Kirjahyllyä siivotessa koitin poistaa kaikki kirjat, joita en aio lukea uudestaan. Pohtiessa, mitkä kirjoista luen taatusti uudestaan useammankin kerran, syntyi oma Top 34 -lista.

Kirjahyllyn siivoaminen eli tarkemmin sanottuna kirjojen imurointi pölystä on aikamoinen urakka. Pöly yskittää, kädet kuivuvat kirjoja käsitellessä ja yläosien imurointi imuri kainalossa jakkaralla seisten vaatii aikamoista akrobatiaa. Siksi hommaa ei tule tehtyä kovin usein. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa.

Osana siivoamisurakkaa oli (lähinnä vaimon vaatimuksesta) hankkiutua eroon sellaisista kirjoista, joita ei tule todennäköisesti luettua uudestaan. Kun olin poistanut hyllystä parikymmentä vaimon kirjaa (osa tuli takaisin), yritin tosissani miettiä mitkä ovat sellaisia kirjoja, joihin varmuudella palaan. Kirjat ovat minulle tärkeitä ja tykkään palata katsomaan sitä ja tätä sitaattia tai kirjan katkelmaa tuon tuostakin. Siksi en mielelläni lainaa kirjoja kenellekään.

Palaamiskriteerillä olisi voinut viedä kierrätyskeskukseen paljon enemmänkin kirjoja, vaikka Jari Tervon koko tuotannon, mutta ehkäpä tuleva polvi joskus innostuu siitä. Tai Henning Mankelin Wallandereista. Ehkä ne voi siirtää mökille. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajatkin on loppuun naurettu. En silti raskinut luopua niistäkään.

Lopulta sain poistettua hyllystä kaksi kassillista kirjoja. Ikävä kyllä hyvätkin kirjat ovat nykyään lähinnä ongelmajätettä, kun divarin pitäjät eivät jaksa innostua mistään, mikä ei liiku vauhdilla. Täysin ymmärrettävää sinänsä tänä digi- ja äänikirjojen aikana. Vanhan liiton paperilta lukijat käyvät vähiin. Mutta kuulemma kierrätyskeskus ottaa hyväkuntoisia kirjoja vastaan.

Tässä kirjojen arvottamisessa syntyi sitten sivutuotteena oma suosikkilista. Jos siitä on iloa jollekin uusien kirjojen ja kirjailijoiden löytämisessä, niin hyvä. Joillain kirjailijoilla on vahvaa esitystä läpi tuotannon, mutta listaan heiltä vain omasta mielestäni parhaat (oma tapani on kahlata läpi koko tuotanto, kun löydän uuden mieleisen kirjailijan).

Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan siten kun ne ovat hyllyssä vastaan tulleet. Minulla ei ole järjestyksen suhteen varsinaista logiikkaa, aakkos- tai värijärjestystä. Ehkä kielialueet olen pyrkinyt pitämään kasassa ja tietysti tietokirjat ominaan. Eikä tässä ole kyse kirja-arvosteluista, listaan vain omia suosikkejani. Sellaisia, joita omaan hyllyyn on päätynyt. Ja siellä pysynyt.

Joku voi myös ihmetellä, että hyllystä puuttuu sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin Philip Roth. Se johtuu taas siitä, että vaimoni kielsi ostamasta uusia kirjoja, ennen kuin raivaan hyllyyn tilaa poistamalla vanhoja. Rothit luin kirjaston kautta. Mutta nyt olisi tilaa uusille hankinnoille. Ensimmäisten joukossa voisi olla Marcel Proustin kymmenosainen Kadonnutta aikaa etsimässä -sarja. Se lienee kuitenkin maailmanhistorian hienoin kirjallinen suoritus, jos nyt yksi pitäisi nostaa yli muiden.

1. Alberto Moravia: Roomatar.

Moravian koko tuotanto on mieluisaa luettavaa, mutta jostain syystä Roomattaren vahva tarina on jäänyt päällimmäisenä mieleen. Samoin Kaksi naista, joka kertoo kahden naisen selviämisestä sotaa käyvässä Italiassa, jossa jokainen vastaantuleva mies on potentiaalinen uhka naisen siveydelle. Siististi sanottuna.

2. Hemingway: Nuoruuteni Pariisi.

Hemingwayn lyhytsanainen ja suoraviivainen tyyli on aina puhutellut, ja sen mukaan olen omaan kirjoitustyyliänikin kehittänyt. Paljon lyhyitä päälauseita ja on vähemmän vaaraa sortua pilkkuvirheisiin. Nuoruuteni Pariisissa kiehtovat etenkin kuvaukset reissuista Itävallan hiihtokeskuksiin ja ylipäänsä kurkistus kirjailijan omaan elämään.

3. Paul Auster: 4321.

Austerin kirjoista useimmat ovat turhan taiteellisia makuuni, mutta 4321 on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Jännä rakenne, saman ihmisen neljä erilaista elämänkaarta.

4. Thomas Mann: Taikavuori.

Thomas Mannin koko tuotanto on kovaa kamaa. Ei aina kovin helposti sulateltavaa, mutta putoaa kun on germanistisella mielenlaadulla. Taikavuoresta kiinnostuin aluksi siksi, että tapahtumat sijoittuivat Alpeille. Vanhempana kirjasta on löytynyt aina uusia ulottuvuuksia. Se kuvaa kiehtovasti, kuinka helppoa ihmisen on heittäytyä heikkouden virtaan ja antaa kohtalonsa muiden käsiin.

5. Herman Hesse: Alppien poika.

Lisää alppikirjallisuutta. Ei varmasti Hessen paras kirja, mutta minua kiinnostava. Eikä niin artsua kuin vaikka Arosusi.

6. Herman Broch: Luutnantti Pasenow eli Romantiikka 1888.

Ensimmäinen osa Brochin trilogiasta, joka kuvaa ihmisten harhailua ja unissakävelyä Euroopassa 1888 – 1918. Itse asiassa kirjat pitää lukea ja prosessoida kokonaisuutena. Muut osat ovat Kirjanpitäjä Esch eli Anarkia 1903 ja Liikemies Huguenau eli Asiallisuus 1918.

7. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan.

Pirullinen satiiri Neuvosto-Venäjän alkuajoilta, jossa kulkee rinnakkaiskertomuksena Jeesuksen ristiinnaulitseminen. Bulgakov taisi olla morfinisti, joka voi olla syy uskomattomille juonenkäänteille. Saman kirjailijan Valkokaarti on myös loistava kirja, joka kuvaa Venäjän vallankumousta vähemmän tunnetusta kulmasta eli valkoisten joukkojen silmin.

8. W.G. Sebald: Huimaus.

Sebaldin kirjat voisi joku lukea matkakirjojen luokkaan, mutta ennen kaikkea ne ovat kiehtovia sukelluksia Euroopan eri kolkkien historiaan. Mielelläni kirjoittaisin tällaisia itsekin lukemattomilta maailmanmatkoiltani, tai ainakin Euroopan-matkoilta. Jos vain osaisin.

9. Robert Musil: Mies vailla ominaisuuksia.

Yksi ns. fragmentoituneen kirjallisuuden klassikoita. Suomeksi sanottuna kirjassa ei ole juonesta tietoakaan, mutta siellä täällä on pätkiä, joiden lukeminen hykerryttää. Minua kiehtoo lisäksi kirjan sijoittuminen hapertuvan Itävalta-Unkarin keisarikunnan loppuvaiheisiin, vaikka mukana on ihan keksittyjä valtioitakin. Jotenkin tuo vanhan ja uuden ajan nivel on kiinnostava ajanjakso.

10. Karl Ove Knausgård: Taisteluni.

Kuusi osaa tajunnan virtaa Norjasta. Kohuttu ja parjattu omasta elämästään ammentava kertoja, jolla menee pääasiassa päin persettä. Silti jaksoin lukea Norja-fanina kaikki kuusi osaa, mukana on hyvää ajankuvaa eri vuosikymmeniltä. On kiinnostavaa lukea millaista oli nuoruus Norjassa suurin piirtein saman ikäisen kertojan silmin.

11. Asko Sahlberg: Yö nielee päivät.

Sahlberg on ruotsinsuomalainen, Göteborgiin asettunut kirjailija. Yö nielee päivät on todella vahva kuvaus siirtolaiselämästä ja sen muuttumisesta, kun Balkanin rosvot tulevat sotkemaan vanhojen suomalaiskonnien kuviot. Viinaa juodaan niin ammattimaisesti, että tulee krapula pelkästä lukemisesta. Sahlberg on muuten yllättävän monipuolinen kirjailija. Historialliset kirjat Herodes ja Pilatus ovat myös aivan loistavia.

12. Paavo Rintala: Pojat.

Kuuluisa elokuva on vielä parempi kirjana.  Sukuni on Oulusta, joten kieli ja kaupunkikuvaukset tuovat lisää kiehtovuutta, muutenkin vahvaan sota-ajan siviilikuvaukseen.

13. Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus.

Kuka pystyy laittamaan Waltarin kirjat suosikkijärjestykseen? Ei kukaan. Tuotanto on niin iso ja monipuolinen. Suuret historialliset seikkailukertomukset puhuttelivat etenkin nuorempana ja Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta kertova Valtakunnan salaisuus on yksi suosikkejani.

14. Veikko Huovinen: Vapaita suhteita.

Huovinen on yksi suosikkikirjailijoistani ja Vapaita suhteita on humoristin tuotantoa parhaimmillaan. Nasakoita novelleita, kuten Viinankätkijä tai Vanhan juopon lähtö. Huovisen tapa kuvata ihmisten sopeutumista kohtaloihinsa on aivan ylivertaista. Huovinen ei koskaan halunnut olla in kirjallisissa seurapiireissä, vaan moukari hesalaisten vouhotuksia korpikirjailijana Kainuussa.

15. Georges Simenon: Maigret-sarja.

Psykologiset Maigret-jännärit ovat sellaista rikoskirjallisuutta, josta pidän. Ja täysin toista laitaa kuin nykyisin suosittu Nordic Noir, jossa toinen toistaan sadistisemmat murhaajat keksivät mitä perversseimpiä tapoja päästää ihmiset päiviltä. Komisario Maigretille rikollisetkin ovat ihmisiä ja heidän tekemänsä rikokset itse asiassa aika arkisia ongelmia, jotka pitää vain hoitaa pois kuleksimasta siinä missä muutkin työt. Hankin viime vuonna koko Maigret -sarjan, noin sata nidettä, jotka luin sitten parissa kuukaudessa putkeen. Tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle ja on mielenkiintoista nähdä miten Maigret-kirjojen tyyli muuttuu kovaksi keitetystä amerikkalaistyyppisestä rikosromaanista herkkupatojen äärellä tapahtuvaksi pohdiskeluksi. Pariisin ja ravintoloiden kuvaus on herkullista, mutta päinvastoin kuin yleisesti luullaan, valtaosa kirjoista tapahtuu ihan muualla. Etenkin alkuvaiheessa Maigret matkusti monesti muihin maihin ratkomaan asioita.

16. Thomas Bernhard: Vanhat mestarit.

Itävaltalainen Thomas Bernhard on melko synkkä kaveri, joka pohtii kirjoissaan alinomaa itsemurhan vapauttavaa vaikutusta. Vanhoilla päivillään tämä kirjallinen häirikkö kirjoitti sitten komediaksi luokiteltavan kirjan Vanhat mestarit, jota esitettiin kuluneena syksynä Suomessakin näytelmänä. Se on kyllä hauska. Etenkin jos tykkää sellaisesta analyysistä, missä vanhempi mies arvostelee nippuun kelvottomaksi muuttuneen kulttuuritarjonnan ja ylipäänsä ottaen valtion kansaa tyhmentävän vaikutuksen. Kerrassaan mainio on päähenkilön suuhun pantu paheksuva havainto ihmisistä, jotka tulevat Wienin taidehistorialliseen museoon ja yrittävät imaista sisäänsä yhdessä iltapäivässä koko länsimaisen taiteen historian sen sijaan että pyrkisivät ymmärtämään edes yhden taulun kunnolla. Sama pätee kirjallisuuteen, jostain kirjasta riittää että siinä on pari lausetta ja ajatusta, jotka vaikuttavat syvällisesti. Jokaista sivua ei ole pakko märehtiä loputtomiin tai ahmia koko kirjaa yhdeltä istumalta.

17. Joseph Roth: Radetzky-marssi.

Jälleen yksi kuvaus Itävalta-Unkarin raunioilta vanhenevan upseerin silmin. Mikä näissä vanhoissa Itävalta-kuvauksissa minua kiehtoo? Ja miksi juuri niin moni juutalainen kirjailija kirjoittaa näitä ajankuvauksia niin osuvasti? Ylipäänsä hämmästelen, miksi niin moni juutalainen kirjailija on makuuni. En ole millään tapaa uskovainen, joten siihen asia ei liity. Mutta miettikääpä kuinka moni maailman suurista kirjailijoista on juutalainen, alkaen amerikkalaisista kuten Auster, Roth, Doctorow ja Bellow…

18. Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa.

Lisää (juoppo)hullua kirjallisuutta Keski-Euroopasta. Tsekki Hasekin kirja on mielestäni maailman paras satiiri ja kirja, johon olen useimmin palannut. Ei tarvitse RaMaVitiä, kun ottaa Svejkin käteen. Se virkistää. Taas ollaan Itävalta-Unkarin pöhöttyneen ruumiin hautajaissaatossa. Mutta miten hauskasti Hasek sitä kuvaa, on aivan käsittämätöntä. Tämä saattaa olla viimeinen suuri yhteiskunnallisesti kriittinen kirja, jota kaikki kansanluokat lukivat yhtä innolla. Kirjasta tehtiin 1970-luvulla Suomessa radioteatterin esittämä kuunnelma, joka oli myös aivan huikea. Svejkinä meuhkasi Hannes Häyrinen.

19. Charles M. Schulz: Älä jännitä, Jaska Jokunen.

Pieni pyöreäpäinen poika ja koiransa Ressu. Tenavat ovat lastenkirjoja aikuisille. Purevaa elämänfilosofointia, josta tulee aina hyvälle tuulelle. Parhaimmillaan meno on sarjan puolessa välissä.

20.  John Le Carre: Värisuora.

Tyylikästä agenttimeininkiä, jossa on kylmän sodan tuntu käsin kosketeltavissa. Kirjat, joissa on mukana vähäeleinen salaisen palvelun pomo George Smiley, ovat eniten makuuni, mutta muukin, etenkin vanhempi tuotanto toimii.

21. Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus.

Raittila on suosikkini suomalaisista nykykirjailijoista. Suosikkikirjani on itse asiassa Finlandia-palkinnon voittanut Canal Grande, mutta olen vissiin jossain mielenhäiriössä lainannut sen pois, joten se ei päätynyt kuvaan. Mutta Pamisoksen purkauksessa on samaa suoraviivaista menoa, jolla suomalainen mies laittaa maailman asiat järjestykseen.

22. Lars Sund: Colorado Avenue.

Sund kuvaa hienosti suomalaisten siirtolaisten elämää Amerikassa ja myöhemmin Pohjanmaan rannikolla, johon menestyneet ovat palanneet.

23. Veijo Meri: Sujut.

Veijo Meri luokitellaan vissiin modernistiksi ja monissa kirjoissa onkin aivan omanlaisensa kirjallinen tyyli. Kasarmin varjossa kasvanut kapiaisen poika on parhaimmillaan sotilaselämän ja sota-asioiden kuvaajana. Sujut on kirja, jossa yksittäinen sotamies katsoo saattaneensa asiat sotahommien kanssa omalta osaltaan päätökseen ja yksinkertaisesti lähtee kotiin.

24. Milan Kundera: Romaanin taide.

Kunderan Romaanin taide on kokoelma esseitä ja pohdiskeluja, siitä millainen hyvä romaani on. Vaikka olen lukenut paljon kirjoja, en ole koskaan oppinut lähestymään niitä kirjallisuusoppineiden näkökulmasta. Romaanin taide on auttanut ymmärtämään vähän paremmin, mistä hyvässä romaanissa on kyse, ja miten romaani eroaa kertomuksesta. Lisäksi olen löytänyt kirjan viittauksista luettavakseni useita eurooppalaisia suurromaaneja.

25. Aleksander Solzenitzyn: Asian etu.

Kun asian etu vaatii, se vaatii. Vankileirien saariston kirjoittaja osaa myös tehdä kepeämpää satiiria neukkumeiningistä. Hersyttävää kuvausta asioista, joista oli nauru kaukana.

26. Mihail Solohov: Aron raivaajat.

Moneen kesään on kuulunut venäläisen klassikkosarjan lukeminen. Aron raivaajat ja saman kirjailijan Hiljaa virtaa Don kuuluvat hienoimpiin.

27. Leo Tolstoi: Sota ja Rauha.

Tämäkin klassikko on käsittämättömän upeaa kuvausta. Jokaisen suomalaisen pitäisi lukea venäläistä kirjallisuutta ymmärtääkseen Venäjää edes vähän. Eivät nämä väestön sisäiset jännitteet ole mihinkään kadonneet, vaikka vallanpitäjät ja ideologiat ovat vaihtuneet.

28. Väinö Linna: Tuntematon sotilas.

Ei tästä sen enempää, kun kaikki tietävät jo muutenkin.

29. Ian McEwan: Lauantai.

Teräviä ja osittain tunnelmaltaan karmeita kirjoja. McEwan osaa kirjoittaa älykkäästi. Lauantai on suosikkini kirjoista. Miten pienestä on kiinni, että tavallisen keskiluokkaisen ihmisen päivä muuttuu painajaiseksi.

30. John Steinbeck: Eedenistä itään.

John Steinbeck. Yksi Amerikan parhaista kirjailijoista, jonka syntilistaan tosin lasken hurahtamisen Neuvostoliiton ja sosialismin lumoihin siinä määrin, että piti neukkujen hyökkäämistä Suomeen ok-hommana, vaikka kirjoitti ihan kirjan tuomitakseen natsien rynnistyksen Norjaan. Joka tapauksessa Steinbeck kirjoittaa hienosti ja Eedenistä itään on minusta vaikuttavin kirjoista. Mielenkiintoinen on myös viimeiseksi jäänyt Matka Charlien kanssa, jossa viimeisiä vetelevä ketjupolttaja kiertää koiransa kanssa Amerikan mantereen ja havainnoi oloja. Olot ovat muuttuneet yllättävän vähän vuodesta 1968 ihmisten asenteissa. Steinbeck eli kuluttavaa elämää täysin tietoisesti loppuun asti. Travels with Charlie (Matka Charlien kanssa) englannin kielisestä kirjasta vapaasti suomennettu sitaatti: Mikä mies se sellainen on, joka himmaa muutaman vuoden kunnon elämää, vain elääkseen vähän pidempään vauvan asteelle muuttuvana hoidokkina. Miettikää sitä omalle kohdallenne.

31. Erno Paasilinna: Alamaisten elämää.

Erno Paasilinna on eittämättä Suomen kovin satiirikko kautta aikojen, ikinä ja koskaan. Voi vain ihailla miehen rohkeutta arvostella valtaa pitäviä ja pokkaa asettua napit vastakkain pikkukaupunkien napamiesten kanssa, kuten Paasilinna teki Hämeenlinnassa ja Oulussa. Ja kieli on niin hienoa, että olen kirjoittajana jokaisesta lauseesta kateellinen.

32. Juhani Peltonen: Elmo.

Juhani Peltosen Elmo lienee kansallisen itsetunnon kohottajana yhtä tärkeä kuin Tuntematon sotilas. Mutta Elmo on hauskempi. Etenkin se on hauska radiokuunnelmina, siksi kannattaa lukea myös kirja, jossa tulee paremmin esiin myös Elmon vakavampi puoli.

33. Heinrich Böll: Katarina Blumin menetetty maine.

Vaikka olenkin vahvasti konservatiivi, niin jostain syystä menneen ajan vassarikirjallisuus kiinnostaa. Tosin nämä yhteiskunnalliset epäkohdat, joihin 1960-70-luvun vasemmistolaiset kirjailijat puuttuivat olivat sellaisia, että niitä nousisi vastustamaan nykyään Kokoomuskin. Katarina Blumin menetetty maine kertoo naisesta, joka joutuu epäillyksi kytköksistä terroristeihin. Saksassa toimi tuohon aikaan melko radikaaleja poliittisia liikkeitä, joita poliisi yritti taltuttaa myös melko radikaalein ottein. Kirjassa pääkonnan osaan nousee kuitenkin tabldoid-lehdistö, joka väritetyillä jutuillaan pystyi tuhoamaan kenen tahansa maineen tuossa tuokiossa.

34. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, vaan melkeinpä isoimpana lukukokemuksena koskaan on Marcel Proustin unenomainen sukellus ranskalaisen ylhäisöaatelin viimeisiin vaiheisiin. Kymmenen osaa, joiden lukemiseen ryhtyminen hirvitti, mutta palkitsi. Ja tulee tehtyä varmasti uudestaan. Omassa hyllyssä on vain yksi osa. Loput täytyy hankkia seuraavalle kierrokselle.