Alastalon salissa on vetävä bisneskirja

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole kehuskella sillä, että olen lukenut Alastalon salissa -kirjan. Toivon lähinnä, että kirjoitukseni laskee rimaa tarttua kirjaan, joka osoittautui vastoin ennakkokäsityksiä mukaansatempaavaksi ja hersyvän hauskaksi. Ainakin minä olin täysin kirjasta levitetyn mystismahdottoman mielikuvan manipuloima. Uskoin, että kirjan lukeminen on ihan tekemätön paikka. Puuduttavaa jaarittelua jossain maalaispappilassa, jossa istuu runebergiläisiä poskipartaukkoja turisemassa esiaikaisia riimejä.

Kuinka väärässä olinkaan.

Oikean lukukulman Alastalon saliin avasi ystäväni Kai Seikku, joka antoi minulle kirjan syntymäpäivälahjaksi ja kehotti lähestymään kirjaa bisneskirjana. Tästä näkökulmasta aukeaakin huikea tarina, siitä miten laivaosuuskuntaa – sen aikaista startupia – kasataan.  Tarkoitus on rakentaa saaristolaiskylään, ilmeisesti johonkin Kustavin seutuville, yhtä iso laiva kuin millä kaupunkilaiset Turussa tai Raumalla kerskailevat: kylän ensimmäinen kolmimastoinen parkki. Tähän mennessä kyläläiset ovat laivakannassaan edenneet kaljaaseista kaksimastoisiin prikeihin.  Mutta isommat bisnekset ja suuremmat laivat välkkyvät kaikilla mielissä.  Atlantin aalloille pitäisi päästä, ehkäpä Brasiliaan asti hakemaan kahvikuormaa. Vaurautta edustavat vyötärönympärykset kasvavat retareilla (laivanvarustajilla ) ja rahavarat masseissa. Rahaa pannaan poikimaan isommat tienestit mielessä.

Alastalon salissa -kirjan henkilögallerian pääosassa ovat itse laivahankkeen puuhamies, kylän ”isoinen” Alastalon isäntä. Toinen tärkeä hahmo on kylän varsinainen heimopäällikkö ja rikkain mies Langholma. Ison osan saavat myös Alastalon kateellinen kilpailija ja nousukashenkinen Pukkila sekä rehellinen ja reilu kapteeni Härkäniemi, joka on hyväksynyt asemansa Alastalon adjutanttina. Lisäksi on sekalainen joukko miehiä: kapteeneita, sellaiseksi opiskelevia, talollisia ja talottomia, rikkaampia ja köyhempiä. Yhdistävä tekijä on merenkulun ympärillä pyörivä rahtibisnes.  Eletään Oolannin sodan aikojen jälkimaininkeja Venäjän vallan alla. Jostain Kustavin seuduilta laivat seilaavat Tukholmaan, Lübeckiin ja Englannin Hulliin asti. Suomesta viedään ulkomaille (mitä kirjassa mainitaan) kalaa ja karjaa. Takaisin päin tuodaan viljaa, suolaa ja muuta tarpeellista. Suolasäkkien seassa muilutetaan kotimaahan sokeria, josta pitäisi maksaa kruunulle kovat verot. Ovat veijarit siis ihan salakuljettajiakin. Kirjan hauskimpia kohtia on muistelu, missä porukka juottaa tullimiehet umpihumalaan ja kun virkavalta on sammunut turvallisesti pöydän alle, sokerilasti siirretään pois laivasta.

Annetaan Alastalon itsensä esitellä hanke:

”Ei Itämerellä niin väliä ole seilaako siellä lumiauralla vai köliastialla, kuljun ylitse kulaa vaikka lyhteen tyvellä istuen, mutta kun pukspröötin edessä on meren silkaa pitemmälti, niin silloin kysytään, kenen köli kulkee, ja kenen lasti ajettuu koko suven Geflen ja Hullin välillä. Ei minun meininkini ole merellä sammaleen kasvattaminen pohjalautojen alle, vaan minun meininkini on kolme rahtia suvessa Itämereltä Hulliin…”

Ja tähän hankkeeseen, isomman ja nopeamman laivan rakentamiseen, Alastalo tarvitsee muutaman kymmenen osakasta mukaan.

Riskiä ja voimia jaetaan rakentamalla laivat yhdessä, kukin on mukana varallisuutensa mukaan. Osuus laivasta voi olla 1/8  tai 1/32. Ja voitot rahdatusta lastista sen mukaisesti. Samalla systeemi on keino jakaa riskiä. Jos laiva haaksirikkoutuu, tappiotakin syntyy retarille vain osuutensa suhteessa.

Alastalon salissa kertoo miten miehiä maanitellaan mukaan merkitsemään osuuksia, kuka kateuksissaan heittää kapuloita hankkeen rattaisiin ja kenen kuuluu saada olla kylän komeimman laivan varsinainen varustaja ja kapteeni. Kuka on mukana saadakseen myytyä metsänsä laivan puiksi. Kenellä olisi varaa merkitä iso osuus, mutta on niin saita, että hautoo rahoja sänkynsä alla rapistuvassa torpassaan.

Ennen kaikkea kirja kertoo, ettei mitään suurta synny, ellei hankkeella ole tavanomaista visionäärisempi ja palavahenkisempi puuhamies. Mutta hänkin tarvitsee tuekseen joukon ahkeraa ja osaavaa väkeä, joka on vielä valmis ottamaan riskiä ja sijoittamaan hankkeeseen. Tarinan voisi kirjoittaa uusiksi tähän päivään, vaikka Woltin ympärille.

Prikissä on kaksi mastoa, parkissa 3-5. Ja rahtitonneja huomattavasti enemmän.

Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllystä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä.

Kieltämättä tarina kirjassa etenee melko hissukseen, yksin piippua voidaan valita 60 sivun verran.  

Mutta piippuvaihtoehtoja puntaroidessa Härkäniemen tulee analysoitua koko salissa istuva mieskunta luonteenpiirteineen, millainen piippu kenenkin kouraan sopii ja miksi. Yhden hienoimmista piipuista hyllyssä Härkäniemi jättää suosiolla kylän mahtimiehelle, Langholmalle.

”… minun verkassorminen järkeni sanoo, että Ristimäen tuomarivainaan piippu on sopivassa suussa, kun se on Langolholman Eframin suussa. Efram Langholma on leukansa painolta ja katsantonsa vaa`alta ja muulta selänsuoristukselta ja käsivarren kuljetukselta semmoinen mies, että komeus komeankin piipun viljelemisessä on miehen komeutta eikä piipun komeutta, ja että julkisuus miehen naamassa ja rintapielen juhlallisessa on vielä julkisempi kuin julkisenkin piipun ruumava kaarto ja kiiltävänkin silkkimustan arvokas totisuus.”

Nousukasmaisen Pukkilan, joka varojensa äärirajoilla pyrkii elämään ulospäin komeaa elämää, Härkäniemi tylyttää piipun valinnan kautta näin:

”Minua harmittaa, kun ei miehellä ole ajatuksenselkoa toimissansa, enkä minä muissakaan asioissa ja paremmissa miehenasioissa osaa uskoa semmoiseen mieheen, joka piipunkin vaalissa näkee nopeasti helyt, mutta jättää katsomatta itse piipun. Koskas on Pukkila esimerkiksi ymmärtänyt ottaa ja koetella tältä hyllyltä tätä Hullin piippua, joka on kädessäni, ja joka kieltämättä on piippuna paras Alastalon hyllyllä? Ei kertakaan. ”-­­­ ­­­- ” Pukkila ei olisi Pukkila, jos hän ottaisi kelpaavamman silloin, kun on koreampi silmissä. ”

”Krookla pelastaa itselleen rommilasin melkein sekoittamattomana”

Totipöydän ympärillä pyöritään niin ikään kymmeniä ja kymmeniä sivuja tarkassa marssijärjestyksessä. Kuka tohtii mennä ensin ja kenen vuoro on myöhemmin.  Tässäkin piirretään pirullisen hauska kuva ihmisten eroista. Pöydässä on valmiiksi kaadettuja laseja noin puolillaan kuumaa vettä, johon kukanenkin voi itse sekoittaa sopivan määrän rommia tai konjakkia sekä sokeria. Rommi ja etenkin ilmaiseksi tarjottu sellainen maistuu kapteeneille. Jotta lasiin mahtuisi enemmän rommia, ovelin kaataa ylimääräisiä vesiä naapurin lasiin ja loppujen lopuksi viimeiseksi nokkimisvuorossa jääneellä onkin edessään täysi lasi kuumaa vettä, johon ei mahdu rommia sekaan edes väriksi.  

”Ei miehen housuja muut ylemmäksi nostele kuin mies itse! arveli Krookla ja tyhjensi lähimmästä lasista puolet viereiseen: tottamaar tynnyristä sotkut tyhjennetään, kun lahnaa sijaan suolataan! tuumi hän. Kahmalon täysi vielä sokeria sekaan, niin sai helpata lasitulppaa ja ruveta pulputtelemaan karvasta joukkoon. Se juuri rommin hänelle paremmaksi aineeksi tekikin, että sen näki, kun se värjäsi veden, joka lirauksen vuodattamalta tummankarvaisemmaksi, niin että karmasi kielenpintaa jo etukäteen, ennen kuin maistoikaan. Pukkilakin viitsii lirputella tuossa vieressä konjakkikarahvia (huom. nousukasmainen valinta) pleikeiltänsä kädessään, vaikka on täysi mies ja pitäisi olla suussa sama maun parkki kuin minullakin. Krookla hörppäsi hyvän siemauksen täydeksi kaadetusti lasistaan maistiaisiksi, oliko sopivan vahvuista: oli karahvikin vielä kädessä, niin sopi lisätä ainetta, ettei tyhjin lasein lähtenyt kävelemään paikallensa.”

Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu sen enempää kuin muissakaan.

Volter Kilpi heittäytyy ironiseksi kuudennen luvun kuvauksessa. Kyllä jokaisessa luvussa tapahtuu paljon, mutta tapahtumat ovat lähinnä fundeeraamista. Silti suuri osansa on piikikkäällä sanavaihdolla, jota nykykielellä alatyylisesti voisi kutsua reippaaksi miesten keskeiseksi vittuiluksi. Kaveria haastetaan sanan säilällä. Jos siihen ei pysty vastaamaan, saa maineeseensa pahan loven.

Ja kovia puhumaan nämä partaturrit ovatkin. Tarinaa tulee, kun leuat on saatu lämmiteltyä ja välillä leukasaranoita voideltu totilasillisilla, jonka jälkeen jutut lähtevät taas suorastaan laukalle.

Kirja kyllä panee nykylukijan koetukselle. Sanasto on elävää ja minullekin ammattimaisena sanankäyttäjänä tuli vastaan monia sanoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Lieko Kilpi niitä itse keksinyt tai paremminkin luonut. Sanasto on aivan mahtavaa, suorastaan hykerryttävää.

Täytyy vain ihmetellä Kilven kielellistä nerokkuutta. Luulen, että jos Kilveltä olisi kysytty mistä sanasto on peräisin, niin vastaus olisi ollut: ”Niitä vain tulee.”  (Varmaan joku onkin kysynyt, mutta en ryhtynyt perehtymään kirjaa koskevaan tutkimusaineistoon. Kunhan nyt kerron mitä itse siitä tuumin.)

Kirjoitetun kielensä puolesta Alastalon salissa -kirjaa on vaikea sijoittaa aikaan. Kielen tyyli on ajatonta. Vanhahtavaa toki, mutta se ei minusta leimallisesti edusta mitään aikakautta, saatikka vuosikymmentä. Kirja on julkaistu 1933, mutta se voisi olla kirjoitettu myös tänään. Jos joku osaisi.

Mutta ne vaikeat sanat.

Lauseyhteydestä sanojen merkityksen onnistuu useimmiten päättelemään, mutta jonkinlaisesta entisaikojen merenkulun termistön tuntemisesta on apua. Samoin kuin länsisuomalaisten murresanojen. Esimerkiksi sana puksprööti minun piti tarkistaa netistä. Se tarkoittaa laivan keulamastoa.

Kiiruhda hitaasti

Alastalon salia ei voi lukea nopeasti. Sitä pitää makustella ja hyväksyä, että kirja ottaa aikansa. Välillä, tai aika usein, olen nukahtanut kirja kädessäni. Sekin kuuluu asiaan. Vaikeaa kuitenkin on, jos kirja tippuu lattialle, sillä sen verran samankaltaista tarinaa on tarjolla, että oikean kohdan löytäminen kirjanmerkin hukkuessa voi viedä hetken.

Kirja koostuu kahdesta osasta ja lukemista riittää lähemmäs 850 sivua. Mutta hyvän kirjan tapaan alkaa henkilöhahmoihin mieltyä siinä määrin, ettei toivoisi kirjan loppuvan. Tarina kertoo vain muutaman tunnin heidän elämästään. Vaikka toki takautumina käydään läpi useampia vuosikymmeniä tapahtumia, olisi ollut hauska lukea myös, mitä jatkossa tapahtuu. Saatiinko laiva lopulta rakennettua ja kuka sen ruoriin päätyi?

Viimeiselle sivulle päästyäni avasin ensimmäisen sivun uudestaan. Olisi tehnyt melkein mieli ryhtyä lukemaan kirjaa uudestaan, sillä nyt kun henkilöt ja motiivit olivat tutumpia, kirja avautui uudella tavalla. Ja varmasti kirjan uudestaan luenkin. Sillä kun siinä ei varsinaisesti tapahdu paljoa, niin on samantekevää, vaikka tietää loppuratkaisun.  Mutta onnistuuko Alastalo saamaan parkkinsa osuudet merkittyä? Toteutuuko hanke? Tämä jääköön paljastamatta. Muuta juonta, kun kirjassa ei varsinaisesti ole.

2 kommenttia artikkeliin ”Alastalon salissa on vetävä bisneskirja

  1. Mahtavaa tarinointia. Olipas kiva seurata tarinan edistymistä. Tuntui kuin olisin ollut itsekin pöydän ääressä totimuki edessä rommin aromin leijailessa sieraimiin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s