”Kun ihminen nukkuu, sille ei tapahdu mitään. Mutta kun se ei nuku, se voi saada vaikka kalan.” Sanoi Nykäsen Matti. Ja sanoi kaverini, kun oli saanut kalan puolen tunnin kalastuksen jälkeen. Mieli virkeänä ja kroppa täynnä energiaa.
Ja oikeassahan se Matti oli, ei kalaa saada sängynpohjalta. Mutta kun kalansaanti käy vaikeaksi, työpäivät pidemmiksi ja yöunet lyhyemmiksi, kannattaisi ehkä silläkin riskillä, että ihmiselle ei tapahdu mitään, harkita nukkumista. Nimittäin väsyneenä kalastaminen ei ole kovin tehokasta. Se muuttuu monotoniseksi hakkaamiseksi, jossa edelleen ihminen voi saada kalan, mutta enenevissä määrin vain tuurilla.
Puhun toki vain omasta puolestani ja 55-vuotias jaksaa ilman unta vähemmän kuin 25-vuotias. Vaikka muuten hyvässä kunnossa olisikin.
Oma kauden avausreissumme alkoi alussa kuvatulla onnistumisella, kympin lohella. Alku näytti loistavalta, ellei suorastaan mahtavalta. ”Alla får”, niin kuin Hammerfestin lauantai-illassa tavataan sanoa. Siimaa veteen vaan.
Vaan kun ei kuitenkaan. Mitä lienee taas lohen jumalien päässä liikkunut, mutta kaloilla pysyi kolme päivää perätysten suu kiinni, vaikka kaikki oli kohdallaan veden korkeudesta ilmanpaineeseen. Varovaisia vetoja, joku tulisempi tukistus perhoon, mutta ei yhtään tartutusta.
Kun kaksi lupaa kolmesta on kalastettu, ihmistä alkaa jo hermostuttaa, tauot vähenevät ja kalastustunnit lisääntyvät. Iske, iske, iske.
Ehkä ihmisen pitäisi tehdä juuri toisin päin. Mennä nukkumaan.
Gone sleeping.
Saako jälkiviisas kalaa?
Kun paluumatkalla mietin viimeistä kalastuspäivääni pienten päiväunien jälkeen, tuli mieleen aika monta asiaa, jotka olisi voinut tehdä toisin. Jos olisi tullut mieleen joella. Mutta ei tullut, kun väsytti.
Olisin voinut vaihtaa siimaa synkempään tai kelluvaan. Olisin voinut kokeilla ihan pientä perhoa, joka olisi vaatinut uuden, ohuemman perukkeen rakentamisen. Mutta ei tullut mieleen ja jos olisi, en tiedä olisinko jaksanut. Sen sijaan vedin ringissä samalla tyylillä pää tyhjää täynnä, perhon väriä sentään välillä vaihtaen.
Se, että vääntäytyy jokivarteen ja jotostelee kalapaikoille, jossa tekee yhden tai kaksi laskua vain huomatakseen ettei heitto maistu, on ihan turhaa ja vie vähimmilläänkin pari tuntia, jos ei asu jokirannassa. Sen ajan enemmän nukkumalla seuraavan päivän kalastus olisi paljon energisempää. Ainakin itse olen huomannut, että kun väsy iskee, fiilis muuttuu. Ei jotenkin huvita. Mutta silti ihminen psyykkaa itsensä liikkeelle: jos se reissun ainoa kala iskisi juuri nyt. Kun olisin nukkumassa.
Tämä on kenties hienoin torkkupaikka mitä olen joen rannassa tavannut. Orklan Pollen-poolin vierasmaja.
Toki jos kaloja näkyy kannattaa yrittää, mutta jos joki on vaitonainen ja aurinko painunut vuorten taa aikoja sitten, odotukset ovat heikommat. Ainakin oman kolme vuosikymmentä kestäneen lohiurani aikana kalastus on hiljentynyt auringon laskettua.
Moni perustelee yökalastusta, sillä että kalat eivät ole niin arkoja, kun on vähän hämärämpää. Saattaa pitää sekin paikkansa, etenkin kun ollaan Finnmarkissa keskellä kesää. Mutta ihan yhtä hyvin olen saanut kaloja keskellä kirkasta päivää ja hellettä. Kun osuu nousukalaparveen, lohi voi ottaa milloin tahansa. Muina aikoina vieläkin oleellisempaa mielestäni on päästä kalastamaan paikka, joka on saanut rauhoittua. Todennäköisin aika löytää pooli koskemattomana on aamuviideltä. Sitkeimmät iltavuorolaiset ovat luovuttaneet kolmen neljän aikaan ja moni muu könyää rantaan vasta kahdeksan yhdeksän aikaan aamukahvit rauhassa nautittuaan.
Kun huoneen ovessa on tällainen teksti, näkee unia isoista kaloista.
Notes to myself: kun järki on jäässä
Taas siis tiedetään, mikä olisi järkevää. Suunnitelman toteutuminen on toinen juttu. Vaatii kovaa luonnetta vetää peittoa korville, kun muu porukka painuu joelle illan hämärtyessä.
Tein kuitenkin itselleni muistilapun, jonka aion laminoida ja kiinnittää hakasella kalastustakin taskuun.
Antti, kun alat väsyä: 1. Mene nukkumaan. Ota edes vartin torkut lepikossa. 2. Jos et mene: kokeile vaihtaa siimaa. 3. Kokeile vaihtaa ihan erilaiseen perhoon kuin muut. 4. Kokeile niin pientä perhoa, ettet ikinä usko sen pitävän isoa kalaa. 5. Kokeile pinturia. 6. Vaihda uittotyyliä, korjaa, nyi, vemputa. 7. Kalasta joka heitto loppuun asti, kala ottaa usein ihan rannan tuntumasta. 8. Keitä hyvät kahvit ja istu hetkeksi katsomaan, mitä joella oikeasti tapahtuu. 9. Hoida energiatasot kuntoon. Kaiva Kvikk Lunjsi taskusta. 10. Kalasta sellaisia paikkoja, joita et ole jo kalastanut. Niitäkin, joista kala ei ole kuulemma koskaan iskenyt. 11. Usko siihen mitä teet.
Kalamies on ollut hereillä oikeaan aikaan.
Jos kaiken tämän jälkeen on sellainen olo, että ei tästä mitään tule, palaa kohtaan yksi.
Nykyinen lukion lukutahti hirvittää, ennen selvisi viime hetken ryhdistäytyjäkin korkeakouluun. Tänä päivänä taitaisi käydä kehnosti.
Tyttäreni ovat huippuoppilaita. Molemmilla on melkein kympin keskiarvo yhdessä Suomen parhaista kouluista. Tämän menestyksen imussa omat muistikuvani koulunkäynnistä ovat silottuneet ja arvosanani hilautuneet vuosi vuodelta mielessäni paremmiksi. Ei kai noin fiksuilla tytöillä voi olla lahjaton isä.
Siksi olinkin aika yllättynyt, tai sanotaanko suorastaan järkyttynyt, kun työpöydän laatikkoa kaivellessa törmäsin vanhoihin todistuksiini. Lukion kakkosen kevään päästötodistuksen keskiarvo oli karu 7,3. No, tuon ajan tiukemman arvosanapolitiikka huomioiden tuollainen keskiarvo olisi nykytasolla noin 8,7. Mutta kieltämättä keskiarvo kertoo, että lukion alussa on selkeästi tullut keskityttyä enemmän kaljanjuonnin ja surfaamisen, kuin lukuaineiden harjoitteluun.
Mielenkiintoista sinänsä olisi elää ihmiskokeena lapsuus uudestaan ja käydä koulu alusta asti sekä opiskelumyönteisessä että kunnianhimoisessa ympäristössä, kuten esimerkiksi SYK:ssa, jossa tyttäreni opiskelevat. Tiedä millaisiin suorituksiin olisin venynyt ja mille uralle päätynyt. Se jäi kuitenkin kokematta. Olarin kansakoulussa, tuttavallisemmin Colditzissa, moisen hikarin päätä olisi työnnetty vessanpyttyyn joka välitunnilla.
Colditzin gangsterit
Hauskinta luokkakuvassa oli pilata se. Vakavahenkiset opiskelijat erottuvat jo tässä vaiheessa.
Koulu-urani alku Olarin kansakoulussa tähtäsikin kaikkeen muuhun kuin akateemisuuteen, ainakin opettajani Arna Mikkolan mielestä. Ystävystyin kansakoulussa Juha ”Watt” Vainion pojan Kallen kanssa ja profiloiduimme pian koulumme gangstereiksi. Opettajan Mikkolan mielestä ”Antti saa olla tyytyväinen, jos kansalaiskoulua pidemmälle pääsee” (asiaa tietämättömille tiedoksi, neljän kansakoululuokan jälkeen kansalaiskouluun menivät 70-luvun alussa käytännössä nuorisorikolliset ja vajaamieliset).
Vähän paremmin kuitenkin meni. Viimeisen lukuvuoden puristus, onnistunut seivaus ylioppilaskirjoituksissa ja ahkerointi pääsykokeissa veivät lopulta Kauppakorkeakouluun ja vieläpä säällisessä ajassa sieltä uloskin. Että pitkää nenää sinulle Arna Mikkola, missä päin sitten oletkin.
Mutta vastaava viime hetken ryhdistäytyminen ei onnistuisi enää.
Ainakin siltä näyttää, kun katsoo, kuinka tarkkaan nuorten täytyy suunnitella lukionsa kurssi kurssilta saadakseen opiskelupaikan suoraan päästötodistuksella. Oikeassa rivissä on pelkkiä kymppejä ja tärkeitä kursseja. Tämän päivän Hesarissa nuoret valittivat opiskelupainetta ja jonkin asteinen neuroosi tai masennus onkin tämän päivän lukiolaisten ammattitauti.
Kehitys ei kehity
Kuka pölvästi tämän opintouudistuksen kehitti? Jos olen äänestänyt sinua, haluan ääneni takaisin.
Kuka tietää 16-vuotiaana, mitä haluaa opiskella tai miksi haluaa isona tulla? Moni luulee tietävänsä ja siksi seuraa isän tai äidin jälkiä juristiksi, lääkäriksi tai pastoriksi. Pettyy ehkä myöhemmin, mutta jatkaa hammasta purren loppuun asti.
Mutta kuinka paljon on nykyään ammatteja, joista me lasten vanhemmat emme tiedä mitään. Älkää siis meitä seuratko, hyvät nuoret. Me tarjoamme uramalleja, joiden parasta ennen käyttöpäivä on jo mennyt. Ainakin minä mainosmiehenä. Mainosalalle ei kannata pyrkiä. Täällä on käymässä kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 -elokuvassa. Sinut otetaan mukaan koneeseen, mutta keinoäly on jo alkanut haastaa tehtäviäsi ja miettii parhaillaan, miten ja missä vaiheessa se linkoaa sinut ulos raketista, pyörimään avaruusromuna maata kiertävälle radalle.
Ole tarkkana. Keinoälyn punainen silmä tarkkailee taustalla liikkeitäsi.
Syystä on nuori ihmeissään. Vielä kun hänen pitänee työuransa aikana luoda ainakin kolme uraa yhden sijaan.
Pummaa tyylillä
Puhun vastoin omaa etuani tulevana eläkeläisenä ja verotulojen nettosaajana, maksajia tarvitaan paljon ja äkkiä, mutta kyllä soisin itsensä hakemisen saavan jatkua vähän pidempään kuin ala-asteelle, jonka jälkeen alkaa armoton kilpailu ensin lukio- ja sitten opiskelupaikoista. Vanhanmallisessa, yleissivistävässä lukiossa se luonnistui. Ja soisin nuorille akateemista vapautta myös opiskeluaikana. Mutta vain siinä tapauksessa, että se käytetään hyödyllisesti. Ei laiskotellen kotona, vaan esimerkiksi hiihtohommissa Alpeilla. Ei yksi talvi Alpeilla tee vielä kenestäkään sosiaalipummia. Ainoastaan henkisesti rikkaamman ihmisen.
Viime syksynä siirryin kuntoilussa, niin kuin nuoriso sanoo, next levelille. Olin heilutellut narukäsiäni ja nojaillut laitteisiin salilla melkein kymmenen vuotta ilman näkyvää edistystä. Oli aika ryhtyä tositoimiin.
Toki edistystä oli tapahtunut, mutta herkuttelu piti huolen siitä, etteivät lihakseni päässeet näkyviin rasvakerroksen alta. Valitettava tosiasia on, että vanhetessa on pakko tehdä valintoja. Juoksemalla ei pääse enää läskistä eroon, etenkin kun on huonot polvet. On pakko syödä itsensä solakaksi.
Sain viime elokuussa henkilökohtaisen kuntosalivalmentajan Suski Mantilan lisäksi myös ravintovalmentajan. Elokuussa alkoi ruokavalio, jolla tippui puolessa vuodessa 10 kiloa ja tuli samalla treenatessa vielä 1,4 kiloa lihasta lisää. Melko hyvin.
Kuten kuvasta näkyy ihan rantakunnossa ei vielä olla.
Peilissä ei näy hoikka poika
Mutta ei riittävästi. Peilissä ei näytä vielä siltä, että sieltä katsoo vastaan hoikka poika. Itse asiassa on aika hämmentävää, että isokokoinen mies voi kantaa 15-20 kiloa ylimääräistä painoa näyttämättä silti lihavalta. Kapeat kasvot hämäävät pitkään. Mutta kun asiaan syventyy ja alkaa tavoitella ihannepainoaan, sitä voipakettia kupeella riittää sulateltavaksi. Toinen turpoaa tasaisesti joka suuntaan ja toinen kasvattaa pallomahan. Itselläni kehittyy tuollainen tynnyrimallinen kroppa, jossa lihominen näkyy siinä, että kun kaivaa tumman puvun esiin parin vuoden tauon jälkeen, takkia ei saa napitettua kiinni. Pitkään jopa kuvittelin, että lihavuus on syntymälahja, minulla geeneissä. Että minulle ei ikinä voisi edes tulla urheilullisen näköistä kehoa. Se ei pidä paikkaansa. Jollain voi olla leveämmät hartiat, jotka tekevät ryhdikkäämmän näköiseksi treenaamattakin, mutta jokainen voi muokata kroppaansa. Eikä koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Ei se helppoa ole, eikä aina mukavaakaan, mutta mahdollista. Itse aloitin noin 45-vuotiaana, kun ystävieni kanssa totesimme, että jos emme muuta elämäntapojamme, kuolemme ennen eläkeikää.
Hyvä personal trainer takaa, ettei saliharjoittelu mene sekoiluksi, ja on koordinoitu ruokavalion kanssa. Suski Mantila on sellainen.
Siitä hetkestä, kun noin kahdeksan vuotta sitten aloitin aktiivisen kuntoilun, olen sulatellut kehon rasvoja lähemmäs 20 kiloa ja lihasmassaa on tullut neljä kiloa. Silti on vielä matkaa niin sanottuun rantakuntoon.
Kyllä se siitä. Tsemppiä Antti, toivoo Antti.
Alen loppurysäys
Mutta nyt alkaa alen loppurysäys. Sen nimi on ketoosi.
Homman juju on poistaa ruokavaliosta hiilarit. Kun keho menee ketoositilaan, voidaan polttaa rasvaa ilman että lihakset häviävät. Alku on kuulemma ikävää, tulee huono olo, päätä särkee ja ajatuksen kulkukin saattaa hidastua kastemadon tasolle. Jos käy niin, että en enää muista yhtään kirjaimella alkavaa sanaa, heitän pyyhkeen kehään.
Mutta onnistuneessa ketoosissa olo on kuulemma kevyt. Vähän kuin vaipuisi pikkuhiljaa tajuttomuuteen ja kaikki on niin kaunista. (Tästäkin on kokemusta, kun Haukilahden fudiskentällä harjoiteltiin pikkunassikoina pyörtymistä. Kyykkyyn-ylös-kyykkyyn-ylös kymmenen kertaa nopeaan tahtiin ja sen jälkeen kaveri lyö nyrkillä vatsaan. Taju pois ja kauniit unet. Ja ankea herätys todellisuuteen suu täynnä hiekkaa kentän pinnassa…)
Jotkut hurahtavat elämäntapaketonisteiksi. Siihen en lähde, koska pidemmän päälle ketoosi ei kuulema ole hyvä juttu. Sykettä nostavat treenit eivät siihen sovi ja suolen toimintakin voi häiriintyä.
Moni on jo pitänyt melkomoisena hulluutena tähänastista ruokavaliotani ja jatko lisännee kahelipisteitä. En usko homeopatiaan, steinerilaisuuteen tai Antti Heikkilään. Mutta kun ravintohomma on toiminut näin mainiosti ravintovalmentajan ohjauksessa, niin kokeillaan nyt vielä tämä ketoosikin. Olisi hieno nähdä ensimmäistä kertaa elämässään sixpäkki muuallakin kuin kylmäkaapissa.
Väittävät myös, että ketoosin päälle ihan tavallinen ruoka maistuu taivaalliselta. Kaurapuuro ja perunamuusi. Mikä tahansa missä on hiilaria.
Seuraavat pari kuukautta ovat niin mielenkiintoista aikaa, että ajattelin pitää siitä päiväkirjaa. Katsotaan sitten kesäkuussa miltä maalissa tuntuu. Vaikka treenaamisen ja oikeiden ruokatapojen suhteenhan ei koskaan tulla maaliin. Tämä maratoni tulee päätökseen vasta Monosella.
Ei se helppoa ole, eikä aina mukavaakaan, mutta mahdollista.
”Niin tohtori, kiitos että otitte vastaan näin nopeasti.”
”Toki toki, asia on vakava. Te olette siis passiivinen kynttilänpolttaja?”
”Kyllä.”
”Kauanko te olette polttaneet kynttilää – tai siis altistunut kynttilänpoltolle.”
”Voi, vuosikymmeniä. Eihän kukaan tiennyt ennen kuinka vaarallista se on.”
”Kuka teillä polttaa, kenties monikin?”
”No etenkin vaimoni polttaa. Hän polttaa joka aamu heti herättyään ainakin yhtä kynttilää. Jos on oikein pimeä ja kylmä, saattaa syttyä useampikin. Se kuulemma luo tunnelmaa ja tulee silla tavalla parempi mieli heti aamusta. Virkistää ja piristääkin.”
”Niin, niinhän ne kynttilänpolttajat aina sanovat. Kyllä niillä selityksiä löytyy. Addiktiot ovat sellaisia.”
”Kyllä. Joulu on ihan pahinta aikaa. Silloin poltetaan adventtikynttilöitä ja joulukuusessakin meillä on oikeat kynttilät. Ajatelkaapa sitä määrää… Siksi tulinkin tänne, kun tuntuu jotenkin että…että en saa kotona happea. Niin kuin olisi happi loppu!”
”No kyllä juu, varmasti onkin. Tuossa ollaan kyllä jo reilusti riskirajojen yli, ei enää pelkästään suurkuluttajia. Rajat hämärtyvät kynttilänpolttajilla niin helposti, pikku hiljaa tulee aina yksi kynttilä lisää ja sitten niitä menee juuri juhlapyhinä ihan kymmeniäkin päivässä.”
”Näin on. Ja kalliiksikin käy.”
”Onko vielä muita tilanteita?”
”No joskus ne kynttilät palavat kylpyhuoneessakin. Pahimmillaan on ollut jopa hajukynttilöitä. Niillä on minuun erityisen haitallisia vaikutuksia.”
”Oho, no nyt alkaa kuulostaa jo hurjalta. Entä miten on työpaikalla?”
”Kyllä sielläkin palaa.”
”Vai niin. Se on jo paha, sillä voisi melkein sanoa, jos suotte ilmauksen, että te poltatte nyt kynttiläänne molemmista päistä.”
”Sanokaa muuta.”
”Tällä alkaa olla jo suoria vaikutuksia elinikäodotteeseen… Oletteko muuten puhuneet vaimollenne, että hän voisi polttaa kynttilää ulkona, vaikka parvekkeella?”
”Olen kyllä ehdottanut, mutta se on kuulemma vaivalloista näin talvella, kun on kylmää ja tuuleekin. Sitä paitsi olen huomannut, että taloyhtiössä ei oikein katsota hyvällä kynttilää parvekkeella polttavia…Mikä eteen tohtori?”
”No kokeilkaapa aluksi näitä. Laitatte näitä kotiinne ja työpaikallenne joka paikkaan.”
”Mitäs nämä ovat?”
”Ne ovat tulettomia tulitikkuja, ei ole sytytyspäätä lainkaan. Siinä menee kynttilänpolttajalla aina hetki ennen kuin hän ymmärtää, mistä on kysymys. Ja sitten tovi ennen kuin hän löytää oikeita tulitikkuja. Kaikki kotiin päin meille polttamattomille, heh heh.”
”No niin juuri. Kiitoksia vaan.”
”Kiitos. Näillä täytyy nyt pärjäillä ennen kuin saadaan kynttilänpolttolainsäädääntö EU-tasolla kuntoon. Muuten, minä olen keräämässä joukkokannetta kynttilätehtaita vastaan. Kirjoitatteko nimenne?”
”Totta kai! Nyt on korkea aika panna piste tälle porsastelulle. Kynttilätehtaat ovat rikastuneet kustannuksellamme jo ihan tarpeeksi.”
Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Koko Töölö on pimeänä ja puistikossa heiluvat siniset ja valkoiset ja punaiset väripimpulat ja -pampulat ja mökämusiikki soi. Pimeillä kaduilla laahustaa apaattisia ihmisiä virtana kuin niitä tsompieita.
Pimeyden keskellä on kyltti, jossa lukee LUX.
Onko se mainos?
Minun nuoruudessani LUX oli saippuamerkki. Se sai asiat luistamaan. Tämä ei saa. Tämä laittaa hiekkaa elämän rattaisiin, eikä jäisille kaduille. Pimeässä joutuvat vanhuspolot liukastelemaan ja varomaan hulikaaneja, jotka varjoissa vaanivat. Pitäisi laittaa hiekkaa kulttuurisosialistisen koneiston rattaisiin, joka tämmöisiä henkenvaaralaisia humputuksia huumepäissään keksii. Se on henki pois kun ikäihminen murtaa lonkkansa.
Koko kaupunki on kuin taistolaisen kulttuuriväen LSD-trippi. Kaikenlaisia valoviiruja seinät ja taivas täynnällään. Pyytämättä ja kysymättä päälle ampuvat lasertykeillään.
Ottivat puolesta Töölöstä parkkipaikatkin. Yksipuolisella sopimuksella veivät yhteiseksi hyväksi. Kuulostaako tutulta naapurimaan meininkiltä jonkun ajan takaa? Mitä saatiin priimaparkkipaikan tilalle? Kelvoton pläntti joutomaata kilometrien päästä Mäntykentältä. Sinnekö pitäisi viedä BMW katupoikien potkittavaksi ja naarmutettavaksi?
Kyllä en ymmärrä.
Menisi tämäkin sakki Ateneumiin niin näkisi kunnon taidetta. Kauniita ihmisten kasvoja ja ymmärrettäviä maisemia. Eikä tämmöistä taideterapiaa. Taitaa olla valoviikarien värkeissä heilumassa hypnoosipalloja, joilla taikovat tuon porukan vaeltamaan pimeydessä kuin hattivatit. Paitsi että nämä eivät loista pimeässä.
Kyllä laitan ainakin jouluvaloni ikkunoihin kirkkaammalle.
Kostoksi ja ärsykkeeksi.
Puolta miljoonaa ihmistä kuulemma odotetaan. Eihän tässä koko kaupungissa ole niin paljon väkeä. Etteivät taas kulttuurikommunistit meinaa ulkomaalaisia kestitä meidän veronmaksajien rahoilla vastikkeetta eli ilmaiseksi.
Taidan ottaa edes itse turisteilta rahat pois. Menen myymään niille Airamista kahvia, kun pakkasessa kärvistelevät.
Täyttäessäni joku vuosi sitten 50, jouduin pakokauhun valtaan. En siksi, että pelkäsin vanhenemista, vaan siksi, että tajusin, kuinka rajallinen määrä kalastusvuorokausia minulla olisi jäljellä.
Huomasin 50-vuotispäivieni tienoilla, että kulkeminen jokivarressa oli muuttunut hitaammaksi. Vaikka ihan tavallista polkua pisteli menemään, sai melkein juosta pysyäkseen nuorempien perässä, kivisestä ja juurakkoisesta polusta puhumattakaan. Polvet naksuivat ikävästi niin ylä- kuin alamäissä. Perhon sitominen pimenevässä illassa ei enää sujunut ilman lamppua, eikä pian enää ilman kaksiteholasejakaan. Joessa jalkaa piti alkaa asetella paljon huolellisemmin, eivätkä huolettomat loikat kiveltä toiselle enää olleet huolettomia. Tasapainoaisti ei ollut kuin ennen.
Johtopäätös oli selvä: jotain on pakko tehdä, sillä kalastusvuorokausia sellaisessa fyysisessä kunnossa, jossa kalastuksesta saa vielä kaiken irti, on jäljellä koko ajan vähemmän. Sellaisia päiviä, joissa uskaltaa kahlata vaikka Lakselvan Kovakoskeen on vielä vähemmän.
Lakselvan Lompolo 90-luvun alussa. Kun opiskelijalla oli aikaa olla kaksi viikkoa kerrallaan kalassa.
Eroon lohipoikuudesta
Tuosta 50-vuotispäivästäni ja päätöksesta panna Plan B täytäntöön on nyt reilut neljä vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, vieläpä pääasiassa positiivisia asioita.
Viisikymppiseksi mennessä en ollut onnistunut saamaan rannalle ensimmäistäkään kymmenen kiloista lohta, rannan tuntumaan kyllä. Olin karkuuttanut lähemmäs kymmenen lohiluokan kalaa, joista monet kävivät muutaman metrin päässä haavista ja niistä isoimmat todettiin porukalla lähemmäs 15-kiloisiksi, mutta aina tapahtui jotain. Yleisimmin vain koukku irtosi, koska väsytys oli kestänyt liian kauan tai kala ponkaisi pelästyksissään kivikkoon katkomaan siimat haavimiehen ilmestyttyä yllätyssyöksyllä näköpiiriin; jotain kalaa yritin hermostuksissani kiskoa rannalle väkisin ja liian aikaisin. Yhtä kaikki: lohipoikuus oli tallella ja se söi miestä. Aloin jo aivan vakavissani pelätä, että menen hautaan saamatta koskaan isoa lohta haaviin asti. Tiesin kyllä kuinka paljon onnistuminen on kiinni myös tuurista ja miten moni kalastuksen suhteen täysin tietämätön oli jo ensimmäisellä reissullaan onnistunut onkimaan kymppinsä. Tajuamatta, kuinka hyvä onni heitä oli potkaissut. (Noh, monille heistä on sen jälkeen valjennut lohenkalastuksen karumpi puoli…).
Siima heiluu tyhjänä puolen tunnin väsyttelyn jälkeen. Lohi, jolla oli leipälapion kokoinen pyrstö kävi metrin päässä rannasta – ja irtosi. Se syö miestä kuin minkki.
Jotain oli tehtävä. Koska aikaa ei voinut pysäyttää, sitä oli saatava lisää. Ei tunteja vuorokauteen, vaan kalastusvuorokausia kalenteriin. Luovuin vähemmän tärkeistä menoista ja käytin enemmän aikaa kalastukseen.
Aloin käydä kalassa enemmän kuin minulla olisi siihen oikeasti ollut aikaa ja varaa, mutta jotenkin maailma ympärilläni mukautui muutokseen ja alkoi pitää sitä jopa hyvänä. Väittivät mielialani parantuneen.
Empiiristen tutkimusten mukaan kalansaanti kohottaa mielialaa huomattavasti jopa useiden tuntien ajaksi. Tässä on päätynyt 86 cm virkeää Varzinan lohta kuvattavaksi taimenen kalastuksen lomassa.
Ruokahalu kasvaa
Aloin siis käydä enemmän kalassa. Jaksaakseni paremmin joella ja hidastaakseni fyysisen kuntoni rappeutumista aloitin armottoman kuntoilun. Viisi treeniä viikossa hyvässä ohjauksessa ja ruokavalio päälle. Paino tippui ja lihakset vahvistuivat. Selkä ei enää väsynyt entiseen malliin, tasapaino parani ja olo pitkän kalastuspäivän jälkeen ei ollut aivan hakattu.
Heilu jalka. Kuntoilun merkitys on kiistaton joella koheltaessa.
Jossain kohti luonto tai paremminkin todennäköisyyksien lait vihdoin armahtivat minut. Aloin saada kalaa. Sain 12-kiloisen lohen pintaperholla, sain isoja taimenia, sain lisää yli 10-kiloisia lohia, sain yli metrisiä haukia, sain yli kilon harjuksen ja jopa ahvenenkin.
Olisi voinut luulla, että kun tavoitteet on täytetty, pahin polte on ohi. Mutta niin ei käynyt. Nälkäni vain yltyi, mutta ruokahalun kohde muuttui.
Saalis on yhä tärkeä osa kalastusta, vaan ei ainoa. Kalastuksessa ja etenkin perhokalastuksessa on alkanut kiehtoa eniten juuri tuo elinikäinen oppiminen. Kalastus on myös yksi niistä harvoista lajeista, joissa ikääntyminen ja kokemus on vain eduksi, niin kauan kuin on muuten hyvässä kunnossa ja voi harrastaa täysillä.
Vielä 54-vuotiaanakin joudun usein nostamaan kädet pystyyn, kun kala ei ota mihinkään. Kun loppuvat keinot ja perhot kesken. Mutta 54-vuotiaana voin myös ymmärtää, että aina kala ei ota, vaikka kalastaja tekisi mitä. Nuorena oli toisin.
Muistan miten reilu parikymppisinä innokkaina, aloittelevina perhomiehinä olimme Tenolla ja kävimme tervehdyskäynnillä Karigasniemellä Välimäen Majatalossa kortteeraavan perholegenda Lauri Syrjäsen luona. Helle oli jatkunut pitkään ja Syrjänen kertoi, että jotkut nuoret kalamiehet olivat kysyneet häneltä aiemmin päivällä, minne kannattaisi mennä tällaisena vaikeana kalapäivänä? ”Nukkumaan”, Late oli vastannut. No pojat eivät tietenkään olleet ohjetta noudattaneet, emmekä mekään niin tehneet, vaikka nyökyttelimme jutulle kohteliaasti ja tiesimme jopa ratkaisun järkeväksi. Menimme tietenkin kalaan ja pyysimme tyhjää. Polte oli niin kova. Tänään tekisin niin kuin Late neuvoi.
Kokenut kalamies tietää, että helteellä tyhjän saa pyytämättäkin.
Takapuoli tukevasti variksenmarjoissa
Voin vain muistella, kuinka tietämätön olin istuessani ensimmäistä kertaa Lakselvan ykköalueella joen rantatöyräällä vuonna 1993. Kaverini vanhempien paikallinen tuttu oli antanut mökkinsä käyttöömme muutamaksi päiväksi. Uusien erähousujen takapuoli mustui mukavasti variksenmarjoissa joenpenkalla kiireettä kaljaa juodessa ja ylimielisesti joelle katsellessa. ”Tämä on kuulkaa virvelipaikka. Lohi ottaa perhoon sellaisista paikoista kuin kolmosalueella on. Pitää olla koskia ja niskoja”, tein tilanneanalyysiä. Niinpä häivyimme jo seuraavana päivänä mielestämme kalaisempiin maisemiin, joista emme tietysti saaneet kalan kalaa. Reilu 15 vuotta myöhemmin löysin itseni uudestaan Lakselvan alaosasta, nyt kalliilta yksityispoolilta. Siellä kalastaessani tunnistin yhtäkkiä ensivisiittimme paikan ruohokattoisen mökin, joka nökötti rantatöyräällä toisella puolen jokea. Mökki tai oikeammin siihen kuuluva pooli oli ihan huippupaikalla. Myös perhokalastusta ajatellen. Alueelta olisi voinut saada elämänsä lohen, jos olisi älynnyt laskea vaikka aluksi edes siiman veteen…
Selkeästi virvelimiesten pooli.
Ensimmäisellä reissulla opin myös, että kaupassa vuosi aiemmin perukkeeseen tehty verisolmu ei kestä seuraavaan kauteen. Se nimittäin katkeaa, kun perhoon ottaa isompi lohi. Tämä tuli todettua Tenon Outakoskella, jossa olin jollain ihmeen konstilla saanut kammettua perhoni tarpeeksi kauaksi keskivirtaan, paikkaan josta ystäväni oli edellisenä päivänä saanut yhdeksän kiloisen lohen. Nyt lohen jäljelle jäänyt parempi puolisko teki tuttavuutta perhoni kanssa. Mutta treffit päättyivät lyhyeen tyhmyyteni vuoksi. Jos olisin ymmärtänyt perukkeen merkityksen alusta asti, lohenkalastajan urani olisi voinut käynnistyä heti sillä kymmenen kiloisella, joka tuli rannalle asti lopulta vasta 25 vuotta myöhemmin.
Mitenkä tämä Turle-solmu menee?
Tulevaisuus on toivoa täynnä
Kalareissuun lähtö on edelleen joka kerta jännittävä kokemus. Jos menee tutuille vesille, paikkoja ja heittoja käy ennalta mielessään, kuin alppihiihtäjä ratakeppejä ennen pujottelukisaa. Nykyään oletus kuitenkin on, että pääsääntöisesti tulee tekemään järkeviä asioita, ainakin joella.
Se tuntuu hyvältä.
Jos pitää kunnostaan huolen, eläkeikäkään ei ole tulevaisuuden peikko, jolloin elämään tulee suuri tyhjiö. Päinvastoin: silloin voi muuttaa kahdeksi kuukaudeksi lohijoen varteen, kunnes vaimo lähettää puhelimeen – tai mikä lie vastaanotin silloin mahtaa olla pupilliin piilotettuna – valokuvan kotitalosta ja viestin: ”Jos muistat, niin kotisi näyttää tältä. Paikkaasi on kyselty, mutta en ole vielä antanut sitä pois. Tule kotiin.”
Laitoin muutama päivä sitten Instaan pari, tai no oikeastaan yhdeksän kuvaa ravintola Palacessa nauttimastani illallisesta. Jotenkin taisin haltioitua kokemuksesta, sillä en yleensä ihan noin paljon innostu spämmäämään. Mutta kokemus oli niin hieno, että tuntui tarpeelliselta jakaa se. Uusi Palace on nimittäin ainutlaatuinen paikka.
Palacessa on aina ollut jotain hienoa tai ehkä paremminkin ajatonta tyylikkyyttä. Muistan syöneeni siellä ensimmäisen oikean hienon illalliseni, varmaan joskus 1990-luvun alussa. Ravintolasalissa on yhä samaa väljää tuttuutta kuin silloin, vaikka sisustus on nyt toki modernimpi. Mielestäni varsin onnistunut.
Kymmenennessä kerroksessa sijaitsevasta Palacesta on myös hienot maisemat. Toki riippuen hieman siitä, mihin suuntaan sattuu nokka sojottamaan. Itse katselin illan hämärtyessä presidentinlinnan valoja, kaverini tuijotti tyhjää parkkipaikkaa, jolle olisi voinut tulla Guggenheim. Ja pitäisi äkkiä tulla jotain järkevää. Nyt maisema on tosiaan katselusuunnasta riippuen hienointa Helsinkiä tai karua satama-aluetta.
Palacessa on tyyliä. Täällä ei hipsterikokki roiku kyykyssä pöydän kupeessa minuuttikaupalla vaahtoamassa, missä päin ruoassa käytetty sika on nuoruutensa porsastellut.
Palacen henkilökunta on paitsi ammattitaitoista, myös rentoa ja sopivan tuttavallista, vaikka ei Pekka Koirasen johtamassa salissakaan tarvinnut jäykistellä. Sen kuin vain antoi asioiden virrata pöytään.
Mutta on tässä uudessa Palacessa jotain hienoa. Se onnistuu olemaan pohjoismainen olematta Finnairin asiakaslehti tai Artekin myymälä. Ruoka-annokset ovat taiten tehtyjä ja hyvin mietittyjä. Jotkut annokset muistuttavat lähinnä taidetta, niin pieteetillä niitä on väkerretty. Mutta maistuvat aina hyvältä. Näistä ruoka-annoksista puuttuu molekyylikeittiön liioittelun puolelle menevä säätö, savuavat lautaset ja suussa kuplivat rakeet. Myöskään partainen hipsterikokki ei roiku kyykyssä pöydän kupeessa minuuttikaupalla vaahtoamassa, missä päin ruoassa käytetty sika on nuoruutensa porsastellut. Toki jokainen annos esiteltiin, mutta asiallisen napakasti. Pääsääntöisesti listan annoksista ymmärtäisi ilman selityksiäkin, mitä on syömässä. Mikä on minusta hienoa asia.
Ravintolan keittiötä johtavat Hans Välimäki ja Eero Vottonen, joista jälkimmäinen oli vuorossa ja kävi itse esittelemässä monen ruokalajeista. Hyvin olivat kaverit makuyhdistelmät miettineet.
Pientä hyvää illan aluksi.
Aluksi pöytään tulivat hauskat pikkusyötävät. Annos, joka Instakaverini mukaan oli ”Surkkian piän hapankorppu” veti suun hymyyn. Pakollinen poro oli paketoitu siihen. Ja maistui hyvältä.
17 ruokalajin vyörytys
Ja sitä hyvää tuli. Kuvaavaa ravintolan tasolle, oli että illan ainoa tylsempi juttu oli lähes täydellisesti valmistettu kyyhkyn rinta. Joka olikin ainoa ”oikea” liharuoka.
Kyyhkyn rintaa.
Ylitse muiden joukosta jäi mieleen muun muassa ruijanpallassashimi, jonka kanssa tarjottiin islantilaisten lauhdevedessä viljelemään wasabin vastinetta (täytyy käydä etsimässä viljelmä seuraavalla onkireissulla, näytti ihan lumpeen juurelle…).
Stavangerissa kasvatettua ruijanpallasta. Viisivuotiaana lihoiksi pantu viljelykala painaa viisi kiloa. Josta herää kysymys, kuinka vanha on 150 kiloinen luonnonkala Jäämerellä…Lauhdevesialtaassa kasvanutta islantilaista ihmejuurta.
Suomalainen sammen mäti eli kaviaari ei myöskään ollut pöllömpää. Tätä herkkua myydään kuulemma ympäri maailmaa ja se on jo peitonnut venäläiset esikuvansa makutesteissä. Oli myös Perämeren taimenta ja norjalaista merirapua, kuningasrapua ja piikkikampelaa.
Norjalainen langusti eli merirapu. Kiinalaiset työkalut.
Oli itsepaistettua perunarieskaa, jonka päällä oli muikun mätiä ja neulamuikkuja. Oli kyyhkyn loput (siis sen, josta oli rintafileet jo paistettu toiseen annokseen) ankanmaksamoussen ja liemen kera (ehkäpä illan paras veto).
Ankedamm.
Oli välijuustot. Ja makeaa montaa sorttia: Eero Mäkelän lempimarja hillasta, jota etelässä lakaksi sanotaan, tehty parfeepallukka, minikorvapuusti, jonka seurana kuusenaromilla terästettyä maitoshotti, dominokeksiä ja lakritsi-sitruuna-pusu. Niin ja lätty kahdella hillolla ja maitojäätelöllä.
Sain valita kahdesta hillosta. Otin molemmat.
Tähän kohtaan hyvä ystäväni iso Y. olisi kerrankin päässyt pukkaamaan lempihokemansa oikeaan paikkaan: ”Voi kyllä meillä on nyt kaikkea.” Ja niin meillä oli.
Mutta ei tullut ähky kuitenkaan.
Pitkän menun syömiseen hurahti neljä ja puoli tuntia. Kuulostaa pitkältä, mutta ilta sujui itse asiassa aika vauhdilla. Ruokaa tuli tasaisesti, annokset olivat sopivan kokoisia ja loppuun asti säilyi nälkä, ainakin tällaisilla viisikymppisillä urheiljanuorukaisilla, jotka olivat kuitanneet lounaan parilla retiisillä.
Yksi illan kohokohtia. Piikkikampelaa ja talvitryffeliä.
Kaikesta näki, että henkilökunnalla oli hyvä meininki. Ravintolassa viihtyi. Jokainen pöydässä piipahtanut keittiömestarista nuorimpaan jälkiruoan tekijään osasi hommansa. Liikemiesystäväni, joka oli illastamassa paikassa jo neljättä kertaa sanoi menun parantuneen joka kerralla. Uusi paikka vaatii aina sisäänajoa.
Arvostan erityisesti sitä (että kaiken järjen mukaan) toiminta on kaupalliset ehdot täyttävää, eikä vain jonkun miljonäärin harrastus. Toki se, että Palace on osa Royal-ravintoloiden kokonaisuutta, helpottaa talouden pitoa.
Arvostan myös sitä, että viinipaketin ohella tarjolla oli myös kunnolla ruokiin yhteenmietitty alkoholiton juomasetti, eikä vain yksi vaan monta erilaista mehusekoitusta tai cocktailia. Kysyntää tällaiselle alkaa olla enemmän ja enemmän muulloinkin kuin tammikuussa…
Syntilista.
Entäs se hinta? Noin 17 annoksen (myönnän että menin sekaisin laskuissa) menu maksoi 169 euroa. Ja juomat päälle. Onhan se paljon. Mutta toisaalta jos miettii, että sillä hinnalla sai elämyksiä koko illaksi, iloa mielelle ja kielelle (huh huh mikä kielikuva), loistavaa palvelua ja asiantuntevaa jutustelua ruoka-asioista, rauhallisen ja tyylikkään miljöön, viisikymppisiä puhuttelevaa kasarimusaa taustalla ja vatsansa täyteen, niin ei se enää niin pahalta tunnu. Toki aika on niin pitkä, että huonossa seurassa sitä ei kannata viettää. Tylsän bisnesillallisen voi hoitaa nopeammin muualla. Mutta jos on liikkeellä ystäväporukalla, niin samalla rahalla voisi päätyä katsomaan aluksi keskinkertaista teatteriesitystä ja syömään päälle perus kolmen ruokalajin aterian, josta ei jää minkäänlaista muistijälkeä. Tästä jäi. Mahtava. Vertailukohdaksi ei tule kuin omilla 50-vuotispäivillä New Yorkin Eleven Madison Parkissa vedetty vastaavanlaajuinen rökitys. Sillä paikalla oli kolme tähteä. Tälle veikkaan tulevaksi kahta suoraan ensi vuoden kirjaan. Tai ainakin pitäisi, kun miettii, kuinka löyhällä kädellä tähtiä jaetaan esimerkiksi Ranskan ja Italian maalaiskuppiloille.
Hyvä Palace. Gourmet-perintö elää. Ja vahvasti tätä päivää.
I have been skiing in Austrias Arlberg since 1980´s, but never stayed in Lech. When I was younger it was just too “quiet” place for a 20-something student. I didn’t know what happened behind the curtains. Place was and is still known for its royal (even though Prince William has changed to Verbier Switzerland to make his ”dad dancing moves” ) and bourgeois guests, who want to live discreet life on holiday.
Lech is also a favourite of the well-heeled Finns and if you belong to that society, it means a lot of chit-chat and cheek kissing during your holiday. I don’t have anything against other Finns, but I would rather be the only “Pekka” (nickname for a Finn) in the village. It makes me feel less like a tourist (what an illusion…).
New Flexenbahn connects St. Anton and Lech skiing areas.
But if you need to travel in week 8, which is the school holiday week of southern Finland, it is pretty difficult to be the only Finn in any good skiing resort, at least in the European Alps.
So here I was with my family in Lech, finally. I must say that I tried to book an apartment in St. Anton, on the cheaper side of the Arlberg, but to my surprise I found a perfect, newly renovated big and stylish place from Airbnb and it was situated in the Lech. So, what the hell, I thought. Let’s see what the discreet life of the bourgeoisie look like.
Haus Tannegg. A hidden gem, until now.
The apartment we got was really a find. A hidden gem. Bang for a buck. Describe it however you like, but 400 euros per night for a two bedroom, 80 sqm flat with highest standards is not what you are used to pay in the upscale places. Especially if the house is just renovated. The Post Hotel in Lech charges 1000 euros per night for a better double room, which I think is insane. But the one who asks, is not the stupid one and there seems to be lots of people willing to pay it. But if you are ready to prepare your own breakfast and it is ok for you that the towels are changed only once in the week, check out Haus Tannegg.
Dining and living room in Tannegg.
I can strongly recommend it. It is owned by a warmhearted Gerda Spanring, who will take care of you during your stay. Haus Tannegg is very conveniently situated just hundred meters from the Schlosskopf ski lift. Which means that with good snow conditions you can practically ski in and out from Tannegg. It is a place that you would really keep as a secret for just for yourself, but as I am not going to in Lech next year, I think Anaresor´s readers should be the first ones to know Tannegg.
A moment before. View from House Tannegg at 7 a.m. The village still sleeps.
Too easy slopes? Not true.
The other thing that is often said is that the slopes in Lech are too easy, “wide blue airfields”, not decent pistes. Well, I don’t know what you are looking for, but if one of the steepest prepared pistes in the world is on your menu, you will find it here. It is called Langer Zug and it starts from the Rüfikopf Gondola Station. It has an 80 % descent, which does not mean grades, but 80 % of the 45 ° angle. So that gives still a respective 36° piste (for comparison Mont Fort in Verbier is 38°).
And if you are willing to ski off piste or ski routes, you really have places to go. Especially if there is almost four meters of snow, like this year. The new Flexenbahn skilift connection makes also possible direct access to the slopes of St. Anton. That means that if you are a very fast skier, you can ski 18 000 altitude meters and 85 km of pistes in one day doing the Run of Fame, as it is called. On the other hand Flexenbahn means that the young crowds from St. Anton can now come to you hunting areas. Newly fallen snow is pretty fast marked…
Since my last visit in Lech, a new connection has been built to Warth, the other end of the Arlberg ski area. It is called Auenfeldjet. Warth-Schröcken is a compact area with four black runs (one is 70% deep) and few decent red ones. And as it is far away from St. Anton, it is not that crowded. It is called Hochkrumbach in the map below, that shows my one skiing day´s activities.
Most infrastructure development is needed in Zürs. Many people ski the “Weisse ring”, a circular route from Lech -Zürs- Zug and back to Lech. Especially the old two-seater lift to Zürser See can draw long queues. And same goes to old lift in the Zug village station. Otherwise the lift systems works pretty well even in the peak season.
Beautiful valley of Muggengrat-Täli. Long long run Flexenpass.
Small elegant village
As said, Lech is a place known for its royal and upscale clientele. That is visible in the village. But not as visible as in St. Moritz, where people arrive to after ski in fur coats or men wear tuxedos at dinners. But the hotels and houses are beautiful, traditional wood buildings and beautifully maintained. Here you won’t find a single Irish pub, which is quite uncommon in any other skiing resort. Instead you have 4 -5 – star hotels, whose guests enjoy mainly half board and party privately or in the night clubs. Just like in Klosters, where the village scene is very quiet in the evenings. Of course there are a few lively bars, but if you like pub crawling you should head to St. Anton, where people start pouring in Jägerbombs in bar Mooserwirt right after breakfast.
Discreet dining in Hotel Krone.
As we stayed in an apartment and decided not to prepare our meals, we tested the restaurant offering of Lech every evening. Except one, when we made cheese burgers ourselves. And that was not a bad choice either as Herr Kuno Hagen at the Hagen´s Dorfmetzgerei really served us excellent ingredients for our dinner. Meat, charcuterie, cheeses, desserts. All that you need is available in his compact shop. The Hagen family has also a small restaurant in the back room of the Metzgerei. Open from the morning until 7 p.m. And it was said to be fully booked for every lunch and dinner for the whole week.
The Pekka-ratio in restaurant Bergkristall was about 50 %.
The most well known restaurant for the Finnish visitors is in Bergkristall Hotel in Oberlech. And surprise surprise, after landing to Innsbruck we first bumped to our Helsinki neighbors and found out they live in Bergkristall, so we agreed to have a lunch together. In the restaurant to the next table was seated another Finnish family, who also happened to be our friends. In addition to us there were a 15-person group from the Finnish Soldsidan, Kauniainen, so I guess the Pekka-ratio in the restaurant was about 50 % of the guests.
Tomahawk steak of 1,4 kg. Cooked medium rare, served with two sauces and herb butter, pommes, vegatables and chipotle dip. Expensive but worth every cent.
About the food itself, Bergkristall serves excellent, maybe a bit overpriced food, but it goes in the line of the village price level. And nobody forces you to order a 1,4 kg Tomahawksteak for 135 euros as I did, but I must say it was truly delicious. I split the steak with my 14-year old daughter and we still managed to have chocolate fondue and tiramisu for dessert. Oh, and a dozen of oysters to start with. It is amazing how hungry skiing can make you.
Other fine dining lunch option on the slopes is the restaurant at the Schlegekopf Lift station. House looks like a gray bunker but inside you find one of the grooviest restaurants of the village. Schlegekopf makes cooperation (as the village of Lech itself) with Sylt island from the west coast of Germany. For those who don’t know Sylt and its most famous (jet-set) village Kampen, it is a beach resort equivalent to most exquisite ski resorts. Read my earlier blog post . Specialities from Sylt like oysters and crab are found on the menu of the Schlegekopf. And also steaks from the charcoal grill and sushi (other co-operative village of Hakuba in Japan).
Best fast food we had at was at the top of the Zug Lift in restaurant Balmalp. Here you get excellent pizza (parma ham -rucola or Hüttenpizza with salami etc) accomplished with loud lounge music and fancy drinks.
Place reminds a bit of El Paradiso in St.Moritz – not by the food but the ambient. I can imagine being 20 years younger and skiing down from here after too many glasses of good wine. You are not in the hurry as no more litfs are needed to get back to village. But you need to stand on your feets…
Village dining
There can’t be a trip to Austria without a Wiener Schnitzel. For that we chose Hotel Posts Kutscherstube, an traditionally styled restaurant, where you can with really good imagination think the post coach drivers having their modest meals some two hundred years ago. Today top level schnitzel is served with lingonberry and parsley potatoes. I would rate the schnitzel 5/5. It was delicious and just what you could expect in one of the best hotels of the village. But still lacking the true wow-effect I have experienced eg. in the Zürich Kronenhalle. Or is it the combination with the side dish in Kronenhalle, that makes your taste buds really jodling: the German style vinegar potato salad? I must say, I haven’t really got in to the Austrian lingonberry thing.
In better restaurants lemon is packed in a yellow cotton bag in order to prevent the seeds end up to your plate or juice to your eyes.
If you want to experience alpine modernism in restaurant settings, you need to walk a bit uphill the Lech village to reach newly renovated hotel Hinterwies. This boutique style ski lodge /hotel would be my other pick for staying in Lech (as long as I can afford paying for the bigger room at Hotel Post). Hinterwies has a stylish, modern décor in the restaurant and only three choices on the menu per day as a main course. We had lovely Polpo (octopus) salad, Salmon spinach tagliatelle and Chocolate mousse with mango. And did not leave hungry…
There is only one original Italian pizzeria in Lech. It is called Don Enzo and it serves a good crusty bottom pizza. Plus several other Italian foods including home made pasta. The other place serving good pizza in the village is called Schneggerai. It is a ski hut in the end of the slopes, an after ski place that converts to loud eatery in the evening. Fun and ok meals at communal tables. Though here we had the most peculiar service experince. It started overwhelmingly and ended up to total ignorance. I guess the waiter in some point draw conclusion that we are not big spenders – or tippers. But if you pay 35 euros for an average steak, the salary of the waiter should include in that, not in the tips.
Shopping
Here, if you need to buy ski boots, is the home of the Strolz. The most famous hand made skiing boots of the world. You can read more about buying these boots in my earlier blog post (sorry only captions in english). Otherwise shopping in the village doesn’t seem to be the main thing like in Gstaad or St. Moritz where main streets are full of high end design shops like Prada and Louis Vuitton. In Lech you have Strolz that has everything and a few watch and jewellery shops. If you don’t want bring your own skis, you can rent 6 star skis from the Strolz ( like Stöckli or Kästle, which is by the way from Lech). Local Intersport serves you a bit cheaper, if you are not looking for utmost top skis.
Freeride Worldchampion Lorraine Huber is from Lech Zürs am Arlberg. As are Kästle skis.
The end
Everything has an end (except the sausage that has two) and we also had to pack our car and drive to the airport. And here comes the final benefit of Lech. It is only 1,5 hours´s drive to Innsbruck or 2,5 to Zürich. At least to Innsbruck there were no staus(queues) on the road. The Innsbruck airport itself is small and a bit chaotic, but on the other hand waiting times in the lines were not bad. Of course if the weather is terrible, everything changes. An alpine airport is vulnerable if there is heavy snow fall and even the village of Lech itself could be isolated because of the snow. When we arrived it was snowing quite a lot and I was happy to have a four wheel drive. The road to and from Lech goes through the high altitude (1773 meter above sea) Flexenpass, which is closed many times every winter. But if you have to stay a few more extra days in Lech, would that really be so bad? If the village just doesn’t run out of beer…
Hesarissa etsittiin viime viikolla Helsingin parasta wieninleikettä. Anaresor kertoo mistä löytyy maailman paras.
Havahduin tosiasiaan, että yksi blogini pääaiheista, wieninleike on jäänyt käsittelyssä sivulauseen tasolle. Nyt kun Hesarissa viikko sitten etsittiin alan harrastajan avulla Helsingin parasta leikettä, lienee aika, että kerron absoluuttisen totuuden siitä, missä voi syödä maailman parhaan wieninleikkeen.
Sitä ennen muutama sana wieninleikehistoriaa, ennen kaikkea henkilökohtaista sellaista. Kasvoin sisään wieninleikekulttuuriin jo 60-70-luvun taitteessa Töölöläisravintoloissa, kuten Laulumiehissä, Lehtovaarassa ja Ostrobtonialla, joissa vanhempani tapasivat usein ruokailla. Aina kun isäni ystävineen söi uudessa ravintolassa, he löivät vetoa siitä, millä perunoilla leike toimitetaan pöytään. Taustalla oli kiista siitä, mikä on oikea lisuke. Tuohon aikaan perunamuusi oli se todennäköisin vaihtoehto, mutta paistetutkin perunat osuivat aina välillä kohdalle. Ranskalaiset perunat sen sijaan tekivät vasta tuloaan. Muistan kyllä saaneeni pyydettäessä Lehtovaarassa käsinväkerretyt ranskalaiset, vaikka ne eivät ravintolan valikoimiin muuten kuuluneetkaan. Töölöläisravintoloiden alpakkakulhoissa sisältönä oli kuohkea pottuvoi.
Huomionarvoista kuitenkin on, että en muista missään vaiheessa nähneeni lisukkeena saksalaistyyppistä perunasalaattia.
Gourmetwieninleike vs. vinkkari
Wieninleikkeet voidaan mielestäni jakaa kolmeen kategoriaan: vasikanlihasta tehty gourmet-leike ja porsaanlihasta taottu baari-lätty, pahimmillaan lempinimensä vinkkari veroinen. Näiden väliin iskee gourmet-mättö eli lähiögrillin vasikanlihaleike, jonka kanssa kuitenkin tulee iso kasa poimutettuja raneja. Syöjälle asetelma on haastavin: tarttuako ketsuppipulloon vai ei?
Gourmetleike on tehty vasikasta ja mielellään uppokeitetty rasvassa. Porsaanlihasta tehty baarivinkkari kärytetään ainakin Suomessa useimmiten paistamalla, jolloin leivite ei muodosta saksalaiseen malliin kuohkeita kohoumia. Grillibaarin leikkeelläkin on paikkansa ja myönnän, että lapsena syödyt Espoon Niittygrillin ja Pohjois-Tapiolan Toron jättimäiset wieninleikkeet ranskalaispedillä nostavat vielä tänäkin päivänä veden kielelle ja kyyneleet silmiin puhtaasta kaihosta. Kyytipoikana oli lasi kylmää maitoa – taivaallinen yhdistelmä.
Esimerkki hyvästä grilliwieninleikkeestä. Kahvila Ravintola Kespa, Salo.
Mutta mätön puolelle grilliwieninleike kiistämättä menee. Ja tuohon settiin kuuluu yltiörunsas ketsupin holvaaminen pitkin poikin lautasta. Leivitys ja ketsuppi muodostavatkin niin peittävän ja maittavan yhdistelmän, että krapulainen asiakas voisi syödä tyytyväisenä sillä tavoin valmistettuna vaikka paneroidun tiskirätin.
Anjoviksesta en leikkeen koristeena pidä. Sitruunan sen sijaan käytän aina. Itävaltalaista tyyliä tarjota makeaa puolukkahilloa leikkeen kanssa vieroksun. Mieluummin yhdistän leikkeeseen jotain hapanta ja etikkaista, oli se sitten perunasalaatti tai ketsuppi huokeammissa paikoissa.
Itävaltalainen tyyli tarjota puolukkahilloa oudoksuttaa. Ainakin ranejen kanssa. Tyylinäyte Ischgl ja Patznauer Thaya.
Juomavalinta on vaikea. Wieninleike ei ole viiniruoka. Eikä oikein vissyvesiruokakaan. Toki jos lähtee leikkimään ketsupin kanssa, niin silloin voi ruokajuomaksi ottaa myös limua. Paras vaihtoehto lienee itävaltalainen lager.
Mutta liekö kyse lapsuuden nostalgiasta, mutta mielestäni parhaiten yhteensopiva juoma on maito. Suomalaisessa grillissä valitsen sen aina, mutta ulkomailla en ole halunnut valinnallani järkyttää ravintolan henkilökuntaa.
Maailman paras wieninleike
Mutta palataanpa siis parempien leikkeiden pariin. Ja mennään suoraan parhaaseen, sillä sen suhteen ei ole epäilystä. Kun olen leikkeitä syönyt ympäri Eurooppaa jo kuudella vuosikymmenellä, uskallan lausua näkemykseni huoletta. Yksikään leike ei ole kokonaisuutena niin ylivoimainen elämys kuin se, minkä Zürichin Kronenhalle tarjoaa.
Arvokkaassa miljöössä, aitojen Picassojen ja Mirojen roikkuessa seinällä, 60 euron wieninleikekin maistuu ylevältä ja vähintään hintansa arvoiselta. Laatukokemus on lisäksi tasainen. Viidestä käyntikerrasta yksikään ei ole ollut pettymys. Valkoiseen takkiin pukeutunut arvokkaasti harmaantunut tarjoilija tuo pelkän leikkeen omalla lautasella, jolle se juuri ja juuri mahtuu. Pinta on rapea ja paikoitellen irti itse leikkeestä, niin kuin uppopaistaessa tuppaa tapahtumaan. Väri on kullanruskea. Visuaalista vaikutelmaa ei ole pilattu anjovisrullalla. Leikkeen yläpuolella on vain sitruunanlohko.
Leikkeen kanssa tarjotaan etikkaista perunasalaattia, etikkakurkkua, vihreää salaattia ja tomaattia. Juuri tuo kirpeänmakea perunasalaatti on paras lisuke wieninleikkeelle ja tekee kokonaisuudesta ylivertaisen. Tällaisen yhdistelmän kylkeen ei tarvitse lisäillä puolukkahilloa, mistään musta punaisesta puhumattakaan (Kronenhallen hovimestari kuiskasi yhdellä reissulla korvaani: ”Tarvitsevatko lapset sitä punaista, jonka nimeä emme lausu?” ”Eivät tarvitse”, vastasin).
Kotimaan kärki
Kotimaassa tämän päivän parhaisiin kokemuksiin on kuulunut Kosmos. Siellä leikkeen kanssa tulee valita paistetut perunat. Ja pyytää sivulle kulho talon sinappia, joka sivellään tasaisesti peittämään koko leike (Kiitos vihjeestä Seikku-Sukula-Välimäki). Leike on hyvä, mutta jää maakuntasarjaan Kronenhalleen verrattuna.
Kosmoksen wieninleike kuuluu sivellä talon sinapilla.
Ja sitten suurella melskeellä lanseerattuihin Hieta ravintolan Wienerleike-viikkoihin. Kävin tutustumassa kohuleikkeeseen kovin odotuksin. Vasikanlihasta valmistettu leike tuli lautasella sitruunalohkon ja hieman yllättävästi sulan maustevoin kanssa. Lisukkeeksi on lämmintä perunasalaattia, josta löytyi marinoitua punasipulia, omenaa ja kaprista.
Hieta tarjoaa wieninleikkeen kanssa sulaa maustevoita. Omaperäinen valinta.
Itse leike oli oikein paistetun näköinen ja leivite mukavan ilmavasti uppopaistosta pullollaan. Mutta väri oli hieman erikoinen, tummahkon ruskea, ei kullanruskea niin kuin saksankielisellä alueella (niin se oli muuten Kosmoksessakin viimeksi, liittyneekö tämä Suomessa käytettäviin öljyihin vai mihin?)
Perunasalaatin sisältämä omena toi mukavaa hapokkuutta ja makeutta rapean leikkeen seuraan. Mutta perunat saisivat minun makuuni olla ohuita siivuja, jolloin itse perunan maku ei jää suuhun päällimmäiseksi, vaan etikkaisuus korostuu ja kokonaisuus toimii kastikkeena leikkeelle.
Kaikki oli siis hyvin, mutta kuitenkin hyvän wieninleikkeen tuoma WOW-efekti jäi puuttumaan. Hyvällä asialla silti ollaan, että wieninleike on nostettu teemaviikkojen arvoiseksi. Pisteet siitä.
Haastajat
Zum Schwarzen Kameel, Wien. Huomaa samat lisukkeet kuin Kronenhallissa. Tänne seuraavaksi.
Toiseksi paras muisto ulkomailla syödyistä wieninleikkeistä on Itävallan St. Antonista. Hiihtokeskuksen vanhan asemaravintolan leike oli legendaarinen ja opiskelijan budjetille sopiva. Hinta oli vuonna 1990 kokonaista 105 shillinkiä eli 7 markkaa. Nyttemmin asema ravintoloineen on jyrätty alas eli nostalgiamatkaa sinne on turha suunnitella. Sen sijaan suunnitteilla on kokeilla Wienin zum Schwarzen Kameel, jota on kovasti kehuttu sekä Hampurissa toimiva Erika´s Ecke, jossa leikkeen saa vaikka yönälkään.
Mutta entä Suomen paras? Ehkä se kuitenkin olisi Pohjois-Tapiolan Toro. Nostalgia vie voiton… Kakkossijan jakavat Kosmos, Hieta ja Sikala.
Viimeaikaista somenvapauskeskustelua seuratessani juolahti yhtäkkiä mieleen, että juonenkuviot ovat jollain tapaa tuttuja lempikirjastani, Kunnon sotamies Svejk ensimmäisessä maailmansodassa. Kirjan alussa salaisen poliisin etsivä Bretschneider yrittää narauttaa ihmisiä varomattomista puheista ja pyrkii tulkitsemaan sanomisia melkoisen yksioikoisesti.
Alla oleva on tehty Jaroslav Hasekia vapaasti mukaillen. Svejk itse on kerrassaan mahdoton hahmo, jonka suulla satiirikko Hasek huuteli tasapuolisesti puskista kaikkiin ilmansuuntiin, pääsääntöisesti toki valtaa pitäviä auktoriteettejä vastaan. Hasek tuskin olisi pahastunut siitä, että hieman lainaan hänen hahmoaan. Muista en tiedä. Mutta paskat minä heidän mielipiteistään.
Pikarissa istui vain yksi asiakas. Hän oli salaisen palvelun etsivä Bretschneider. Kapakanpitäjä Palivec pesi tuopinalusia ja Bretschneider yritti turhaan virittää hänen kanssaan vakavaa keskustelua.
Palivec oli tunnettu karkeakielisyydestään, hänen joka toinen sanansa oli perse tai paska. Silti hän oli lukenut mies ja kehotti kaikkia perehtymään Victor Hugon teksteihin, jotka puhuivat ihmisten tasa-arvosta.
”Pitääpä kaunista syksyä”, Bretschneider viritteli vakavaa keskusteluaan.
”Ja paskat”, vastasi Palivec asetellen tuopinalusia hyllylle.
”Teonhan teki se Kari Aihinen”, Bretschneider tokaisi melkein toivonsa menettäneenä.
”Kuka Kari?”, kysyi Palivec. ”En tunne kuin yhden Karin ja hän on Kari Eilola Oulusta. Hyvä mies, ikinä ei ole pahaa sanaa toisesta lausunut.”
”Kari Aihinen, herra kapakoitsija. Hän sanoi televisiossa, että naisista ei ole kokeiksi. Että työskentely ravintolassa on liian rankkaa. Mitä te siihen sanotte?”
”Minä en tuommoisiin juttuihin sekaannu, pussatkoot vaikka persettäni”, herra Palivec vastasi asiallisesti ja sytytti piippunsa. ”Jos niihin sekaantuu, niin siinä saattaa mennä nirri. Minä olen liikkeenharjoittaja, ja kun ihminen tulee ja tilaa oluen, minä lasken sen hänelle. Mutta joku Kari Aihinen, Fatim Diarra tai Pirkko Arstila, se ei ole meitä varten, siitä ei saa muuta kuin vihat päälleen somessa ja hyvien ihmisten paheksuvat katseet.”
Bretschneider vaikeni ja katsoi pettyneenä tyhjää krouvia.
”Tuossa oli ennen hänen korkeutensa Rouva Presidentin kuva”, hän lausui taas hetkisen kuluttua, ”juuri tuossa missä roikkuu peili.”
”Joo, olipa kuin olikin”, herra Palivec vastasi, ”siinä se roikkui ja kärpäset paskoivat sen, joten vein sen vintille. Tietäähän sen, joku olisi suvainnut huomauttaa ja siitä olisi voinut tulla hankaluuksia. Ja niitäkö minä olisin vailla?”
”Se Arstilan kolumni mahtoi olla ruma, herra kapakoitsija”.
Tähän salakavalan suoraan kysymykseen herra Palivec vastasi epätavallisen varovasti.
”Kun Pirkko Arstila oli aamutelevisiossa, hän esiintyi varsin miellyttävästi. Käsitteli aiheita oikein tasapuolisesti. ”
”Mitä aiheita, herra kapakoitsija?”
”Moisia mitättömyyksiä en muista, en ole koskaan välittänyt pierunkaan verta noista paskajutuista enkä välitä nytkään”, herra Palivec vastasi, ”turha uteliaisuus on vahingoksi”.
Etsivä Bretschneider vaikeni lopullisesti ja hänen synkkä hahmonsa kirkastui vasta kun sisään astui Svejk, joka tilasi heti alkajaisiksi mustan oluen huomauttaen: ”Pirkko Arstilalla sitä on mieli mustana. Oli kuulemma puhunut pienessä seurassa somekohtelustaan.”
Bretschneiderin silmissä välähti uusi toivo, ja hän sanoi ykskantaan:
”Tiedättekö, mitä hän sanoi?”
”Sitä en voi sanoa, sillä sitä ei ole kukaan uskaltanut toistaa. Mutta se oli kuulemma niin kauheaa ja hirveää, että muuan vihreiden kaupunginvaltuutettu, joka oli paikalla, tuli hulluksi ja on yhä edelleen eristettynä, ettei asia tulisi ilmi. Se ei ollut mikään tavallinen sutkautus, joita jotkut ihmiset päästelevät toisten ihmisten ulkonäöstä humalapäissään. ”
”Entä minkälaisia sutkautuksia päästellään tavallisesti toisten ihmisten ulkonäöstä humalapäissään?”
”Hyvä herrasväki, kääntäkää jo sivua”, tokaisi kapakoitsija Palivec, ”en totta totta tosiaan tykkää mokomasta. Tulee lipsautetuksi yhtä sun toista ja jälkikäteen kaduttaa.”
”Jaa että millaisia sutkautuksia päästellään toisten ihmisten ulkonäöstä humalapäissään?”, toisti Svejk. ”Kaikenlaisia. Juokaapa päänne täyteen ruotsinlaivan tanssiravintolassa ja istuutukaapa eturiviin tanssilattian viereen, niin näette mitä alatte suustanne suoltaa. Keksitte tavallisten suomalaisten ulkoasusta niin paljon ilkuttavaa, että siitä riittäisi heille häpeää loppuiäkseen. Tämä on tietysti siinä mielessä vaarattomampaa, että laivalla ajatuksianne ei kuule kuin vierustoverinne kovalla pauhaavan musiikin vuoksi, mutta somessa karmeat loukkauksenne päätyvät tuhansien ihmisten tietoisuuteen.”
”Mitä sitten pitäisi teidän mielestänne tehdä”, kysyi Bretschneider ovelana.
Svejk näytti kauniilta tuolla profeetallisella hetkellä. Hänen yksinkertaiset, täysikuun lailla hymyilevät kasvonsa hehkuivat intoa. Kaikki oli hänelle niin selvää.
”Ihmiset pitäisi panna tyylikouluun, niin kenenkään pukeutumiselle ei voisi ilkkua. Sosiaalinen media pitäisi kieltää, koska siellä leviävien juttujen todenmukaisuudesta ei voi olla varma. Ainakin someen pitäisi laittaa alkolukko, sillä ihmiset puhuvat humalapäissään tavallista ilkeämpiä asioita toisistaan, muuta en sano.”
Bretschneider nousi ja lausui juhlallisesti: ”Ei teidän muuta tarvitse sanoakaan, someviha odottaa teitä. Valmistautukaa lynkkaukseen.”
Svejk koetti selittää, että etsivä taitaa erehtyä, hän on täysin viaton eikä ole lausunut yhtään sanaa, joka olisi voinut loukata ketään.
”Päinvastoin”, sanoi Bretschneider. ”Annoitte ymmärtää, että hyvää tahtovat ihmiset kirjoittavat humalapäissään solvauksia tavallisista suomalaisista sosiaaliseen mediaan. Ja että ruotsinlaivoilla käyvät tavalliset suomalaiset pukeutuvat mauttomasti. Vähemmästäkin on pyyhkäisty pois maine ja kunnia loppuiäksi. Ja se tapahtuu myös teille, takaan sen.”
Bretschneider kääntyi katsomaan kapakoitsija Palivecia. ”Ja te ette pääse yhtään vähemmällä.”
”Minäkö?”, päivitteli Palivec. ”Minähän olin niin varovainen.”
Bretschneider hymyili ja sanoi voitonriemuisesti:
”Teidän lynkataan siitä hyvästä, että sanoitte: ”Kärpäset paskoivat hänen korkeutensa Rouva Presidentin naamalle”. Kyllä some vielä sen kuvan teidän pääkopastanne juurii.”
Anaresor 