Tourist go home!

Turistit ovat vähän kuin tuulimyllyjä. Ne ovat taloudelle hyödyllisiä, mutta kukaan ei halua niitä takapihalleen, ellei saa niistä suoraa rahallista hyötyä.

IMG_1493
Islannin suurimman vesiputouksen kuvaaminen on vakava paikka.

Tourist go home! Hassu otsikko matkailublogin jutulle. Sellainen lause vain pumpsahti mieleen, kun altistuin viikko takaperin Islanti-ilmiölle. Reykjavikista saa nimittäin hakemalla hakea aitoa matkailukokemusta, kun pääasiassa aasialainen massaturismi on täyttänyt jokaisen ravintolasalin ja villapaitakaupan. Maaseudun vesiputousten ja geysirien edustoista puhumattakaan. Toki aasialaisilla on aivan yhtä iso oikeus olla siellä kuin minullakin, mutta jotenkin tuntui oudolta. Eihän tämä ollut sitä mitä tulin etsimään, viikinkien perillisiä pörröisissä villapaidoissa reippaina ja hyväntuulisina sekä myöhemmin illalla baareissa meluisina mehukumarassa.

IMG_2182
Blogisti yrittää sulautua paikallisväestöön pukeutumalla Islanninvillapaitaan.

Turistien määrä on kasvanut Islannissa vuosikymmenessä 300 000 vuosittaisesta kävijästä noin 2,5 miljoonaan. Se on melko paljon se, ja jotta uusia mahtuu vielä enemmän, hotelleja rakennetaan koko ajan lisää. Reykjavikin sataman tuntumassa esimerkiksi louhitaan monttua parasta aikaa viiden tähden Marriott-hotellille. Se on hyvä, sillä toistaiseksi Reykjavikista löytyvät vasta viiden tähden hinnat.

IMG_2286
Uutta hotellia pukkaa. Takana nousukauden huumassa rakennettu kulttuuritalo Harpa, joka kieltämättä on aika hieno.

Turismi on Islannille tärkeää ja sitä siedetään. Työttömyys on Islannissa lähellä nollaa ja  homma pyörii Reykjavikissa, asukasluvultaan noin Tampereen kokoisessa kaupungissa, jo paljolti ulkomaalaisen työvoiman turvin. Tarjoilijaksi ravintolaan kelpaa jokainen, joka osaa käyttäytyä miellyttävästi, vaikka ei esimerkiksi osaisi avata viinipulloa katkaisematta korkkia. Tarinan vahvistavat todeksi paitsi toistuvat omat kokemukset, myös yhtä kaupungin parasta eli The Lobster House -ravintolaa pitävä suomalainen keittiömestari Jonni Turtiainen (jolla oli kyllä omassa ravintolassaan erinomainen päätarjoilija!). ”Kaikki haluavat olla kokkeja, kukaan ei halua tarjoilla. Vuoden tarjoiluhommien jälkeen siirrytään mukavampiin ja työajaltaan säntillisempiin myyntitöihin, vaikkapa hotellien myyntipalveluihin”, sanoo Jonni.

IMG_2253.jpg
Jonni Turtiainen, The Lobster House -ravintolan suomalainen isäntä.

Massaturismista huolimatta Islanti on vänkä paikka ja vahvasti suositeltava. Sitä paitsi aasialaiset näyttävät menevän nukkumaan aikaisin (tai ehkä jossain oli karaoke-baarikatu?) ja puolen yön jälkeen baareissa kuuluu ja raikaa enempi pohjoismainen kieli monine muunnoksineen.

Lapsuuden matkailumaisemaa etsimässä

Sinänsähän turismi on pienten paikkakuntien kehitykselle ja pisniksille hyvästä, mutta en voi sille mitään, että itse haen matkoilta pohjoiseen ja jäämeren rannoille rauhaa, puhdasta luontoa sekä naiivisti varmaan jotain alkuperäistä tunnelmaa, jonka muistan lapsuuteni lomamatkoilta Pohjois-Norjaan 1970-luvun alussa.

Turhaan.

old feel lohijoki norja.JPG
Kadotettu paratiisi.

Norjalaisessa pikkukylässäkin nykymatkailijaa palvelee todennäköisimmin turkkilaisten pitämä ravintola, koska paikallisia ei enää hotsita kääntää lättyä. Målselvafossenin kuuluisalla putouksella kuppilanpitäjät ovat Balkanilta, eivätkä edes yritä puhua norjaa. Kaikkia se ei tunnu häiritsevän, mutta minua joka olen opetellut sanakirjan kanssa tilaamaan lohisoppaa norjaksi asia ottaa pattiin. Minä haluaisin tilata keittoni lettipäiseltä itsekutomaansa villapaitaan pukeutuneelta sinisilmäiseltä norjalaisneitokaiselta. Etenkin kun soppa maksaa niin räävittömästi, siihen pitäisi ehdottomasti kuulua illuusio aidosta matkailukokemuksesta ja kaunis perinnehymy kaupan päälle.

Mutta tuota lapsuuteen liittyvää matkailun sielunmaisemaa on yhä vaikeampi löytää.  Ja jos ja kun Norwegian-lentoyhtiö alkaa suunnitelmiensa mukaan ensi vuonna lentää Boieng 787 Dreamlinerilla Tromssaan suoraan Kiinasta, mukana 300 kiinalaista per laaki ja takaisin päin lisäksi kontillinen savulohta, alkaa Tromssakin pian muistuttaa Reykjavikia turismin näkökulmasta. Kiinassa odottaa 300 miljoonaa ihmistä, joilla on riittävästi hynkkyä lentää toiselle puolelle palloa. Islanti-ilmiö leviää ja viinipullon korkit katkeilevat taitamattomien tarjoilijoiden käsissä entistä useammin. Repikää siitä.

Ne jyrää meitin

Turistit ovat vähän kuin tuulimyllyjä. Ne ovat taloudelle hyödyllisiä, mutta kukaan ei halua niitä takapihalleen, ellei saa niistä suoraa rahallista hyötyä.

Omalla takapihallani on yksi Helsingin suosituimmista turistirysistä eli Temppeliaukion kirkko. Kävelen joka aamu töihin turistitulvaa vastaan. Ominaista massaturismille tuntuu olevan, että massa ottaa tilan haltuunsa ja etenee ei-väistytä-asenteella tuli vastaan isoja miehiä, pieniä lapsia tai raskaana olevia äitejä lastenvaunuineen. Alkuasukkaan oikeudella en väistä minäkään. Antaa maailmankatsomusten otsalohkojen kolista yhteen.

Kiinassa odottaa 300 miljoonaa ihmistä, joilla on riittävästi hynkkyä lentää toiselle puolelle palloa. Repikää siitä.

Minulle on jäänyt epäselväksi kuinka paljon aasialainen massaturismi tuo rahaa töölöläisille, sillä kivijalkakauppoja näyttää Temppeliaukion kirkon lähellä hallitsevan useamman korttelin alueella kiinalainen mafia, joka myy kaikkea matkalaukuista meripihkaan. Kirkko on sentään alkanut veloittaa sisäänpääsystä.

kiinlaiset kirkol.jpeg
Tontti on valloitettu.

Juokaa Bordeaux-viinit, mutta säästäkää lohijoet

Lapin matkailussa myydään ristiriitaa: tyhjyyttä jatkuvasti kasvavalle joukolle.  Mitä enemmän turisteja, sen vähemmän tyhjyyttä. Lapissahan kyllä toistaiseksi riittää lääniä, mutta koska ryhmämatkalaiset eivät poistu bussista näköpiiriä kauemmaksi, jossain vaiheessa tyhjyys tulee tienvarsien taukopaikoilla täyteen.

Onneksi Suomen Lapissa on vielä paikkoja, joissa voi vaeltaa päivätolkulla törmäämättä muihin ihmisiin. Enkä muuten aio kertoa missä.

Toivon myös, että Norwegianin Norjaan jatkossa lennättämät kiinalaiset eivät kiinnostu lohen perhokalastuksesta laajemmissa määrin. Kalastusluvat lohijoille ovat jo nyt kortilla ja hinnat taivaissa. Siinä vaiheessa, kun aasialaiset kehittävät perhokalastuksesta samanlaisen statusharrastuksen kuin vaikkapa Bordeaux-viinien keräilystä, joudun toteamaan erään ystäväni sanoin: ”Pojat, me ollaan hävitty tää peli.”

Pyhällä Altan vedellä kastettu

 

Sanotaan, että kalamieheksi synnytään. Mutta onko kukaan ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että kalamieheksi voitaisiin myös kastaa?

Voidella lapsi kasteessa pyhällä lohijoen vedellä. Mikä upea teko! Todisteita ei ole lisääkö tällainen toimenpide suurlohien saamista, kun kastettava kasvaa isoksi, mutta eipä siitä ole osoitettu olevan haittaakaan. Paljon harrastetaan maailmassa henkistä huuhaata ja tehdään ihmisistä parempia syöttämällä heille kaikenlaista moskaa, mutta tällaisen täysin lisäaineettoman ja mitä luonnonmukaisimman voitelun nostaminen ristiäispäivän agendalle saattaa aiheuttaa hämmästyttävää eripuraa. En ymmärrä miksi, mutta kehotan silti kokeilemaan, kuinka oheinen keskustelu päättyisi teidän kodissanne.

 

”Tämä teidän vauva.”

”Niin isä.”

”Oletteko te ajatelleet jo ristiäisiä?”

”Eihän vauva ole syntynytkään vielä, ei me edes tiedetä onko se tyttö vai poika.”

”Niin niin, ei sen ole väliä, mutta tuo itse kastaminen.”

”Mitä kastamisesta?”, puuttuu puheeseen vävy, joka alkaa haistaa palaneen käryä appiukon tunkiessa nokkaansa väärälle reviirille.

”Oletteko ajatelleet kastevettä?”

”No eikös se ole ihan tavallista hanavettä?”, arvelee tytär.

”Niin yleensä. Mutta voisi se olla paljon hienompaakin.”

”Myykö kirkko jotain hienoa Genesaretin kastevettä?”, laskee vävy omasta mielestään hauskaa leikkiä.

”Ei. Tämä on vielä jotain paljon hienompaa.”

”Ja se on?”

IMG_6584

”Pyhää Alta-joen vettä. Norjasta.”

”Pyhää Alta-joen vettä?”, ihmettelee tytär.

”Niin. Mä toin sitä pullon, kun oltiin siellä kalassa. Maailman hienointa vettä. Siinä uivat maailman upeimmat lohet.”

”Eikös siitä ole aika kauan, kun sä olit siellä?”

”12 vuotta.”

”Öö ja se vesi?”, kysyy vävy.

Puhä alta pakastin.jpg
Pyhää Altan vettä ikuisessa jäässä. 

”Se on ollut pakkasessa siitä asti. Mun piti tehdä siitä jäitä viskikrogeihin, mutta sittemmin lopetin ryypiskelyn ja puoli litraa on jäljellä vielä. Sillä somasti piirtää pienokaisen otsalle lohen kuvan ja antaa nimeksi Toivo Lohi Vegard.”

”Hetkinen, hetkinen. Nyt tää menee ihan keulimiseksi. Toivo Lohi Vegard ja 12 vuotta pakasteessa ollutta kuravettä, ei jumalauta…”, kiehuu vävy.

”Varo sanojas poika. Se on maailman puhtainta ja hienointa pyhän Alta-joen vettä. Itte rehvastelet 12 vuotta vanhoilla viskeilläs, kyllä tämä on taatusti puhtaampaa tavaraa, kun se savunhajuinen tuliliemi, jolla itseäsi myrkytät.”

”Mikä ihmeen Vegard?”, kysyy tytär.

”On hyvä antaa norjalainen nimi. Siinä maassa on tulevaisuus. Kakssataa tonnia tulee öljyrahastosta tilille heti, kun pääsee sinne naimisiin.”

”Isä! Ei missään nimessä.”

”Ei tietenkään, jos se on tyttö. Silloin se voisi olla Anna Titti Senja. Senja on upea saari, jolla on lohijokia…”

”Ei vaan se vesi. Ja nimet. Saatanan kalahullu!”, menettää vävy malttinsa.

”No no, kunhan ehdotin. Käyttäkää sitten vaikka vantaalaista viemärivettä, jos se on teistä parempi. Kasvaa lapsesta rokastaja Vanhankaupungin koskelle. Sitäkö te haluatte?”

”No niin, juodaas vähän kahvia ja rauhoitutaan kaikki”, yrittää tytär.

”Tuota…”

”Niin isä?”

”Oletteko ajatelleet ristiäispappia? Vanha kalakaverini Kojamon Jussi Turusta voisi…”

”Ei isä. Ei voi.”

”Eipä tietenkään. Eikä se ole edes pappi, vaan suntio, mutta eihän toi sun mieheskään kuulu kirkkoon, että mitä väliä silläkään olis. Kunhan tässä yritän lapselle elämän edellytyksiä rakentaa.”

”Kyllä sillä on ihan hyvä elämä edessä…”

”Entäs kummit?”

”No mun paras kaveri Emppu…”

”Kyllä kyllä, tiedä mitä niistä filosofeista tulee. Kykenevätkö lasta elättämään, jos sinä ja tää sun miehes jäätte rekan alle. Mutta mulla olis pari hyvin toimeentulevaa norjalaista kalakaveria, esim yks Liverpoolin ex-futari, joka omistaa lohijoen pätkää. Siinä sitä olis ikkuna auki tulevaisuuteen…”

Huom! Tämä tarina ei perustu omakohtaisiin kokemuksiin, mutta siinä on kieltämättä maalailtu mahdollisia tulevaisuusskenaarioita 15 vuoden päähän. Toivon, että oikeassa elämässä nuoret ovat silloin kypsempiä ymmärtämään elämän realiteetteja ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Sillä tärkeintähän elämässä on lohen perhokalastus. Eikä sekään ole kovin tärkeää.

Kalaopas ja nuo isot lapset kurahousuissaan

Miksi Ari on pahalla mielellä? Saiko Vesa enemmän kalaa?

Älä ole nyrpeä Antti, vaikka hävisit arvonnan ja Marko saa heittää ensimmäisenä parhaan kalapaikan. Jokainen pääsee hyville kalastuspaikoille yhtä monta kertaa.

Kyllä näitä hyviä ottiperhoja riittää kaikille Teemu, ei tarvitse kinastella. Rauno! Onko vyö tarpeeksi kireällä, jos kahlaat liian syvälle ja housut hörppäävät vettä?  

 

Innosta, kannusta, hoputa, maanittele, uhkaile, palkitse. On kyseessä kurahousujen pukeminen päiväkotilapsille, tai joenrantaa kurahousuissa konkoilevien isojen kalamiesten paimentaminen, samat metodit käyvät molempiin. Siksi Orklan Aunan Lodgen Piet Behrend ja Krister Hoel menevät suoraan huippukastiin oppaiden joukossa. Molemmat työskentelevät pitkät talvikuukaudet lastentarhanopettajina.

Screenshot 2017-06-21 16.29.38
Hyvä heitto, nyökkää Piet.

Oppaan tärkeimpänä tehtävänä on pitää asiakkaidensa, eli kalamiesten, mieliala positiivisena ja olo virkeänä. Oli keli mikä hyvänsä ja viimeisestä kalahavainnosta viikko, Krister kehottaa kirkkain silmin sinua pommittamaan joen parasta niskaa kellon ympäri, koska ”milloin tahansa voi iskeä”. Ja sinähän pommitat.

IMG_4729.jpg
Pikku Kakkosen bussi lähdössä jokivarteen. Kuskina Krister.

Antti olet hyvä

Kalastaja tulee reissuun korkein toivein ja jalokalan kuva silmissä: kohta saadaan punalihaista! Jos kalapaikka on tuttu, manööverit ja perhot on mietitty moneen kertaan etukäteen ja kalatkin väsytelty unissa valmiiksi. Kun kauan kaivattu kalastus vihdoin alkaa, jännitys on huipussaan. Kädet täristen kalamies sitoo perhon perukkeensa päähän ja astelee poolille. Ensimmäinen heitto, toinen heitto. Sinne siima oikenee ja perho pyörähtää kohta houkuttelevasti lohen kuonon edessä.

Ei vielä tässä kala iske, mutta kahden askeleen päässä on paikka, josta heittäessä pitäisi kolista. Nyt!

Mutta kun ei kolise.

Kolisee päässä ja kalastajan mieli mustuu, lumous on haihtunut. Enkö saakaan kalaa? Mitä teen väärin? Miksi tuo viereinen kaveri saa kalaa, vaikka heitän perhoa nätimmin?

Taas tarvitaan oppaan taitoja. Onkimiehen innostus ja itseluottamus on palautettava.  ”Tärkeintä on, että perho on vedessä”, sanoo opas ja jatkaa: ”Sillä eiväthän lohet rantakiville hypi Antti, eiväthän? Käyt sieltä hakemassa sen kalan seuraavalla heittovuorollasi ja sitten otetaan kohta pikku naukut lohen kunniaksi.”

Rohkaisu, innostaminen ja palkitseminen. Tuloksenteon kaava.

Niin lähtee Antti uudelle heittovuorolle täynnä uskoa itseensä ja jos hän on onnekas, kohta otetaan poseerauskuvia lohesta, jaetaan yläläpsyjä ja ollaan aika polleita omista kalastustaidoista.

IMG_0908
Onnen täyttymys.

 

Rinta rottingilla kohti uusia pettymyksiä

Useimmiten näin ei kuitenkaan käy, vaan oppaan tehtävänä on potkia Antti ja koko joukko eteenpäin kohtia uusia pettymyksiä. Jossain vaiheessa ja riittävän ahkeroinnin jälkeen pettymys muuttuu iloksi, kun lohi iskee. Mutta jotta se onnistuisi, jokaiselle poolille pitää saapua voitontahtoisena ja kalansaantiin uskoen.

Siksi opas sanoo: ”Seuraavaksi meillä on TOSI hyvä pooli. Tästä on saatu isoimmat kalat. Viime vuonna tuon kiven huopeesta tuli 18-kiloinen. Eikä tässä ole tällä kaudella kalastanut vielä kukaan. Nyt pitää kalastaa tosi tarkasti!”

Ja niin kalamies syttyy taas liekkiin, adrenaliini kohisee suonissa ja hän kalastaa poolin tosi tarkasti. Vaikka kalaa ei tulisikaan, mieli on hyvä, kun tietää yrittäneensä kaikkensa ja tehneensä asiat suht´koht mallikkaasti. Opas muistaa kehua jokaisen onnistuneen heiton jälkeen ja tiedät, ettei vika ole sinun, vaikka kala ei iskekään.

IMG_0241.jpg
Tämä mies on liikkeellä vahvalla asenteella.

Tsemppiskerho iskee jälleen

Kun päivä muuttuu illaksi ja ilma kylmenee, alkaa väsymys pikkuhiljaa hiipiä kalamiehen mieleen ja paidan alle. Oppaan on kyettävä lukemaan vilu ja verensokerin lasku ennalta, ettei kurahousuväki ala kiukutella syyttä suotta. Mököttävää kalamiestä joutuu kiskomaan jokivarressa perässään kuin kivirekeä. On siis aika pitää tauko, tehdä tulet, keittää nokipannukahvit ja syödä vähän eväitä. Lämpimän juoman ja hengennostatustauon jälkeen kalamiehet ryntäävät taas täynnä virtaa virpomaan vapojansa.

IMG_0284.jpg
Pienet tulistelut ja takaisin uusin voimin tulvivalle joelle.

Kylmenevä ilta ja viileässä vedessä kahlaaminen saavat oppaan muistuttamaan ikääntyviä kalastajia myös yhdestä tärkeimmästä asiasta. ”Onhan kaikilla tarpeeksi lämmintä päällä? Juhallakin kun on se eturauhanen reistaillut, niin ei auta palelluttaa paikkoja. Eiväthän vain kahluuhousut vuoda?

Kun ilta alkaa kääntyä yöksi, kalastajan mielessä alkaa olla päällimmäisenä sauna ja lämmin ateria. Vaan vielä ei voi luovuttaa, sillä iltahämärän hetki on se paras. Valo muuttuu ja isoimmat kalat uskaltautuvat liikkeelle. ”Ne voivat tulla ihan siihen jalkoihisi, joten kahlaa varovasti äläkä läiskyttele vettä turhaan siimallasi”, muistuttaa opas.

Niin on kalamies taas viritetty jännittyneeksi kuin viulun kieli. Iske, iske, iske. Ei tänne nukkumaan olla tultu.

IMG_0302
Piet! Mitä tällä saa?

Opas valitsee välillä kalamiehelle uuden perhon, se tuo taas uutta uskoa. ”Iso Sunray Shadow toimii illalla aina.” Opas huomaa vedenpinnan nousseen.  ”Jospa laitettaisiin vähän nopeammin uppoava siima.” Opas katselee kalastajan epätoivoista yritystä pujottaa ohut siima läpi koukun pienestä silmukasta. ”Eikö herrasmies näe enää kunnolla sitoa perhoa yön hämärässä?”  Ei hätää opas sitoo sen puolestasi.”  Jos kahluureitti vaikuttaa liian haastavalta opas rohkaisee, haastaa ja vetoaa miehisyyteen: ”Viime viikolla tästä kahlasi 90-vuotias entinen Royal Air Forcen lentäjä. Sinä olet vielä 40 vuotta nuorempi. Sinne vaan.”

Niin tsemppisryhmä painaa kesäyössä lohipoolilta toiselle.

Ja ennemmin tai myöhemmin se kala vihdoin iskee.

 

Opas rauhoittelee kalamiestä väsytyksen aikana ja haavii hänelle lopulta nätin lohen. Se mitataan, kuvataan, ehkä jopa punnitaan. Ja lopuksi vastuuntuntoinen kalamies vapauttaa sen.  Sitten on pienen juhlan aika. Jos kyseessä on ennätyskala, on ison juhlan aika.

Opas saa ansaitsemansa kehut ja kalamies päättää mielessään olla reissun lopuksi kitsastelematta tipissä, vaikka oli aluksi ajatellut antaa sitä vähän alakanttiin, kun on niin kallis reissu muutenkin. Sitä paitsi osataanhan tässä itsekin ilman oppaan neuvoja, mutta kun tulevat paketin mukana, niin hullu jättäisi käyttämättä…

Katsokaa. Näkkileipää!

Myönnän. Syyllistyn halpahintaiseen klikkien kalasteluun tuolla otsikolla ja kuvalla, mutta kun asiana on näkkileipä se ei monia kiinnosta. Vaikka pitäisi.

Nimittäin Ylhäisten leipä on back.

Ja se on minun ansiotani.

 

Oivon paluu

Screenshot 2017-06-18 11.51.05.png

Olen paljon vaikutusvaltaisempi blogisti kuin luulinkaan. Kirjoitin vain kaksi kuukautta sitten, kuinka suuri vääryys on, että Ylhäisten leipä on poistunut markkinoilta. Liian hyvänä ja kovana pullamössösukupolven syötäväksi.

Huutoni kuultiin.  Näkkileipätehtaan remontti vietiin pikavauhtia maaliin. Ja nyt Ylhäisten leipä on takaisin. Ainakin K-Kaupan hyllyllä. Oivolla oli toivoa sittenkin. Toivon meinasivat heittää lähinnä Ylhäisten ystävät, joille kaksi vuotta oli pitkä aika odotella leivän paluuta.

 

IMG_1285
Leipäpaketti K-Kaupan hyllyssä. Pienempi kuin ennen, mutta tyylikkäämpi.

Koska blogini on riippumaton, eikä Lantmännenin näkkileipätirehtööri Panu Vuorimaa ole lähettänyt blogistille tuotenäytteitä, teen nyt riippumattoman makutestin K-Kaupasta ostamallani pakkauksella. Onko Ylhäisten leivässä muuttunut muu kuin pakkauksen ulkonäkö? Uuteen pakkaukseen on palautettu vanha arvokas ulkoasu ja hyvä niin.

 

Miltä maistuu?

Vertailukohtana  makutestissä eivät valitettavasti ole kuin vanhat muistot, mutta näillä mennään, mitä makumuistiin on vuosien varrella tarttunut.

Uusi leipä on leikattu valmiiksi särmiksi paloiksi, vanhassa oli hienoa levyn iso koko, josta sai murtaa leivän niin kuin halusi (aina näyttävät mielestäni olleen asiat ennen paremmin, hmmm…) Onko leipä ihan yhtä kovaa? En ole varma. Tuntuu kuin se murtuisi aiempaa helpommin. Ainakin joitain vuosia sitten taikinassa oli taatusti enemmän sitkoa.

IMG_0121.jpg
Standardikokoinen pala.

Maku on hapan, kuten juureen tehdyn leivän pitää ollakin. Olisiko ollut vahvempi ennen? Ehkä oli enemmän rukiista makua. En muista, mutta hyvää on tämäkin. Jään kaipaamaan aiemmin myynnissä ollutta kuminalla maustettua versioita. Ja leivän kovuutta. Hampaat ovat ihmisillä paremmassa kunnossa kuin ennen, ei ole mitään syytä miksi näkkileivän pitäisi olla pehmeämpää. Nuorison skaalalla annan uudelle Ylhäisten leivälle arvosanaksi 3,5/5.

(Kuka muuten toisi markkinoille aidon armeijan vanikan, sen sitkeyttä kaipaan, enkä ole siviilimarkkinoilla vastaavaan tuotteeseen koskaan törmännyt. Pidin myös pataljoona-keitosta, mutta saatan olla perversseine makumieltymyksineni melko yksin näillä turhuuden ja jänskän tuontiruuan markkinoilla…)

Näkkileipäpaketti tyhjenee melkein yhdeltä seisomalta. Osan syön pelkän voin (oikeaa, eikä mitään kevytlevitettä, joka ei pysy edes veitsen päällä…) kera ja osaan höylään lisäksi päälle paksuja siivuja Jarlsberg-juustoa. Hyvää on.

Käyn hakemassa lähikaupasta hyllyssä olevat loput kolme pakettia ja pakkaan ne mukaan Norjaan suuntautuvalle kalareissulle. Siellähän ei näkkileipää tunneta, vaikka muuten hyvä maa onkin.

Kun lohta ei heti tule eväsleipien päällysteeksi asti, lastaan leipäni Norwegia-juustolla ja Gilde-salamilla. Sitten käärin vastakkain asetut leipäpalat folioon ja pakkaan ne reppuun. Illalla keitän nokipannukahvit nuotiolla. Kaadan kahvia kuksaan ja kaivan foliopakettini esiin. Leivät ovat pehmentyneet juuri sopivasti ja muuttuneet rapeasta mukavan sitkeäksi purtavaksi.  Kuksa toiseen käteen, leipä toiseen käteen ja katse lohijoelle. Tämän parempaa kattausta en hevin keksi.

IMG_0263.jpg
Tähän kuvan sopisi lisäksi kraavilohella päällystetty Ylhäisten leipäpala.

 

Kotikokki kehittää: Ylhäisellä leivitettyä turskan seläkettä

Kotiin palattua täytyy kokeilla repun pohjalle murskautuneiden leipien innoittamana ihan omasta päästä keksittyä reseptiä (joka nyt ei tosin ole suurta ponnistusta vaativa, mutta kertoo fanituksen asteesta). Jauhan Bamixilla Ylhäisten leipää pieniksi murusiksi ja leivitän muruilla turskan seläkkeet (huom. ennen kuin joku vääräleuka vääntää asiasta vitsin todettakoon, että turska on norjasta, mutta ei norjalaiselta lohijoelta…) Toimii. Päälle ei tarvita kuin vähän sitruunaa ja se on siinä. Jos murustamisen hoitaisi puukolla tai vaikka karatella, samaa ruokalajia voisi kokeilla hyvin leiritulillakin vaikkapa ahvenen tai harjuksen kanssa. (Vaelluskokeille vinkiksi Arlan kirkastettu voi. Säilyy lämpimässä avattunakin kuukauden päivät ja kestää kovaa kuumuutta paistamisessa.)

ylhäisten leivtetty turska.jpeg
Ylhäisten leivällä leivitettyjä turskan seläkkeitä. Voi vetää. Etenkin kun voissa paistaa.

 

Summa summarum. Mitä eväspuoleen tulee, perusturvallisuus loppukesän reissuille on taas taattu, kun Ylhäisten leipä on takaisin. Jos vain vielä onnistuisi onkimaan lohta leivän päälle…

 

 

 

Oivo: Liian hyvää myytäväksi.

 

Tiedättekö mikä on Oivo? Se on lajinsa paras tuote, joka on vedetty markkinoilta, koska sitä myydään kuulemma liian vähän.

Näin asian määrittelee loistava kirja nimeltä Elimäen tarkoitus.

Ylhäisten leipä on Oivo. Ja se taas selittää tämän julkaisun pääkuvan: lautasellisen graavilohta. Ilman Oivoa on orpo olo.

Screenshot 2017-04-11 16.03.01

Minulle Ylhäisten leipä tai näkkileipä oli kala ja eräretkien perusherkku, jonka päällä graavilohi siivu maistui taivaalliselta.

Oikeastaan Ylhäisten leipä on jopa kaksinkertainen Oivo, sillä ennen sitä myytiin myös kovempana, pyöreänä kiekkona, kuminalla tai ilman. Maku oli lähimpänä armeijan vanikkaa, josta sitten ilmeisesti tykkää tai ei.

 

IMG_6761
Näillä mennään kun ei Oivoa ole.

Vaan eipä maistu enää, sillä Vaasan leipä tai nykyisemmin Lantmännen teki Ylhäiselle Oivot. Tuote häipyi toissa vuonna markkinoilta kaikessa hiljaisuudessa ja viime vuotinen kalareissu tehtiin jo Leksandin jälkiuuninäkkärin voimin.

Oivotus harmitti minua niin paljon että pariin otteeseen tivasin Vaasanin eli  Lantmännenin näkkileipäpomo Panu Vuorimaalta selityksiä ratkaisuun. Syyt olivat kuulemma tuotannollistaloudellisia ja liittyivät näkkileipätehtaan uusimiseen. Kerran Panu palasi asiaan ja nostatti toivoa, että kohta saadaan Oivo takaisin. Sittemmin on ollut hiljaisempaa ja nyttemmin olen heittänyt toivon. Nykysuomalaisten (tekisi mieleni sanoa pullamössösukupolven, mutta en sano) hampaat eivät ilmeisesti enää kestä kovan leivän syömistä. Äitini katkaisi eläkeikäisenä hampaansa Ylhäisten leipään, mutta ei valittanut. Harmitteli vaan ettei pystynyt enää leipää syömään.

Kukahan opettaisi hipsterit syömään kunnon näkkileipää? Tietysti sitä pitäisi ensin olla saatavilla.

Ylhäisten leipä löytyy yhä Vaasanin nettisivuilta, jotta sanoisin että toivossa on hyvä elää, mutta ilman Oivoa vaikeampi.

Ja loppukevennyksenä vielä pari poimintaa Elimäen koko tarkoitus -kirjasta. Ostakaa. Ette kadu.

 

IMG_9264

IMG_9265

IMG_9266

IMG_9269.jpg

SILJA HIIDENHEIMO – ELIMÄEN KOKO TARKOITUS Julkaisuvuosi: 2017 • Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos • Kieli: fin • Sivumäärä: 299 • ISBN: 9789518517903

 

Matkoja entiseen elämään

Kun Suomessa on kielletty vuoteen 2030 mennessä kaikki kiva, alkaa aivan uudenlainen turismin aikakausi.

Aina eturivissä oleva Suomi aikoo kieltää tupakanpolton koko maassa vuoteen 2030 mennessä. Vissiinkin ensimmäisenä maana Euroopassa. En ole tupakoinnin puolesta, mutta ehdottomasti kaikenlaista kieltämistä vastaan. Jokainen eläköön niin kuin parhaaksi näkee, kunhan ei ole kohtuuttomaksi taakaksi toisille, eikä kummittele kuoltuaan.

Mutta nykyisen kiihkeällä kehityksen kehitysvauhdilla ehditään vuoteen 2030 mennessä kieltää aika paljon muutakin. Todennäköisesti punaisen lihan syönti on myös kielletty tai ainakin mitä suurimmissa määrin paheksuttavaa.  Kahviin ei sovi kaataa lehmänmaitoa, jos sitä edes on saatavilla. Punaista maitoa lypsetään salanavetoissa verhot kiinni ja myynti tapahtuu tyystiin tiskin alta.

Jokainen eläköön niin kuin parhaaksi näkee, kunhan ei ole kohtuuttomaksi taakaksi toisille, eikä kummittele kuoltuaan.

Jos nyt kahvimaitoa edes tarvitsee, sillä kahvia ja kaakaota tuskin saa enää juodakaan kehitysmaiden ja niiden luonnon etua ajatellen.

Yksityisautoilua ei sallita, eikä ainakaan millään vanhoilla urheiluautoilla, joissa on haisevat polttomoottorit. Itsestään kulkevat robottiautot hoitavat liikenteen.

Viinakortit on palautettu kansanterveyden kohentamiseksi. Metsästys ja kalastus on kielletty epäinhimillisenä luontokappaleiden rääkkäyksenä, myös erityisen julmana kidutuksena tunnettu Catch & release -kalastus.

catch-and-release-gink-and-gasoline.jpg
Tämän sorttisia kidutuskuvia ei nähdä vuonna 2030.

Tämä kaikki avaa luonnollisesti markkinatalouden lakien mukaan bisnesmahdollisuuksia niille valtioille, jotka eivät kulje lainsäädännön ja moraalietiikan ensimmäisessä aallossa.

Alkaa uusi matkailun aikakausi. Matkoja entiseen elämään. Entisen Itä-blokin alueelle, jossa kaikki entiset paheet ovat yhä osa normaalia elämänmenoa.

 

Keihäsmatkojen renesanssi

keihäsmatkat.jpeg

Kalevi Keihänen toi suomalaisille 1960-luvulla mahdollisuuden matkustaa hetkeksi pois ahdasmielisestä maasta. Jatkossa sen tarjoaa joku itäeurooppalainen oligarkki.

Kuvitteellisen valtion, sanotaan vaikka Altestanin, lentokoneen noustessa kansainväliseen ilmatilaan tapahtuu aikaharppaus 70-luvulle. ”Saako olla gin and tonic? Ja pannaanko tuplana saman tien? Viinat kuuluu lentolipun hintaan ja lämmin ruoka myös. Tässä olisi alkuun vähän kalifornialaisia suolamanteleita naposteltavaksi. Ja jos haluatte savutella, niin koneen takaosassa se käy hyvin. Meillä on myynnissä punaista Marlboroakin, sitä terveystupakkaa, ei ole ikäviä keuhkotautisten kuvia rumentamassa askin kantta”, hymyilee lentoemäntä ja jatkaa: ”Lapsille olisi luettavaksi sensuroimattomia Aku Ankkoja ja Peppi-kirjoja, elleivät sitten nuo vanhat Uuno-elokuvat kiinnostaisi enemmän.”

Tällaisten matkojen suosio on vääjäämättä valtava. Ei vain siksi, että se harva joukko joka haluaa tupakoida, voi sitä yhä tehdä, mutta on paljon muitakin entisajan hienouksia, joista yksilö on yhteisen edun nimissä vapautettu.

Kuten ajaminen omalla autolla.

On paljon muitakin entisajan hienouksia, joista yksilö on yhteisen edun nimissä vapautettu vuonna 2030.

 

Altestanissa tähän tarkoitukseen on varattu moottoritien pätkiä, joilla sopii päästellä niin paljon kuin sielu sietää. Ei muuta kuin V8-kone tai äärimmilleen ahdettu turbo käyntiin, kessu huuleen ja menoksi. Turvavyötä ei turhaan laiteta päälle, ei niitä käyttänyt Steve McQueenkaan.

4780127772_142420db47_o

Kaasu pohjaan, tällä tiellä ei tule vastaan sen enempää tavallisia kuin peltisiä poliiseja. ”Voi sitä cowboyn vapautta joka isoisällä oli vielä vuosituhannen vaihteessa”, tuumii kuski haistellessaan ajorupeaman päälle kuumien moottoriventtiilien adrenaliinia kohottavaa tuoksua kesäillassa.

Urheilullisen aamupäivän jälkeen menneisyysmatkailija siirtyy lounaalle, jossa syödään surutta kaikkea epäeettistä ja epäterveellistä. Pimeässä kasvatettua maitovasikkaa, kuusi viikkoa riiputettua entrecotea, hanhenmaksaa, kilpikonnalientä, haineväkeittoa, valaspihviä sekä viimeisten viiriäisten munia ja valkoista leipää. Palan painikkeeksi hörpitään kallista punaviiniä lyijykristallilaseista.

IMG_6629
Valaspihviä, hyvää ja epäeettistä.

Mässäilysession päälle siirrytään röyhyttelemään tupakkia ja sikaria takan äärelle, ei vahingossakaan ulos, jos on yhtään kylmä keli. Kyytipojaksi nautitaan portviiniä pulloista, joiden sulkemiseen on käytetty Portugalin viimeisten korkkipuiden sato.

 

Kielletyt leikit

”Hyvän näköinen tsirbula”, sanoo menneisyysmatkailija tiirailessaan raukeiden luomiensa välistä ohi kulkevaa kaunista naista ja hätkähtää samalla sovinistista kommenttiaan. Suomessa kun on jo siirrytty sukupuolineutraaliin elämiseen, jossa ei ole erikseen naisia, miehiä tai päinvastaisia. Kaikkia kutsutaan nimellä hen, joka on lyhennys sanasta henkilö.

”Olkaa huoleti, me elämme  täällä kuin 70-luvulla ja tuo on aivan normaalia puhetta”, lohduttaa tarjoilija ja työntää konjakkikärryn esiin. ”Saako olla terävät? Onhan kello jo 12 jossain päin maailmaa.”

Altestanin matkailupakettiin voi myös valita kaikenlaista muuta, joka on muualla kielletty aikoja sitten. Kuten vaikkapa helikopterihiihtoa korkeilla vuorilla. Matkalla hiihtopaikoille hekotellaan vanhoille Radio Cityn Pullakuskit-ohjelman kyseenalaisille vitseille. Evästauolla nautitaan tonnikalavoileipiä sekä maailman halki lasipullossa rahdattua olutta. Retkeltä palatessa poiketaan vielä kipsalle ostamaan alkoholijuomia klo 21 jälkeen.

IMG_4607
Auringonotto. Kiellettyä syöpäriskin vuoksi vuonna 2030.

Kauhean kuuloista touhua on. Mutta ottaen huomioon kuinka nopeasti asenteet nykyään muuttuvat,  vuonna 2030 tuo kaikki voi olla hyvinkin totta. Kaikki asiat, joiden tuottaminen tai kuluttaminen uhkaa luonnonvaroja tai ihmisen terveyttä.

Paras siis alkaa heti elää kuin viimeistä päivää ja syödä saman tien avokadosalaatti. Sillä huomenna se voi olla jo myöhäistä.

 

 

 

 

Verbier revisited

 

Anaresor’s Antti Einiö returns to Verbier after 33 years from his first visit and discovers there is still some retro charm left.

I am driving up a serpentine road with a Tesla. The road is not as scary as I remembered. Maybe the cars have gotten better or maybe I have just get used to serpentine roads. In 1984 I came with bus, all the way from Finland, at this point of the trip deeply moved, impressed by the Alps and also influenced by tax-free drinks. Yes, I was 20 and it was my first trip to Alps and right to the best of the places, Verbier.

img_8302
Pette Halmes Tesla Transfer is smooth way to travel from Geneva airport.

In year 1984 Verbier was a quite small, but very lively village. Swiss franc rate was more favorable and prices were not in general regarded as high by the Finns. Village was full of ski bums. Or young people around the world just spending their winter there, some worked at bars or cleaned chalets, some just lived on their parents’s expenses. Nevertheless, it was the most fun place I had ever been. Great skiing, after-ski at Pub Mont Fort, Pizza at Fer A Cheval and disco time at Scotch. Again, again and again.

Standing at Place Central in 2017, the village looks still quite the same. You can´t really see the change, until you climb up to the mountain restaurant in the evening and look down to the village. Then you see how much Verbier has grown.  Lightspots fill the whole valley from Medran to Savoyleres lift station. That bigness you don’t feel in the center of the village, because all buildings are so low.

tesla.JPG
Much more lights than 33 years ago.

Lots of chalets, less hotels

Many alpine villages have changed a lot in recent years. For example St. Anton has upgraded by one star if you look at hotel offering. Style in renovations is what I call Alpine modernism, using lots of flat stone walls and light wood. Interiors have metal furnitures covered with lamb skin furs. Chandeliers are made of fake stag horns. I kind of miss the old very simple and genuine interiors with traditional wooden chairs and tables. For decades alpine villages used to be places where time stood still. You went there and could live in a place that seemed to be totally separated from the surrounding world.  Then the snakes started to creep into the paradise. Wok and sushi bars, new design hotels, ambient lounge music with never ending songs… I just hated the change. Or maybe I was just getting old and angry, because somebody had stolen my youth paradise.

hoteldelapost
Old school classic.

So here I am looking if there are any old things left in Verbier. We start our stroll from Place Central. Standing there you can spot lots of familiar names. There is Hotel De Verbier and there Farinet, Hotel de la Poste, Bristol…

We walk up the road towards Medran and I start to see changes. There used to be Hotel Les Quattre Vallees and there Hotel Rosalp with its excellent kitchen.

We come to Medran lifts. Scenery here is pretty far from what it  was in 1984. Lift system is new – which is just positive- , but behind the lift complex  things have changed radically. What was earlier a big parking lot,  is occupied by the W Hotel buildings. I am not sure if I like it or not.  Building is wooden and nice as everything in Verbier, but do we need chain hotels in Alps? At least Madonna and celebrities need, she is now somewhere inside that hotel…

Most celebrities tend still to prefer luxury catered chalets, like the one Richard Branson leases for 217,900 CHF a week for the New Year time. It is for 18 guests and of course you get your Land Rover transports and unlimited bubbly, but this all doesn’t bring life to village.  People party privately. It is totally different you see for example in the Ischgl.

The strategy of village officials has led to situation where Verbier is full of empty luxury chalets, but it is very difficult to find a decent four star hotels. There are only few left, like Vanessa or Nevai. Go to Zermatt and the offering is huge.

Good old Pub Mont Fort

We walk to Pub Mont Fort which seems to be still the place to have good after ski and fun. It has also changed, both the terrace and interior, but I can still recognize few areas, like the Pekka corner, where all the Finns gathered in the old days. I look to the wall behind the bar counter. There used to be a photograph taken by two Finnish guys in early 80´s for the Pub. One of them was jumping with skis holding a beer mug in both hands. The legend says they had to brought 48 pints of beer to the mountains before they got a picture they were satisfied. The legend doesn’t tell how many glasses went broken or were drunk before that…

pubmontfort.jpg
There is always a happy Finn at the Pekka corner.

We find – of course – a Finn at the Pekka corner. Seba is an old ski bum who has settled to Switzerland. He lives down in the Rhone valley, but has an apartment in Verbier and skis here whenever he can. “There are quite a many old ski bums who have stayed here permanently or came back when getting closer to retirement years”, he says. Two of them, George and Berndt stand behind Seba and nod. Guys are pushing sixty. They tell that they have been ice skating today because of the poor snow conditions. Ice skating? I bet 30 years ago these guys would have instead been drinking beer until the next snow shower…

 

There is always a happy Finn at Pub Mont Fort Pekka corner and a happy Swiss in every souvenir shop.

Nendaz summit

Next day we ski to the Nendaz and stop there for lunch at the Chalet des Alpes. We bump there into Sebas old friend Andrea and as all people over 50 years age, we start to talk how things were better in old days.

IMG_8123.jpg
Chalet Des Alpes. Highly recommended.

Andrea is from Torino and tells that he and his friends had found Verbier during 80´s and bought a chalet from here later. Verbier was so wild and free minded after the conservative Italia 30 years ago. Or maybe the reason was a strong Scandinavian community that existed in Verbier already there, blond women and great parties. And of course good skiing. It seems that Verbier is and has been a relaxed mecca for party people in otherwise conservative Switzerland. Still today, the New Year’s eve party gathers thousands of people to Verbier and most of them are not skiers. They come from surrounding cities and even from Geneva.

Something in the village atmosphere is different from the whole Switzerland or many other alpine villages. It is still very sporty and relaxed. But becoming more and more expensive. Though the feeling is different than St. Moritz or Megeve: you don’t really see many fur coats here.

But settling to Verbier takes money today. Lots of money. Those who didn’t buy their chalets before the turn of century, find it very hard to do it now. The house prices are ridiculous, double as high as in the other end of the Four Vallees like Haute Nendaz for example. There is a risk that Verbier is getting too expensive to hold lively community of fun people round the year in future.

They say most of the new chalets are owned by investment bankers and they are more or less empty most of the time. They are being used only during holidays. True or not, the streets are pretty quiet during evenings compared to what I remember from 80´s.

Where is the snow?

The morning of 1 st of January. No queue at the Medran at 9.00. We step to funicular to Les Attelas.  There is very little snow. Last snowfall has been 19th November. Snow wasn’t the problem on 1980`s. Or was it?  I only remember those good days when Tortan skiroute was in excellent condition.

img_8171
Frosty morning gondola.

The biggest change in skiing in 30 years is artificial snow making. Snow cannons are everywhere, but the newest and most efficient ones are found in the other end of the Four Vallees, says Seba, who has come to quide us. Not that I couldn’t remember the places, but with this bad snow situation he has promised to show us where  the best skiable slopes are.

First we have to head to Tortin. I ask if we can you ski the Tortin piste down with this snow. “Yes, but you can´t fall. Too many stones”, he replies. We decide to take the cabin down.

img_8088
Rocky road at Tortin.

Tortin cabin in 1984 was the infamous coffin. It was a tin can that was closed from the outside. Now it is a modern 8-seater.

As Seba promised, snow machines are working on full speed at the Siviez and Nendaz. Newest technology makes better snow from less water. The snow even feels quite real under your skis. And the skiing is better as it is not so crowded as in Verbier´s slopes.

img_8231
Haute Nendaz. Less lift queues, more snow.

We end up eating lunch at Chalet La Maya at Les Collons. Price level here is much lower than in Verbier.  You just have to be careful not making the lunch too long. If you miss the last lift, taxi ride will cost you hundres of francs…

The famous Verbier Tart

Compared to German speaking ski area, Verbier and other French-speaking areas have one big advance: pastries. Instead of Appfelstrudel you get huge variety of pastries. My favourit is made of frambois, rasberries. I found Confiserie de la Poste still in the same place it used to be in old days and the offering haven’t change, thank God! I step in the shop and order a slice of tart framboise. “Mangee maintenant, silvous plait”, I explain with my fluent French. No need to pack it. I will eat it in three bites.

I come back next day and repeat my tradition, eat the tart right away. On the third day I don’t have to say anything anymore. “Bonjour Monsieur, mange tout a suite, bien?”

tarteframboise
Creme de la creme. Et frambois.

No Asian fusion at the Alps, please!

What about dining? Have sushi bars and Asian noodle factories taken over the classic Swiss treats? Do not be afraid. You can still get good hearty alpine food here.

But restaurants of course come and go. Most I miss Rosalp where I had my first Michelin star dinner. That restaurant haven’t been operating for years and now the building is being converted to private apartments.

This time we travel with kids and look more after the perfect pizza that fine dining.

Fer a Chevals pizza used to be the best in 1984. I still like it a lot, but newcomers (or places I cant remember from 80´s) like Chez Martin and La Pergola serve you well also. But Fer a Cheval has the same good atmosphere as it used to have. You can do a bit time travel there.

pizza
Fer A Cheval. Best pizza and almost like in 80´s interior.

For finer dining option, we find other old classic: La Grange and its excellent grilled meats. Truly warm service. This is certainly the high light of our dinners.

ribeye
Rib eye -beef at Le Grange.

And the most 1984  retro place of them all is…

Finally, what is the place that has changed less? I dare to say it is mountain restaurant Le Namaste. There I begin to feel the year now could be 1984. I happened to see recently a Swedish film Sällskapsresor II from 1985, which had many scenes shot at Namaste. I even spot the same old wall telephone inside and interior is quite the same. Food is great and probably the fondue is best in Verbier. Strong recommendation is the trio of fondue: normal cheese, truffle and mushroom from one pot. And the bread is served in slices, which is the real local way. As it has always been. And should. No changes. My kind of a place.

IMG_8263.jpg
Trio of fondue at Le Namaste.

Anaresor TOP 3 Fondue

Namaste, Chez Dany, Le Caveau

Anaresor TOP 3 Pizza

Fer A Cheval, La Pergola, Chez Martin

Anaresor TOP 3 Mountain huts

Namaste, Chez Dany, Carrefour

Kalle Freesen Sudden Coffee ensitestissä Suomessa

 

Oman korttelin poika on päässyt pitkällä. Täältä se nimittäin Etu-Töölöstä ja Freesenkadulta lähti maailmalle. Tämä  baristamestari Kalle Freese. Ja nyt tekee kahvia, jota juodaan tulevaisuudessa Elon Muskin Marsin matkoilla.

Joulupukki lennätti minulle suoraan San Fransiscosta ensimmäiset Freesen tai oikeammin hänen yrityksensä tekemät – ja nyt tarkkana – ”No Brew-Coffeet”. Kyse ei ole siis pikakahvista, vaan oikeasta kahvista, jota voi valmistaa suodattamatta missä vain. No onhan se pikakahvin tapaista, kun kahvi liukenee veteen, mutta siinä ne yhtäläisyydet sitten aika lailla ovatkin.

IMG_7999.JPG
Joululahjapakkaus sisältää kaikkea kahvista kuusenkoristeisiin. Design on tyylikästä.

Kahvilaatuna saamassani erässä on etiopilaista, keskipaahtoista Biftu Gudianaa.

Ei kun kokeilemaan miltä Sudden Coffee maistuu ja otetaan vielä verrokiksi viereen Clipperin pikakahvia, jota olen kalareissuillani juonut.

Ensimmäinen havainto Sudden Coffeesta on, että kuivattu kahvi on putumaista, toisin kuin normaali pikakahvi. Starbucksin instant coffee on itse asiassa koostumukseltaan melko lailla samankaltaista, ainakin näin amatöörin silmiin.

img_8006
No Brew vs. Instant.

Kaadan kuuman veden kahvin päälle (kiehumisen jälkeen saanut rauhoittua minuutin). Suhteet ovat yksi putki kahvijauhetta ja 250 ml vettä (kuulemma kylmääkin voi käyttää). Viereiseen kuppiin laitan kaksi teelusikallista Clipperiä ja saman vesimäärän. (Kuvissa kahvi on kaadettu pienempiin tasting-kuppeihin, tuntuu että vaaleanpunainen 2,5 dl Muumimuki olisi vienyt kaiken uskottavuuden tältä pruuvilta).

IMG_8008.JPG
Sudden Coffee vasemmalla vaaleamman värisenä.

Näköhavainto on selkeä. Sudden Coffee on paljon vaaleampaa, kuin oikea keskivahva kahvi. Väri voi toki johtua vielä kahvilaaduista ja olla merkityksetöntä, mutta tuoksu kertoo jo paljon enemmän. Arvioin Sudden Coffeessa olevan makeutta ja mausteisuutta sekä pyöreyttä (joka on tässä kohtaa pistävyyden vastakohta). Naapurikupissa sen sijaan tuoksuu karsta ja palanut kahvi. Harvoin tulee näin intensiivisesti pikakahvia nuuhkittua, mutta tuo kitkeryys lienee se perustuoksu siinä.

Sudden Coffeen mukana tulevissa tasting notesissa kuvaillaan tuoksua kukkaiseksi ja kypsän persikkaiseksi.  En väitä vastaan.

Koska nämä kalliit putkilot on annettu joululahjaksi tulevan kesän kalareissujen kalleimmille mitalikahvihetkille (kun tuhansien eurojen kilohintaan perhokalastettu  lohi on mitattu, kuvattu ja palautettu jokeen), on kahvin maku testattava vielä kuksassa. Eräkuksani on melko monissa liemissä marinoitu vuosien varrella ja kuitenkin eräelämään vihkiytyneet tietävät, sitä ei ikinä pestä. Korkeintaan konjakilla. Nouseeko Sudden Coffeen aromi enää tällaisesta aromipesästä?

img_8013

Kyllä se nousee. Kahvin tuoksu sekoittuu kuksan pahkan tuoksuun ja kahvi maistuu miellyttävältä.

Summa summarum. Nämä Sudden Coffeet pakataan kalareissulle mukaan, mutta tähän hintaan mukaan täytynee ottaa myös Aeropress ja vähän halvempaakin mokkaa. Suomeen tuotuna kahdeksan putkilon eli yhden annoksen setti Sudden Coffeeta maksaa nettisivun mukaan noin 50 euroa. No eihän se toisaalta ole erämaassa hinta eikä mikään hyvästä kahvikupista…

Neljä polvea hiihtomatkailua

Kalastuskauden hiipuessa Anaresor palaa alppihiihdon maailmaan. Ensimmäisenä juttuna arkistojen kätköistä Contactor-lehdessä noin vuonna 1990 julkaistu pakina: Neljä polvea hiihtomatkailua.

Yllättävän hyvin jutussa maalattu matkailun evoluutio on pitänyt kutinsa. Mitä nyt Swissair on nytkähtänyt nurin ja lentokoneessa ei saa kessutella, muuten menee yhtä lujaa. Kuulemma. Nuorisolla. Ja joillain vanhemmillakin. Jotka ovat kasvaneet isoiksi, mutta eivät aikuisiksi.

img_7587
Svengaava kuva Verbierin esitteestä 90-luvulta.

Eli Silvous plait, Bitte sehr, otetaas taas. Upeat mustavalkoiset tilannekuvat tähän juttuun otti Christian From.

Neljä polvea hiihtomatkailua

Ensimmäisen polven hiihtomatkailija liikkuu huokeasti bussilla. Hän on nuori ja kestää matkan rasitukset helposti. Määränpäälläkään ei ole niin väliä. Pääasia on että bussi liikkuu, olutta riittää ja perillä näkyy lumisia vuoria. Laulussakin sanotaan, että linja-autossa on tunnelmaa.

Perinteisesti hauskanpito jakautuu seuraavasti. Bussin etuosassa istujat pelaavat arvokkaasti backgammonia.

Linja-auton wc:n lähelle on majoittunut osasto Lärvierkit, joka kaataa sökön pelaamisen lomassa kaljaa ja camparia suuhunsa tai housuille, mihin nyt sattuu osumaan.

Aivan taaimmaisilla riveillä ryypätään rehellisesti Fernet Brancaa, eikä annetan kortin pelaamisen häiritä keskittymistä.

”Ähhhh. Pahaa on.”

”Niin on. Otetaas taas.”

”Otetaan.”

”Frankfurt.”

”Aha. Otetaas taas.”

”Otetaan. Ähhh.”

Toisen polven matkailija

verbier mont fort

Vähitellen matkailija alkaa tuntea itsensä liian vanhaksi bussimatkan rasituksiin: unettomiin öihin ja jatkuvaan pullojen kanssa läträämiseen. Bussissa ei tunnetusti pysty nukkumaan kuin hillittömissä lärveissä tai silloin, kun pitäisi katsoa videota.

Toisen polven hiihtomatkailija astuu matkatoimistoon, läväyttää Visa-kortin pöytään ja ilmoittaa vaativalla äänellä:

”Hiihtämään miehen mieli mielivi.”

”Ai mihinkä”,  ihmettelee matkatoimistovirkailija pontevaa vaatimusta.

”No Val THOOrenssiin tietenkin”, bussista charter-koneeseen nousun myötä itsensä sosiaaliluokassa ylentänyt matkailija vastaa närkästyneenä.

”Ai, niin tietenkin. Val THOOrenssiin.”

No niin. Liput on plakkarissa. Sitten vain lähtöä odottelemaan.

Seuramatkailija nousee lähtöaamuna kello neljä aamuyöllä, koska kone lähtee kuudelta. Charter-koneet lentävät aina yöaikaan, jottei täyden hinnan lipuistaan maksavien bisnes-matkustajien tarvitse kärsiä humalaisista seuramatkalaisista. Seuramatkalaisethan ovat humalassa alusta loppuun oli yö tai päivä.

”Ding. Tervetuloa Sköneörin lennolle CP 407 Geneveen. Arvioitu…”.

Toisen polven matkustaja tuijottaa tikkana milloin No smoking -kilpi sammuu ja antaa samalla merkin: Olkaa hyvä, brenkun veto kansainvälisessä ilmatilassa edullisin seuramatkahinnoin voi alkaa!

”Neiti aperitiiviksi kolme votka-tuoremehua, ruuan kera puteli tai pari vinkkua ja kahvin kera neljä mustaa Rellua. Pannaan pari bisseä vielä varmuudeksi. Ja yksi pladi meeri. Tuokaa myös ykäpussi. Mä niin kammoan lentokuoppia, nääs. He he, get it?”, keventää toisen polven matkailija tunnelmaa.

”Eihän nää kaikki mahdu teidän pöydälle.”

”Mahtuu mahtuu, jättäkää vaikka sapuska tuomatta ja pannaan pari mukia naapurin pöydälle. Eihän se haittaa?”, hän sanoo naapurin puoleen kääntyen. ”Oottekstekin muuten menossa Val THOOrenssiin?”

Kolmannen polven alppimatkailija

IMG_7590.JPG

Kokenut Alppien kävijä ryytyy vähitellen kaiken maailman maiseman ihmettelijöiden matkaseuraan. Hän ei halua kuulla oppaan tervetuliaispuheita ja käytännöllisiä vinkkejä.

”Ihan tosissaan tervetuloa kaikki tänne Heisse Reisenin reissulle Bad Vielkleinkircheimiin. Mun nimi on Niklas Nilsson, ihan Nikke vaan. Meidän kuski on tänään Andreas Lauda, hän on Niki Laudan serkkupoikia. Taputetaan vähän Andreakselle!”

”Syöksy sementtiin dorka”, ajattelee kolmannen polven alppikanuuna. Mua ei tarvi opastaa. Oon näes ollut ennenkin. Sai olla viimeinen kerta näitä reissuja.

Tosimies ei kuuntele paskan lässytystä, vaan ajaa Alpeille omalla autolla. Voi sitä vapauden tunnetta, kun oikea jalka lepää kaasupolkimen päällä tonnin painoisena, auto kiitää tasaista kahta sataa halki Euroopan ja ainoa ääni, joka kuuluu, on tuulen suhina sivupeileistä.

Vaiva, joka aiheutuu kitkarenkaiden ja lumiketjujen metsästämisestä, laivapaikkojen buukkauksesta, tuhansien kilometrien ajamisesta ja hotellin etsimisestä täpötäydestä kylästä korvautuu moninkertaisena hyvän olon tunteena, kun kolmannen polven matkailija näkee samassa hiihtokohteessa pakettimatkailijoita, jotka tallustelevat sieraimet kohti taivasta ja huutelevat matkatovereitaan jakamaan ihmeellisiä kokemuksiaan:

”Tulehan siekin Pentti kahtomaan, kuinka korkialle mäjet ulkomailla yltävät. On se ihhmmeellistä. Terve ootteko tekin Suomesta?”

”Haben sie meinen kugelschreiber gefundet?”, puhuu kolmannen polven maailmanmies kieliä ja kiittelee itseään vaivannäöstä.

”Hän oli ulkomaalainen ja toivotteli hyvää päivää. Ystävällistä on väki täällä, sano”, pakettimatkailija suomentaa ystävilleen ja johdattaa seurueen ihailevien katseiden saattelemana napsuille.

Mutta automatkalaisten kuninkaallisin hetki on vasta edessä. Kun pakettimatkalaisten viikon loma on hujahtanut ohi kuin elämä filmillä ennen kuolemaa ja bussi lähtee kylästä kohti lentokenttää, istuvat kolmannen polven konkarit aurinkoisella terassilla välinpitämättömän näköisinä siemailemassa Gluhweinia ja huutelevat bussiin nousijoille kannustuksia. Jokaisella pakettimatkalla on nimittäin joku tuttu, jonka voi masentaa totaalisesti.

”Emmä tie. Verbier, Klosters, Gstaad, Wengen, Murren, Zermatt, ehkä Chamonix ja Megeve ja sit St. Antonissa vois tietysti käydä lopuks. Ollaan mite ny jaksetaan. Niin tosiaan. Hyvää kotimatkaa. Stadissa kuulemma tulee vettä.”

Neljännen polven hiihtomatkailija

img_7593

Neljännen polven hiihtomatkailija ei enää ehdi eikä jaksa ajaa viittä tuhatta kilometriä voidakseen erottua ensimmäisen ja toisen polven matkailijoista. Hän yhdistää työn ja huvin.

Sihteeri hoitaa matkajärjestelyt ja hän itse matkustaa Swissairiin business-luokassa Zurichiin, jossa pikkurahasormia verryttelevä autovuokraamon virkailija odottaa lentokentällä valmiina ojentamaan Porschen avaimet.

Sieltä neljännen polven matkailija kaasuttelee Davosiin tapaamaan Ag Mehrgeldin edustajia, joiden kanssa sovitaan pikaisesti miljoonakaupat. Sitten hän majoittuu hotelli Alte Posteen ja hiihtelee arvokkaassa seurassa muutaman päivän.

Lentokentällä hän astelee tyytyväisin mielin vip-loungeen odottamaan paluulennon lähtöä ja seuraa hymyillen, kun kauppatieteen ylioppilas työntää viiniin tottumatonta ystäväänsä pyörätuolilla kohti charter-terminaalin ruuhkaista lähtöselvitystä.

Ostin Vintage-kaapin vinyylilevyille tanskalaisesta nettihuutokaupasta

Huutokauppa on koukuttava harrastus, jossa tärkeintä on tehdä hyvät kaupat toisen nenän edestä.

Koska hengitän ajan henkeä ja elän vinyylistä nuoruuttani kiivaasti uudestaan, hankin nettihuutokaupasta vintage-kaapin levysoittimelle ja älppäreille. Aiemmin kesällä ostin kovalla rahalla (med dyra pengar) samanlaisen Marantzin levysoittimen, jonka olin veivannut tarpeettomana kaatopaikalle joskus 90-luvulla. Tandbergin viritinvahvistin tuli hankittua  jo muutama vuosi sitten. Mutta nyt minulla on paikka sekä niille, että vinyylilevyilleni, jotka olen jo kahteen otteeseen korvannut  uusilla, nykyaikaisimmilla tallennustavoilla.

Mutta minkäs teet. Pitää olla hip ja pop. Ja kieltämättä noissa rahisevissa vinyyleissä on jotain, mitä suoratoistopalvelu ei saavuta. Asiaa kutsuttaneen ammattikielellä nostalgiaksi.

Nostalgista (kaikkien mielestä) ei kuitenkaan ole levitellä stereosysteemiä olohuoneen hallitsevimmaksi sisustuselementiksi, joten aloin etsiä tyylikästä kaappia, johon setin voisi sijoittaa. Kiertelin aikani kauppoja, mutta sopivaa ei löytynyt ja jos löytyi, hinnat olivat älyttömiä. Pohdin jo tilaisinko Sakarilta Punavuoren Puuhevosesta mittojen mukaan rakennetun kaapin, kunnes ystäväni Kari (nimi muutettu) vinkkasi muutamasta nettihuutokaupasta, joista saa juuri 70-luvun musalaitteistoon tyyliltään sopivaa tanskalaista designia kohtuuhintaan.

Ystäväni Kari (nimi muutettu) on itse jäänyt pahemman kerran koukkuun nettihuutokauppaan ja hänen kotinsa alkaa muistuttaa lähinnä design-museota. Mutta aina kuulemma löytyy jotakin uutta mielenkiintoista ostettavaa…

Koska itsekin olen mieltynyt 60- ja 70-lukujen tyylimaailmaan (juu, juuri siihen Mad Men-tyyliin, jolla on muuten oma nettihuutokauppa jäämistönsä myymiseksi), päätän käydä katsomassa mitä tarjolla on.

Tanskalaisesta Lauritz.comista löytyykin heti mitoiltaan ja tyyliltään juuri passeli kaappi, joka on kyllä 50-luvun designia, mutta olkoon menneeksi. Tämä pitää saada.

Ja silloin hauskuus vasta alkaa…

Screenshot 2016-10-23 18.14.46.png

 

Huutokauppa on koukuttava kokemus

Huutokauppa on koukuttava kokemus. Ainakin näin ensikertalaiselle.  Netin kautta huutaminen on melkein kuin nettipokeria pelaisi. Näet vastapelaajiesi nokitukset ja pohdit, kuinka paljon he ovat valmiita nostamaan huutojaan. Ethän myöskään halua maksaa huutamastasi tuotteesta yhtään liikaa…

Himoamani kaapin huutokaupan sulkeutumiseen on aikaa kolme päivää. Sivulla näkyy pohjahinta ja arvio mihin hintaan kauppa voisi toteutua. Pohdin hintastrategiaa ja ystäväni Kari (nimi muutettu) sanoo, ettei ole syytä höntyillä. Peliin lähdetään mukaan vasta kaupan sulkeutumispäivänä.

Vihdoin suuri päivä koittaa. Ystäväni Kari (nimi muutettu) kehottaa miettimään maksimihinnan, jonka olen valmis maksamaan sekä lyömään siihen päälle pari sataa kruunua, jotta summa päätyy epätavalliseen tai ei niin arvattavaan lukuun. Suurin osa huutajista laittaa tasasumman ja silloin ensimmäisenä sen summan asettanut vie potin.

Järkeilen sopivan summan, laitan sen laskuriin ja jään jännittämään.

Voittamisesta tulee vahva olo

Kolme minuuttia ennen huutokauppakohteen kaupankäynnin sulkeutumista alkaa tapahtua. Liikkeellä on selvästi pari tosi mielessä olevaa huutajaa, joiden ”huutoautomaatit” alkavat nokittaa hintaa 200 tanskan kruunua kerrallaan. Hinta nousee nopeasti ja pian jäljellä on enää yksi vastapelaaja. Sitten hänenkin tarjouskattonsa tulee vastaan.

Hinta ruudulla ei nouse enää. Minun tarjoukseni on kärjessä. Aikaa on enää yksi minuutti.

Jännitän ehtiikö kilpailijani vielä nakutella uuden isomman summan koneeseen.

Sekunnit kuluvat. Kunnes vihdoin ruutuun tulee teksti: ”Auction is closed.  You won Item 123456.”

Screenshot 2016-10-23 18.13.18.png

Sydän hakkaa nopeammin kuin aamun spinning-tunnilla ja riemuitsen voitostani. Hintakin jäi hyvän matkaa alle asettamani katon.

Näen huutokauppafirman sivulta, että  myynnissä on vielä toinen samanlainen kaappi, jonka huutokauppa sulkeutuu kolmen tunnin päästä. Sen hinta lähtee nyt hurjaan nousuun. Kuvittelen, että jossain päin pohjoista Eurooppaa on koti, jossa tunnelma on hieman kireänä möhlityn huutamisen jälkeen. Ja nyt pitää saada kaupat aikaiseksi hinnalla millä hyvänsä. Kaapin hinta päätyy lopulta neljänneksen omaani kalliimmaksi. Hymyilen ylimielistä huutokauppakeisarin hymyä tehtyäni heti ensimmäisellä kerralla loistokaupat.

Tekisi mieli huutaa heti jotain lisää. Voittamisesta tulee vahva olo. Ymmärrän nopeasti, että vakituisesti huutokauppoja nuohoaville tärkeintä on tehdä hyviä kauppoja muiden nenän edestä. Tavara tulee siinä sivussa ja ainahan sen voi myydä eteenpäin, jos se osoittautuu tarpeettomaksi.

Logistiikkaongelma

Huutokaupan voittaminen on vasta puoli voittoa. Vielä pitää saada kaappi Tanskasta Suomeen. Huutokauppakamari ohjaa eteenpäin rahtifirmoihin ja muistuttaa samalla, että kaapin voisi ystävällisesti hakea kolmen päivän kuluessa pois tai alkaa varastovuokra juosta. Tiedustelen vaihtoehtoja ja saan tarjouksen, jossa kuljetukselle tulee hintaa lähes saman verran kuin kaapille. Tarjoudun lähtemään hakemaan kaappia itse autolla ystäväni Karin (nimi muutettu) kanssa, mutta vaimo ei syty ajatuksesta. Sanoo, että rahti tulee kuitenkin halvemmaksi, sillä todennäköisesti päädymme matkalla nukkumaan petauspatjojen alle Kööpenhaminan D´Angleterreen syötyämme sitä ennen pitkän kaavan kautta Nomassa sekä lounaan että päivällisen.

Screenshot 2016-10-23 17.55.07.png
Huutokauppakeisarin arvolle sopiva krouvi.

Koska visio on paitsi mahdollinen, myös todennäköinen, tilaan kuljetuksen rahtiliikkeestä.

Ullatus!

Reilun viikon päästä kaappi saapuu lopulta ja yllättäen.  Yllättäen meidät pakkauskoollaan ja sillä, että sitä ei toimiteta kotiovelle kuudenteen kerrokseen. Toimituspaikan muutos vaatisi uuden palvelusopimuksen, jonka vuoksi kaappi on vietävä ensin takaisin keskusvarastolle ja tuodaan takaisin 2-3 päivän päästä uuden sopimuksen mukaisesti.

En tiedä onko toiminta aina näin joustamatonta vai ainoastaan nyt ja siksi, että jakelusta huolehtii Suomen Posti.

Mutta olemme siis tilanteessa, että keskellä kerrostalon pohjakerroksen porraskäytävää nököttää 85 kiloa painava kuormalava tukkimassa tehokkaasti kulkureitin.

IMG_7418.jpg
85 kiloa kuudenteen kerrokseen, kiitos!

Ei auta kuin alkaa purkaa pakkausta osiin rapussa. Saamme kuorittua arviolta 40 kiloa pakkausroipetta kaapin ympäriltä ja sen jälkeen kaapin mahtumaan juuri ja juuri hissiin.Mutta myönnettävä on, että arvoesine on hyvin pakattu. Ei naarmun naarmua kuljetuksen jäljiltä.

Asetamme kaapin paikalleen ja sijoitan sen sisään viritinvahvistimen, levysoittimen sekä levyt.

Borge Mogensen Oak Cabinet A232.jpg

Katselen kaappia ylpeänä ja mietin illan soittolistaa mielessäni. ”Eikö vain ole hieno?”, kysyn teini-ikäiseltä tyttäreltäni.

Mulla on vinyylillä alkuperäinen Toton Africa. Paljon parempi kuin se renkutus joka soi listoilla nyt…

”Joo kai, varmaan kiva”, kuuluu epäluuloinen vastaus ja mulkaisu vinyylikokoelmani suuntaan.

”Täältä löytyy kuule suakin kiinnostavaa musaa. Täällä on esimerkiksi alkuperäinen Toton Africakin. Paljon parempi kuin se renkutus, joka nyt soi listoilla. Foreigneria ja REO Speedwagonia. Ja Beach Boysin koko tuotanto tietysti…”

Vastausta ei kuulu. Tytär kuuntelee kuulokkeilla Spotifyita. No vielä nämäkin kelpaavat. Ihan niin kuin 15 vuotta vanha Fred Perry -verkkaritakkini, josta tuli yhdessä yössä nykymuotia…