Kadonnutta kalastusaikaa etsimässä

Täyttäessäni joku vuosi sitten 50, jouduin pakokauhun valtaan. En siksi, että pelkäsin vanhenemista, vaan siksi, että tajusin, kuinka rajallinen määrä kalastusvuorokausia minulla olisi jäljellä.  

 

Huomasin 50-vuotispäivieni tienoilla, että kulkeminen jokivarressa oli muuttunut hitaammaksi. Vaikka ihan tavallista polkua pisteli menemään, sai melkein juosta pysyäkseen nuorempien perässä, kivisestä ja juurakkoisesta polusta puhumattakaan. Polvet naksuivat ikävästi niin ylä- kuin alamäissä. Perhon sitominen pimenevässä illassa ei enää sujunut ilman lamppua, eikä pian enää ilman kaksiteholasejakaan. Joessa jalkaa piti alkaa asetella paljon huolellisemmin, eivätkä huolettomat loikat kiveltä toiselle enää olleet huolettomia. Tasapainoaisti ei ollut kuin ennen.

Johtopäätös oli selvä: jotain on pakko tehdä, sillä kalastusvuorokausia sellaisessa fyysisessä kunnossa, jossa kalastuksesta saa vielä kaiken irti, on jäljellä koko ajan vähemmän. Sellaisia päiviä, joissa uskaltaa kahlata vaikka Lakselvan Kovakoskeen on vielä vähemmän.

P1030405
Lakselvan Lompolo 90-luvun alussa. Kun opiskelijalla oli aikaa olla kaksi viikkoa kerrallaan kalassa.

Eroon lohipoikuudesta

Tuosta 50-vuotispäivästäni ja päätöksesta panna Plan B täytäntöön on nyt reilut neljä vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, vieläpä pääasiassa positiivisia asioita.

Viisikymppiseksi mennessä en ollut onnistunut saamaan rannalle ensimmäistäkään kymmenen kiloista lohta, rannan tuntumaan kyllä. Olin karkuuttanut lähemmäs kymmenen lohiluokan kalaa, joista monet kävivät muutaman metrin päässä haavista ja niistä isoimmat todettiin porukalla lähemmäs 15-kiloisiksi, mutta aina tapahtui jotain. Yleisimmin vain koukku irtosi, koska väsytys oli kestänyt liian kauan tai kala ponkaisi pelästyksissään kivikkoon katkomaan siimat haavimiehen ilmestyttyä yllätyssyöksyllä näköpiiriin; jotain kalaa yritin hermostuksissani kiskoa rannalle väkisin ja liian aikaisin. Yhtä kaikki: lohipoikuus oli tallella ja se söi miestä. Aloin jo aivan vakavissani pelätä, että menen hautaan saamatta koskaan isoa lohta haaviin asti. Tiesin kyllä kuinka paljon onnistuminen on kiinni myös tuurista ja miten moni kalastuksen suhteen täysin tietämätön oli jo ensimmäisellä reissullaan onnistunut onkimaan kymppinsä. Tajuamatta, kuinka hyvä onni heitä oli potkaissut. (Noh, monille heistä on sen jälkeen valjennut lohenkalastuksen karumpi puoli…).

irti päässyt
Siima heiluu tyhjänä puolen tunnin väsyttelyn jälkeen. Lohi, jolla oli leipälapion kokoinen pyrstö kävi metrin päässä rannasta – ja irtosi. Se syö miestä kuin minkki.

Jotain oli tehtävä. Koska aikaa ei voinut pysäyttää, sitä oli saatava lisää. Ei tunteja vuorokauteen, vaan kalastusvuorokausia kalenteriin. Luovuin vähemmän tärkeistä menoista ja käytin enemmän aikaa kalastukseen.

Aloin käydä kalassa enemmän kuin minulla olisi siihen oikeasti ollut aikaa ja varaa, mutta jotenkin maailma ympärilläni mukautui muutokseen ja alkoi pitää sitä jopa hyvänä. Väittivät mielialani parantuneen.

P1030409
Empiiristen tutkimusten mukaan kalansaanti kohottaa mielialaa huomattavasti jopa useiden tuntien ajaksi. Tässä on päätynyt 86 cm virkeää Varzinan lohta kuvattavaksi taimenen kalastuksen lomassa.

 

Ruokahalu kasvaa

Aloin siis käydä enemmän kalassa. Jaksaakseni paremmin joella ja hidastaakseni fyysisen kuntoni rappeutumista aloitin armottoman kuntoilun. Viisi treeniä viikossa hyvässä ohjauksessa ja ruokavalio päälle. Paino tippui ja lihakset vahvistuivat. Selkä ei enää väsynyt entiseen malliin, tasapaino parani ja olo pitkän kalastuspäivän jälkeen ei ollut aivan hakattu.

Heilu jalka. Kuntoilun merkitys on kiistaton joella koheltaessa.

 

 

Jossain kohti luonto tai paremminkin todennäköisyyksien lait vihdoin armahtivat minut. Aloin saada kalaa. Sain 12-kiloisen lohen pintaperholla, sain isoja taimenia, sain lisää yli 10-kiloisia lohia, sain yli metrisiä haukia, sain yli kilon harjuksen ja jopa ahvenenkin.

IMG_6421

Olisi voinut luulla, että kun tavoitteet on täytetty, pahin polte on ohi. Mutta niin ei käynyt. Nälkäni vain yltyi, mutta ruokahalun kohde muuttui.

Saalis on yhä tärkeä osa kalastusta, vaan ei ainoa.  Kalastuksessa ja etenkin perhokalastuksessa on alkanut kiehtoa eniten juuri tuo elinikäinen oppiminen. Kalastus on myös yksi niistä harvoista lajeista, joissa ikääntyminen ja kokemus on vain eduksi, niin kauan kuin on muuten hyvässä kunnossa ja voi harrastaa täysillä.

Vielä 54-vuotiaanakin joudun usein nostamaan kädet pystyyn, kun kala ei ota mihinkään. Kun loppuvat keinot ja perhot kesken. Mutta 54-vuotiaana voin myös ymmärtää, että aina kala ei ota, vaikka kalastaja tekisi mitä. Nuorena oli toisin.

Muistan miten reilu parikymppisinä innokkaina, aloittelevina perhomiehinä olimme Tenolla ja kävimme tervehdyskäynnillä Karigasniemellä Välimäen Majatalossa kortteeraavan perholegenda Lauri Syrjäsen luona. Helle oli jatkunut pitkään ja Syrjänen kertoi, että jotkut nuoret kalamiehet olivat kysyneet häneltä aiemmin päivällä, minne kannattaisi mennä tällaisena vaikeana kalapäivänä? ”Nukkumaan”, Late oli vastannut. No pojat eivät tietenkään olleet ohjetta noudattaneet, emmekä mekään niin tehneet, vaikka nyökyttelimme jutulle kohteliaasti ja tiesimme jopa ratkaisun järkeväksi. Menimme tietenkin kalaan ja pyysimme tyhjää. Polte oli niin kova. Tänään tekisin niin kuin Late neuvoi.

P1030393
Kokenut kalamies tietää, että helteellä tyhjän saa pyytämättäkin.

 

Takapuoli tukevasti variksenmarjoissa

Voin vain muistella, kuinka tietämätön olin istuessani ensimmäistä kertaa Lakselvan ykköalueella joen rantatöyräällä vuonna 1993. Kaverini vanhempien paikallinen tuttu oli antanut mökkinsä käyttöömme muutamaksi päiväksi.  Uusien erähousujen takapuoli mustui mukavasti variksenmarjoissa joenpenkalla kiireettä kaljaa juodessa ja ylimielisesti joelle katsellessa. ”Tämä on kuulkaa virvelipaikka. Lohi ottaa perhoon sellaisista paikoista kuin kolmosalueella on. Pitää olla koskia ja niskoja”, tein tilanneanalyysiä. Niinpä häivyimme jo seuraavana päivänä mielestämme kalaisempiin maisemiin, joista emme tietysti saaneet kalan kalaa. Reilu 15 vuotta myöhemmin löysin itseni uudestaan Lakselvan alaosasta, nyt kalliilta yksityispoolilta. Siellä kalastaessani tunnistin yhtäkkiä ensivisiittimme paikan ruohokattoisen mökin, joka nökötti rantatöyräällä toisella puolen jokea. Mökki tai oikeammin siihen kuuluva pooli oli ihan huippupaikalla. Myös perhokalastusta ajatellen. Alueelta olisi voinut saada elämänsä lohen, jos olisi älynnyt laskea vaikka aluksi edes siiman veteen…

P1030418
Selkeästi virvelimiesten pooli.

Ensimmäisellä reissulla opin myös, että kaupassa vuosi aiemmin perukkeeseen tehty verisolmu ei kestä seuraavaan kauteen. Se nimittäin katkeaa, kun perhoon ottaa isompi lohi. Tämä tuli todettua Tenon Outakoskella, jossa olin jollain ihmeen konstilla saanut kammettua perhoni tarpeeksi kauaksi keskivirtaan, paikkaan josta ystäväni oli edellisenä päivänä saanut yhdeksän kiloisen lohen. Nyt lohen jäljelle jäänyt  parempi puolisko teki tuttavuutta perhoni kanssa. Mutta treffit päättyivät lyhyeen tyhmyyteni vuoksi. Jos olisin ymmärtänyt perukkeen merkityksen alusta asti, lohenkalastajan urani olisi voinut käynnistyä heti sillä kymmenen kiloisella, joka tuli rannalle asti lopulta vasta 25 vuotta myöhemmin.

P1030422
Mitenkä tämä Turle-solmu menee?

 

Tulevaisuus on toivoa täynnä

Kalareissuun lähtö on edelleen joka kerta jännittävä kokemus. Jos menee tutuille vesille, paikkoja ja heittoja käy ennalta mielessään, kuin alppihiihtäjä ratakeppejä ennen pujottelukisaa. Nykyään oletus kuitenkin on, että pääsääntöisesti tulee tekemään järkeviä asioita, ainakin joella.

Se tuntuu hyvältä.

Jos pitää kunnostaan huolen, eläkeikäkään ei ole tulevaisuuden peikko, jolloin elämään tulee suuri tyhjiö. Päinvastoin: silloin voi muuttaa kahdeksi kuukaudeksi lohijoen varteen, kunnes vaimo lähettää puhelimeen – tai mikä lie vastaanotin silloin mahtaa olla pupilliin piilotettuna – valokuvan kotitalosta ja viestin: ”Jos muistat, niin kotisi näyttää tältä. Paikkaasi on kyselty, mutta en ole vielä antanut sitä pois. Tule kotiin.”

P1030394

Kahden kilon ahven ja muita kalavaleita

Screenshot 2016-08-25 09.53.48
Kuva: Moef

”Kolme kiloa!”, huutaa kaverini toiveikkaasti, kun lohi ottaa kiinni. ”Nafti kaksi”, murahtaa opas ja on oikeassa, kun kala kelataan rantaan tarkempaan syyniin.

Niin on kova kalamiehen innostus tärpin tullessa, että kalaan kuvittelee aina vähintään kolmanneksen lisää kokoa.

Omien saavutusten parantelu kuuluu ihmisen perusluonteeseen. Itsekin lienen joskus syyllistynyt pyöristämään lukuja yläkanttiin saatujen kalojen painon kohdalla ja alakanttiin oman painon kohdalla. Mutta etenkin urheilussa liioittelu, ellei suoranainen pikkuvilppi on enemmän sääntö kuin poikkeus (jätetään olympia- ja ammattiurheilu ihan sikseen tässä yhteydessä). Golf-kentällä pallo siirtyy vähän parempaan paikkaan raffista. Kympin juoksulenkki meni vähän nopeammin kuin oikeasti meni. Tulikohan niitä vatsoja vedettyä minuutissa 20 vai 27, kun menee niin helposti sekaisin laskuissa…

IMG_2775
Valehtelijoiden klubin kantapöytä Garmisch-Partenkirchenissä.

 

Mutta kalamiehenä on erityisen hauska seurata miten ihmiset ilmoittavat kalojen painoja nykyisenä catch and release- eli pyydystä ja päästä-aikana. Varsinkin kun ollaan kriittisten lukemien ympärillä, 10 kilon lohi tai hauki, viiden kilon taimen tai kuha, kilon harjus tai ahven…

Kympin kala ei ole koskaan kympin kala, vaan mieluummin arviolta 10,2 kuin vaikkapa 9,8. Miten niin arviolta, jos arvio on noin tarkka? Esikoulussakin jo opetettiin, että 10,2 pyöristyy alas kymppiin  ja 9,8  ylös kymppiin.  Eikö siinä olisi riittävä tarkkuus? Vai haiskahtaako tasaluku 10 kiloa liian tarkalta ollakseen totta? Eihän mikään kala voi oikeasti painaa tasan 10 kiloa? Sellaisia ei vain ui vesistöissämme. Eihän?

Ehkä C&R-kalastuksessa riittäisi, että ilmoittaa vain kalan pituuden,  jos ei ole C&R -punnituspussia tullut hankkineeksi. Lohissa, harjuksissa ja hauissakin on sen verran muoto- ja kokoeroja, että pituudella (ilman vankkaa paikallistuntemusta ) päätelty arviopaino heittää helposti isolla kalalla kilon tai jopa kaksi. Esimerkiksi lohia esiintyy lyhyttä ja paksua mallia sekä pitkää kapeaa torpedoa. Vasta jokeen tullut kala painaa enemmän kuin siellä kolme kuukautta syömättä oleskellut. Hauen painossa on taas valtava ero ennen ja jälkeen kutua.

Ja on eroa on harjuksissakin. Tjuonajokkin 49 cm kala painoi 1,1 kg ja Målselvan 52 cm 900 grammaa. Keski-Suomen kuuluisat kourapuntarimiehet kuuluvat saaneen arviolta parinkin kilon harjuksia, joiden pituuden mittaus ei ole valitettavasti onnistunut, koska ne on saatu hämärissä olosuhteissa, anteeksi hämärän aikaan. Tässä kohtaa voi olla osuutta myös heikentyneellä lähinäöllä…

Eräs taimenmies taas sai kaikki isoimmat taimenensa säännönmukaisesti keskellä yötä ja pimeässä, jossa kaikenlainen mittaaminen on kovin vaikeaa. Tokihan isot kalat liikkuvat hämärissä, mutta kun kukaan ei koskaan nähnyt hänen saavan ensimmäistäkään kalaa, alettiin jo syystäkin ihmetellä tokko niitä isoimpia kaloja oli olemassakaan. Niin kova on kilpailuvietti ja saamamiehen maineen ylläpito kalamiehillä, että pitää asettaa kunniansa kyseenalaiseksi satuilemalla…

IMG_5021

Arviolta 8,5 – 10,5 kg hauki

Itse kohtasin painonarviointihaasteen kuluneena kesänä saadessani 108 cm pitkän hauen, joka tuli vähän yllättäen, ei kuitenkaan puskista, mutta puntarin puuttuessa jäi punnitsematta, koska se päästettiin takaisin. Olen kymmeniä vuosia koittanut rikkoa hauenkalastuksessa maagista kympin rajaa ja siksi pyöristin mielessäni kalan mieluusti kympiksi. Jotenkin en kuitenkaan osannut nauttia saavutuksestani, kun en ollut varma kala oliko kala oikeasti sen painoinen.

Katselin läpi C&R -tilastoja ja totesin, että tuon mittaiset hauet ovat olleet painoltaan saantipaikasta ja ajasta riippuen 8,5 -10,5 kg. Jotenkin nyt vaan tuntui, että arviolta tämä hauki jäi kuitenkin alle kympin. Sanon siis mieluummin reilusti 9 kg, kuin arviolta 10 kg. Ja kulkekoon puntari ja punnituspussi mukana jatkossa.

 

Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa

Kun on lähtenyt kovalla uholla reissuun ja kala ei sitten purekaan (syitähän ovat ne tavanomaiset: vesi on liian matalalla/korkealla, kylmää/lämmintä, vuonossa hylkeitä/ajoverkkoja, aurinko paistaa liian kirkkaasti/sataa liikaa jne.)  tulee ahkeralle somettajalle ongelma, mitä postata verkkoon. Tästä selviää helpoiten, kun lähtee kalaan sinne missä ei ole verkkoa. Mutta jos sellaista ratkaisua ei ole käsillä, voi aina turvautua foto-vilppiin eli antaa kuvan puhua puolestaan ja jättää kuvan tulkinta vastaanottajan vastuulle.

IMG_3856.jpg
Kuinka painavaksi arvioisit tämän kalan?

Sopivasta perspektiivistä otettu kuva saa kalan näyttämään monta kiloa isommalta kuin onkaan. Apuna voi myös käyttää tämän postauksen pääkuvassa esiteltyjä Fishfingreita. Mutta esimerkiksi ripustamalla titin puuhun ja säätämällä kuvan perspektiivin kohdilleen, voi hämätä hyvin kotona olevat kaverinsa.  Tekstiin vain epämääräinen maininta ”Kalantulloo ei voi estää!” tai ”Punalihaisessa pysytään!”

 

IMG_3859.jpg
Edellisessä kuvassa ollut kala oikeassa mittasuhteessa. Minititti painoi 800 gramma. Jokeen eksynyttä väärää ”kääpiökantaa” pyydettiin onkimaan pois kyseisenä vuonna sotkemasta suurlohien kutupuuhia…

 

Umban uusi painoyksikkö: italialainen pauna

 

umban lohi 2 pystypixel
Umba-joen ”Italian 20 pounder”.

 

Ihan legendaarisimmat huithapeliarviot kalojen koon mittauksessa nähtiin ja kuultiin aikanaan Kuolan niemimaalla Umba-joella.  Nyt syypäänä eivät olleet kalamiehet, vaan isäntä. Ja motiivina oli – mikäs muu kuin raha.

Umballa syntyi käsite Italian 20 pounder, kun paikan isäntä italialaisia asiakkaita lipoakseen arvioi kaikki vähän yli viiden kilon kalat heille 20-paunaisiksi eli noin yhdeksänkiloisiksi, jotta kalamiehet saisivat punaiset Umba 20 lbs-klubihatut päähänsä, pinssin rintaansa ja olisivat valmiita tulemaan uudestaan kovan rahan kalapaikkaan. Bisnes on bisnes ja pauna ei ole pauna Umballa.

 

Jutun moraali

Aku Ankka perhokalastajana

Totuus löytyy aivan kuten niin monta kertaa aiemminkin Aku Ankasta. Kilpailuvietti kuuluu kalamiehen perusluonteeseen, mutta  mainettaan ei kannata pilata överien kalavaleiden vuoksi.