukion kakkosen kevään päästötodistuksen keskiarvo oli karu 7,3. No, tuon ajan tiukemman arvosanapolitiikka huomioiden tuollainen keskiarvo olisi nykytasolla noin 8,7. Mutta kieltämättä keskiarvo kertoo, että lukion alussa on selkeästi tullut keskityttyä enemmän kaljanjuonnin ja surfaamisen, kuin lukuaineiden harjoitteluun.

Mielenkiintoista sinänsä olisi elää ihmiskokeena lapsuus uudestaan ja käydä koulu alusta asti sekä opiskelumyönteisessä että kunnianhimoisessa ympäristössä, kuten esimerkiksi SYK:ssa, jossa tyttäreni opiskelevat. Tiedä millaisiin suorituksiin olisin venynyt ja mille uralle päätynyt. Se jäi kuitenkin kokematta. Olarin kansakoulussa, tuttavallisemmin Colditzissa, moisen hikarin päätä olisi työnnetty vessanpyttyyn joka välitunnilla.

 

Colditzin gangsterit

IMG_8980
Hauskinta luokkakuvassa oli pilata se. Vakavahenkiset opiskelijat erottuvat jo tässä vaiheessa.

Koulu-urani alku Olarin kansakoulussa tähtäsikin kaikkeen muuhun kuin akateemisuuteen, ainakin opettajani Arna Mikkolan mielestä. Ystävystyin kansakoulussa Juha ”Watt” Vainion pojan Kallen kanssa ja profiloiduimme pian koulumme gangstereiksi. Opettajan Mikkolan mielestä ”Antti saa olla tyytyväinen, jos kansalaiskoulua pidemmälle pääsee” (asiaa tietämättömille tiedoksi, neljän kansakoululuokan jälkeen kansalaiskouluun menivät 70-luvun alussa käytännössä nuorisorikolliset ja vajaamieliset).

Vähän paremmin kuitenkin meni. Viimeisen lukuvuoden puristus, onnistunut seivaus ylioppilaskirjoituksissa ja ahkerointi pääsykokeissa veivät lopulta Kauppakorkeakouluun ja vieläpä säällisessä ajassa sieltä uloskin. Että pitkää nenää sinulle Arna Mikkola, missä päin sitten oletkin.

IMG_8986

Mutta vastaava viime hetken ryhdistäytyminen ei onnistuisi enää.

Ainakin siltä näyttää, kun katsoo, kuinka tarkkaan nuorten täytyy suunnitella lukionsa kurssi kurssilta saadakseen opiskelupaikan suoraan päästötodistuksella. Oikeassa rivissä on pelkkiä kymppejä ja tärkeitä kursseja. Tämän päivän Hesarissa nuoret valittivat opiskelupainetta ja jonkin asteinen neuroosi tai masennus onkin tämän päivän lukiolaisten ammattitauti.

 

Kehitys ei kehity

Kuka pölvästi tämän opintouudistuksen kehitti? Jos olen äänestänyt sinua, haluan ääneni takaisin.

Kuka tietää 16-vuotiaana, mitä haluaa opiskella tai miksi haluaa isona tulla? Moni luulee tietävänsä ja siksi seuraa isän tai äidin jälkiä juristiksi, lääkäriksi tai pastoriksi. Pettyy ehkä myöhemmin, mutta jatkaa hammasta purren loppuun asti.

Mutta kuinka paljon on nykyään ammatteja, joista me lasten vanhemmat emme tiedä mitään. Älkää siis meitä seuratko, hyvät nuoret. Me tarjoamme uramalleja, joiden parasta ennen käyttöpäivä on jo mennyt. Ainakin minä mainosmiehenä. Mainosalalle ei kannata pyrkiä. Täällä on käymässä kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 -elokuvassa.  Sinut otetaan mukaan koneeseen, mutta keinoäly on jo alkanut haastaa tehtäviäsi ja miettii parhaillaan, miten ja missä vaiheessa se linkoaa sinut ulos raketista, pyörimään avaruusromuna maata kiertävälle radalle.

2001_a_space_odyssey_1280
Ole tarkkana. Keinoälyn punainen silmä tarkkailee taustalla liikkeitäsi.

 

Syystä on nuori ihmeissään. Vielä kun hänen pitänee työuransa aikana luoda ainakin kolme uraa yhden sijaan.

 

Pummaa tyylillä

Puhun vastoin omaa etuani tulevana eläkeläisenä ja verotulojen nettosaajana, maksajia tarvitaan paljon ja äkkiä, mutta kyllä soisin itsensä hakemisen saavan jatkua vähän pidempään kuin ala-asteelle, jonka jälkeen alkaa armoton kilpailu ensin lukio- ja sitten opiskelupaikoista. Vanhanmallisessa, yleissivistävässä lukiossa se luonnistui. Ja soisin nuorille akateemista vapautta myös opiskeluaikana. Mutta vain siinä tapauksessa, että se käytetään hyödyllisesti. Ei laiskotellen kotona, vaan esimerkiksi hiihtohommissa Alpeilla. Ei yksi talvi Alpeilla tee vielä kenestäkään sosiaalipummia. Ainoastaan henkisesti rikkaamman ihmisen.

 

img_7588

 

Ketoosi – tiputus kohti olemisen sietämätöntä keveyttä.

 

Viime syksynä siirryin kuntoilussa, niin kuin nuoriso sanoo, next levelille. Olin heilutellut narukäsiäni ja nojaillut laitteisiin salilla melkein kymmenen vuotta ilman näkyvää edistystä. Oli aika ryhtyä tositoimiin.

Toki edistystä oli tapahtunut, mutta herkuttelu piti huolen siitä, etteivät lihakseni päässeet näkyviin rasvakerroksen alta. Valitettava tosiasia on, että vanhetessa on pakko tehdä valintoja. Juoksemalla ei pääse enää läskistä eroon, etenkin kun on huonot polvet. On pakko syödä itsensä solakaksi.

Sain viime elokuussa henkilökohtaisen kuntosalivalmentajan Suski Mantilan lisäksi myös ravintovalmentajan. Elokuussa alkoi ruokavalio, jolla tippui puolessa vuodessa 10 kiloa ja tuli samalla treenatessa vielä 1,4 kiloa lihasta lisää. Melko hyvin.

 

IMG_8701
Kuten kuvasta näkyy ihan rantakunnossa ei vielä olla.

Peilissä ei näy hoikka poika

Mutta ei riittävästi. Peilissä ei näytä vielä siltä, että sieltä katsoo vastaan hoikka poika. Itse asiassa on aika hämmentävää, että isokokoinen mies voi kantaa 15-20 kiloa ylimääräistä painoa näyttämättä silti lihavalta. Kapeat kasvot hämäävät pitkään. Mutta kun asiaan syventyy ja alkaa tavoitella ihannepainoaan, sitä voipakettia kupeella riittää sulateltavaksi. Toinen turpoaa tasaisesti joka suuntaan ja toinen kasvattaa pallomahan. Itselläni kehittyy tuollainen tynnyrimallinen kroppa, jossa lihominen näkyy siinä, että kun kaivaa tumman puvun esiin parin vuoden tauon jälkeen, takkia ei saa napitettua kiinni. Pitkään jopa kuvittelin, että lihavuus on syntymälahja, minulla geeneissä. Että minulle ei ikinä voisi edes tulla urheilullisen näköistä kehoa. Se ei pidä paikkaansa. Jollain voi olla leveämmät hartiat, jotka tekevät ryhdikkäämmän näköiseksi treenaamattakin, mutta jokainen voi muokata kroppaansa. Eikä koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Ei se helppoa ole, eikä aina mukavaakaan, mutta mahdollista. Itse aloitin noin 45-vuotiaana, kun ystävieni kanssa totesimme, että jos emme muuta elämäntapojamme, kuolemme ennen eläkeikää.

IMG_6001
Hyvä personal trainer takaa, ettei saliharjoittelu mene sekoiluksi, ja on koordinoitu ruokavalion kanssa. Suski Mantila on sellainen.

Siitä hetkestä, kun noin kahdeksan vuotta sitten aloitin aktiivisen kuntoilun, olen sulatellut kehon rasvoja lähemmäs 20 kiloa ja lihasmassaa on tullut neljä kiloa. Silti on vielä matkaa niin sanottuun rantakuntoon.

 

IMG_3858
Kyllä se siitä. Tsemppiä Antti, toivoo Antti.

Alen loppurysäys

Mutta nyt alkaa alen loppurysäys. Sen nimi on ketoosi.

Homman juju on poistaa ruokavaliosta hiilarit. Kun keho menee ketoositilaan, voidaan polttaa rasvaa ilman että lihakset häviävät. Alku on kuulemma ikävää, tulee huono olo, päätä särkee ja ajatuksen kulkukin saattaa hidastua kastemadon tasolle. Jos käy niin, että en enää muista yhtään kirjaimella alkavaa sanaa, heitän pyyhkeen kehään.

Mutta onnistuneessa ketoosissa olo on kuulemma kevyt. Vähän kuin vaipuisi pikkuhiljaa tajuttomuuteen ja kaikki on niin kaunista. (Tästäkin on kokemusta, kun Haukilahden fudiskentällä harjoiteltiin pikkunassikoina pyörtymistä. Kyykkyyn-ylös-kyykkyyn-ylös kymmenen kertaa nopeaan tahtiin ja sen jälkeen kaveri lyö nyrkillä vatsaan. Taju pois ja kauniit unet. Ja ankea herätys todellisuuteen suu täynnä hiekkaa kentän pinnassa…)

Jotkut hurahtavat elämäntapaketonisteiksi. Siihen en lähde, koska pidemmän päälle ketoosi ei kuulema ole hyvä juttu. Sykettä nostavat treenit eivät siihen sovi ja suolen toimintakin voi häiriintyä.

Moni on jo pitänyt melkomoisena hulluutena tähänastista ruokavaliotani ja jatko lisännee kahelipisteitä. En usko homeopatiaan, steinerilaisuuteen tai Antti Heikkilään. Mutta kun ravintohomma on toiminut näin mainiosti ravintovalmentajan ohjauksessa, niin kokeillaan nyt vielä tämä ketoosikin. Olisi hieno nähdä ensimmäistä kertaa elämässään sixpäkki muuallakin kuin kylmäkaapissa.

Väittävät myös, että ketoosin päälle ihan tavallinen ruoka maistuu taivaalliselta. Kaurapuuro ja perunamuusi.  Mikä tahansa missä on hiilaria.

Seuraavat pari kuukautta ovat niin mielenkiintoista aikaa, että ajattelin pitää siitä päiväkirjaa. Katsotaan sitten kesäkuussa miltä maalissa tuntuu. Vaikka treenaamisen ja oikeiden ruokatapojen suhteenhan ei koskaan tulla maaliin.  Tämä maratoni tulee päätökseen vasta Monosella.

IMG_3938
Ei se helppoa ole, eikä aina mukavaakaan, mutta mahdollista.

Passiivinen kynttilänpolttaja

”Niin tohtori, kiitos että otitte vastaan näin nopeasti.”

”Toki toki, asia on vakava. Te olette siis passiivinen kynttilänpolttaja?”

”Kyllä.”

”Kauanko te olette polttaneet kynttilää – tai siis altistunut kynttilänpoltolle.”

”Voi, vuosikymmeniä. Eihän kukaan tiennyt ennen kuinka vaarallista se on.”

”Kuka teillä polttaa, kenties monikin?”

”No etenkin vaimoni polttaa. Hän polttaa joka aamu heti herättyään ainakin yhtä kynttilää. Jos on oikein pimeä ja kylmä, saattaa syttyä useampikin. Se kuulemma luo tunnelmaa ja tulee silla tavalla parempi mieli heti aamusta. Virkistää ja piristääkin.”

”Niin, niinhän ne kynttilänpolttajat aina sanovat. Kyllä niillä selityksiä löytyy. Addiktiot ovat sellaisia.”

”Kyllä. Joulu on ihan pahinta aikaa. Silloin poltetaan adventtikynttilöitä ja joulukuusessakin meillä on oikeat kynttilät. Ajatelkaapa sitä määrää… Siksi tulinkin tänne, kun tuntuu jotenkin että…että en saa kotona happea. Niin kuin olisi happi loppu!”

”No kyllä juu, varmasti onkin. Tuossa ollaan kyllä jo reilusti riskirajojen yli, ei enää pelkästään suurkuluttajia. Rajat hämärtyvät kynttilänpolttajilla niin helposti, pikku hiljaa tulee aina yksi kynttilä lisää ja sitten niitä menee juuri juhlapyhinä ihan kymmeniäkin päivässä.”

 

kynttiläillall

”Näin on. Ja kalliiksikin käy.”

”Onko vielä muita tilanteita?”

”No joskus ne kynttilät palavat kylpyhuoneessakin. Pahimmillaan on ollut jopa hajukynttilöitä. Niillä on minuun erityisen haitallisia vaikutuksia.”

”Oho, no nyt alkaa kuulostaa jo hurjalta. Entä miten on työpaikalla?”

”Kyllä sielläkin palaa.”

”Vai niin. Se on jo paha, sillä voisi melkein sanoa, jos suotte ilmauksen, että te poltatte nyt kynttiläänne molemmista päistä.”

”Sanokaa muuta.”

kynttilä 2 päätä

”Tällä alkaa olla jo suoria vaikutuksia elinikäodotteeseen… Oletteko muuten puhuneet vaimollenne, että hän voisi polttaa kynttilää ulkona, vaikka parvekkeella?”

”Olen kyllä ehdottanut, mutta se on kuulemma vaivalloista näin talvella, kun on kylmää ja tuuleekin. Sitä paitsi olen huomannut, että taloyhtiössä ei oikein katsota hyvällä kynttilää parvekkeella polttavia…Mikä eteen tohtori?”

”No kokeilkaapa aluksi näitä. Laitatte näitä kotiinne ja työpaikallenne joka paikkaan.”

”Mitäs nämä ovat?”

”Ne ovat tulettomia tulitikkuja, ei ole sytytyspäätä lainkaan. Siinä menee kynttilänpolttajalla aina hetki ennen kuin hän ymmärtää, mistä on kysymys. Ja sitten tovi ennen kuin hän löytää oikeita tulitikkuja. Kaikki kotiin päin meille polttamattomille, heh heh.”

”No niin juuri. Kiitoksia vaan.”

”Kiitos. Näillä täytyy nyt pärjäillä ennen kuin saadaan kynttilänpolttolainsäädääntö EU-tasolla kuntoon. Muuten, minä olen keräämässä joukkokannetta kynttilätehtaita vastaan. Kirjoitatteko nimenne?”

”Totta kai! Nyt on korkea aika panna piste tälle porsastelulle. Kynttilätehtaat ovat rikastuneet kustannuksellamme jo ihan tarpeeksi.”

 

Mielensäpahoittaja valoviikoilla

Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Koko Töölö on pimeänä ja puistikossa heiluvat siniset ja valkoiset ja punaiset väripimpulat ja -pampulat ja mökämusiikki soi. Pimeillä kaduilla laahustaa apaattisia ihmisiä virtana kuin niitä tsompieita.

Pimeyden keskellä on kyltti, jossa lukee LUX.

Onko se mainos?

Minun nuoruudessani LUX oli saippuamerkki. Se sai asiat luistamaan. Tämä ei saa. Tämä laittaa hiekkaa elämän rattaisiin, eikä jäisille kaduille. Pimeässä joutuvat vanhuspolot liukastelemaan ja varomaan hulikaaneja, jotka varjoissa vaanivat. Pitäisi laittaa hiekkaa kulttuurisosialistisen koneiston rattaisiin, joka tämmöisiä henkenvaaralaisia humputuksia huumepäissään keksii. Se on henki pois kun ikäihminen murtaa lonkkansa.

Koko kaupunki on kuin taistolaisen kulttuuriväen LSD-trippi. Kaikenlaisia valoviiruja seinät ja taivas täynnällään. Pyytämättä ja kysymättä päälle ampuvat lasertykeillään.

Ottivat puolesta Töölöstä parkkipaikatkin. Yksipuolisella sopimuksella veivät yhteiseksi hyväksi. Kuulostaako tutulta naapurimaan meininkiltä jonkun ajan takaa? Mitä saatiin priimaparkkipaikan tilalle? Kelvoton pläntti joutomaata kilometrien päästä Mäntykentältä. Sinnekö pitäisi viedä BMW katupoikien potkittavaksi ja naarmutettavaksi?

Kyllä en ymmärrä.

Menisi tämäkin sakki Ateneumiin niin näkisi kunnon taidetta. Kauniita ihmisten kasvoja ja ymmärrettäviä maisemia. Eikä tämmöistä taideterapiaa. Taitaa olla valoviikarien värkeissä heilumassa hypnoosipalloja, joilla taikovat tuon porukan vaeltamaan pimeydessä kuin hattivatit. Paitsi että nämä eivät loista pimeässä.

P1030753.jpg

Kyllä laitan ainakin jouluvaloni ikkunoihin kirkkaammalle.

Kostoksi ja ärsykkeeksi.

Puolta miljoonaa ihmistä kuulemma odotetaan. Eihän tässä koko kaupungissa ole niin paljon väkeä. Etteivät taas kulttuurikommunistit meinaa ulkomaalaisia kestitä meidän veronmaksajien rahoilla vastikkeetta eli ilmaiseksi.

Taidan ottaa edes itse turisteilta rahat pois. Menen myymään niille Airamista kahvia, kun pakkasessa kärvistelevät.

Laihaa ja kalliilla.

p1030765

 

Kadonnutta kalastusaikaa etsimässä

Täyttäessäni joku vuosi sitten 50, jouduin pakokauhun valtaan. En siksi, että pelkäsin vanhenemista, vaan siksi, että tajusin, kuinka rajallinen määrä kalastusvuorokausia minulla olisi jäljellä.  

 

Huomasin 50-vuotispäivieni tienoilla, että kulkeminen jokivarressa oli muuttunut hitaammaksi. Vaikka ihan tavallista polkua pisteli menemään, sai melkein juosta pysyäkseen nuorempien perässä, kivisestä ja juurakkoisesta polusta puhumattakaan. Polvet naksuivat ikävästi niin ylä- kuin alamäissä. Perhon sitominen pimenevässä illassa ei enää sujunut ilman lamppua, eikä pian enää ilman kaksiteholasejakaan. Joessa jalkaa piti alkaa asetella paljon huolellisemmin, eivätkä huolettomat loikat kiveltä toiselle enää olleet huolettomia. Tasapainoaisti ei ollut kuin ennen.

Johtopäätös oli selvä: jotain on pakko tehdä, sillä kalastusvuorokausia sellaisessa fyysisessä kunnossa, jossa kalastuksesta saa vielä kaiken irti, on jäljellä koko ajan vähemmän. Sellaisia päiviä, joissa uskaltaa kahlata vaikka Lakselvan Kovakoskeen on vielä vähemmän.

P1030405
Lakselvan Lompolo 90-luvun alussa. Kun opiskelijalla oli aikaa olla kaksi viikkoa kerrallaan kalassa.

Eroon lohipoikuudesta

Tuosta 50-vuotispäivästäni ja päätöksesta panna Plan B täytäntöön on nyt reilut neljä vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, vieläpä pääasiassa positiivisia asioita.

Viisikymppiseksi mennessä en ollut onnistunut saamaan rannalle ensimmäistäkään kymmenen kiloista lohta, rannan tuntumaan kyllä. Olin karkuuttanut lähemmäs kymmenen lohiluokan kalaa, joista monet kävivät muutaman metrin päässä haavista ja niistä isoimmat todettiin porukalla lähemmäs 15-kiloisiksi, mutta aina tapahtui jotain. Yleisimmin vain koukku irtosi, koska väsytys oli kestänyt liian kauan tai kala ponkaisi pelästyksissään kivikkoon katkomaan siimat haavimiehen ilmestyttyä yllätyssyöksyllä näköpiiriin; jotain kalaa yritin hermostuksissani kiskoa rannalle väkisin ja liian aikaisin. Yhtä kaikki: lohipoikuus oli tallella ja se söi miestä. Aloin jo aivan vakavissani pelätä, että menen hautaan saamatta koskaan isoa lohta haaviin asti. Tiesin kyllä kuinka paljon onnistuminen on kiinni myös tuurista ja miten moni kalastuksen suhteen täysin tietämätön oli jo ensimmäisellä reissullaan onnistunut onkimaan kymppinsä. Tajuamatta, kuinka hyvä onni heitä oli potkaissut. (Noh, monille heistä on sen jälkeen valjennut lohenkalastuksen karumpi puoli…).

irti päässyt
Siima heiluu tyhjänä puolen tunnin väsyttelyn jälkeen. Lohi, jolla oli leipälapion kokoinen pyrstö kävi metrin päässä rannasta – ja irtosi. Se syö miestä kuin minkki.

Jotain oli tehtävä. Koska aikaa ei voinut pysäyttää, sitä oli saatava lisää. Ei tunteja vuorokauteen, vaan kalastusvuorokausia kalenteriin. Luovuin vähemmän tärkeistä menoista ja käytin enemmän aikaa kalastukseen.

Aloin käydä kalassa enemmän kuin minulla olisi siihen oikeasti ollut aikaa ja varaa, mutta jotenkin maailma ympärilläni mukautui muutokseen ja alkoi pitää sitä jopa hyvänä. Väittivät mielialani parantuneen.

P1030409
Empiiristen tutkimusten mukaan kalansaanti kohottaa mielialaa huomattavasti jopa useiden tuntien ajaksi. Tässä on päätynyt 86 cm virkeää Varzinan lohta kuvattavaksi taimenen kalastuksen lomassa.

 

Ruokahalu kasvaa

Aloin siis käydä enemmän kalassa. Jaksaakseni paremmin joella ja hidastaakseni fyysisen kuntoni rappeutumista aloitin armottoman kuntoilun. Viisi treeniä viikossa hyvässä ohjauksessa ja ruokavalio päälle. Paino tippui ja lihakset vahvistuivat. Selkä ei enää väsynyt entiseen malliin, tasapaino parani ja olo pitkän kalastuspäivän jälkeen ei ollut aivan hakattu.

Heilu jalka. Kuntoilun merkitys on kiistaton joella koheltaessa.

 

 

Jossain kohti luonto tai paremminkin todennäköisyyksien lait vihdoin armahtivat minut. Aloin saada kalaa. Sain 12-kiloisen lohen pintaperholla, sain isoja taimenia, sain lisää yli 10-kiloisia lohia, sain yli metrisiä haukia, sain yli kilon harjuksen ja jopa ahvenenkin.

IMG_6421

Olisi voinut luulla, että kun tavoitteet on täytetty, pahin polte on ohi. Mutta niin ei käynyt. Nälkäni vain yltyi, mutta ruokahalun kohde muuttui.

Saalis on yhä tärkeä osa kalastusta, vaan ei ainoa.  Kalastuksessa ja etenkin perhokalastuksessa on alkanut kiehtoa eniten juuri tuo elinikäinen oppiminen. Kalastus on myös yksi niistä harvoista lajeista, joissa ikääntyminen ja kokemus on vain eduksi, niin kauan kuin on muuten hyvässä kunnossa ja voi harrastaa täysillä.

Vielä 54-vuotiaanakin joudun usein nostamaan kädet pystyyn, kun kala ei ota mihinkään. Kun loppuvat keinot ja perhot kesken. Mutta 54-vuotiaana voin myös ymmärtää, että aina kala ei ota, vaikka kalastaja tekisi mitä. Nuorena oli toisin.

Muistan miten reilu parikymppisinä innokkaina, aloittelevina perhomiehinä olimme Tenolla ja kävimme tervehdyskäynnillä Karigasniemellä Välimäen Majatalossa kortteeraavan perholegenda Lauri Syrjäsen luona. Helle oli jatkunut pitkään ja Syrjänen kertoi, että jotkut nuoret kalamiehet olivat kysyneet häneltä aiemmin päivällä, minne kannattaisi mennä tällaisena vaikeana kalapäivänä? ”Nukkumaan”, Late oli vastannut. No pojat eivät tietenkään olleet ohjetta noudattaneet, emmekä mekään niin tehneet, vaikka nyökyttelimme jutulle kohteliaasti ja tiesimme jopa ratkaisun järkeväksi. Menimme tietenkin kalaan ja pyysimme tyhjää. Polte oli niin kova. Tänään tekisin niin kuin Late neuvoi.

P1030393
Kokenut kalamies tietää, että helteellä tyhjän saa pyytämättäkin.

 

Takapuoli tukevasti variksenmarjoissa

Voin vain muistella, kuinka tietämätön olin istuessani ensimmäistä kertaa Lakselvan ykköalueella joen rantatöyräällä vuonna 1993. Kaverini vanhempien paikallinen tuttu oli antanut mökkinsä käyttöömme muutamaksi päiväksi.  Uusien erähousujen takapuoli mustui mukavasti variksenmarjoissa joenpenkalla kiireettä kaljaa juodessa ja ylimielisesti joelle katsellessa. ”Tämä on kuulkaa virvelipaikka. Lohi ottaa perhoon sellaisista paikoista kuin kolmosalueella on. Pitää olla koskia ja niskoja”, tein tilanneanalyysiä. Niinpä häivyimme jo seuraavana päivänä mielestämme kalaisempiin maisemiin, joista emme tietysti saaneet kalan kalaa. Reilu 15 vuotta myöhemmin löysin itseni uudestaan Lakselvan alaosasta, nyt kalliilta yksityispoolilta. Siellä kalastaessani tunnistin yhtäkkiä ensivisiittimme paikan ruohokattoisen mökin, joka nökötti rantatöyräällä toisella puolen jokea. Mökki tai oikeammin siihen kuuluva pooli oli ihan huippupaikalla. Myös perhokalastusta ajatellen. Alueelta olisi voinut saada elämänsä lohen, jos olisi älynnyt laskea vaikka aluksi edes siiman veteen…

P1030418
Selkeästi virvelimiesten pooli.

Ensimmäisellä reissulla opin myös, että kaupassa vuosi aiemmin perukkeeseen tehty verisolmu ei kestä seuraavaan kauteen. Se nimittäin katkeaa, kun perhoon ottaa isompi lohi. Tämä tuli todettua Tenon Outakoskella, jossa olin jollain ihmeen konstilla saanut kammettua perhoni tarpeeksi kauaksi keskivirtaan, paikkaan josta ystäväni oli edellisenä päivänä saanut yhdeksän kiloisen lohen. Nyt lohen jäljelle jäänyt  parempi puolisko teki tuttavuutta perhoni kanssa. Mutta treffit päättyivät lyhyeen tyhmyyteni vuoksi. Jos olisin ymmärtänyt perukkeen merkityksen alusta asti, lohenkalastajan urani olisi voinut käynnistyä heti sillä kymmenen kiloisella, joka tuli rannalle asti lopulta vasta 25 vuotta myöhemmin.

P1030422
Mitenkä tämä Turle-solmu menee?

 

Tulevaisuus on toivoa täynnä

Kalareissuun lähtö on edelleen joka kerta jännittävä kokemus. Jos menee tutuille vesille, paikkoja ja heittoja käy ennalta mielessään, kuin alppihiihtäjä ratakeppejä ennen pujottelukisaa. Nykyään oletus kuitenkin on, että pääsääntöisesti tulee tekemään järkeviä asioita, ainakin joella.

Se tuntuu hyvältä.

Jos pitää kunnostaan huolen, eläkeikäkään ei ole tulevaisuuden peikko, jolloin elämään tulee suuri tyhjiö. Päinvastoin: silloin voi muuttaa kahdeksi kuukaudeksi lohijoen varteen, kunnes vaimo lähettää puhelimeen – tai mikä lie vastaanotin silloin mahtaa olla pupilliin piilotettuna – valokuvan kotitalosta ja viestin: ”Jos muistat, niin kotisi näyttää tältä. Paikkaasi on kyselty, mutta en ole vielä antanut sitä pois. Tule kotiin.”

P1030394