How to disinfect fishing gear in Iceland?

 

I visited Iceland for a short fishing trip last autumn. As it was pretty hard to find clear information how the disinfection process is done in Iceland, I decided to take some photos and put them here.

To sum up. Everything is very easy. I would not bother doing the thing at home with local vet. Besides you never know if the stamps you get are valid, put you certainly will pay for it at home also. (If you choose to do that you can print the form from web.

 

Before trip

Do not take unnecessary extra rods or reels with you. You will pay for each. Pack your waders and other stuff, so that they are easily reachable and you can also pack them back wet.

Things you need to disinfect are boots, waders, rods, nets, reels, lines – at least. I advise to take new flies or buy them at Reykjavik, because the patterns and sizes are anyway different from the ones you use in Norways big rivers…

 

Arriving Keflavik: do like this.

IMG_2159
Before the customs, turn left towards red line.
IMG_2158
You will see this machine.

 

IMG_2157
Press Disinfection button.

 

IMG_2149
Service person comes and gives you a form. Fill in what you have.

 

IMG_2148
Your gear is moved to disinfection room and personal start to work with them.

 

IMG_2156
Operation takes about 15 minutes so you can read a book or plan what you are going to buy from the tax free after the customs. (Yes it is possible and recommendable).

 

 

The miracle happens behind the closed door.

 

IMG_2161
When your gear is ready, you pack them and you are taken to payment point, which is same as Parking Cashier.

 

IMG_2163
And this is what you pay. For basic set waders, boots, reel and rod (1-5 pcs) 4900 ISK and extra rod 300 (ISK) . Thats about rough 43 €.

 

And remember: (Well it is not my line, but I dare to copy it here, because if you are going to Iceland, this might appear to your mind…)

”Throw any guilty conscience away. Salmon fishing is a limited resource and therefore it is and it has to be expensive.” You have paid it, you´ll survive, enjoy it!”

Tight lines!

IMG_2370
East Ranga delivers.

Kansainväliset kalastuslupa-arpajaiset alkavat. Ja voittaja on…

Pääkuva: Juuso Syrjä.

Luvanmyynnin alkua odottaessa on paras pitää kynttilänsä vakan alla ja ottaa rauhoittavia.

Faktat pöytään. Kalastajien määrä lisääntyy, mutta kalapaikkojen ei. Etenkin kun puhutaan lohenkalastuksesta. Naheista lupakiintiöstä kisaa yhä isompi ihmismäärä.

Ja siinä määrässä on yhä enemmän myös omia kavereita. Joista jokainen on myös potentiaalinen kilpailija lupa-arpajaisissa.

Siksi tulevan kalakauden suunnittelusta tuleekin hieman salamyhkäistä kyräilyä. Kun kaksi kalamiestä kohtaa käydään keskustelu näin.

”Mihinkäs tuota, meinaat?”

”Hööm mööm njöö.”

”Sitä sitä ja samaa.”

”Niin, Pohjanmaan jokiin on kuulemma noussu hyvin lohia.”

”Joo niin mäkin oon kuullu, pitääpä varmaan harkita sitä suuntaa. Eivätpä muut tiedä, heh heh.”

”Heh heh, vinks vinks.”

 

IMG_3739

Tiedoksi niille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet, luvat monille parhaille lohijoille tulevat myyntiin etukäteen ilmoitettuna aikana, vaikkapa 1.3. klo 18. Sillä sekunnin lyömällä serverit tukkeutuvat, kun tuhatpäinen kalastajajoukko alkaa samanaikaisesti hamuta lupia itselleen. Viidessätoista minuutissa kaikki on ohi. Luvat kesäkuusta elokuun loppuun on myyty. Pölyn laskeutuessa itse kukin katsoo, mitä sai hankittua.

 

Screenshot 2018-03-02 09.21.39
Näkymä Lakselvin ”Pekka-Sonen” varaustilanteesta 15 minuuttia myynnin alettua.

 

Voi ihan aiheesta sanoa, että vaikeinta lohen saamisessa on saada lupa lohijoelle hyvään aikaan ja hyvälle alueelle.

Seuraavaksi vaikeinta on saada luvat kaverin kanssa samalle kalastusalueelle. Jos nimittäin se ei onnistu, niin luvassa on koko lailla paljon autoilua pitkin jokivartta päivän aikana, kun kalapaikat voivat olla levällään 50 kilometrin alueella.

 

Luvat vähenevät nettikaupan sivulta kuin ämpärit Motonetin avajaisissa.

Systeemi on mätä. Lisäksi se kaatuu.

Netissä tapahtuva luvanmyynti on tietysti demokraattisempi ja siinä mielessä fiksumpi tapa, ettei tarvitse ajaa Jäämeren rannalle asti toteamaan, että jäi ilman lupia.

Mutta on se aika stressaava kokemus. Jossa voi mokata monella tavalla, jos ei ole tarkkana. Esimerkiksi luulla, että myynti alkaa Suomen aikaa, kun se alkaa Norjan aikaa. Ostoprosessin pitää olla päivän selvä ja jos luottokortti on hukassa, salasanat kadoksissa tai söhläät nettikaupan sivulta ulos kesken ostamisen, peli on menetetty. Luvat vähenevät nettikaupan sivulta kuin ämpärit Motonetin avajaisissa.

Lisäksi on aivan tavallista, että järjestelmä yksinkertaisesti ei kestä kalamiesten samanaikaista hyökkäystä.

 

IMG_3738.png

 

Monelle tämä on liikaa. Ja monipäiselle seurueelle etenkin. Jos Lakselvin kolmosalueelle on myynnissä yhdelle päivälle kuusi lupaa ja niitä kärkkyy melko monta kuusihenkistä porukkaa ympäri maailmaa, niin kohta puolin alkaa olla parempi strategia koittaa onneaan Eurojackpotissa, jotta pääsisi sitten vaikka kovalla rahalla Yokangalle.

Silti Lakselva, Alta- ja Reisa-joki ovat melkeinpä ainoita Norjan jokia, joihin kuka tahansa voi saada hyvällä tuurilla luvan tavalliselle ihmiselle mahdolliseen hintaan. Altalla mahdollisuudet ovat heikoimmat: tuhatta (maksullista 50 euron ) hakemusta kohti myydään ulkopaikkakuntalaisille vuodessa noin 75 lupaa (silti kaverini onnistui ja pääsin siivellä kalaan, toivo elää joka vuosi…).

Altalla kalastuslupien arvonta ja myynti paikallisille on viihdearvoltaan paikkakunnan tärkein vuosittainen yleisötapahtuma, jota voi seurata jopa suorana lähetyksenä.

Screenshot 2018-03-02 17.49.43

Reisalla lupakäytäntö taas on niin sekava, että lupien ostaminen on jo siksi vaikeaa. Lakselvilla on taas liian kova maine ja liikaa halukkaita. Siksi yhä useammalle porukalle alkaa olla ainoa mahdollisuus päästä kalaan, hankkia luvat jostain yksityiseltä pätkältä kovaan hintaan, jos sellaisia sattuu ylipäänsä olemaan vapaana. Tai tutustua vuosikausien ramppaamisen jälkeen johonkin maanomistajaan, luoda häneen läheinen suhde ja saada korvamerkittyä sama viikko itselleen vuodesta toiseen. Suhteen ylläpito vaatii norjalaisen maanomistajan säännöllistä voitelua konjakilla (väh. VSOP)  ja vakumoidulla sisäfileellä sekä kalliin kalastusajan käyttöä kahvitteluun ja rupatteluun. Ovatpa jotkut jopa tehneet kalastuslupien eteen kunnostustöitä käytössä olleeseen mökkiinkin.

Silti kaikki voi päättyä siihen, että maanomistajaan pihaan kaartaa isompi Mersu, jonka omistaja lyö pöytään enemmän pätäkkää ja isomman sisäfileen.

Kun on löytänyt oman paikkansa,  on siis paras olla aika vaitonainen suunnitelmistaan, ettei ehdoin tahdoin heikennä mahdollisuuksiaan.

Ryysis lohijoilla on saanut monet ihan fiksutkin ihmiset ajattelemaan, että joku muukin laji kuin kalojen kuningas voisi olla saalistamisen arvoinen.

Minä kuulun heihin.

Olen jo muutama vuonna matkustanut Ruotsin tuntureille kalastamaa haukea, taimenta ja harjusta – helikopterilla.

IMG_1122

Tämä on eräälle hyvälle ystävälleni täysin ylivoimainen asia sulattaa. Päätään pyöritellen hän sanoo: ”Niin lähellä lohijokia. Ja sitten jotain haukea – ja vielä ahveniakin!”

Selitä nyt siinä sitten, että paikka on aika huikea ja siellä oleminen itsessään valtava kokemus. Ja jotkut ulkomaalaiset rahamiehet, jotka siellä käyvät, ovat sanoneet arvostavansa 55-senttisen harjuksen saamista lohihommia korkeammalle. Vastaa kuulemma sen mittainen harjus harvinaisuudessaan 18 kiloista lohta.

Tätä argumenttia on suurlohenkalastajalle turha edes tarjota, mutta yritän kääntää asennetta touhujani kohtaan positiivisemmaksi kertomalla, että tunturista palatessa käyn heittämässä pari päivää Torniojoella. Oli kuulemma itse Scott MacKenzie saanut samoilta paikoilta viime vuonna 14.5 kiloisen lohen.

”Niin. No ne on niitä Itämeren lohia”, komppaa toinen kalarasisti tilannetta. ”Semmosia lötköjä.”

Niinpä niin. Olen valmis kohtaamaan riskin. Ja onneksi lohta ei tarvitse enää tappaa ja syödä. Kuolisin varmaan elohopeamyrkytykseen 14.5-kiloisen Itämeren lohen jälkeen…

Hyvä näin mietin. Mitä useampi haluaa matkustaa Finnmarkin lohijoille, sitä paremmin riittää tunturissa tilaa.  Mutta miksihän juuri kalastamiseen on pesiytynyt paitsi armoton kilpailuhenkisyys ja saaliskateus, nykyään myös saalissuvaitsemattomuus. Jotain kalaa on hieno saada ja joku toinen on ihan paskaa. Aika paljonhan perhohommissa on kiinni siitä, että välineet ovat suhteutettu saaliin mukaan. Ymmärrän kyllä, että suurriistan metsästys on perinteinen äijäilyn mittari, mutta lohihommiin liittyy nykyään aika paljon negatiivista noin niin kuin harrastuskokemuksen kannalta: stressaava lupien hankinta, ryysis joella,  koko ajan kovenevat hinnat, mahdollisuus heittää tyhjää jokea tai mahdottomat kalakelit koko viikoksi. Ja jos jotain sattuu saamaan, niin kuvan postaaminen käynnistää someraivon väärästä kuvaustyylistä tai vapautustavasta.

Ison kalan saaminen vaatii yleensä myös vahvaa paikallistuntemusta eli uusien jokien bongailu ei mahdollisuuksia juuri paranna. Sitä varten on tietysti olemassa kalastusoppaita.  Itse tykkään sen verran katsella uusia kauniita maisemia, että kestän kehnomman kalantulonkin. Osaan toki pyytää tyhjää tutuillakin lohivesillä, mutta ei siitä sen enempää. Mutta on sinänsä harmi, jos ei koskaan lähde katsomaan uusia paikkoja vain sen takia, että odotukset sen ison suhteen ovat paljon epävarmemmat.

IMG_1630
Iso hauki on hieno saaliskala.

No jokainen kalastaa mitä haluaa ja mihin onnistuu luvat hankkimaan. Omalta osalta vuosi alkoi Altan arpajaisissa todennäköisyyksien mukaan vedetyllä tyhjällä arvalla. Lakselvin lottoon en osallistunut. Muutama lupa vakiomaisemiin yksityisten vesille Norjaan ja Ruotsiin on varattu. Mutta ei niistä sen enempää. Etsikää itse omat mansikkapaikkanne. Pohjanmaan jokiin on kuulemma luvassa hyvää lohen nousua…

 

 

 

Tourist go home!

Turistit ovat vähän kuin tuulimyllyjä. Ne ovat taloudelle hyödyllisiä, mutta kukaan ei halua niitä takapihalleen, ellei saa niistä suoraa rahallista hyötyä.

IMG_1493
Islannin suurimman vesiputouksen kuvaaminen on vakava paikka.

Tourist go home! Hassu otsikko matkailublogin jutulle. Sellainen lause vain pumpsahti mieleen, kun altistuin viikko takaperin Islanti-ilmiölle. Reykjavikista saa nimittäin hakemalla hakea aitoa matkailukokemusta, kun pääasiassa aasialainen massaturismi on täyttänyt jokaisen ravintolasalin ja villapaitakaupan. Maaseudun vesiputousten ja geysirien edustoista puhumattakaan. Toki aasialaisilla on aivan yhtä iso oikeus olla siellä kuin minullakin, mutta jotenkin tuntui oudolta. Eihän tämä ollut sitä mitä tulin etsimään, viikinkien perillisiä pörröisissä villapaidoissa reippaina ja hyväntuulisina sekä myöhemmin illalla baareissa meluisina mehukumarassa.

IMG_2182
Blogisti yrittää sulautua paikallisväestöön pukeutumalla Islanninvillapaitaan.

Turistien määrä on kasvanut Islannissa vuosikymmenessä 300 000 vuosittaisesta kävijästä noin 2,5 miljoonaan. Se on melko paljon se, ja jotta uusia mahtuu vielä enemmän, hotelleja rakennetaan koko ajan lisää. Reykjavikin sataman tuntumassa esimerkiksi louhitaan monttua parasta aikaa viiden tähden Marriott-hotellille. Se on hyvä, sillä toistaiseksi Reykjavikista löytyvät vasta viiden tähden hinnat.

IMG_2286
Uutta hotellia pukkaa. Takana nousukauden huumassa rakennettu kulttuuritalo Harpa, joka kieltämättä on aika hieno.

Turismi on Islannille tärkeää ja sitä siedetään. Työttömyys on Islannissa lähellä nollaa ja  homma pyörii Reykjavikissa, asukasluvultaan noin Tampereen kokoisessa kaupungissa, jo paljolti ulkomaalaisen työvoiman turvin. Tarjoilijaksi ravintolaan kelpaa jokainen, joka osaa käyttäytyä miellyttävästi, vaikka ei esimerkiksi osaisi avata viinipulloa katkaisematta korkkia. Tarinan vahvistavat todeksi paitsi toistuvat omat kokemukset, myös yhtä kaupungin parasta eli The Lobster House -ravintolaa pitävä suomalainen keittiömestari Jonni Turtiainen (jolla oli kyllä omassa ravintolassaan erinomainen päätarjoilija!). ”Kaikki haluavat olla kokkeja, kukaan ei halua tarjoilla. Vuoden tarjoiluhommien jälkeen siirrytään mukavampiin ja työajaltaan säntillisempiin myyntitöihin, vaikkapa hotellien myyntipalveluihin”, sanoo Jonni.

IMG_2253.jpg
Jonni Turtiainen, The Lobster House -ravintolan suomalainen isäntä.

Massaturismista huolimatta Islanti on vänkä paikka ja vahvasti suositeltava. Sitä paitsi aasialaiset näyttävät menevän nukkumaan aikaisin (tai ehkä jossain oli karaoke-baarikatu?) ja puolen yön jälkeen baareissa kuuluu ja raikaa enempi pohjoismainen kieli monine muunnoksineen.

Lapsuuden matkailumaisemaa etsimässä

Sinänsähän turismi on pienten paikkakuntien kehitykselle ja pisniksille hyvästä, mutta en voi sille mitään, että itse haen matkoilta pohjoiseen ja jäämeren rannoille rauhaa, puhdasta luontoa sekä naiivisti varmaan jotain alkuperäistä tunnelmaa, jonka muistan lapsuuteni lomamatkoilta Pohjois-Norjaan 1970-luvun alussa.

Turhaan.

old feel lohijoki norja.JPG
Kadotettu paratiisi.

Norjalaisessa pikkukylässäkin nykymatkailijaa palvelee todennäköisimmin turkkilaisten pitämä ravintola, koska paikallisia ei enää hotsita kääntää lättyä. Målselvafossenin kuuluisalla putouksella kuppilanpitäjät ovat Balkanilta, eivätkä edes yritä puhua norjaa. Kaikkia se ei tunnu häiritsevän, mutta minua joka olen opetellut sanakirjan kanssa tilaamaan lohisoppaa norjaksi asia ottaa pattiin. Minä haluaisin tilata keittoni lettipäiseltä itsekutomaansa villapaitaan pukeutuneelta sinisilmäiseltä norjalaisneitokaiselta. Etenkin kun soppa maksaa niin räävittömästi, siihen pitäisi ehdottomasti kuulua illuusio aidosta matkailukokemuksesta ja kaunis perinnehymy kaupan päälle.

Mutta tuota lapsuuteen liittyvää matkailun sielunmaisemaa on yhä vaikeampi löytää.  Ja jos ja kun Norwegian-lentoyhtiö alkaa suunnitelmiensa mukaan ensi vuonna lentää Boieng 787 Dreamlinerilla Tromssaan suoraan Kiinasta, mukana 300 kiinalaista per laaki ja takaisin päin lisäksi kontillinen savulohta, alkaa Tromssakin pian muistuttaa Reykjavikia turismin näkökulmasta. Kiinassa odottaa 300 miljoonaa ihmistä, joilla on riittävästi hynkkyä lentää toiselle puolelle palloa. Islanti-ilmiö leviää ja viinipullon korkit katkeilevat taitamattomien tarjoilijoiden käsissä entistä useammin. Repikää siitä.

Ne jyrää meitin

Turistit ovat vähän kuin tuulimyllyjä. Ne ovat taloudelle hyödyllisiä, mutta kukaan ei halua niitä takapihalleen, ellei saa niistä suoraa rahallista hyötyä.

Omalla takapihallani on yksi Helsingin suosituimmista turistirysistä eli Temppeliaukion kirkko. Kävelen joka aamu töihin turistitulvaa vastaan. Ominaista massaturismille tuntuu olevan, että massa ottaa tilan haltuunsa ja etenee ei-väistytä-asenteella tuli vastaan isoja miehiä, pieniä lapsia tai raskaana olevia äitejä lastenvaunuineen. Alkuasukkaan oikeudella en väistä minäkään. Antaa maailmankatsomusten otsalohkojen kolista yhteen.

Kiinassa odottaa 300 miljoonaa ihmistä, joilla on riittävästi hynkkyä lentää toiselle puolelle palloa. Repikää siitä.

Minulle on jäänyt epäselväksi kuinka paljon aasialainen massaturismi tuo rahaa töölöläisille, sillä kivijalkakauppoja näyttää Temppeliaukion kirkon lähellä hallitsevan useamman korttelin alueella kiinalainen mafia, joka myy kaikkea matkalaukuista meripihkaan. Kirkko on sentään alkanut veloittaa sisäänpääsystä.

kiinlaiset kirkol.jpeg
Tontti on valloitettu.

Juokaa Bordeaux-viinit, mutta säästäkää lohijoet

Lapin matkailussa myydään ristiriitaa: tyhjyyttä jatkuvasti kasvavalle joukolle.  Mitä enemmän turisteja, sen vähemmän tyhjyyttä. Lapissahan kyllä toistaiseksi riittää lääniä, mutta koska ryhmämatkalaiset eivät poistu bussista näköpiiriä kauemmaksi, jossain vaiheessa tyhjyys tulee tienvarsien taukopaikoilla täyteen.

Onneksi Suomen Lapissa on vielä paikkoja, joissa voi vaeltaa päivätolkulla törmäämättä muihin ihmisiin. Enkä muuten aio kertoa missä.

Toivon myös, että Norwegianin Norjaan jatkossa lennättämät kiinalaiset eivät kiinnostu lohen perhokalastuksesta laajemmissa määrin. Kalastusluvat lohijoille ovat jo nyt kortilla ja hinnat taivaissa. Siinä vaiheessa, kun aasialaiset kehittävät perhokalastuksesta samanlaisen statusharrastuksen kuin vaikkapa Bordeaux-viinien keräilystä, joudun toteamaan erään ystäväni sanoin: ”Pojat, me ollaan hävitty tää peli.”

Pyhällä Altan vedellä kastettu

 

Sanotaan, että kalamieheksi synnytään. Mutta onko kukaan ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että kalamieheksi voitaisiin myös kastaa?

Voidella lapsi kasteessa pyhällä lohijoen vedellä. Mikä upea teko! Todisteita ei ole lisääkö tällainen toimenpide suurlohien saamista, kun kastettava kasvaa isoksi, mutta eipä siitä ole osoitettu olevan haittaakaan. Paljon harrastetaan maailmassa henkistä huuhaata ja tehdään ihmisistä parempia syöttämällä heille kaikenlaista moskaa, mutta tällaisen täysin lisäaineettoman ja mitä luonnonmukaisimman voitelun nostaminen ristiäispäivän agendalle saattaa aiheuttaa hämmästyttävää eripuraa. En ymmärrä miksi, mutta kehotan silti kokeilemaan, kuinka oheinen keskustelu päättyisi teidän kodissanne.

 

”Tämä teidän vauva.”

”Niin isä.”

”Oletteko te ajatelleet jo ristiäisiä?”

”Eihän vauva ole syntynytkään vielä, ei me edes tiedetä onko se tyttö vai poika.”

”Niin niin, ei sen ole väliä, mutta tuo itse kastaminen.”

”Mitä kastamisesta?”, puuttuu puheeseen vävy, joka alkaa haistaa palaneen käryä appiukon tunkiessa nokkaansa väärälle reviirille.

”Oletteko ajatelleet kastevettä?”

”No eikös se ole ihan tavallista hanavettä?”, arvelee tytär.

”Niin yleensä. Mutta voisi se olla paljon hienompaakin.”

”Myykö kirkko jotain hienoa Genesaretin kastevettä?”, laskee vävy omasta mielestään hauskaa leikkiä.

”Ei. Tämä on vielä jotain paljon hienompaa.”

”Ja se on?”

IMG_6584

”Pyhää Alta-joen vettä. Norjasta.”

”Pyhää Alta-joen vettä?”, ihmettelee tytär.

”Niin. Mä toin sitä pullon, kun oltiin siellä kalassa. Maailman hienointa vettä. Siinä uivat maailman upeimmat lohet.”

”Eikös siitä ole aika kauan, kun sä olit siellä?”

”12 vuotta.”

”Öö ja se vesi?”, kysyy vävy.

Puhä alta pakastin.jpg
Pyhää Altan vettä ikuisessa jäässä. 

”Se on ollut pakkasessa siitä asti. Mun piti tehdä siitä jäitä viskikrogeihin, mutta sittemmin lopetin ryypiskelyn ja puoli litraa on jäljellä vielä. Sillä somasti piirtää pienokaisen otsalle lohen kuvan ja antaa nimeksi Toivo Lohi Vegard.”

”Hetkinen, hetkinen. Nyt tää menee ihan keulimiseksi. Toivo Lohi Vegard ja 12 vuotta pakasteessa ollutta kuravettä, ei jumalauta…”, kiehuu vävy.

”Varo sanojas poika. Se on maailman puhtainta ja hienointa pyhän Alta-joen vettä. Itte rehvastelet 12 vuotta vanhoilla viskeilläs, kyllä tämä on taatusti puhtaampaa tavaraa, kun se savunhajuinen tuliliemi, jolla itseäsi myrkytät.”

”Mikä ihmeen Vegard?”, kysyy tytär.

”On hyvä antaa norjalainen nimi. Siinä maassa on tulevaisuus. Kakssataa tonnia tulee öljyrahastosta tilille heti, kun pääsee sinne naimisiin.”

”Isä! Ei missään nimessä.”

”Ei tietenkään, jos se on tyttö. Silloin se voisi olla Anna Titti Senja. Senja on upea saari, jolla on lohijokia…”

”Ei vaan se vesi. Ja nimet. Saatanan kalahullu!”, menettää vävy malttinsa.

”No no, kunhan ehdotin. Käyttäkää sitten vaikka vantaalaista viemärivettä, jos se on teistä parempi. Kasvaa lapsesta rokastaja Vanhankaupungin koskelle. Sitäkö te haluatte?”

”No niin, juodaas vähän kahvia ja rauhoitutaan kaikki”, yrittää tytär.

”Tuota…”

”Niin isä?”

”Oletteko ajatelleet ristiäispappia? Vanha kalakaverini Kojamon Jussi Turusta voisi…”

”Ei isä. Ei voi.”

”Eipä tietenkään. Eikä se ole edes pappi, vaan suntio, mutta eihän toi sun mieheskään kuulu kirkkoon, että mitä väliä silläkään olis. Kunhan tässä yritän lapselle elämän edellytyksiä rakentaa.”

”Kyllä sillä on ihan hyvä elämä edessä…”

”Entäs kummit?”

”No mun paras kaveri Emppu…”

”Kyllä kyllä, tiedä mitä niistä filosofeista tulee. Kykenevätkö lasta elättämään, jos sinä ja tää sun miehes jäätte rekan alle. Mutta mulla olis pari hyvin toimeentulevaa norjalaista kalakaveria, esim yks Liverpoolin ex-futari, joka omistaa lohijoen pätkää. Siinä sitä olis ikkuna auki tulevaisuuteen…”

Huom! Tämä tarina ei perustu omakohtaisiin kokemuksiin, mutta siinä on kieltämättä maalailtu mahdollisia tulevaisuusskenaarioita 15 vuoden päähän. Toivon, että oikeassa elämässä nuoret ovat silloin kypsempiä ymmärtämään elämän realiteetteja ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Sillä tärkeintähän elämässä on lohen perhokalastus. Eikä sekään ole kovin tärkeää.

Kalaopas ja nuo isot lapset kurahousuissaan

Miksi Ari on pahalla mielellä? Saiko Vesa enemmän kalaa?

Älä ole nyrpeä Antti, vaikka hävisit arvonnan ja Marko saa heittää ensimmäisenä parhaan kalapaikan. Jokainen pääsee hyville kalastuspaikoille yhtä monta kertaa.

Kyllä näitä hyviä ottiperhoja riittää kaikille Teemu, ei tarvitse kinastella. Rauno! Onko vyö tarpeeksi kireällä, jos kahlaat liian syvälle ja housut hörppäävät vettä?  

 

Innosta, kannusta, hoputa, maanittele, uhkaile, palkitse. On kyseessä kurahousujen pukeminen päiväkotilapsille, tai joenrantaa kurahousuissa konkoilevien isojen kalamiesten paimentaminen, samat metodit käyvät molempiin. Siksi Orklan Aunan Lodgen Piet Behrend ja Krister Hoel menevät suoraan huippukastiin oppaiden joukossa. Molemmat työskentelevät pitkät talvikuukaudet lastentarhanopettajina.

Screenshot 2017-06-21 16.29.38
Hyvä heitto, nyökkää Piet.

Oppaan tärkeimpänä tehtävänä on pitää asiakkaidensa, eli kalamiesten, mieliala positiivisena ja olo virkeänä. Oli keli mikä hyvänsä ja viimeisestä kalahavainnosta viikko, Krister kehottaa kirkkain silmin sinua pommittamaan joen parasta niskaa kellon ympäri, koska ”milloin tahansa voi iskeä”. Ja sinähän pommitat.

IMG_4729.jpg
Pikku Kakkosen bussi lähdössä jokivarteen. Kuskina Krister.

Antti olet hyvä

Kalastaja tulee reissuun korkein toivein ja jalokalan kuva silmissä: kohta saadaan punalihaista! Jos kalapaikka on tuttu, manööverit ja perhot on mietitty moneen kertaan etukäteen ja kalatkin väsytelty unissa valmiiksi. Kun kauan kaivattu kalastus vihdoin alkaa, jännitys on huipussaan. Kädet täristen kalamies sitoo perhon perukkeensa päähän ja astelee poolille. Ensimmäinen heitto, toinen heitto. Sinne siima oikenee ja perho pyörähtää kohta houkuttelevasti lohen kuonon edessä.

Ei vielä tässä kala iske, mutta kahden askeleen päässä on paikka, josta heittäessä pitäisi kolista. Nyt!

Mutta kun ei kolise.

Kolisee päässä ja kalastajan mieli mustuu, lumous on haihtunut. Enkö saakaan kalaa? Mitä teen väärin? Miksi tuo viereinen kaveri saa kalaa, vaikka heitän perhoa nätimmin?

Taas tarvitaan oppaan taitoja. Onkimiehen innostus ja itseluottamus on palautettava.  ”Tärkeintä on, että perho on vedessä”, sanoo opas ja jatkaa: ”Sillä eiväthän lohet rantakiville hypi Antti, eiväthän? Käyt sieltä hakemassa sen kalan seuraavalla heittovuorollasi ja sitten otetaan kohta pikku naukut lohen kunniaksi.”

Rohkaisu, innostaminen ja palkitseminen. Tuloksenteon kaava.

Niin lähtee Antti uudelle heittovuorolle täynnä uskoa itseensä ja jos hän on onnekas, kohta otetaan poseerauskuvia lohesta, jaetaan yläläpsyjä ja ollaan aika polleita omista kalastustaidoista.

IMG_0908
Onnen täyttymys.

 

Rinta rottingilla kohti uusia pettymyksiä

Useimmiten näin ei kuitenkaan käy, vaan oppaan tehtävänä on potkia Antti ja koko joukko eteenpäin kohtia uusia pettymyksiä. Jossain vaiheessa ja riittävän ahkeroinnin jälkeen pettymys muuttuu iloksi, kun lohi iskee. Mutta jotta se onnistuisi, jokaiselle poolille pitää saapua voitontahtoisena ja kalansaantiin uskoen.

Siksi opas sanoo: ”Seuraavaksi meillä on TOSI hyvä pooli. Tästä on saatu isoimmat kalat. Viime vuonna tuon kiven huopeesta tuli 18-kiloinen. Eikä tässä ole tällä kaudella kalastanut vielä kukaan. Nyt pitää kalastaa tosi tarkasti!”

Ja niin kalamies syttyy taas liekkiin, adrenaliini kohisee suonissa ja hän kalastaa poolin tosi tarkasti. Vaikka kalaa ei tulisikaan, mieli on hyvä, kun tietää yrittäneensä kaikkensa ja tehneensä asiat suht´koht mallikkaasti. Opas muistaa kehua jokaisen onnistuneen heiton jälkeen ja tiedät, ettei vika ole sinun, vaikka kala ei iskekään.

IMG_0241.jpg
Tämä mies on liikkeellä vahvalla asenteella.

Tsemppiskerho iskee jälleen

Kun päivä muuttuu illaksi ja ilma kylmenee, alkaa väsymys pikkuhiljaa hiipiä kalamiehen mieleen ja paidan alle. Oppaan on kyettävä lukemaan vilu ja verensokerin lasku ennalta, ettei kurahousuväki ala kiukutella syyttä suotta. Mököttävää kalamiestä joutuu kiskomaan jokivarressa perässään kuin kivirekeä. On siis aika pitää tauko, tehdä tulet, keittää nokipannukahvit ja syödä vähän eväitä. Lämpimän juoman ja hengennostatustauon jälkeen kalamiehet ryntäävät taas täynnä virtaa virpomaan vapojansa.

IMG_0284.jpg
Pienet tulistelut ja takaisin uusin voimin tulvivalle joelle.

Kylmenevä ilta ja viileässä vedessä kahlaaminen saavat oppaan muistuttamaan ikääntyviä kalastajia myös yhdestä tärkeimmästä asiasta. ”Onhan kaikilla tarpeeksi lämmintä päällä? Juhallakin kun on se eturauhanen reistaillut, niin ei auta palelluttaa paikkoja. Eiväthän vain kahluuhousut vuoda?

Kun ilta alkaa kääntyä yöksi, kalastajan mielessä alkaa olla päällimmäisenä sauna ja lämmin ateria. Vaan vielä ei voi luovuttaa, sillä iltahämärän hetki on se paras. Valo muuttuu ja isoimmat kalat uskaltautuvat liikkeelle. ”Ne voivat tulla ihan siihen jalkoihisi, joten kahlaa varovasti äläkä läiskyttele vettä turhaan siimallasi”, muistuttaa opas.

Niin on kalamies taas viritetty jännittyneeksi kuin viulun kieli. Iske, iske, iske. Ei tänne nukkumaan olla tultu.

IMG_0302
Piet! Mitä tällä saa?

Opas valitsee välillä kalamiehelle uuden perhon, se tuo taas uutta uskoa. ”Iso Sunray Shadow toimii illalla aina.” Opas huomaa vedenpinnan nousseen.  ”Jospa laitettaisiin vähän nopeammin uppoava siima.” Opas katselee kalastajan epätoivoista yritystä pujottaa ohut siima läpi koukun pienestä silmukasta. ”Eikö herrasmies näe enää kunnolla sitoa perhoa yön hämärässä?”  Ei hätää opas sitoo sen puolestasi.”  Jos kahluureitti vaikuttaa liian haastavalta opas rohkaisee, haastaa ja vetoaa miehisyyteen: ”Viime viikolla tästä kahlasi 90-vuotias entinen Royal Air Forcen lentäjä. Sinä olet vielä 40 vuotta nuorempi. Sinne vaan.”

Niin tsemppisryhmä painaa kesäyössä lohipoolilta toiselle.

Ja ennemmin tai myöhemmin se kala vihdoin iskee.

 

Opas rauhoittelee kalamiestä väsytyksen aikana ja haavii hänelle lopulta nätin lohen. Se mitataan, kuvataan, ehkä jopa punnitaan. Ja lopuksi vastuuntuntoinen kalamies vapauttaa sen.  Sitten on pienen juhlan aika. Jos kyseessä on ennätyskala, on ison juhlan aika.

Opas saa ansaitsemansa kehut ja kalamies päättää mielessään olla reissun lopuksi kitsastelematta tipissä, vaikka oli aluksi ajatellut antaa sitä vähän alakanttiin, kun on niin kallis reissu muutenkin. Sitä paitsi osataanhan tässä itsekin ilman oppaan neuvoja, mutta kun tulevat paketin mukana, niin hullu jättäisi käyttämättä…

Katsokaa. Näkkileipää!

Myönnän. Syyllistyn halpahintaiseen klikkien kalasteluun tuolla otsikolla ja kuvalla, mutta kun asiana on näkkileipä se ei monia kiinnosta. Vaikka pitäisi.

Nimittäin Ylhäisten leipä on back.

Ja se on minun ansiotani.

 

Oivon paluu

Screenshot 2017-06-18 11.51.05.png

Olen paljon vaikutusvaltaisempi blogisti kuin luulinkaan. Kirjoitin vain kaksi kuukautta sitten, kuinka suuri vääryys on, että Ylhäisten leipä on poistunut markkinoilta. Liian hyvänä ja kovana pullamössösukupolven syötäväksi.

Huutoni kuultiin.  Näkkileipätehtaan remontti vietiin pikavauhtia maaliin. Ja nyt Ylhäisten leipä on takaisin. Ainakin K-Kaupan hyllyllä. Oivolla oli toivoa sittenkin. Toivon meinasivat heittää lähinnä Ylhäisten ystävät, joille kaksi vuotta oli pitkä aika odotella leivän paluuta.

 

IMG_1285
Leipäpaketti K-Kaupan hyllyssä. Pienempi kuin ennen, mutta tyylikkäämpi.

Koska blogini on riippumaton, eikä Lantmännenin näkkileipätirehtööri Panu Vuorimaa ole lähettänyt blogistille tuotenäytteitä, teen nyt riippumattoman makutestin K-Kaupasta ostamallani pakkauksella. Onko Ylhäisten leivässä muuttunut muu kuin pakkauksen ulkonäkö? Uuteen pakkaukseen on palautettu vanha arvokas ulkoasu ja hyvä niin.

 

Miltä maistuu?

Vertailukohtana  makutestissä eivät valitettavasti ole kuin vanhat muistot, mutta näillä mennään, mitä makumuistiin on vuosien varrella tarttunut.

Uusi leipä on leikattu valmiiksi särmiksi paloiksi, vanhassa oli hienoa levyn iso koko, josta sai murtaa leivän niin kuin halusi (aina näyttävät mielestäni olleen asiat ennen paremmin, hmmm…) Onko leipä ihan yhtä kovaa? En ole varma. Tuntuu kuin se murtuisi aiempaa helpommin. Ainakin joitain vuosia sitten taikinassa oli taatusti enemmän sitkoa.

IMG_0121.jpg
Standardikokoinen pala.

Maku on hapan, kuten juureen tehdyn leivän pitää ollakin. Olisiko ollut vahvempi ennen? Ehkä oli enemmän rukiista makua. En muista, mutta hyvää on tämäkin. Jään kaipaamaan aiemmin myynnissä ollutta kuminalla maustettua versioita. Ja leivän kovuutta. Hampaat ovat ihmisillä paremmassa kunnossa kuin ennen, ei ole mitään syytä miksi näkkileivän pitäisi olla pehmeämpää. Nuorison skaalalla annan uudelle Ylhäisten leivälle arvosanaksi 3,5/5.

(Kuka muuten toisi markkinoille aidon armeijan vanikan, sen sitkeyttä kaipaan, enkä ole siviilimarkkinoilla vastaavaan tuotteeseen koskaan törmännyt. Pidin myös pataljoona-keitosta, mutta saatan olla perversseine makumieltymyksineni melko yksin näillä turhuuden ja jänskän tuontiruuan markkinoilla…)

Näkkileipäpaketti tyhjenee melkein yhdeltä seisomalta. Osan syön pelkän voin (oikeaa, eikä mitään kevytlevitettä, joka ei pysy edes veitsen päällä…) kera ja osaan höylään lisäksi päälle paksuja siivuja Jarlsberg-juustoa. Hyvää on.

Käyn hakemassa lähikaupasta hyllyssä olevat loput kolme pakettia ja pakkaan ne mukaan Norjaan suuntautuvalle kalareissulle. Siellähän ei näkkileipää tunneta, vaikka muuten hyvä maa onkin.

Kun lohta ei heti tule eväsleipien päällysteeksi asti, lastaan leipäni Norwegia-juustolla ja Gilde-salamilla. Sitten käärin vastakkain asetut leipäpalat folioon ja pakkaan ne reppuun. Illalla keitän nokipannukahvit nuotiolla. Kaadan kahvia kuksaan ja kaivan foliopakettini esiin. Leivät ovat pehmentyneet juuri sopivasti ja muuttuneet rapeasta mukavan sitkeäksi purtavaksi.  Kuksa toiseen käteen, leipä toiseen käteen ja katse lohijoelle. Tämän parempaa kattausta en hevin keksi.

IMG_0263.jpg
Tähän kuvan sopisi lisäksi kraavilohella päällystetty Ylhäisten leipäpala.

 

Kotikokki kehittää: Ylhäisellä leivitettyä turskan seläkettä

Kotiin palattua täytyy kokeilla repun pohjalle murskautuneiden leipien innoittamana ihan omasta päästä keksittyä reseptiä (joka nyt ei tosin ole suurta ponnistusta vaativa, mutta kertoo fanituksen asteesta). Jauhan Bamixilla Ylhäisten leipää pieniksi murusiksi ja leivitän muruilla turskan seläkkeet (huom. ennen kuin joku vääräleuka vääntää asiasta vitsin todettakoon, että turska on norjasta, mutta ei norjalaiselta lohijoelta…) Toimii. Päälle ei tarvita kuin vähän sitruunaa ja se on siinä. Jos murustamisen hoitaisi puukolla tai vaikka karatella, samaa ruokalajia voisi kokeilla hyvin leiritulillakin vaikkapa ahvenen tai harjuksen kanssa. (Vaelluskokeille vinkiksi Arlan kirkastettu voi. Säilyy lämpimässä avattunakin kuukauden päivät ja kestää kovaa kuumuutta paistamisessa.)

ylhäisten leivtetty turska.jpeg
Ylhäisten leivällä leivitettyjä turskan seläkkeitä. Voi vetää. Etenkin kun voissa paistaa.

 

Summa summarum. Mitä eväspuoleen tulee, perusturvallisuus loppukesän reissuille on taas taattu, kun Ylhäisten leipä on takaisin. Jos vain vielä onnistuisi onkimaan lohta leivän päälle…

 

 

 

Oivo: Liian hyvää myytäväksi.

 

Tiedättekö mikä on Oivo? Se on lajinsa paras tuote, joka on vedetty markkinoilta, koska sitä myydään kuulemma liian vähän.

Näin asian määrittelee loistava kirja nimeltä Elimäen tarkoitus.

Ylhäisten leipä on Oivo. Ja se taas selittää tämän julkaisun pääkuvan: lautasellisen graavilohta. Ilman Oivoa on orpo olo.

Screenshot 2017-04-11 16.03.01

Minulle Ylhäisten leipä tai näkkileipä oli kala ja eräretkien perusherkku, jonka päällä graavilohi siivu maistui taivaalliselta.

Oikeastaan Ylhäisten leipä on jopa kaksinkertainen Oivo, sillä ennen sitä myytiin myös kovempana, pyöreänä kiekkona, kuminalla tai ilman. Maku oli lähimpänä armeijan vanikkaa, josta sitten ilmeisesti tykkää tai ei.

 

IMG_6761
Näillä mennään kun ei Oivoa ole.

Vaan eipä maistu enää, sillä Vaasan leipä tai nykyisemmin Lantmännen teki Ylhäiselle Oivot. Tuote häipyi toissa vuonna markkinoilta kaikessa hiljaisuudessa ja viime vuotinen kalareissu tehtiin jo Leksandin jälkiuuninäkkärin voimin.

Oivotus harmitti minua niin paljon että pariin otteeseen tivasin Vaasanin eli  Lantmännenin näkkileipäpomo Panu Vuorimaalta selityksiä ratkaisuun. Syyt olivat kuulemma tuotannollistaloudellisia ja liittyivät näkkileipätehtaan uusimiseen. Kerran Panu palasi asiaan ja nostatti toivoa, että kohta saadaan Oivo takaisin. Sittemmin on ollut hiljaisempaa ja nyttemmin olen heittänyt toivon. Nykysuomalaisten (tekisi mieleni sanoa pullamössösukupolven, mutta en sano) hampaat eivät ilmeisesti enää kestä kovan leivän syömistä. Äitini katkaisi eläkeikäisenä hampaansa Ylhäisten leipään, mutta ei valittanut. Harmitteli vaan ettei pystynyt enää leipää syömään.

Kukahan opettaisi hipsterit syömään kunnon näkkileipää? Tietysti sitä pitäisi ensin olla saatavilla.

Ylhäisten leipä löytyy yhä Vaasanin nettisivuilta, jotta sanoisin että toivossa on hyvä elää, mutta ilman Oivoa vaikeampi.

Ja loppukevennyksenä vielä pari poimintaa Elimäen koko tarkoitus -kirjasta. Ostakaa. Ette kadu.

 

IMG_9264

IMG_9265

IMG_9266

IMG_9269.jpg

SILJA HIIDENHEIMO – ELIMÄEN KOKO TARKOITUS Julkaisuvuosi: 2017 • Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos • Kieli: fin • Sivumäärä: 299 • ISBN: 9789518517903

 

Kalle Freesen Sudden Coffee ensitestissä Suomessa

 

Oman korttelin poika on päässyt pitkällä. Täältä se nimittäin Etu-Töölöstä ja Freesenkadulta lähti maailmalle. Tämä  baristamestari Kalle Freese. Ja nyt tekee kahvia, jota juodaan tulevaisuudessa Elon Muskin Marsin matkoilla.

Joulupukki lennätti minulle suoraan San Fransiscosta ensimmäiset Freesen tai oikeammin hänen yrityksensä tekemät – ja nyt tarkkana – ”No Brew-Coffeet”. Kyse ei ole siis pikakahvista, vaan oikeasta kahvista, jota voi valmistaa suodattamatta missä vain. No onhan se pikakahvin tapaista, kun kahvi liukenee veteen, mutta siinä ne yhtäläisyydet sitten aika lailla ovatkin.

IMG_7999.JPG
Joululahjapakkaus sisältää kaikkea kahvista kuusenkoristeisiin. Design on tyylikästä.

Kahvilaatuna saamassani erässä on etiopilaista, keskipaahtoista Biftu Gudianaa.

Ei kun kokeilemaan miltä Sudden Coffee maistuu ja otetaan vielä verrokiksi viereen Clipperin pikakahvia, jota olen kalareissuillani juonut.

Ensimmäinen havainto Sudden Coffeesta on, että kuivattu kahvi on putumaista, toisin kuin normaali pikakahvi. Starbucksin instant coffee on itse asiassa koostumukseltaan melko lailla samankaltaista, ainakin näin amatöörin silmiin.

img_8006
No Brew vs. Instant.

Kaadan kuuman veden kahvin päälle (kiehumisen jälkeen saanut rauhoittua minuutin). Suhteet ovat yksi putki kahvijauhetta ja 250 ml vettä (kuulemma kylmääkin voi käyttää). Viereiseen kuppiin laitan kaksi teelusikallista Clipperiä ja saman vesimäärän. (Kuvissa kahvi on kaadettu pienempiin tasting-kuppeihin, tuntuu että vaaleanpunainen 2,5 dl Muumimuki olisi vienyt kaiken uskottavuuden tältä pruuvilta).

IMG_8008.JPG
Sudden Coffee vasemmalla vaaleamman värisenä.

Näköhavainto on selkeä. Sudden Coffee on paljon vaaleampaa, kuin oikea keskivahva kahvi. Väri voi toki johtua vielä kahvilaaduista ja olla merkityksetöntä, mutta tuoksu kertoo jo paljon enemmän. Arvioin Sudden Coffeessa olevan makeutta ja mausteisuutta sekä pyöreyttä (joka on tässä kohtaa pistävyyden vastakohta). Naapurikupissa sen sijaan tuoksuu karsta ja palanut kahvi. Harvoin tulee näin intensiivisesti pikakahvia nuuhkittua, mutta tuo kitkeryys lienee se perustuoksu siinä.

Sudden Coffeen mukana tulevissa tasting notesissa kuvaillaan tuoksua kukkaiseksi ja kypsän persikkaiseksi.  En väitä vastaan.

Koska nämä kalliit putkilot on annettu joululahjaksi tulevan kesän kalareissujen kalleimmille mitalikahvihetkille (kun tuhansien eurojen kilohintaan perhokalastettu  lohi on mitattu, kuvattu ja palautettu jokeen), on kahvin maku testattava vielä kuksassa. Eräkuksani on melko monissa liemissä marinoitu vuosien varrella ja kuitenkin eräelämään vihkiytyneet tietävät, sitä ei ikinä pestä. Korkeintaan konjakilla. Nouseeko Sudden Coffeen aromi enää tällaisesta aromipesästä?

img_8013

Kyllä se nousee. Kahvin tuoksu sekoittuu kuksan pahkan tuoksuun ja kahvi maistuu miellyttävältä.

Summa summarum. Nämä Sudden Coffeet pakataan kalareissulle mukaan, mutta tähän hintaan mukaan täytynee ottaa myös Aeropress ja vähän halvempaakin mokkaa. Suomeen tuotuna kahdeksan putkilon eli yhden annoksen setti Sudden Coffeeta maksaa nettisivun mukaan noin 50 euroa. No eihän se toisaalta ole erämaassa hinta eikä mikään hyvästä kahvikupista…

Uskomaton tarina kalsareista, jotka käänsivät kalaonneni!

 

Onnea tuovat talismaanit ja rituaalit ovat tuttuja kaikille ennätysten rikkojille. Kuka tekee ristinmerkkiä, kuka pukee pelivaatteet päälleen aina samassa järjestyksessä, kuka kulkee onnenlantti taskussa.

Mutta eihän tuollaisista puuhista mitään iloa ole. Eihän?

Paitsi jos onnistaa. Silloin on uudelleenarvioinnin paikka. Eräs ystäväni komusi saunan jälkeen joelle pienessä pätkässä, sitä ennen puettuaan t-paidan päälleen väärin päin. Sattui sitten saamaan elämänsä lohen ja on siitä asti kalastanut t-paita väärin päin puettuna.

Ennen viime kalareissulle lähtöäni posti toi minulle uudet bokserit. Testattavaksi ja kokeiltavaksi, koska bloggarit testaavat ja kokeilevat kaikkea kivaa, mitä heille lähetetään. Nämä bokserit tai tarkemmin trunkit tulivat The Other Danish Guy-nimisestä firmasta, jonka kaksi kaveriani perusti reilu vuosi takaperin (ihan suomalaisia heppuja, joita luultiin tanskalaisiksi kevyen tötöilyn päälle New Yorkissa, punakoita ja hyvinsyöneitä kun ovat olemukseltaan molemmat).

img_6979

Toinen perustajista, Matti Pesonen, jolla on melkoisen suuret puheet oli agendalla mitä tahansa, soitti perään ja kertoi, että  ”kun vedät Danish Guyt jalkaan sulla on amatöörivuodet ohi ja kalaa alkaa tulla, lupaan sen”.

Justiinsa niin ja juurikin näin, ajattelin mutta pakkasin kalsarit mukaan reissuun. Itse asiassa ne näyttivät yllättävän laadukkailta, joten päätin laittaa ne kenttätestiin: saanko niistä hiertymiä takapuoleeni, kun ravaan jokivartta edestakaisin kosteissa kahluuhousuissa? Matin lupaamalle saalistakuulle en kovin paljon odotuksia ladannut.

 

Toiveita ja pettymyksiä

Kalastaminen alkoi varsin hyvissä merkeissä. Ensimmäisiä heittoja tehdessäni näin kohtuullisen kokoisen meritaimenen käyvän pinnassa. Vaihdoin perukkeen päähän pienen pintaperhon, jonka kala seuraavalla heitolla hyväksyikin suupalakseen.

Se ei vain ollut sama kala, jota luulin heittäväni, vaan yli 10-kilonen lohi. Parinkymmenen minuutin väsyttelyn jälkeen kala oli niin lähellä rantaa, että näimme sen selkeästi ystäväni kanssa ja hän lähestyi  varovasti kalaa haavin kanssa. Kala ei ollut kuitenkaan valmis haavittavaksi, vaan syöksyi takaisin keskelle jokea ja irtosi.

Loistava alku ja masentava loppu. Elämäni ensimmäinen yli 10-kiloinen lohi oli lähempänä saamista kuin koskaan.

img_7006
Kiinni on, vaan ei pysy.

 

Tanskalainen onni

Seuraavana päivänä oli The Other Danish Guy-kalsareiden koeajon vuoro. Kävelimme ja kalastelimme ahkerasti. Pöksyt tuntuivat mukavilta. Kenties kyseessä olikin aidosti huolellista tuotekehitystä eikä vain säätämistä, sillä näiden kalsareiden tuloa markkinoille oli odoteltu kuin Espoossa metroa.

Iltapäivällä yhdellä lempipooleistani kalastaessani  näin valtavan lohen käyvän pinnassa. Heitin pintaperhoa lohta kohden ja toisella heitolla samaan paikkaan lohi ottikin perhoni. Sen jälkeen seurasi sarja voimakkaita jumputuksia ja siimaa alkoi virrata kelalta siihen tahtiin, että pohjasiiman kiinnityssolmu olisi pian koetuksella.  Kiristin hieman jarrua, jonka seurauksena tai siitä huolimatta peruke katkesi.

No, kala ja karkuutus oli kuitenkin edellistä päivää merkittävämpi, joten ehkäpä kalsareissa oli jotain saamataikaa…

Kolmantena kalastuspäivänä onni jatkui. Tai oikeastaan parani aika paljon. Nyt kala, noin seitsemän kiloinen lohi, pysyi kiinni haaviin asti. Se oli isoin siihen asti pintaperholla saamani lohi. Tunnelma oli riemukas ja  jo tähänastinen reissu asti haki vertaistaan historiasta. Mutta ei löytänyt. Koskaan aiemmin en ollut saanut kolmena peräkkäisenä päivänä tartutettua yhtä isoja kaloja.

img_7088
Ensimmäinen pintaperhoennätyslohi.

Voitte siis hyvin arvata mitä tapahtui, kun katselin seuraavana aamuna kalsareitani, jotka olivat jo jokusen Anderssonin alaheiton rasittamat. Kyllä. Vetäisin ne jalkaan mietelauseen ”Dont brake the magic” kera.

 

Taivas varjele, mitä sieltä tulee!

Keli oli muuttunut harmaaksi ja koleaksi. Kala ei tuntunut olevan syönnillään. Viimeinen lupa ja viimeiset tunnit kuluivat. Itse asiassa viimeiset heitot koko vuoden jokikalastuksessani, sillä lohikalojen kuturauhoitus oli alkamassa.

Takana tältä vuodelta oli jo kolme lohireissua ja melko laihoin tuloksin. Eilinen pintaperholoheni oli tosin pelastanut tilanteen, mutta vieläköhän nousujohteinen saalistilastoni voisi kehittyä paremmaksi?

Vieläkö kalsareissa riittäisi  taikapölyä?

Saavuin samalle paikalle, jossa olin ensimmäisenä päivänä karkuuttanut ison kalani. Heittelin pintaperhoa ja katselin, miten kauniisti se kellui joen pinnalla. Samalla  harmaisiin pilviin tuli rako ja auringon säteet osuivat jokeen, ikään kuin joku olisi suunnannut siihen jättiläismaisen kohdevalon. Keli muuttui yhtäkkiä aivan samanlaiseksi kuin aikaisempina päivä kalan ottaessa. Elokuvassa tällaisessa kohdassa alkavat ikkunaverhot heilua mystisesti ja kuuluu tingeli-tingeli-ääntä ennen kuin taika tapahtuu…

Astuin pari askelta eteenpäin ja heitin taas. Nyt perho ui juuri sellaisella linjalla, että se tulisi muutaman sekunnin kuluttua paikkaan, josta iso lohi oli tarttunut ensimmäisenä kalastuspäivänä.

Ja niin kävi nytkin. Pinnan alta nousi suuri lohi, joka majesteettisella liikkeellä poimi perhoni – ja oli kiinni. Katselin epäuskoisena ympärilleni. Tämä ei voi olla totta. Olenko piilokamerassa? Koska en kuitenkaan ollut Kekkonen Islannissa, vaan tavallinen Antti Norjassa vailla maksettua sukeltajaa asettamassa kalaa koukkuuni, tapahtuma oli pakko uskoa todeksi. Todentuntua lisäsi vavassa tuntuva valtava paino, joka punnittiin puoli tuntia myöhemmin 12 kiloksi lohta. Elämäni ensimmäinen yli 10-kiloinen lohi ja vieläpä pintaperholla saatuna oli tosiasia.

Screenshot 2016-09-25 17.46.01.png
”Pahuksen Danish Guyt”, totesi tarinan päähenkilö, joka pääsi pikaisen poseerauksen jälkeen takaisin kutupuuhiin hyvissä voimissa.

 

Mikä osuus tässä kaikessa sitten oli The Other Danish Guy –kalsareilla? Ei välttämättä mikään, mutta ajattelin silti kalastaa seuraavankin lohireissun ne jalassa. Ihan vain varmuuden vuoksi…

 

 

 

Tjuonajokk Amateur Mountain Mamas

Jutun pääkuvassa poseeraa Teemu Suvanto reissun toiseksi suurimman hauen, 97 cm ja 6 kg kanssa. Kala tuli keltasävyisellä Bauerin haukitinselillä.

Onnistuuko hauen perhokalastus harrastelijoilta kuin FLY-TV:ssä?

img_5998
101 cm hauki, joka oli reissun suurin. Perho Bauerin kuparinvärinen haukitinseli.

 

Tapasimme ystäväni kanssa ruotsalaisen hauen perhokalastukselle elämänsä pyhittäneen Niklaus Bauerin viime keväänä Helsingissä, jossa mies oli sitomassa Spey Clave –kalastusliikkeen kutsumana kuuluja haukiperhojansa. Sidontapöydän takana pyöri edellisenä kesänä Ruotsin Kaitum-järvellä, Tjuonajokk Fiske Campissa kuvattu filmi, jossa Niklaus kalasti isoja haukia. Kalat iskivät ahnaasti toinen toisensa jälkeen perhoihin ja vetivät kymppiluokan vavat luokille. Tuumimme mahtaisiko tuollaisessa haukiparatiisissa kalastus olla yhtä tuloksekasta aloittelevalle hauenperhokalastajalle, kuin mitä se on videolla? Vai olisiko lopputulos yhtä kaukana näkemästämme kuin kokkiohjelman hieno annos kotona tehtynä? Asia ei selviäisi kuin kokeilemalla.

Koko juttu luettavissa Pohjolan Perhokalastaja-lehden tuoreimmassa numerossa 4/2016. Täältä näet ennenjulkaisematonta lisämateriaalia: kuvia ja videoita. Nimensä mukaisesti videot ovat todellisia amatöörivideoita: iphonella kuvattuja, ajoittain vaakatasossa olevia vertikaalivideoita. Niiden laadun ja tason suhteen Bauer pesee meidät 10-1. Mutta ehkäpä näistäkin voi jokunen informaation murunen tarttua innokkaan kalastajan mukaan.

 

Parodia FLY-TV:n jokaisen filmin alkukuvasta. (Jos tämä parodialta näyttää).

 

img_6090
Kirkkaassa vedessä köllöttelee hauki. Tällä kertaa ei kovinkaan hanakkana ottamaan.

 

Lähtee kuin hauki ruohikosta.

 

 

Horisontaalis-vertikaalivideo 94 cm pitkän hauen hallitusta väsyttelystä.

 

 

Hejaa!

 

Kolmen kilon hauen väsytys onnistuu jo muutaman harjoittelun jälkeen kohtuullisen hallitusti.

 

 

 

 

IMG_5945.jpg
Kaitum-järven ”jalkapallokentällä” on tilaa onkia.

 

Sellaistakin on sanottu, että tunturijärvillä on ravinto kaloilla vähissä. Täällä ainakin riittää hyönteisiä.

 

img_6059
Parvi isoja ahvenia saapui seuraamaan hauen väsyttelyä.

 

img_6312
Niklaus Bauer ja blogisti kimppakuvassa. Bauerin perhot ja videot voittivat vertailussa, mutta isommat kalat tulivat amatöörijoukkueelle tällä kerralla.