Kadonnutta kalastusaikaa etsimässä

Täyttäessäni joku vuosi sitten 50, jouduin pakokauhun valtaan. En siksi, että pelkäsin vanhenemista, vaan siksi, että tajusin, kuinka rajallinen määrä kalastusvuorokausia minulla olisi jäljellä.  

 

Huomasin 50-vuotispäivieni tienoilla, että kulkeminen jokivarressa oli muuttunut hitaammaksi. Vaikka ihan tavallista polkua pisteli menemään, sai melkein juosta pysyäkseen nuorempien perässä, kivisestä ja juurakkoisesta polusta puhumattakaan. Polvet naksuivat ikävästi niin ylä- kuin alamäissä. Perhon sitominen pimenevässä illassa ei enää sujunut ilman lamppua, eikä pian enää ilman kaksiteholasejakaan. Joessa jalkaa piti alkaa asetella paljon huolellisemmin, eivätkä huolettomat loikat kiveltä toiselle enää olleet huolettomia. Tasapainoaisti ei ollut kuin ennen.

Johtopäätös oli selvä: jotain on pakko tehdä, sillä kalastusvuorokausia sellaisessa fyysisessä kunnossa, jossa kalastuksesta saa vielä kaiken irti, on jäljellä koko ajan vähemmän. Sellaisia päiviä, joissa uskaltaa kahlata vaikka Lakselvan Kovakoskeen on vielä vähemmän.

P1030405
Lakselvan Lompolo 90-luvun alussa. Kun opiskelijalla oli aikaa olla kaksi viikkoa kerrallaan kalassa.

Eroon lohipoikuudesta

Tuosta 50-vuotispäivästäni ja päätöksesta panna Plan B täytäntöön on nyt reilut neljä vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, vieläpä pääasiassa positiivisia asioita.

Viisikymppiseksi mennessä en ollut onnistunut saamaan rannalle ensimmäistäkään kymmenen kiloista lohta, rannan tuntumaan kyllä. Olin karkuuttanut lähemmäs kymmenen lohiluokan kalaa, joista monet kävivät muutaman metrin päässä haavista ja niistä isoimmat todettiin porukalla lähemmäs 15-kiloisiksi, mutta aina tapahtui jotain. Yleisimmin vain koukku irtosi, koska väsytys oli kestänyt liian kauan tai kala ponkaisi pelästyksissään kivikkoon katkomaan siimat haavimiehen ilmestyttyä yllätyssyöksyllä näköpiiriin; jotain kalaa yritin hermostuksissani kiskoa rannalle väkisin ja liian aikaisin. Yhtä kaikki: lohipoikuus oli tallella ja se söi miestä. Aloin jo aivan vakavissani pelätä, että menen hautaan saamatta koskaan isoa lohta haaviin asti. Tiesin kyllä kuinka paljon onnistuminen on kiinni myös tuurista ja miten moni kalastuksen suhteen täysin tietämätön oli jo ensimmäisellä reissullaan onnistunut onkimaan kymppinsä. Tajuamatta, kuinka hyvä onni heitä oli potkaissut. (Noh, monille heistä on sen jälkeen valjennut lohenkalastuksen karumpi puoli…).

irti päässyt
Siima heiluu tyhjänä puolen tunnin väsyttelyn jälkeen. Lohi, jolla oli leipälapion kokoinen pyrstö kävi metrin päässä rannasta – ja irtosi. Se syö miestä kuin minkki.

Jotain oli tehtävä. Koska aikaa ei voinut pysäyttää, sitä oli saatava lisää. Ei tunteja vuorokauteen, vaan kalastusvuorokausia kalenteriin. Luovuin vähemmän tärkeistä menoista ja käytin enemmän aikaa kalastukseen.

Aloin käydä kalassa enemmän kuin minulla olisi siihen oikeasti ollut aikaa ja varaa, mutta jotenkin maailma ympärilläni mukautui muutokseen ja alkoi pitää sitä jopa hyvänä. Väittivät mielialani parantuneen.

P1030409
Empiiristen tutkimusten mukaan kalansaanti kohottaa mielialaa huomattavasti jopa useiden tuntien ajaksi. Tässä on päätynyt 86 cm virkeää Varzinan lohta kuvattavaksi taimenen kalastuksen lomassa.

 

Ruokahalu kasvaa

Aloin siis käydä enemmän kalassa. Jaksaakseni paremmin joella ja hidastaakseni fyysisen kuntoni rappeutumista aloitin armottoman kuntoilun. Viisi treeniä viikossa hyvässä ohjauksessa ja ruokavalio päälle. Paino tippui ja lihakset vahvistuivat. Selkä ei enää väsynyt entiseen malliin, tasapaino parani ja olo pitkän kalastuspäivän jälkeen ei ollut aivan hakattu.

Heilu jalka. Kuntoilun merkitys on kiistaton joella koheltaessa.

 

 

Jossain kohti luonto tai paremminkin todennäköisyyksien lait vihdoin armahtivat minut. Aloin saada kalaa. Sain 12-kiloisen lohen pintaperholla, sain isoja taimenia, sain lisää yli 10-kiloisia lohia, sain yli metrisiä haukia, sain yli kilon harjuksen ja jopa ahvenenkin.

IMG_6421

Olisi voinut luulla, että kun tavoitteet on täytetty, pahin polte on ohi. Mutta niin ei käynyt. Nälkäni vain yltyi, mutta ruokahalun kohde muuttui.

Saalis on yhä tärkeä osa kalastusta, vaan ei ainoa.  Kalastuksessa ja etenkin perhokalastuksessa on alkanut kiehtoa eniten juuri tuo elinikäinen oppiminen. Kalastus on myös yksi niistä harvoista lajeista, joissa ikääntyminen ja kokemus on vain eduksi, niin kauan kuin on muuten hyvässä kunnossa ja voi harrastaa täysillä.

Vielä 54-vuotiaanakin joudun usein nostamaan kädet pystyyn, kun kala ei ota mihinkään. Kun loppuvat keinot ja perhot kesken. Mutta 54-vuotiaana voin myös ymmärtää, että aina kala ei ota, vaikka kalastaja tekisi mitä. Nuorena oli toisin.

Muistan miten reilu parikymppisinä innokkaina, aloittelevina perhomiehinä olimme Tenolla ja kävimme tervehdyskäynnillä Karigasniemellä Välimäen Majatalossa kortteeraavan perholegenda Lauri Syrjäsen luona. Helle oli jatkunut pitkään ja Syrjänen kertoi, että jotkut nuoret kalamiehet olivat kysyneet häneltä aiemmin päivällä, minne kannattaisi mennä tällaisena vaikeana kalapäivänä? ”Nukkumaan”, Late oli vastannut. No pojat eivät tietenkään olleet ohjetta noudattaneet, emmekä mekään niin tehneet, vaikka nyökyttelimme jutulle kohteliaasti ja tiesimme jopa ratkaisun järkeväksi. Menimme tietenkin kalaan ja pyysimme tyhjää. Polte oli niin kova. Tänään tekisin niin kuin Late neuvoi.

P1030393
Kokenut kalamies tietää, että helteellä tyhjän saa pyytämättäkin.

 

Takapuoli tukevasti variksenmarjoissa

Voin vain muistella, kuinka tietämätön olin istuessani ensimmäistä kertaa Lakselvan ykköalueella joen rantatöyräällä vuonna 1993. Kaverini vanhempien paikallinen tuttu oli antanut mökkinsä käyttöömme muutamaksi päiväksi.  Uusien erähousujen takapuoli mustui mukavasti variksenmarjoissa joenpenkalla kiireettä kaljaa juodessa ja ylimielisesti joelle katsellessa. ”Tämä on kuulkaa virvelipaikka. Lohi ottaa perhoon sellaisista paikoista kuin kolmosalueella on. Pitää olla koskia ja niskoja”, tein tilanneanalyysiä. Niinpä häivyimme jo seuraavana päivänä mielestämme kalaisempiin maisemiin, joista emme tietysti saaneet kalan kalaa. Reilu 15 vuotta myöhemmin löysin itseni uudestaan Lakselvan alaosasta, nyt kalliilta yksityispoolilta. Siellä kalastaessani tunnistin yhtäkkiä ensivisiittimme paikan ruohokattoisen mökin, joka nökötti rantatöyräällä toisella puolen jokea. Mökki tai oikeammin siihen kuuluva pooli oli ihan huippupaikalla. Myös perhokalastusta ajatellen. Alueelta olisi voinut saada elämänsä lohen, jos olisi älynnyt laskea vaikka aluksi edes siiman veteen…

P1030418
Selkeästi virvelimiesten pooli.

Ensimmäisellä reissulla opin myös, että kaupassa vuosi aiemmin perukkeeseen tehty verisolmu ei kestä seuraavaan kauteen. Se nimittäin katkeaa, kun perhoon ottaa isompi lohi. Tämä tuli todettua Tenon Outakoskella, jossa olin jollain ihmeen konstilla saanut kammettua perhoni tarpeeksi kauaksi keskivirtaan, paikkaan josta ystäväni oli edellisenä päivänä saanut yhdeksän kiloisen lohen. Nyt lohen jäljelle jäänyt  parempi puolisko teki tuttavuutta perhoni kanssa. Mutta treffit päättyivät lyhyeen tyhmyyteni vuoksi. Jos olisin ymmärtänyt perukkeen merkityksen alusta asti, lohenkalastajan urani olisi voinut käynnistyä heti sillä kymmenen kiloisella, joka tuli rannalle asti lopulta vasta 25 vuotta myöhemmin.

P1030422
Mitenkä tämä Turle-solmu menee?

 

Tulevaisuus on toivoa täynnä

Kalareissuun lähtö on edelleen joka kerta jännittävä kokemus. Jos menee tutuille vesille, paikkoja ja heittoja käy ennalta mielessään, kuin alppihiihtäjä ratakeppejä ennen pujottelukisaa. Nykyään oletus kuitenkin on, että pääsääntöisesti tulee tekemään järkeviä asioita, ainakin joella.

Se tuntuu hyvältä.

Jos pitää kunnostaan huolen, eläkeikäkään ei ole tulevaisuuden peikko, jolloin elämään tulee suuri tyhjiö. Päinvastoin: silloin voi muuttaa kahdeksi kuukaudeksi lohijoen varteen, kunnes vaimo lähettää puhelimeen – tai mikä lie vastaanotin silloin mahtaa olla pupilliin piilotettuna – valokuvan kotitalosta ja viestin: ”Jos muistat, niin kotisi näyttää tältä. Paikkaasi on kyselty, mutta en ole vielä antanut sitä pois. Tule kotiin.”

P1030394

4 kommenttia artikkeliin ”Kadonnutta kalastusaikaa etsimässä

  1. Oppia – ja onkia – ikä kaikki, kyllä vaan näitä sinun tarinoita on mukava lukea! Minulla taisi mennä kalatuuri pidemmäksi aikaa, kun lohen sijaan syöttiin kävikin lohimies.. Mutta en valita, nyt on ainakin kaveri kenen kanssa kalastella. ❤

    Ja hyvä, että sinulla on siellä ihana vaimo, joka aina välillä muistuttaa elämän tärkeistä asioista – onneksi niitä on monia, pysyy mieli virkeänä ja oma maailma rikkaampana!

    Tykkää

    1. Anaresor

      Riikka, kuulostaa ihan sellaiselta kuuluisalta win-win-tilanteelta, jos vielä vaikka vietätte aikaa joskus siellä uuden kotikaupungin kahviloissakin!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s