Täältä löytyy maailman paras wieninleike

Hesarissa etsittiin viime viikolla Helsingin parasta wieninleikettä. Anaresor kertoo mistä löytyy maailman paras.

Havahduin tosiasiaan, että yksi blogini pääaiheista, wieninleike on jäänyt käsittelyssä sivulauseen tasolle. Nyt kun Hesarissa viikko sitten etsittiin alan harrastajan avulla Helsingin parasta leikettä, lienee aika, että kerron absoluuttisen totuuden siitä, missä voi syödä maailman parhaan wieninleikkeen.

Sitä ennen muutama sana wieninleikehistoriaa, ennen kaikkea henkilökohtaista sellaista. Kasvoin sisään wieninleikekulttuuriin jo 60-70-luvun taitteessa Töölöläisravintoloissa, kuten Laulumiehissä, Lehtovaarassa ja Ostrobtonialla, joissa vanhempani tapasivat usein ruokailla. Aina kun isäni ystävineen söi uudessa ravintolassa, he löivät vetoa siitä, millä perunoilla leike toimitetaan pöytään. Taustalla oli kiista siitä, mikä on oikea lisuke. Tuohon aikaan perunamuusi oli se todennäköisin vaihtoehto, mutta paistetutkin perunat osuivat aina välillä kohdalle. Ranskalaiset perunat sen sijaan tekivät vasta tuloaan.  Muistan kyllä saaneeni pyydettäessä Lehtovaarassa käsinväkerretyt ranskalaiset, vaikka ne eivät ravintolan valikoimiin muuten kuuluneetkaan. Töölöläisravintoloiden alpakkakulhoissa sisältönä oli kuohkea pottuvoi.

Huomionarvoista kuitenkin on, että en muista missään vaiheessa nähneeni lisukkeena saksalaistyyppistä perunasalaattia.

 

Gourmetwieninleike vs. vinkkari

Wieninleikkeet voidaan mielestäni jakaa kolmeen kategoriaan: vasikanlihasta tehty gourmet-leike ja porsaanlihasta taottu baari-lätty, pahimmillaan lempinimensä vinkkari veroinen. Näiden väliin iskee gourmet-mättö eli lähiögrillin vasikanlihaleike, jonka kanssa kuitenkin tulee iso kasa poimutettuja raneja. Syöjälle asetelma on haastavin: tarttuako ketsuppipulloon vai ei?

Gourmetleike on tehty vasikasta ja mielellään uppokeitetty rasvassa. Porsaanlihasta tehty baarivinkkari kärytetään ainakin Suomessa useimmiten paistamalla, jolloin leivite ei muodosta saksalaiseen malliin kuohkeita kohoumia. Grillibaarin leikkeelläkin on paikkansa ja myönnän, että lapsena syödyt Espoon Niittygrillin ja Pohjois-Tapiolan Toron jättimäiset wieninleikkeet ranskalaispedillä nostavat vielä tänäkin päivänä veden kielelle ja kyyneleet silmiin puhtaasta kaihosta. Kyytipoikana oli lasi kylmää maitoa – taivaallinen yhdistelmä.

IMG_9851
Esimerkki hyvästä grilliwieninleikkeestä. Kahvila Ravintola Kespa, Salo.

Mutta mätön puolelle grilliwieninleike kiistämättä menee. Ja tuohon settiin kuuluu yltiörunsas ketsupin holvaaminen pitkin poikin lautasta. Leivitys ja ketsuppi muodostavatkin niin peittävän ja maittavan yhdistelmän, että krapulainen asiakas voisi syödä tyytyväisenä sillä tavoin valmistettuna vaikka paneroidun tiskirätin.

IMG_2772
Garmisch-Partenkirchen. Ketsupilla tuli. Mätöksi meni.

Anjoviksesta en leikkeen koristeena pidä.  Sitruunan sen sijaan käytän aina. Itävaltalaista tyyliä tarjota makeaa puolukkahilloa leikkeen kanssa vieroksun. Mieluummin yhdistän leikkeeseen jotain hapanta ja etikkaista, oli se sitten perunasalaatti tai ketsuppi huokeammissa paikoissa.

IMG_2835
Itävaltalainen tyyli tarjota puolukkahilloa oudoksuttaa. Ainakin ranejen kanssa. Tyylinäyte Ischgl ja Patznauer Thaya.

Juomavalinta on vaikea. Wieninleike ei ole viiniruoka. Eikä oikein vissyvesiruokakaan. Toki jos lähtee leikkimään ketsupin kanssa, niin silloin voi ruokajuomaksi ottaa myös limua. Paras vaihtoehto lienee itävaltalainen lager.

Mutta liekö kyse lapsuuden nostalgiasta, mutta mielestäni parhaiten yhteensopiva juoma on maito. Suomalaisessa grillissä valitsen sen aina, mutta ulkomailla en ole halunnut valinnallani järkyttää ravintolan henkilökuntaa.

 

Maailman paras wieninleike

Mutta palataanpa siis parempien leikkeiden pariin. Ja mennään suoraan parhaaseen, sillä sen suhteen ei ole epäilystä. Kun olen leikkeitä  syönyt ympäri Eurooppaa jo kuudella vuosikymmenellä, uskallan lausua näkemykseni huoletta. Yksikään leike ei ole kokonaisuutena niin ylivoimainen elämys kuin se, minkä Zürichin Kronenhalle tarjoaa.

IMG_1367

Arvokkaassa miljöössä, aitojen Picassojen ja Mirojen roikkuessa seinällä, 60 euron wieninleikekin maistuu ylevältä ja vähintään hintansa arvoiselta. Laatukokemus on lisäksi tasainen. Viidestä käyntikerrasta yksikään ei ole ollut pettymys. Valkoiseen takkiin pukeutunut arvokkaasti harmaantunut tarjoilija tuo pelkän leikkeen omalla lautasella, jolle se juuri ja juuri mahtuu. Pinta on rapea ja paikoitellen irti itse leikkeestä, niin kuin uppopaistaessa tuppaa tapahtumaan. Väri on kullanruskea. Visuaalista vaikutelmaa ei ole pilattu anjovisrullalla. Leikkeen yläpuolella on vain sitruunanlohko.

IMG_1369 (1)

Leikkeen kanssa tarjotaan etikkaista perunasalaattia, etikkakurkkua, vihreää salaattia ja tomaattia. Juuri tuo kirpeänmakea perunasalaatti on paras lisuke wieninleikkeelle ja tekee kokonaisuudesta ylivertaisen. Tällaisen yhdistelmän kylkeen ei tarvitse lisäillä puolukkahilloa, mistään musta punaisesta puhumattakaan (Kronenhallen hovimestari kuiskasi yhdellä reissulla korvaani: ”Tarvitsevatko lapset sitä punaista, jonka nimeä emme lausu?” ”Eivät tarvitse”, vastasin).

 

Kotimaan kärki

Kotimaassa tämän päivän parhaisiin kokemuksiin on kuulunut Kosmos. Siellä leikkeen kanssa tulee valita paistetut perunat. Ja pyytää sivulle kulho talon sinappia, joka sivellään tasaisesti peittämään koko leike (Kiitos vihjeestä Seikku-Sukula-Välimäki).  Leike on hyvä, mutta jää maakuntasarjaan Kronenhalleen verrattuna.

IMG_7612
Kosmoksen wieninleike kuuluu sivellä talon sinapilla.

Ja sitten suurella melskeellä lanseerattuihin Hieta ravintolan Wienerleike-viikkoihin. Kävin tutustumassa kohuleikkeeseen kovin odotuksin. Vasikanlihasta valmistettu leike tuli lautasella sitruunalohkon ja hieman yllättävästi sulan maustevoin kanssa. Lisukkeeksi on lämmintä perunasalaattia, josta löytyi marinoitua punasipulia, omenaa ja kaprista.

IMG_2057
Hieta tarjoaa wieninleikkeen kanssa sulaa maustevoita. Omaperäinen valinta.

Itse leike oli oikein paistetun näköinen ja leivite mukavan ilmavasti uppopaistosta pullollaan. Mutta väri oli hieman erikoinen, tummahkon ruskea, ei kullanruskea niin kuin saksankielisellä alueella (niin se oli muuten Kosmoksessakin viimeksi, liittyneekö tämä Suomessa käytettäviin öljyihin vai mihin?)

Perunasalaatin sisältämä omena toi mukavaa hapokkuutta ja makeutta rapean leikkeen seuraan. Mutta perunat saisivat minun makuuni olla ohuita siivuja, jolloin itse perunan maku ei jää suuhun päällimmäiseksi, vaan etikkaisuus korostuu ja kokonaisuus toimii kastikkeena leikkeelle.

Kaikki oli siis hyvin, mutta kuitenkin hyvän wieninleikkeen tuoma WOW-efekti jäi puuttumaan. Hyvällä asialla silti ollaan, että wieninleike on nostettu teemaviikkojen arvoiseksi. Pisteet siitä.

 

Haastajat

ezgif.com-resize
Zum Schwarzen Kameel, Wien. Huomaa samat lisukkeet kuin Kronenhallissa. Tänne seuraavaksi.

Toiseksi paras muisto ulkomailla syödyistä wieninleikkeistä on Itävallan St. Antonista. Hiihtokeskuksen vanhan asemaravintolan leike oli legendaarinen ja opiskelijan budjetille sopiva. Hinta oli vuonna 1990 kokonaista 105 shillinkiä eli 7 markkaa. Nyttemmin asema ravintoloineen on jyrätty alas eli nostalgiamatkaa sinne on turha suunnitella. Sen sijaan suunnitteilla on kokeilla Wienin zum Schwarzen Kameel, jota on kovasti kehuttu sekä Hampurissa toimiva Erika´s Ecke, jossa leikkeen saa vaikka yönälkään.

Mutta entä Suomen paras? Ehkä se kuitenkin olisi Pohjois-Tapiolan Toro. Nostalgia vie voiton… Kakkossijan jakavat Kosmos, Hieta ja Sikala.

Verbier revisited

 

Anaresor’s Antti Einiö returns to Verbier after 33 years from his first visit and discovers there is still some retro charm left.

I am driving up a serpentine road with a Tesla. The road is not as scary as I remembered. Maybe the cars have gotten better or maybe I have just get used to serpentine roads. In 1984 I came with bus, all the way from Finland, at this point of the trip deeply moved, impressed by the Alps and also influenced by tax-free drinks. Yes, I was 20 and it was my first trip to Alps and right to the best of the places, Verbier.

img_8302
Pette Halmes Tesla Transfer is smooth way to travel from Geneva airport.

In year 1984 Verbier was a quite small, but very lively village. Swiss franc rate was more favorable and prices were not in general regarded as high by the Finns. Village was full of ski bums. Or young people around the world just spending their winter there, some worked at bars or cleaned chalets, some just lived on their parents’s expenses. Nevertheless, it was the most fun place I had ever been. Great skiing, after-ski at Pub Mont Fort, Pizza at Fer A Cheval and disco time at Scotch. Again, again and again.

Standing at Place Central in 2017, the village looks still quite the same. You can´t really see the change, until you climb up to the mountain restaurant in the evening and look down to the village. Then you see how much Verbier has grown.  Lightspots fill the whole valley from Medran to Savoyleres lift station. That bigness you don’t feel in the center of the village, because all buildings are so low.

tesla.JPG
Much more lights than 33 years ago.

Lots of chalets, less hotels

Many alpine villages have changed a lot in recent years. For example St. Anton has upgraded by one star if you look at hotel offering. Style in renovations is what I call Alpine modernism, using lots of flat stone walls and light wood. Interiors have metal furnitures covered with lamb skin furs. Chandeliers are made of fake stag horns. I kind of miss the old very simple and genuine interiors with traditional wooden chairs and tables. For decades alpine villages used to be places where time stood still. You went there and could live in a place that seemed to be totally separated from the surrounding world.  Then the snakes started to creep into the paradise. Wok and sushi bars, new design hotels, ambient lounge music with never ending songs… I just hated the change. Or maybe I was just getting old and angry, because somebody had stolen my youth paradise.

hoteldelapost
Old school classic.

So here I am looking if there are any old things left in Verbier. We start our stroll from Place Central. Standing there you can spot lots of familiar names. There is Hotel De Verbier and there Farinet, Hotel de la Poste, Bristol…

We walk up the road towards Medran and I start to see changes. There used to be Hotel Les Quattre Vallees and there Hotel Rosalp with its excellent kitchen.

We come to Medran lifts. Scenery here is pretty far from what it  was in 1984. Lift system is new – which is just positive- , but behind the lift complex  things have changed radically. What was earlier a big parking lot,  is occupied by the W Hotel buildings. I am not sure if I like it or not.  Building is wooden and nice as everything in Verbier, but do we need chain hotels in Alps? At least Madonna and celebrities need, she is now somewhere inside that hotel…

Most celebrities tend still to prefer luxury catered chalets, like the one Richard Branson leases for 217,900 CHF a week for the New Year time. It is for 18 guests and of course you get your Land Rover transports and unlimited bubbly, but this all doesn’t bring life to village.  People party privately. It is totally different you see for example in the Ischgl.

The strategy of village officials has led to situation where Verbier is full of empty luxury chalets, but it is very difficult to find a decent four star hotels. There are only few left, like Vanessa or Nevai. Go to Zermatt and the offering is huge.

Good old Pub Mont Fort

We walk to Pub Mont Fort which seems to be still the place to have good after ski and fun. It has also changed, both the terrace and interior, but I can still recognize few areas, like the Pekka corner, where all the Finns gathered in the old days. I look to the wall behind the bar counter. There used to be a photograph taken by two Finnish guys in early 80´s for the Pub. One of them was jumping with skis holding a beer mug in both hands. The legend says they had to brought 48 pints of beer to the mountains before they got a picture they were satisfied. The legend doesn’t tell how many glasses went broken or were drunk before that…

pubmontfort.jpg
There is always a happy Finn at the Pekka corner.

We find – of course – a Finn at the Pekka corner. Seba is an old ski bum who has settled to Switzerland. He lives down in the Rhone valley, but has an apartment in Verbier and skis here whenever he can. “There are quite a many old ski bums who have stayed here permanently or came back when getting closer to retirement years”, he says. Two of them, George and Berndt stand behind Seba and nod. Guys are pushing sixty. They tell that they have been ice skating today because of the poor snow conditions. Ice skating? I bet 30 years ago these guys would have instead been drinking beer until the next snow shower…

 

There is always a happy Finn at Pub Mont Fort Pekka corner and a happy Swiss in every souvenir shop.

Nendaz summit

Next day we ski to the Nendaz and stop there for lunch at the Chalet des Alpes. We bump there into Sebas old friend Andrea and as all people over 50 years age, we start to talk how things were better in old days.

IMG_8123.jpg
Chalet Des Alpes. Highly recommended.

Andrea is from Torino and tells that he and his friends had found Verbier during 80´s and bought a chalet from here later. Verbier was so wild and free minded after the conservative Italia 30 years ago. Or maybe the reason was a strong Scandinavian community that existed in Verbier already there, blond women and great parties. And of course good skiing. It seems that Verbier is and has been a relaxed mecca for party people in otherwise conservative Switzerland. Still today, the New Year’s eve party gathers thousands of people to Verbier and most of them are not skiers. They come from surrounding cities and even from Geneva.

Something in the village atmosphere is different from the whole Switzerland or many other alpine villages. It is still very sporty and relaxed. But becoming more and more expensive. Though the feeling is different than St. Moritz or Megeve: you don’t really see many fur coats here.

But settling to Verbier takes money today. Lots of money. Those who didn’t buy their chalets before the turn of century, find it very hard to do it now. The house prices are ridiculous, double as high as in the other end of the Four Vallees like Haute Nendaz for example. There is a risk that Verbier is getting too expensive to hold lively community of fun people round the year in future.

They say most of the new chalets are owned by investment bankers and they are more or less empty most of the time. They are being used only during holidays. True or not, the streets are pretty quiet during evenings compared to what I remember from 80´s.

Where is the snow?

The morning of 1 st of January. No queue at the Medran at 9.00. We step to funicular to Les Attelas.  There is very little snow. Last snowfall has been 19th November. Snow wasn’t the problem on 1980`s. Or was it?  I only remember those good days when Tortan skiroute was in excellent condition.

img_8171
Frosty morning gondola.

The biggest change in skiing in 30 years is artificial snow making. Snow cannons are everywhere, but the newest and most efficient ones are found in the other end of the Four Vallees, says Seba, who has come to quide us. Not that I couldn’t remember the places, but with this bad snow situation he has promised to show us where  the best skiable slopes are.

First we have to head to Tortin. I ask if we can you ski the Tortin piste down with this snow. “Yes, but you can´t fall. Too many stones”, he replies. We decide to take the cabin down.

img_8088
Rocky road at Tortin.

Tortin cabin in 1984 was the infamous coffin. It was a tin can that was closed from the outside. Now it is a modern 8-seater.

As Seba promised, snow machines are working on full speed at the Siviez and Nendaz. Newest technology makes better snow from less water. The snow even feels quite real under your skis. And the skiing is better as it is not so crowded as in Verbier´s slopes.

img_8231
Haute Nendaz. Less lift queues, more snow.

We end up eating lunch at Chalet La Maya at Les Collons. Price level here is much lower than in Verbier.  You just have to be careful not making the lunch too long. If you miss the last lift, taxi ride will cost you hundres of francs…

The famous Verbier Tart

Compared to German speaking ski area, Verbier and other French-speaking areas have one big advance: pastries. Instead of Appfelstrudel you get huge variety of pastries. My favourit is made of frambois, rasberries. I found Confiserie de la Poste still in the same place it used to be in old days and the offering haven’t change, thank God! I step in the shop and order a slice of tart framboise. “Mangee maintenant, silvous plait”, I explain with my fluent French. No need to pack it. I will eat it in three bites.

I come back next day and repeat my tradition, eat the tart right away. On the third day I don’t have to say anything anymore. “Bonjour Monsieur, mange tout a suite, bien?”

tarteframboise
Creme de la creme. Et frambois.

No Asian fusion at the Alps, please!

What about dining? Have sushi bars and Asian noodle factories taken over the classic Swiss treats? Do not be afraid. You can still get good hearty alpine food here.

But restaurants of course come and go. Most I miss Rosalp where I had my first Michelin star dinner. That restaurant haven’t been operating for years and now the building is being converted to private apartments.

This time we travel with kids and look more after the perfect pizza that fine dining.

Fer a Chevals pizza used to be the best in 1984. I still like it a lot, but newcomers (or places I cant remember from 80´s) like Chez Martin and La Pergola serve you well also. But Fer a Cheval has the same good atmosphere as it used to have. You can do a bit time travel there.

pizza
Fer A Cheval. Best pizza and almost like in 80´s interior.

For finer dining option, we find other old classic: La Grange and its excellent grilled meats. Truly warm service. This is certainly the high light of our dinners.

ribeye
Rib eye -beef at Le Grange.

And the most 1984  retro place of them all is…

Finally, what is the place that has changed less? I dare to say it is mountain restaurant Le Namaste. There I begin to feel the year now could be 1984. I happened to see recently a Swedish film Sällskapsresor II from 1985, which had many scenes shot at Namaste. I even spot the same old wall telephone inside and interior is quite the same. Food is great and probably the fondue is best in Verbier. Strong recommendation is the trio of fondue: normal cheese, truffle and mushroom from one pot. And the bread is served in slices, which is the real local way. As it has always been. And should. No changes. My kind of a place.

IMG_8263.jpg
Trio of fondue at Le Namaste.

Anaresor TOP 3 Fondue

Namaste, Chez Dany, Le Caveau

Anaresor TOP 3 Pizza

Fer A Cheval, La Pergola, Chez Martin

Anaresor TOP 3 Mountain huts

Namaste, Chez Dany, Carrefour

Strolz – Kannattaako ostaa maailman parhaat monot?

Koska jalkani eivät ole enää vähään aikaan kasvaneet ja tuskin kasvavat tulevaisuudessakaan, päätin vihdoin panostaa monoihin, joista olen haaveillut koko ikäni.

Miehelle, joka kulkee J. Cheaneyn kengissä ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hiihtää Strolzin käsintehdyissä monoissa. Lesti on vuoltu jalan myötäiseksi, ulkokenkä levitelty muhkuroiden mukaan ja nappanahkainen sisäkenkä on kursittu kokoon 170 käsinpistellyllä tikillä.

 

IMG_7458.JPG
Best ski boots in the world since 1921.

Strolzin monoja on tehty Lechissä ja Zürsissä vuodesta 1921. Paikallinen kilpalaskija ja kyläsuutari H. Strolz aloitti bisneksen, joka on jatkunut kohta sata vuotta. Suuri käsityön osuus mahdollistaa istuvan monon tekemisen, vaikka ämpärinpohjan muotoiselle jalkamallille.

Minulla ei onneksi sellaista ole, mutta jokaisen hiihtoreissun päälle vaivaisenluut törröttävät ja jalat ovat puutuneet solkien puristuksessa. Ei siis kuin hankkimaan monoja, jotka istuvat jalkaan kuin hansikkaat.

Monojen ostoprosessin suureksi näyttämöksi valikoituu Strolzin liike Itävallan Zürsissa, 20 hotellin pikkukylässä keskellä kuuluisaa Arlbergin hiihtoaluetta. Olemme liikkeellä huhtikuun lopussa ja kauden viimeiset päivät ovat käsillä. Henkilökunnalla on aikaa paneutua asiaani kunnolla. Vaikka ympärillä on kauden loppumisen vuoksi alennusmyyntikylttejä, monot eivät ole alennuksessa.

”They never are, Herr Einiö. We make them year around”, saan ystävällisen vastauksen kysymykseeni.

IMG_7461.JPG
The style is classic.

Mestariksi esitykseen saapuu Herr Hansjörg, vahvasti vuoristokiipeilijän näköinen mies, joka osoittelee lyhyesti ja ytimekkäästi mitä minun tulee tehdä, jotta jaloistani saadaan kunnon mitat ja kuvat monon tekemistä varten.

Luen etukäteen netistä, kuinka tärkeä lopputuloksen kannalta hyvä monontekijä on.

En ole asiasta kovin huolissani, sillä olen teettämässä monoja firman alkulähteillä Zürsissä, enkä New Yorkin tai Lontoon franchising-pisteessä. Kysäisen silti vaivihkaa jaloistani mittaa ottavan Herr Hansjörgin kokemusta, montako vuotta hän on monoja tehnyt?

img_4072
Herr Hansjörg. The pro.

Hansjörg ei täysin sisäistä kysymystäni, mutta kertoo viettävänsä suksilla 300 päivää vuodessa, ilmeisesti tänäänkin hän käy lounastunnilla tikkaamassa muutaman rinteen. Jätän enemmät kyselyt sikseen ja annan hänen jatkaa rauhassa työtään.

Strolzin monomallit ovat muuttuneet hiljakseen ja ne eivät edusta nyt tai koskaan avaruusajan kustomoitua monoteknologiaa, joissa monoissa vilkkuu ledejä kuin raketissa konsanaan.

Sen sijaan monot ovat täynnä kokeiltuja ja hyväksi havaittuja yksityiskohtia. Monoon ruiskutettavan vaahdon koostumus on pitkän testailun tulos. ”Ja vaahto on tosi kallista. Meidän kaltaiselle pienelle firmalle sitä ei joka vuosi vaihdeta, koska minimiostomäärä on säiliöautollinen”, kertoo Hansjörg.

En ole asioista pahoillani. Pidän Alpeista sellaisena kuin ne ovat ja vielä enemmän sellaisina kuin ne olivat 80-luvulla, joten pieni retrohenkisyys monon ulkonäössä on vain mieleen.

 

Vaihe 1: mittaus ja mallinnus.

Itse monon tekninen valmistaminen on sitten vahvasti tätä päivää. Olen saapunut klo 9.00 liikkeeseen, jossa tehdään mittaukset monon valmistusta varten. Istahdan sovituspaikan penkille ja jalkojeni alta liukuu sivuun luukku. Sen alta paljastuu lasi ja skanneri, jonka päälle nousen seisomaan. Jalkani kuvataan ja sen jälkeen Hansjörg ottaa vielä manuaalisesti mitat ja merkitsee muistiin, missä kohtaa jalkaterääni näkyy  haasteellisia kohtia. Vanhemmiten jalka tuppaa leventymään esimerkiksi vaivaisenluun kohdalta. Näille kohdille laitetaan merkit, joiden perusteella muutaman tunnin kuluttua monontekijä vuolee puusta jalkani mukaisen muotin. Sen avulla taas monon ulkokuorta levitetään niin, että se ei paina jalkaani mistään.  Hansjörg valitsee minulle pituuden, painoni ja kyykkytreeninen kehittämien jalkalihasteni perusteella racing-kuoret, vaikka toppuuttelen olevani laskijana mukavuudenhaluinen ikämies.

IMG_7467.JPG
Scanning the feet.

Paiskaan kättä Hansjörgin kanssa ja lähden päiväksi hiihtämään vanhoilla monoillani. Sovimme, että palaan klo 16 sisäkengän sovitukseen ja vaahdottamiseen.

Hiihdän päivän monojani kiristellen ja löysäillen, pohtien niinköhän moni asia tulee muuttumaan vai saanko ainoastaan monot, joilla on näyttöarvoa varakkaan väen After Ski -baareissa. Tosin siitäkään ei ole haittaa näissä jet-setin suosimissa lounasravintoloissa, joissa pöytävarauksella ei ole merkitystä, jos jonon kärkeen astelee huomattavasti rahakkaamman oloisia hahmoja.

 

Vaihe 2: sovitus.

Sovittuun aikaan palaan Strolzin liikkeeseen. Mononi ulkokengät odottavat valmiina ja Hansjörg ottaa niiden rinnalle malliksi monon, jonka lesti on normaali. Ero on selkeä.

IMG_4073.jpg
Red Ski boot with widened body.

 

Sitten Hansjörg esittelee sisäkengän. Vaihtoehtoja on 16 erilaista. Kaikki ne ovat käsintehtyjä, nappanahkainen kenkä on ommeltu kasaan 170 pistolla. Sisäkengissäni on huomioitu sekin, että vasen jalkani on sentin oikeaa pitempi.

img_7472

Riisun sukat jalastani ja Hansjörg alkaa leikata vaahtomuovilevystä paloja, jotka hän liimaa jalkaani sellaisiin kohtiin, joissa sisäkengässä kaivataan tilaa ja ettei sinne kohta ruiskutettava vaahto myöhemmin paina jalkaani. Palasia kertyy lopuksi kymmenkunta per jalka.

img_4053
Making extraroom for the inner boot.

Palojen päälle vedetään sukka sekä suojapussi vaahdottamisen ajaksi. Kiskon monot jalkaani. Lyön kantapään tiukasti lattiaan, jotta se asettuu kunnolla monoon. Tämä on Hansjörgin mukaan oleellinen asia hiihtämisen kannalta jatkossa. Jos kantapää nousee monossa, menetetään paljon hiihtotuntumassa.

IMG_4056.jpg
Get ready to foam!

Seuraavaksi seuraa monojen istuvuuden kannalta niin ikään erittäin oleellinen vaihe, jonka onnistumisesta joudun kantamaan vastuuta myös itse. Hansjörg käskee minun astella alustalle, jonka molemmin puolin on kaksi kauhukahvaa. Samalla kun hän ruiskuttaa sisäkenkiin niitä jäykistävää vaahtoa, painan kaikin voimin jalkapohjiani alaspäin ja tehostan liikettä pitämällä kahvoista vastaan. Lisäksi katse täytyy pitää tiukasti eteenpäin, jotta jalka ei liiku sivusuunnassa ruiskuttamisen aikana.

 

Vaihe 3: vaahdotus.

Nyt alkaa monontekemisen ainoa hieman piinallinen osuus. Vaahto ruiskuaa sisään monoon kahden ilmakehän paineella ja alkaa puristaa jalkaani. Vedän samalla kahvoista ja painan jalkapohjiani alas sekä yritän seistä mahdollisimman suorana.

IMG_4066.jpg
Feet under pressure.

Vaahto etenee monossa ja vihdoin sitä tulee ulos monon etuosasta työntyvän letkun päästä. Tämä vaihe on ohi muutamassa minuutissa, mutta vielä pitää odottaa kymmenisen minuuttia, jotta vaahto kovettuu niin paljon, että monot voidaan irrottaa jaloista.

Juttelemme niitä näitä.  Hansjörg esittelee minulle hyllyllä olevia jalkamalleja haasteellisemmista mononteoista. Näkymä on kuin kiertävän vahamuseon kauhukabinetista. Pääsen siis kuitenkin melko vähällä, vaikka jalat alkavat puutua pahemman kerran vaahdon kovettuessa. Minulle tarjotaan hermostusryyppyä paikallisesta paloviinavalikoimasta, mutta tyydyn lasilliseen vettä.

IMG_7476.JPG
Happy to have an almost normal feet.

Vihdoin Hansjörg katsoo kelloaan ja vapauttaa minut monoistani. Monot ovat tuntuneet ahtailta paitsi vaahdon paineen vuoksi, myös siksi että jalkaterien ympärille on laitettu sovituksen ajaksi suojaavat kotelot. Ei ole tarkoitus, että joka paikkaan luikerteleva vaahto muovautuu myös varpaanväleihin.

Hansjörg irrottaa sisäkengät monoista ja leikkaa ruiskuttamiseen käytetyt letkut niistä irti. Sen jälkeen koitamme monoja uudestaan. Nyt ne tuntuvat juuri sopivan kokoisilta. Eivät paina mistään ja kun nojaan hieman eteenpäin varpaiden kärkien kohdalla on juuri oikea määrä tilaa.

IMG_4071.jpg
Removing the foam tubes.

Hymyilen hämmentyneenä ja mietin, millaista monoilla on huomenna hiihtää. Aiemmat kokemukseni vaahtomonoista eivät ole hyvät. Vika tosin oli oma. Ostin – 70 % alennuksesta kilpamonot, jotka monontekijä vaahdotti vielä kilpamalliin kivikoviksi. Ne monot lensivät sen kauden päätteeksi roskiin, mutta näillä uskon laskevani pitkään (monoihin ruiskutettu vaahtokin on pehmeää). Hansjörg lupaa monoilleni käyttöikää 2-3 viikon vuosittaisella hiihtämisellä noin 15 vuotta. Strolzin huolto ja takuu on kattava. Monot voi koska tahansa lähettää korjattavaksi.

Käymme lopuksi läpi vielä monojen kiristys ja hoito-ohjeet. Sitten monot pakataan Strolzin lämpöeristettyyn monokassiin, jossa niiden on hyvä viettää kesänsä vinttikomerossani helteiltä ja pölyltä suojassa.

IMG_4074.jpg
My new ski boots. Definitely worth of their price.

Mitä kaikki sitten maksoi? Monoille tuli hintaa ilman ortopedisia pohjallisia 780€. Kaudenlopun alennusmyynti ei tähän tuotteeseen ylety. ”Valmistuskapasiteetti on rajallinen ja kaikki myydään mitä ehditään tekemään, myös kesäaikaan”, kertoo Hansjörg ja uskon häntä. Vertailun vuoksi markkinoiden parhaat ”vakiomonot” maksavat noin 500 euroa ja vaahdottamisella hinta nousee vielä.  Brändillä lienee tässä arvonsa ja varmasti joku toinen malli tarjoaa todellisille experteille enemmän vastinetta rahalle, mutta silti kaupasta ulos kävellessäni en tunne tehneeni tyhmää hankintaa.

img_4099

Tunne vahvistuu seuraavana aamuna, kun pääsen mäkeen uusilla monoillani. Ne istuvat jalkaan täsmällisesti, eivät paina mistään ja ulkokengän jäykkyys tuntuu minulle juuri sopivalta. Hiihtäessä jalanliikkeet ja painonsiirto välittyvät suksiin välittömästä ja vaivattoman tuntuisesti.

Seison ylhäällä vuoren laella. Katselen alaspäin laaksoon. Kevätaurinko on pehmentänyt yöpakkasten jälkeisen rinteen pinnan sohjoiseksi, mutta pinta kantaa edelleen. Jalassa on uudet monot ja edessä on pitkä lasku rinnettä, jota kukaan ei ole vielä tänään ehtinyt jäljillään sotkea. Edessä on talven paras lasku.

 

img_4186

 

 

 

 

Neljä polvea hiihtomatkailua

Kalastuskauden hiipuessa Anaresor palaa alppihiihdon maailmaan. Ensimmäisenä juttuna arkistojen kätköistä Contactor-lehdessä noin vuonna 1990 julkaistu pakina: Neljä polvea hiihtomatkailua.

Yllättävän hyvin jutussa maalattu matkailun evoluutio on pitänyt kutinsa. Mitä nyt Swissair on nytkähtänyt nurin ja lentokoneessa ei saa kessutella, muuten menee yhtä lujaa. Kuulemma. Nuorisolla. Ja joillain vanhemmillakin. Jotka ovat kasvaneet isoiksi, mutta eivät aikuisiksi.

img_7587
Svengaava kuva Verbierin esitteestä 90-luvulta.

Eli Silvous plait, Bitte sehr, otetaas taas. Upeat mustavalkoiset tilannekuvat tähän juttuun otti Christian From.

Neljä polvea hiihtomatkailua

Ensimmäisen polven hiihtomatkailija liikkuu huokeasti bussilla. Hän on nuori ja kestää matkan rasitukset helposti. Määränpäälläkään ei ole niin väliä. Pääasia on että bussi liikkuu, olutta riittää ja perillä näkyy lumisia vuoria. Laulussakin sanotaan, että linja-autossa on tunnelmaa.

Perinteisesti hauskanpito jakautuu seuraavasti. Bussin etuosassa istujat pelaavat arvokkaasti backgammonia.

Linja-auton wc:n lähelle on majoittunut osasto Lärvierkit, joka kaataa sökön pelaamisen lomassa kaljaa ja camparia suuhunsa tai housuille, mihin nyt sattuu osumaan.

Aivan taaimmaisilla riveillä ryypätään rehellisesti Fernet Brancaa, eikä annetan kortin pelaamisen häiritä keskittymistä.

”Ähhhh. Pahaa on.”

”Niin on. Otetaas taas.”

”Otetaan.”

”Frankfurt.”

”Aha. Otetaas taas.”

”Otetaan. Ähhh.”

Toisen polven matkailija

verbier mont fort

Vähitellen matkailija alkaa tuntea itsensä liian vanhaksi bussimatkan rasituksiin: unettomiin öihin ja jatkuvaan pullojen kanssa läträämiseen. Bussissa ei tunnetusti pysty nukkumaan kuin hillittömissä lärveissä tai silloin, kun pitäisi katsoa videota.

Toisen polven hiihtomatkailija astuu matkatoimistoon, läväyttää Visa-kortin pöytään ja ilmoittaa vaativalla äänellä:

”Hiihtämään miehen mieli mielivi.”

”Ai mihinkä”,  ihmettelee matkatoimistovirkailija pontevaa vaatimusta.

”No Val THOOrenssiin tietenkin”, bussista charter-koneeseen nousun myötä itsensä sosiaaliluokassa ylentänyt matkailija vastaa närkästyneenä.

”Ai, niin tietenkin. Val THOOrenssiin.”

No niin. Liput on plakkarissa. Sitten vain lähtöä odottelemaan.

Seuramatkailija nousee lähtöaamuna kello neljä aamuyöllä, koska kone lähtee kuudelta. Charter-koneet lentävät aina yöaikaan, jottei täyden hinnan lipuistaan maksavien bisnes-matkustajien tarvitse kärsiä humalaisista seuramatkalaisista. Seuramatkalaisethan ovat humalassa alusta loppuun oli yö tai päivä.

”Ding. Tervetuloa Sköneörin lennolle CP 407 Geneveen. Arvioitu…”.

Toisen polven matkustaja tuijottaa tikkana milloin No smoking -kilpi sammuu ja antaa samalla merkin: Olkaa hyvä, brenkun veto kansainvälisessä ilmatilassa edullisin seuramatkahinnoin voi alkaa!

”Neiti aperitiiviksi kolme votka-tuoremehua, ruuan kera puteli tai pari vinkkua ja kahvin kera neljä mustaa Rellua. Pannaan pari bisseä vielä varmuudeksi. Ja yksi pladi meeri. Tuokaa myös ykäpussi. Mä niin kammoan lentokuoppia, nääs. He he, get it?”, keventää toisen polven matkailija tunnelmaa.

”Eihän nää kaikki mahdu teidän pöydälle.”

”Mahtuu mahtuu, jättäkää vaikka sapuska tuomatta ja pannaan pari mukia naapurin pöydälle. Eihän se haittaa?”, hän sanoo naapurin puoleen kääntyen. ”Oottekstekin muuten menossa Val THOOrenssiin?”

Kolmannen polven alppimatkailija

IMG_7590.JPG

Kokenut Alppien kävijä ryytyy vähitellen kaiken maailman maiseman ihmettelijöiden matkaseuraan. Hän ei halua kuulla oppaan tervetuliaispuheita ja käytännöllisiä vinkkejä.

”Ihan tosissaan tervetuloa kaikki tänne Heisse Reisenin reissulle Bad Vielkleinkircheimiin. Mun nimi on Niklas Nilsson, ihan Nikke vaan. Meidän kuski on tänään Andreas Lauda, hän on Niki Laudan serkkupoikia. Taputetaan vähän Andreakselle!”

”Syöksy sementtiin dorka”, ajattelee kolmannen polven alppikanuuna. Mua ei tarvi opastaa. Oon näes ollut ennenkin. Sai olla viimeinen kerta näitä reissuja.

Tosimies ei kuuntele paskan lässytystä, vaan ajaa Alpeille omalla autolla. Voi sitä vapauden tunnetta, kun oikea jalka lepää kaasupolkimen päällä tonnin painoisena, auto kiitää tasaista kahta sataa halki Euroopan ja ainoa ääni, joka kuuluu, on tuulen suhina sivupeileistä.

Vaiva, joka aiheutuu kitkarenkaiden ja lumiketjujen metsästämisestä, laivapaikkojen buukkauksesta, tuhansien kilometrien ajamisesta ja hotellin etsimisestä täpötäydestä kylästä korvautuu moninkertaisena hyvän olon tunteena, kun kolmannen polven matkailija näkee samassa hiihtokohteessa pakettimatkailijoita, jotka tallustelevat sieraimet kohti taivasta ja huutelevat matkatovereitaan jakamaan ihmeellisiä kokemuksiaan:

”Tulehan siekin Pentti kahtomaan, kuinka korkialle mäjet ulkomailla yltävät. On se ihhmmeellistä. Terve ootteko tekin Suomesta?”

”Haben sie meinen kugelschreiber gefundet?”, puhuu kolmannen polven maailmanmies kieliä ja kiittelee itseään vaivannäöstä.

”Hän oli ulkomaalainen ja toivotteli hyvää päivää. Ystävällistä on väki täällä, sano”, pakettimatkailija suomentaa ystävilleen ja johdattaa seurueen ihailevien katseiden saattelemana napsuille.

Mutta automatkalaisten kuninkaallisin hetki on vasta edessä. Kun pakettimatkalaisten viikon loma on hujahtanut ohi kuin elämä filmillä ennen kuolemaa ja bussi lähtee kylästä kohti lentokenttää, istuvat kolmannen polven konkarit aurinkoisella terassilla välinpitämättömän näköisinä siemailemassa Gluhweinia ja huutelevat bussiin nousijoille kannustuksia. Jokaisella pakettimatkalla on nimittäin joku tuttu, jonka voi masentaa totaalisesti.

”Emmä tie. Verbier, Klosters, Gstaad, Wengen, Murren, Zermatt, ehkä Chamonix ja Megeve ja sit St. Antonissa vois tietysti käydä lopuks. Ollaan mite ny jaksetaan. Niin tosiaan. Hyvää kotimatkaa. Stadissa kuulemma tulee vettä.”

Neljännen polven hiihtomatkailija

img_7593

Neljännen polven hiihtomatkailija ei enää ehdi eikä jaksa ajaa viittä tuhatta kilometriä voidakseen erottua ensimmäisen ja toisen polven matkailijoista. Hän yhdistää työn ja huvin.

Sihteeri hoitaa matkajärjestelyt ja hän itse matkustaa Swissairiin business-luokassa Zurichiin, jossa pikkurahasormia verryttelevä autovuokraamon virkailija odottaa lentokentällä valmiina ojentamaan Porschen avaimet.

Sieltä neljännen polven matkailija kaasuttelee Davosiin tapaamaan Ag Mehrgeldin edustajia, joiden kanssa sovitaan pikaisesti miljoonakaupat. Sitten hän majoittuu hotelli Alte Posteen ja hiihtelee arvokkaassa seurassa muutaman päivän.

Lentokentällä hän astelee tyytyväisin mielin vip-loungeen odottamaan paluulennon lähtöä ja seuraa hymyillen, kun kauppatieteen ylioppilas työntää viiniin tottumatonta ystäväänsä pyörätuolilla kohti charter-terminaalin ruuhkaista lähtöselvitystä.