JOKAVUOTINEN ISON HAUEN KALENTERILOTTO – jokohan päävoitto osuu kohdalle?

On 16.5.2022 Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Mieselämä, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Vuosikymmenet olen kalastanut haukea. Enemmän ja vähemmän tosissaan, mutta aika paljon kuitenkin. Silti selkeä ja todistettu kymmenen kilon ylitys on yhä haaveena. Läheltä piti tilanteita ja tulkinnanvaraisia pituuteen liittyviä noin kymppejä on ollut, mutta yhä puuttuu se kuva, jossa haavissa lötköttää tuhti haukimamma ja puntarin lukemat ovat reilusti yli kymmenen kilon. Jokohan tänä vuonna onnistaisi?

Nykyään kalastan haukea perholla. Se ei ole este ison kalan saannille, mutta voi toki olla, että kumimiehet saavat haravoitua syvät montut tehokkaammin. Ehkäpä kevät ja kauden loppu, jolloin kalat ovat aivan matalassa ja viehettä pitää uittaa hitaasti, ovat siksi parasta aikaa perhomiehelle ennätysjahtiin.

*Viime kausi päättyi 95-senttiseen. Hieno kala, mutta kaukana kympistä. Kirjoittaja on laiskuuttaan antanut oppaan hoitaa kalankäsittelyn.*

Ennätyskalan saaminen vaatii tietysti ahkeraa vesillä oloa ja kun omaa venettä ei ole, touhu on edelleen siksi aikamoista lottoa. Olen kyllä päässyt oikeassa lotossa yhden numeron päähän (6 +1 lisänumero) jättipotista, joten jaksan uskoa myös kalaloton mahdollisuuksiin.

Lottopaperini haukijahdissa on kalenteri. Buukkaan kuvitellulle ison kalan reissulle oppaan ja veikkaan parasta mahdollista hetkeä, jolloin iso kala voisi purra. Loppu on tuurista kiinni.

Tällä – niin kuin monella muullakin reissullani – oppaana on yksi Suomen kovimmista hauenkalastajista, Antti Anttila, joka on voittanut muun muassa World Predator Classic -kisan Hollannissa Markku Tiusasen kanssa. Antti ei työskentele enää päätoimisena oppaana, mutta lähtee edelleen ”kavereiden kanssa kalaan”, kun muut työt antavat periksi.

*Antti Anttila ajaa salaisille hot spoteille. Hieman huolestuneena onko niillä jo muita veneitä.*

Ole hereillä

Tärkeintä hauenkalastuksessa on olla hereillä, kun isku tapahtuu. Kun heitto on heitetty, keskitytään kalastamiseen. Silloin ei esimerkiksi asetella pipoa paremmin päähän. Yhdellä loppukauden reissulla mokasin potentiaalisen ennätyskalan juuri siksi. Heitin perhoni oikeaan paikkaan. Jotenkin pipo oli siinä ährätessä painunut puoliksi silmille. Irrotin hetkeksi käteni siimasta ja nostin pipoa otsalle. Samalla, kun perho oli vapaassa vajotuksessa, iso kala iski perhoon. Ja sylkäisi sen pois ennen kuin ehdin toimia. Jäljelle vain traktorinrenkaan kokoinen pyörre veteen. Tapahtumaa seurasi suurin mahdollinen hiljaisuus. Katseiden vaihto Antti Anttilan kanssa ja yhteinen ymmärrys: hetkeni sinä vuonna saada iso kala oli siinä. Kaikki entiset mokat mielessä siis kohti uusia haasteita. Ehkä tänä vuonna vihdoin lykästää.

Osuuko kalenterilotto kohdalleen?

Keväällä hauenkalastuksessa haastavinta on osua oikeaan aikaikkunaan. Ennen kutua saa isoimmat kalat, kudun jälkeen taas on liikkeellä enemmän ja nälkäisempiä kaloja. Vuonna 2022 kevät on myöhässä. Kalenteriin olemme veikanneet ison kalan päiväksi 14.5. Osuuko ajoitus kohdalleen vai päädymmekö pahimmassa tapauksessa tahkoamaan tyhjää kuteville kaloille? Salainen kalapaikkamme on laajasti ottaen Suomenlahden itäisellä alueella, jossa kutu ylipäänsä käynnistyy hieman länsialueita myöhemmin. Kalastusalueemme ei ole siinä mielessä salainen, että siellä on taatusti muitakin kalastajia ja kalapäiväksi olosuhteiden pakosta valittu lauantai ei ole paras mahdollinen, sillä todennäköisesti useampikin ”etätyöläinen” on käynyt kaloja häiritsemässä jo perjantaina. Mutta sillä mennään, millä voidaan.

Aamulla kasaamme satamassa perhovavat ja nostamme tavarat veneeseen. Miehistössä on mukana kahden Antin lisäksi Jussi Niemi, kova taimenenkalastaja, joka on kirjoittanut muun muassa Miekak Days -kirjan taimenen kalastuksesta Ruotsin tuntureilla. Jussi on kalastanut haukea perholla vasta muutamia vuosia, mutta kalastaminen sujuu isommallakin vavalla moitteettomasti. Suurin vaikeus taimenen kalastajalle haukihommiin siirtyessä on oppia pois vastaiskusta vapaa nostamalla, vavan pitää olla alhaalla ja vastaisku tehdään siimasta. Salttikalastuksen erikoismies Harri Hotti on löylyttänyt minua aiheesta niin monta kertaa, että nykyään homma alkaa minultakin sujua.

Rompetta pakataan veneeseen paljon. Mukana on myös kunnon kamerakalusto, jotta mahdollinen ennätyskala saadaan kunnolla dokumentoitua. (Huomaan taas pian, että kuvaaminen ja kalastaminen on aina yhtä vaikea yhdistää. Silloin kuin tapahtuu, ei malta kuvata ja muina aikoina kuviin päätyy lähinnä eväitä syöviä miehiä ja vinossa olevaa horisonttia).

Taktiikkapalaveri

Ilma on parempi kuin odotimme. Kirkkaan auringonpaisteen sijaan puolipilvistä ja tuulta luvassa 3-6 m/s. ”Erittäin hyvä keli”, sanoo Antti. ”Suojaisillakin lahdilla veden pinta on hieman rikki.” Minua hieman arveluttaa, että heittäminen voi olla paikoin haastavaa veneestä, jos tuuli nousee lähemmäs kuutta metriä sekunnissa. Sivutuulessa rystyltä heittäessä tuuli painaa siiman helposti heittäjän päälle ja isojen haukikoukkujen viuhuessa ilmassa olo ei tunnu mukavalta. Katsotaan kuinka käy.

*Antti käy läpi päivän pelikirjaa Jussille.*

Antti pohtii ääneen päivän taktiikkaa, kun ohitamme ensimmäisiä hyvän näköisiä paikkoja.

”Paljon on kiinni siitä, kuinka monta muuta venettä on liikkeellä. Tuntuu kovalta ajella hyvien ottipaikkojen ohi suunnitellulle aloituspaikalle. Jos paikat ovat mennessä tyhjiä ja suunnittelemassasi aloituspaikassa onkin jo veneitä, joudut kääntymään takaisin. Valmiiksi hakatuista paikoista ei hevin saa tartutettua kaloja. Ja pahimmassa tapauksessa takaisin tullessa tyhjäksi jättämissäsi paikoissa on jo väkeä.”

Etenemme silti suunnitelman mukaan. Erään sataman luota rinnalle liittyy toinen vene, josta sojottaa vapoja. Ajamme hetken rinnakkain ja pohdimme jo pitääkö nostaa vauhtia ja katsoa kumman vene kulkee nopeammin, mutta naapuri kääntyy onneksi pian taimenpaikkojen suuntaan.

Saavumme suunniteltuun aloituskohteeseemme. Muita veneitä ei näy. Vai tarkoittaako tämä sitä, että tietäjät tietävät meitä enemmän? Kutu on yhä käynnissä ja kala ei pure? On kummallista, ettei täydellisenä lauantaipäivänä näy enempää veneitä…

Aloitamme kalastuksen hyväksi tunnetusta ison kalan paikasta. Tuulta on nelisen metriä sekunnissa ja heittäminen sujuu vielä hyvin. Tosin veneen perästä täytyy heittää rystyltä, joka on hieman haastavampaa. Perho kun pitää saada juuri eikä melkein pätkäkaislan reunaan, sillä lyhyeksi jäänyt heitto on käytännössä tehoton. Riesaa aiheuttavat myös vedessä kelluvat kaislan pätkät. Kun sellainen jää perhoon kiinni heti heiton alussa, peli on sen heiton osalta pelattu.

Huomaan myös, että jalkaani vetämissä erähenkisissä vaellussaappaissa on pohkeen kohdalla solki, johon siima takertuu jatkuvasti. Liekö sivusta puhaltavalla tuulella siihen vaikutusta. Välillä muistelen kaiholla, kuinka helppoa heittäminen on lohijoella nilkkavedestä.

*Jussi on päässyt keulahenkilön paikalle. Siitä on mukava heittää, kun tuultakin on vain nimeksi.*

Kuparinen rikki

Ensimmäinen tapahtuma tulee melko pian. Jussi koukuttaa pienen hauen. Minä vaihdan perhoja ja kokeilen eri värejä. Mustakultaiseen perhoon, jossa on pitkä liehu ohutta tinseliä, tällää vihdoin kala. Se tuntuu jo isommalta. Kun kala tulee lähemmäs, huomaamme että jokin on pielessä. Kala tekee ihmeellisiä pyörähdyksiä akselinsa ympäri ja syy paljastuu pian: kala on kyljestä kiinni. Irrotamme reilu pari kiloisen hauen ja jatkamme heittämistä. Pian siimassa tuntuu vastusta uudestaan, mutta tuntuma on vielä oudompi kuin äsken. Jos olisin lohijoella, sanoisin että päässä on kyttyrälohi. Antti epäilee, että saaliini on kyljestä kiinni tarttunut lahna. Niin kuin onkin. En muista milloin olisin saanut kaksi kylkikalaa peräkkäin. Ennätys sekin.

Koska tämä varmaksi mietitty paikka ei anna meille toisen lahnan ja yhden pikkuhauen lisäksi parempia tapahtumia, päätämme ajaa matalaan kutulahteen katsomaan tilannetta. Mökkiläisiä ei jostain syystä ole paljoa paikalla, vaikka päivä on hieno, ja saamme kalastaa rauhassa kaikki hyvän näköiset paikat. Saamme muutamia kaloja, mutta ne ovat yhä pieniä. Antti sanoo, että lahdessa, jota parasta aikaa kampaamme, on varmasti yli kolme sataa haukea. Mutta 95 %:lla niistä on nyt ihan muut asiat mielessä kuin meidän perhomme. Ilmeisesti hauet valmistautuvat yhä kutuun, sillä mulinaakaan ei kaislikossa näy. Viime päivien kovat tuulet ovat pukanneet matalaan lahteen ulkomereltä kylmää vettä ja veden lämpö on vain 8,7 astetta. Periaatteessa riittävästi kudun käynnistämiseen.

*Päivän isoin kala odottelee rauhassa irrottamistaan. Liekö jo siihen tottunut?*

Alueen vaihto

On pikapalaverin paikka. Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että tänään ei ole se päivä, jolloin kalalotossa osuu päävoitto. Mutta toisaalta niin kuin Veikkauksen mainoksessa aikanaan sanottiin: Eihän sitä koskaan tiedä. Eikä ainakaan voi voittaa, ellei ota osaa. Teemme kaksi päätöstä: ensinnäkin vaihdamme alueen aivan erilaiseen ja toiseksi syömme lounaan ajaessa. Mikä tarkoittaa, että makkaran grillaukseen ei ole aikaa, vaan nakit pistellään kylmänä poskeen.

*Nakit syödään lennossa, kun on kiire uusi kalapaikoille.*

Siirrymme siis matalasta, metrin syvyisestä lahdesta isompien selkien reunamille, 2,5 metrin syvyiseen veteen. Jospa osa kaloista olisi siirtynyt kutulahdista seuraavaan välietappiinsa, ennen kuin painuvat veden lämmetessä edelleen syvemmälle. Suojaisilla lahdilla tuulesta ei ole ollut haittaa, mutta avoimemmalla alueella tuuli puhaltaa jo 5-6 m/s ja heittäminen alkaa olla vaikeaa. Yritämme silti. Paikat ovat lupaavan näköisiä, mutta yhtään kalakontaktia ei tule. Lopulta toteamme, että on pakko etsiä suojaisempia paikkoja, jotta heittäminen onnistuu.

Mieleeni hiipii myös lupaus kotiin tuotavasta ruokakalasta. Päivän alussa sellaisia olisi jo muutama ollut otettavissa. Mutta ajatus kulkee yleensä niin että siinä vaiheessa, kun kalaa tulee, kotikalan suunnittelee ottavansa myöhemmin. Nyt taas näyttää jo siltä, että kotiin saattaa joutua palaamaan tyhjin käsin.

Ajamme veneen ison selän toiselle puolen, jossa on tuulelta suojaisempi ranta. Eikä mikä tahansa ranta, vaan yksi alueen parhaista ison kalan paikoista. Tosin parhaat paikat ovat aivan mökkien tuntumassa, joten paahdamme eteenpäin naamat vakavina katsomaan ovatko mökkiläiset paikalla.

Mökkiläiset, nuo kalastajien ikuiset kiusankappaleet. Ja päinvastoin. Opashomma mahtaa olla hermostuttavaa, kun joutuu jatkuvasti miettimään kuinka lähelle mökkiä kehtaa mennä kalastamaan. Etenkin jos nuo paikat ovat niitä parhaita ja asiakkaalle olisi aina hieno saada se iso kala siiman päähän. Eipä tilanne asiakkaallekaan ole mukava, jos rannalta huudellaan jo kilometrin päästä ”painukaa helvettiin”.

Siksi helpotuksen huokaus on suuri, kun huomamme, ettei kuumilla kalapaikoillamme näy liikettä rannoilla. Mikä parasta, tässä suojaisessa paikassa veden lämpötila on peräti 12 astetta. Niinköhän onni sittenkin potkaisisi isolla hauen pyrstöllään?

*Kalastuspäivä lähenee loppuaan ja Jussilla vetää jo naaman vakavaksi. Pitäisi valita viimeiseen paikkaan oikea perho, mutta mikä, kun mikään ei ole toiminut erityisen hyvin.*

Mihin väriin se nyt ottaisi?

Päivän aikana olemme käyneet läpi noin tusinan verran eri värisiä perhoja. Luomuruskea on toiminut kuteneille pikkuhauille. Jatkan kalastamista sillä, kun taas Jussi vaihtaa perhoksi valkopinkin. Jussin perhoon iskeekin nopeasti noin 3,5 kg:n hauki – päivän isoin tähän asti. Kalan koossa on tapahtunut selvä hyppäys ylöspäin ja ehkä joukossa on joku aktiivinen vielä isompi kala. Olemme kuulemma alueella, josta on saatu paljon yli kympin kaloja. (Kyseinen lause on perinteinen oppaiden hengenkohotuslause, mutta koska olemme Antin kanssa kalastaneet jo monta vuotta ja nykyään enemmän kaveri- kuin asiakassuhteessa, otan lauseen tosissani).

*Suteja on rasiakaupalla ja kaikissa väreissä. Paitsi sinapinkeltaisia. Ehkäpä se olisikin herättänyt ison kalan ruokahalun tänään?*

Kaivan rasiasta monet reissut pelastaneen punavalkoisen perhon, jolla olen parhaana päivänä saanut 23 haukea muutamassa tunnissa. Ehkä se muuttaa tänäänkin velat saataviksi.

Niin käykin. Perho ei tuo minulle sitä kaipaamaani kympin kalaa, mutta kuitenkin 74-senttisen hauen, joka on täydellinen kotiin vietäväksi ruokakalaksi. Kala on hieman laihassa kunnossa kudun jälkeen, mutta muuten nätti. Saamme lämpimästä lahdesta vielä muutaman kalan, mutta emme isompia.

Päivä alkaa tulla päätökseen. Viimeiset heitot. Jos tuosta taskusta iskisi. Ei iske. Ingen vinst.

Jälkiviisastelu

Kotimatkalla teemme yhteenvedon. Kevät on myöhässä, kutu on myöhässä. Sille ei voi mitään. Arvoitukseksi jää tietenkin se, kuinka moni paikka oli mahdollisesti kalastettu jo edellisenä päivänä. Entä olisiko virvelikalastus toiminut paremmin? Antti sanoo, että ehkä olisimme saatujen 11 kalan lisäksi voineet saada viitisen kalaa enemmän, mutta lähinnä siksi että virvelikalastus on nopeampaa ja olisimme ehtinyt käydä muutaman paikan enemmän läpi. Koska virvelikalastus ei ole meille todellinen vaihtoehto, emme jää asiaa pohtimaan sen enempää.

Antti miettii ääneen, että kalastuspaine Etelä-Suomen merialueilla on kasvanut niin kovaksi, että suurhauen saaminen alkaa nykyään olla erittäin vaikeaa. Aina joku onnistuu, mutta kalastus pitäisi keskittää mieluummin keskelle viikkoa ja koittaa jostain kaivaa paikkoja, joita kaikki eivät jo tunne. Sellaisia on vähän. Siksi Antin mielestä paras mahdollisuus saada iso hauki onkin nykyään järvellä.

Päivään täytyy olla siis tyytyväinen. Hankalissa olosuhteissa yli kymmenen kalaa on aina kelvollinen suoritus. Sen eteen piti tehdä työtä tauotta ja tietää mitä paikkoja pitää heittää. Uskallan väittää, että hyvä opas onnistuu paikallistuntemuksellaan pelastamaan kehnonkin kalapäivän. Niin tänäänkin.

Ja se iso kala. Sen suhteen kalastuslotto jatkuu. Jos ei nyt keväällä tuuri osu kohdalle, niin ehkä sitten loppusyksyllä, kun isot kalat uivat taas mataliin lahtiin vatsat talvea varten täyteen tankattuina. Mutta mikähän olisi paras päivämäärä sille reissulle?

Nyt hatuttaa

On 15.6.202115.6.2021 Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Mieselämä, Perhokalastus, Yleinen2 kommenttia

Kun ei koronan vuoksi pääse kalaan, niin hatuttaa niin vietävästi. Ja kun ei voi kirjoittaa blogiin kalastuksesta, niin kirjoitetaan sitten kalahatuista.

Kalastushattu on enemmän kuin päähine. Totta kai sen tehtävänä on myös suojata päätä epäonnistuneelta heitolta, auringolta ja hyttysiltä. Mutta kalastushattu on myös taikakalu. Talismaani, joka tuo onnea. Hattu, joka on ollut päässä ennätyskalan iskiessä, ei hevin vaihdu uuteen. Ja toki hattu kuvaa persoonallisuuttasi kalastajana, oletko jäykkälippainen rokkenroll-mies vai piipputupakan hajuinen tweedveijari brittikotsassasi. Vai perinteinen lippismies, jonka lippiksen painatus kertoo, missä on kalastettu tai mitä brändiä kannatetaan.

*Stetsoni ja ensimmäinen titti Repparilta.*

Oma kalastushattuhistoriani on vähintäänkin kirjava. Neljään hattutyyppiin liittyy vahvoja muistoja ennätysten muodossa, silti olen raskinut vaihtaa tyyliä vuosikymmenten aikana. Kun aloitin perhokalastuksen 1980-luvulla, muodissa olivat nuuskamuikkustyyppiset huopahatut. Äijät, tai poikiahan me silloin olimme, kulkivat kuin entisaikojen tukkilaiset lerppuvine hatunlierineen.

Oma hattuni taisi olla peräisin partioajoilta. Kun kaverini koira Pulivari, iso berhardilainen, pisteli yksissä mökkibileissä hatun poskeensa, piti hommata uusi. Rakastava tuore tyttöystäväni antoi syntymäpäivälahjaksi aidon Stetsonin, joka oli ehkäpä ylimitoitettu pomppaus lierihattutyylin toiseen äärilaitaan. Pidin sitä kuitenkin monta vuotta ja se ansaitsee tulla mainituksi, koska samainen Stetson oli päässäni saadessani ensimmäisen loheni (titti, 1,3 kg) Repparfjordilta noin vuonna 1991.

Pikkuhiljaa muoti ajoi ohi frisbeen mallisista lierihatuista ja siirryimme tavallisiin lippiksiin.

Vuosituhannen vaihduttua kävin muutaman kerran New Yorkissa ja kukapa perhokalastaja ei vierailisi silloin Urban Anglerissa. Tietysti ostin sieltä lippiksen, jota käytin ahkeraan, jotta kaikki näkisivät minun käyneen New Yorkissa. Nyttemmin UA-lippiksiä on jo muutama, mutta en käytä niitä, koska en halua kenenkään luulevan, että olen amerikkalainen. Noihin lippiksiin ei liity kummempia kalastusmuistoja. Vähän tyhjänpyyntiä Namsenilla.

*Hassu hattu, mutta etualalla hyvä kela by Kevin Rowland. Sekä Ilmeisesti Rantalan Tapsan reseptillä tehty Hooker-perho, joka ei onnistunut houkuttelemaan tällä reissulla isompaa kalaa.*

Seuraava parempi saamahattu tuli hankittua Lönkan Tyrskytaimensta. Se oli Scottin sininen lippis. Se oli paitsi tyylikäs, myös mukavaa kangasta – ja toi kalaakin. Pahoin virttynyt lersa oli mukana 50-vuotisreissulla Oregonin Deschutes-joella. Nihkeän alun jälkeen kaivoin sen päähän ja johan kolahti. Ensin 86-senttinen steelhead ja seuraavana päivänä 95-senttinen steelhead, joka painoi 8-9 kiloa. Tuon kokoiset kalat ovat harvinaisia ja kauheita taisteljoita. Tämäkin vapautti lopulta itsensä hyppäämällä haavista ja katkomalla perukkeen (kala oli mitattu ja valmistauduimme juuri poseerauskuviin, laskin haavia vähän liian alas ja enempää ei tarvittu). Scottin hattu on vahvaa A-ryhmää, mutta jo niin ruokottomaksi kulunut, että sen voi kaivaa esiin enää vain äärimmäisessä hätätapauksessa.

*Deschutesin Steelhead ja omassa päässä legendaarin Scottin sininen. Kuva: Kimmo Korhonen.*

Samalla reissulla ostin Hood Riverin kalastusliikkeestä ystäväni Jeff Hickman Fish the Swing -kalastusfirmaa promoavan jäykkälippaisen komistuksen. Minua se ei komistanut, joten hattu on jäänyt pölyttymään kaapin perille. Ikinä ei pidä mennä suoraan viinibaarista kalastusliikkeeseen…

Englantilainen koulukunta

Jossain vaiheessa ollessani Reisalla sain päähäni Tampereen miesten tyyliä seuratessani, että pitää olla brittimallinen tweedhattu, kun ikääkin alkaa karttua. Sovittelin kesällä Tampereen Laukontorin Coutry & Leisure -henkisessä myymälässä Barbourin hattuja, jotka olivat sopivasti alessakin. Mukaan tarttui yksi samettinen hattu ja toinen tweed-versio.

Vähän liian pieni samettihattu päässä saa isoja haukia, mutta näyttää tyhmältä. Urpouden kruunaa täysin kalankäsittelyyn sopimaton nostohanska, kun ei sattunut olemaan isoa haavia mukana tunturissa.

Olin kovinkin tyytyväinen uudistuneeseen olemukseeni, vaikka hattu ei ihan suoraan passannutkaan moderniin goretex-sotisopaan. Pitäisi hankkia vielä Hardyn öljykangasperhokalastustakki ja bambuvapa, niin kokonaisuus olisi täydellinen. Ne tuli hankittua, mutta kokonaisuus ei ollut täydellinen. Ehkä minä en sopinut siihen. Mutta jotain taikaa tweed-hatussa oli, sillä se päässä sain ensimmäisen yli 10-kiloisen loheni. Kala oli tarkemmin sanottuna 108 cm eli noin 12,5 kg. Paikkana Lakselv.

Siis eipä muuta kuin tweed-hattu vielä tiivimmin korville ja vielä isomman kalan perään. Ajoin Lakselvilla seuraavalle poolille, Pahanmukkaan. Siellä törmäsin hämmästyksekseni vanhaan kaveriini Antti Rotkoon, jolla oli tismalleen samanlainen hattu päässään. Kuulemma heidän koko Tenon porukkansa oli hankkinut samanlaiset. Onnittelin itseäni kehnosta valinnasta, mutta en nyt vielä raskinut luopua ennätyshatustani.

*Antti ja Antti. Hattu ja Hattu. Kuin kaksi marjaa.*

Tein sen vasta seuraavana vuonna Altalla. Oppaamme ja venemiehemme, hieman iäkkäämpi karhumainen Kjell, sanoi heti tavatessamme: ”Jasso, han har Micke Frödin hatten på”. Ilmeisesti sen enempää Micke F. kuin tweed-hattu ei ollut Kjellin makuun. Pidin hattua sinnikkäästi, mutta kalaa ei tullut yhtä tittiä enempää, jonka sain lopulta ihan viimeisen tunnin aikana. Ehkä hattu pelasti reissun tai sitten olisi pitänyt kaivaa Scottin taikalakki jo aikaisemmin esiin.

*Kjell neuvoo ja Antti katsoo Micke-hatten päässä.*

Lähtiessä kävimme kalakaverini Suvannon Teemun kanssa ostamassa Altan kalastusyhdistyksen toimistosta viralliset Alta-lippikset, jotta kaikki näkisivät, että olemme olleet Altalla kalassa. Lippis on kyllä hyvä. Pitkä lippa ja kuminauhakiristys, jonka ansiosta taakse ei jää hyttysten tikattavaa aukkoa. Kuitenkaan Alta-lippistä ei ole tullut pidettyä kalastaessa, koska minusta tuntuu, että kaikki ajattelevat, että pidän sitä siksi, että muut näkevät minun olleen kalassa Altalla. Lippis on kuitenkin facebook-profiilikuvassani. Jotta kaikki näkevät, että olen käynyt kalassa Altalla.

*Kalaturistit uudet hatut päässä. Tuttu lentoemäntä ihmetteli miksi poseeraan lentäjänlakki päässä lohijoella. Niin minäkin.*

Altan jälkeen olin siis lipaton mies. Micke Tweed -hattu oli menettänyt tehonsa ja tyylinsä. Alta-lippis tuntui liian brassailevalta. Siispä kauppaan. Sieltä löytyi Simmsin ruskea vahakankaasta tehty lippis, johon ihastuin heti. Kangaskin oli tavanomaista vettä hylkivämpää. Uuden lippiksen kanssa kalantulo on parantunut tasaiseen tahtiin. Voi olla, että samaan aikaan on tullut kalastuspäiviäkin lisää ja joella enemmän kalastusta kuin hattu päässä nuotiolla filosofointia, mutta yhtä kaikki. Simmsin vahakangashattu on ylivoimaisesti kärjessä taikakaluosastolla. Yksin viime vuonna sen tiliin on kertynyt jo seitsemän lohiluokan kalaa – ja toistaiseksi isoin kalani, jonka pituus oli 111 cm eli noin 13,5 kg.

*Videokuvakaappaus enkkakalasta ja parhaiten perforvoivasta Simmsin lippiksestä.* *Paikka Aunan eli nykyinen Grindal Lodge ja IGD-pool.*

Lopuksi sanoisin: uskokoon hattutaikoihin kuka haluaa, yksi asia on varma. Ilman hattua perhokalastaja näyttää amatööriltä. Väärä hattu päässä voi näyttää urpolta, mutta parempi sekin. Ohessa vielä yksi kuva, kun ukko näyttää tosi tyhmältä. Tällainen saatiin aikaan Laksilla Korhosen Kimmon kanssa, kun ei viiteen päivään tullut kalaa ja ruvettiin miesmalli-hommin. Olisi ollut parempi jatkaa kalahommia.

Puhutaanpa pari sanaa perhokeloista

On 4.2.2021 Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Matkailu, Mieselämä, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Monien mielestä kela on lähinnä siimavarasto. Kela kuin kela, pääasia että siihen mahtuu tarpeeksi siimaa. Kelalla soisi kuitenkin olevan tiettyjä perusominaisuuksia, joihin voi luottaa. Koneisto pitää olla suojattu lialta ja hiekanmurusilta, (peruke)siima ei saa luiskahtaa puolan ja kelan välistä ja jos jarru ei ole huoltovapaa, niin ainakin sen pitää olla helposti huollettava.

Jotkut suhtautuvat kelaan käytännöllisesti ja hankkivat vain hinta-laatu-suhteessa niin sanotusti soivan pelin. Toisille kela on myös ylellisyyskappale, vähän kuin kello.

On kiva omistaa hienoja keloja. Tosin niitä ei voi käyttää enempää kuin yhtä kerrallaan, mutta kuitenkin. Niitä voi talvisaikaan hiplata ja kuulostella miten räikkä murisee, kun nykäisee siimaa ulos. Television ääressä koko perheen iloksi.

Talven pitkinä tunteina kalastuskautta odotellessa saattaa innostua pikkuviineissä panostamaan tarpeettomaan arvokkaaseenkin siimavarastoon. Minullakin on sellaisia muutama, kun noita pitkiä talvia harrastuksen parissa on jo kertynyt yli 30.

*Kevin Rowlandin tekemä kela ja Tiborin Spey Altan jokiveneessä.*

Viime kesänä sain kuitenkin opetuksen kelan toimivuuden tärkeydestä. Kalastin Norjassa isolla joella 14-jalkaisella vavalla, jossa minulla oli Tiborin Spey -kela. Hankittu jonain talven pitkänä tuntina noin 15 vuotta sitten. Hieno kela ja on pelannut hyvin. Ei siinä mitään. Mutta yksi vika siinä on.

Kelan ja puolan väliin jää ikävä rako, josta ohuempi heittosiima tai rannari mahtuu luiskahtamaan ulos. Ehkäpä kyseinen kela on tarkoitettu 11-luokan siimalle ja minä heitin 9-luokkaisella, joka on selvästi ohuempi. Olin vaihtanut Tiborin vapaani, koska eräästä toisesta kelasta oli taas pettänyt jarru (korkin vahaus, mutta siitä myöhemmin).

Siinä minä olin keskellä poolia, heittosiima kiertyneenä kelan poikittaispuolan ympäri. Siima kireällä lenkillä puola ei siis liikkunut suuntaan tai toiseen. Tietysti siimaa pystyi lypsämään ulos sentti kerrallaan, mutta se ei toimi, jos kala ottaa siiman viedäkseen. Pohdin hetken irrotanko puolan, jotta saan hivutettua siiman takaisin oikealle radalleen. Ei iso juttu, mutta riski siitä, että kelan nuppi puolaa avatessa tippuu veteen, on aina olemassa (näin on käynyt aiemmin). Ja samaan aikaan näen nousulohen hyppäävän edessäni.

Mitä fiksu ihminen tekee tällaisessa tilanteessa? Alkaa irrottamaan puolaa vedessä saadakseen siiman juoksemaan kunnolla vai kahlaa rantaan ja laittaa siellä varusteet kuntoon? Minä en tehnyt kumpaakaan, vaan päätin heittää vielä kerran. Todennäköisyydet, että kala iskisi muuten kehnona kalapäivänä juuri tuolla heitolla olivat mielestäni olemattomat.

Mutta niin se lohi vain iski. Seurasi hetken verran ankataa tenkara-henkistä rimpuilua, muutaman kilon lohi siiman päässä ja siima kireäksi lukittuna. Yritin tittikalastajan tyyliin pakittaa vauhdilla rannalle ja ottaa kalan niin sanotusti raakana sisään, mutta eihän se onnistunut, kun riuttaakin oli takana kahlattavaksi melkein 30 metriä. Kala irtosi. Onneksi ei ollut isompi.

Rantaan päästyäni aloin pohtia perhokelan merkitystä uudemman kerran. Minulla on ollut samanlaisia siiman puolaltaluiskahtamisia myös pienemmän Tiborini kanssa. En tiedä miten Amerikan veijarit homman hanskaavat, mutta luotto kelaan on nyt heikoilla.

Vanhan liiton S-kampiset

Kutsun noita nyt tuolla nimellä, kun en parempaa keksi. Minulla on kaksi käsintehtyä kelaa, jotka uutena ovat toimineet kuin enkelikellot, mutta ongelmia on tullut esiin tällaiselle kädettömälle huoltomiehelle viiden vuoden käytön jälkeen. Mikään kelahan ei ole täysin huoltovapaa, kun sille tulee tarpeeksi ikää. Kelan purkaminen on kuin kellon purkamista. Onneksi osia on vähemmän, mutta teknisesti lahjaton saa nekin helposti väärän järjestykseen.

Ensimmäinen ongelma tuli Bo Mohlin Em Salmon – kelan kanssa. Jarrusta rikkoontui joku osa, jota en vieläkään tiedä mikä se oli. Kela helisi ravistaessa. Eipä siis muuta kuin lähettämään kelaa Bo Mohlinille. Ongelmaksi koitui se, että Bo on jo melko iäkäs ja käytännössä lopettanut hommat. Ja erittäin huono vastaamaan yhteydenottoihin, joka liittynee myös korkeaan ikään. Lukemattomien yritysten kautta sain hänet – tai itse asiassa hänen Hollannissa asuvan poikansa – kiinni ja Bo lupasi korjata kelani. Kela lähti Ruotsiin ja talvi meni patistellessa Bota lähettämään korjattu kela takasin. Loppujen lopuksi hänen poikansa lähetti kelan minulle Hollannista kesän kynnyksellä… Ymmärrän täysin tilanteen, mutta se paljastaa myös näiden kelamestarien käsintekemien kelojen ongelman: huolto ja varaosien saaminen on vaikeampaa kuin tehdaskeloissa.

*Em Salmon vielä kun se toimi. Kiinni Kevin Rowlandin bambuvassa.* *Kuva: Kimmo Korhonen.*

Vaikka ei sekään ole aina helppoa ja halpaa. Olen yhden Tiborin kelanupin, en sitä pyöreää säätökiekkoa, vaan ihan ruuvin näköisen kiinnitysnupin, tiputtanut veteen. Ei hätää. Uuden voi tilata Amerikasta kahdeksalla dollarilla. Ainoa vaan, että päälle tuli 40 dollaria postimaksuja… Ehkäpä insinööritaitoisempi olisi älynnyt suoraan ostaa korvaavan ruuvin K-Raudasta 50 sentillä.

Korjaustilanteiden lisäksi painin siis kahdenlaisten pysyvien ongelmien kanssa, siimat luiskahtelevat kelalta ulos ja korkkijarrujen korkkeja pitäisi tuunata vaseliiniilla tasaisin väliajoin. Sekin voi kuulostaa sinällään helpolta – kunhan osaa purkaa ja koota kelat – mutta ei ole. Nimittäin yhden kelan korkkiin käytetään öljyä ja toiseen vaseliinia, kolmanteen toisenlaista vesivaseliinia. Pitää tietää mitä mihinkin laittaa. Ja vaseliinia ei taas ei rautakaupasta saa kuin yhtä laatua ja se ei ole sitä parasta, itse asiassa ei edes lähelläkään oikeaa. Sain 50-vuotislahjaksi Kevin Rowlandin tekemän kelan, joka on varsin hieno peli ja hyvin palvellut. Kiitos vielä kerran lahjasta pojat! Mutta pojat olivat unohtaneet kertoa minulle, että korkkia pitää rasvata ja etenkin unohtaneet antaa minulle Kevinin kelapakettiin liittämän vaseliinipussin. Pikkuhiljaa korkki alkoi kuivua ja kuivuminen ilmenee kummallisena jarrun pykimisenä. Jarrun pykiminen ilmeni ensimmäisen kerran tietysti taas keskellä jokea kalan ollessa kiinni. Kela löi pari kierrosta tyhjää kesken ennätyskalani väsyttelyn. Heittosiiman ohut häntäpää teki samalla puolalle lenkin elikkäs solmutyyppisen sotkun. Tarkkasilmäiset voivat huomata tilanteen väsyttelystä julkaisemassani youtube-videossa IGD Pool Salmon 13,5 kg. Oli hyvin lähellä, etten menettänyt ennätyskalaani puolalle tulleen sotkun vuoksi, mutta onneksi kala ei innostunut vetämään uudemman kerran pitkiä syöksyjä ja sain pidettyä sotkun puolalla.

Taas voidaan sanoa: onpa tyhmä jätkä, kun ei ymmärrä, että totta kai kelan korkkia pitää rasvata tasaisin väliajoin. Siihen sanon, että on aika paljon asioita, joita ei ymmärrä, jos ei kukaan kerro. Niitä pitää näemmä oppia kantapään kautta. Jos joku tietää kuka tällaisia vanhoja erikoiskeloja huoltaa, niin vinkatkaa. Minulle ei tulisi esimerkiksi mieleenkään ruveta itse avaamaan jotakin Bogdania. ( No tuo ongelma on lähinnä teoreettinen Bogdanin nykyisen hintatason tietäen…)

Kevinin kelaan kuuluu onneksi ikuinen huoltopalvelu. Sain äsken kelan takaisin ja kesän murheiden syyt alkoivat selvitä. Jarrun korkki oli kuivunut kelvottomaksi, joko siihen oli mennyt jostain syystä likaa tai sitten olin laittanut siihen väärää vaseliinia. Toivotaan, että seuraavat viisi vuotta menevät paremmin. Nyt on ainakin oikeaa tekijän toimittavaa rasvaa tallessa.

Mikä on hyvä kela?

Tähän voinee vastata, että mikä tahansa. Kaikki nykyiset autotkin ovat hyviä. Mutta toiset ovat laadukkaampia kuin toiset. Tämä juttu ei sisällä maksettua sisältöyhteistyötä ja mainitut merkit ja mahdolliset suositukset perustuvat omiin ja kavereiden kokemuksiin. Kokemuksia lienee maksimissaan 10 %:sta markkinoilla olevista kelamerkeistä, joten mikään kattava analyysi tämä ei ole. (Jos tämä juttu kirvoittaa keskustelua, voidaan myös sopia yhdessä ettei käytetä aikaa ämpärimuovista prässättyjen halpiskelojen haukkumiseen. Ne menevät vertailussa neukkuautokategoriaan ja niiden analysointiin on turha haaskata aikaa).

*Vanha kunnon Bringsen Grilse vanhan ajan tappokuvassa Varzinalla. (Yhden n. 50 cm kalan sai silloinkin ottaa ns. kotikalaksi.)*

Luotettavimpia kelojani ovat olleet vanhat (80-90-luvun) Bringsenin Black Shadowt. Tosin niissäkin oli omat ongelmansa. Uutena puolan kiinnitysrengasta oli vaikea kiristää tai toisin sanoen se ei puraissut pitävästi metalliin, ihan kuin alumiinivanteiden pultit uusissa vanteissa. Kerran on tippunut ensin kiristysrengas ja sitten puola veteen kesken väsyttelyn. Ja joltain on tippunut kelan nuppi. Joillain on myös mennyt hiekan jyvä jarrun hammaspyörään ja koko kela leikannut kiinni. Kelan jarrumekanismi, kun ei ole kotelolla suojattu. Tuossa mielessä kelat ovat kehittyneet paljon. Bringsenit ovat myös myös nykykeloihin verrattuna melkoisen painavia ja ne ovat siirtyneet minulle lähinnä varakeloiksi.

Aiemmin mainittu Bo Mohlin taitaa myös jäädä koristeeksi kirjahyllyyn. Vaikka Bo sen korjasi jarrun, niin viime kesän käytön jälkeen se ei enää tunnu kiristyvän kunnolla. Ellei kyse oli siinäkin korkin rasvauksesta. Ehkäpä avaan sen nyt rohkeasti itse…

Taimenkelaksi hommasin pari vuotta sitten Einarssonin plussan. Siitä on vain hyvää sanottavaa. Tosin Einarssonin hinnat ovat aika kovia, etenkin kun mennään lohikeloihin.

*Einarsson meritaimenen kalastuksessa Fynillä.*

Kasiluokan vavassa kelana on ollut Tiborin Everglades, joka on toiminut loistavasti. Vaikka siinäkin on tuo sama ikävä piirre, että puolan ja kelan rungon välissä on turhan paljon klappia ja siima tuppaa luiskahtamaan siitä välistä, etenkin perukesiima perhoa vavasta irrottaessa.

Kaiken kaikkiaan kelat vaativat siis jatkuvaa silmälläpitoa ja huoltoa. Ne eivät todellakaan ole mitään huolettomia siimavarastoja. Nyt kun talven pitkät tunnit alkavat taas lähestyä pohdin vakavissani modernin laajarunkoisen kelan hankkimista. Sellaisen, josta siima ei pääse luiskahtamaa kelan rungon ja puolan välistä, ja jonka jarru on suojattu lialta.

Hankintavertailussa ykkösehdokkaana on Danielssonin Control 8-13 lohikela. Se on hinnaltaan käsittämättömän edullinen kilpailijoihinsa verrattuna ja kuulemma erittäin hyvää laatua.

Lisäksi hankin tehokkaammat lähilasit ja koitan saada omin pikku kätösin purettua, rasvattua ja koottua vanhan liiton kelani. Kyllähän kuitenkin kaikki kamat täytyy rikata rannalle, kun ne ovat kerran olemassa. Paitsi jos joku haluaa ostaa Tiborin Speyn, niin pankaa viestiä. Saattaisin ehkä luopuakin, jos hinnasta sovitaan…

Artikkelin pääkuva: Kimmo Korhonen. Deschutes River Oregon. Kuvassa opas Jeff Hickman ja kirjoittaja mojovan steelheadin kanssa. Juuri 50-vuotislahjaksi saatu Kevin Rowlandin kela pääsi heti tulikasteeseen.

Kummallinen koronakesä – alun pettymykset vaihtuvat parhaaksi kalastuskaudeksi koskaan.

On 20.10.2020 Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Matkailu, Mieselämä, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Kesäkuun alussa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa. Mutta siitä tulikin kaikkien aikojen kalastuskesä.

Kummallinen kalastuskesä. Monessa mielessä sellainen oli tämä koronan ryydittämä kausi 2020. Kevään edetessä alkukesäksi sai seurata tuskanhiki otsassa, miten reissu reissun päälle peruuntui matkustuskaranteenien vuoksi. Aluksi kalenteristani hävisi toukokuulta Norjan Lyngeniin buukattu meritaimenmatka. Sitten kesäkuun alun Orklan reissu Aunanille. Sitten Ruotsin Saxnäsiin suunniteltu taimenreissu. Sitten Vefsnalle kaavailtu lohireissu ja lopuksi Stjördal-joen matka. (Aika monta reissua oli miehellä kalenterissa voi joku sanoa tässä vaiheessa. Joskus on. Etenkin kun on päättänyt pitää työpaikan vaihdon yhteydessä sapattia.)

Tässä kohtiin elettiin kesäkuun alkua ja elo oli vahvasti pilvessä. Kunnes pilveen tuli rako. Norja ilmoitti, että suomalaiset voisivat matkustaa Norjaan heinäkuun alusta.

Mutta eivät esimerkiksi ruotsalaiset, englantilaiset ja monet monet muut, jotka ovat vakiokävijöitä Norjan lohijoilla.

Toisten epäonni oli meidän suomalaisten onni.

Alkoi siis vimmattu uudelleen buukkaus. Huomasin, että yhtäkkiä oli mahdollisuus mennä melkeinpä mihin tahansa. Paikoille, joihin joutuu normaalisti jonottamaan vuosikausia paikkaa. Eikä pääse siltikään.

Ensimmäiseksi varasin reissun Orklalle Aunan lodgeen, jossa paikan omistaja Vegard Heggem isännöi viimeistä kauttaan. (Ensi vuonna paikka toimii uuden vetäjän johdossa Grindal Lodgen nimellä). Samalla reissulla päätin pysähtyä kalastamaan muutamaksi päiväksi Glommalle harjusta ja taimenta.

Glomma auringon-laskun aikaan Koppangis-sa.

Saxnäs sai siirtyä suosiolla ensi kesään, koska Ruotsin koronavenkoilusta ei ottanut selvää susikaan. Samoin viikon 30 Stjördalin reissu oli jo siirretty seuraavaan kesään, joten sen tilalle piti keksiä jotakin. Vierailu norjalaisella Lakseelver-sivustolla listasi kymmenittäin mahdollisuuksia. Jopa himoitulle Årøyelvalle olisi päässyt, mutta sitä lompakko ei kestänyt. Sen sijaan Vefsnan Laksforsenin lohilordien talo oli vapaana, koska ruotsalaiset olivat joutuneet perumaan varauksensa. Loppukesään rakensin vielä pidemmän kolmen viikon sapattiturneen pitkin poikin Norjaa.

Ei huonoa ottaen huomioon, että kesän alusssa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa.

Maailmanlopun sääilmiöt

Toinen onni onnettomuudessa oli se, että alkukesän reissut siirtyivät koronan vuoksi. Kesäkuussa ei nimittäin suurimmalla osalla Norjan jokia olisi voinut edes kalastaa. Talven lumisateet olivat niin valtavat, että joet olivat tulvassa monin paikoin juhannukseen asti. Eikä missä tahansa tulvassa, vaan sellaisessa, joka laittoi paikat ihan uuteen uskoon. Esimerkiksi Lakselvilla ja Altalla joki on hakenut monin paikoin ihan uudet uomat ja moni entisen huippukalapaikan omistaja joutui ihmettelemään ottikuoppansa täyttäneitä kiviröykkiötä.

Tulvan vuoksi lohen päänousukin tuli myöhässä ja heinä-elokuusta tuli aivan erinomaista kalastusaikaa myös isoille nousukaloille.

Ennätyslohi Aunanilta

Kalastin neljä päivää Aunanilla heinäkuun puolivälissä. Oslosta Orkalle ajellessa pysähdyin Glommalle. Leirintäalueella huomasin olevani ainoa ulkomaalainen norjalaisturistien joukossa. Glomma on normaalisti keskieurooppalaisten kalamiesten kansoittama, mutta nyt sain onkia ihan rauhassa. Tästä voitte lukea enemmän Pohjolan Perhokalastajan numerossa 4/2020 olevasta jutusta. Lyhyesti summattuna kalastus kylmässä joessa, jossa vesi oli korkealla, oli lievästi sanottuna haastavaa, mutta ehdottomasti pysähdyksen väärti.

Aunan lodgen vieraat tulevat myös pääasiassa ulkomailta. Normaalisti rotaatiossa on 12 kalamiestä. Nyt meitä oli neljä. Yksi tanskalainen ja kaksi norjalaista. Kun porukka on jaettu rotaatiossa kolmeen ryhmään, huomasin muodostavani yhden ryhmistä yksinäni. Tällaisesta on tietysti se etu, että pääsee korkkaamaan uusia pooleja aina ensimmäisenä. Kun lisäksi joessa oli runsaasti kalaa, oli oikeastaan vain ajan kysymys koska alkaa kolista. Kalat olivat kuitenkin ihmeen varovaisella otilla. Alun muutaman karkuutuksen jälkeen sain vihdoin neljäkiloisen kalan pysymään rantaan asti ja pystyin suhtautumaan jatkoon rauhallisemmin.

Apinan pudottua harteilta oppaani Piet Behrend ajoi minut alueen ylimmälle poolille, jossa ei ollut siihen mennessä kalastanut vielä kukaan koko kesänä.

Skjelsenghølen, nimi jonka lausumista en tule ikinä oppimaan, on lyhyt ja kaunis pätkä, jonka keskellä on takuuvarma ison kalan asentopaikka. Heitin poolin läpi täynnä itseluottamusta. Kummallista, miten yhden kalan saatuaan usko seuraavaan tärppiin on vahva. Mutta sitä ei tullut. Poolin lopussa katsoin kelloani. Vielä olisi viisi minuuttia aikaa, ennen kuin seuraava ryhmä olisi vuorossa rotaatiossa. ”Kokeile vielä kerran”, kehotti Piet. Ja minä kokeilin. Heitin nyt loivemmassa kulmassa kohti virran reunaa. Liekö perho siksi laskeutunut hieman syvemmälle vai olinko vain onnistunut herättämään päivystävän lohen edellisellä laskulla, mutta nyt otti tuli ja kunnolla. Seitsemän kiloinen uroslohi veteli aikansa pitkin poikin poolia ja päätyi lopulta haaviin.

Sörssen-söölin seiska.

Kaksi lohta kahden tunnin sisään. Tällaisesta olisi jo ollut neljän päivän reissu kuitattuna saalismäärien suhteen, mutta päätin vielä illalla kokeilla, josko sama Red Francis antaisi kolmannenkin lohen. Virittelin huumorimielessä videokameran Igd-poolin rantaan ja lähdin touhuamaan yksinään. Samalla perholla. Koska kalan paikka oli tiedossa, askelmerkit olivat selvät. Ystäväni kysyi jälkeen päin videoni nähtyään, kalastanko aina tuolla lailla vahvassa etukenossa hypnoottisesti jokeen tuijottaen? En todellakaan, mutta tällä kertaa tiesin muutaman neliömetrin tarkkuudella alueen, jossa kala on. Siksi olin, no, hieman ylilatautunut. Video rullasi rannalla ja minä lähenin kalaa. Joka päätti iskeä. Ensimmäinen reaktioni oli täydellinen hämmästys, eihän näin voi käydä. Toinen reaktioni oli pienimuotoinen paniikki, sillä tajusin saman tien piteleväni ennätyskalaani ja olin yksin kosken niskalla. Jälkeen päin videoita katsellessani hämmästelin itsekin kuinka määrätietoiselta ja rauhalliselta toimintani vaikutti. Ei edes yhtään tyhmää ”Voi vit… mitä helv…älä prk mee sinne”-huutelua päässyt suustani. Rannalla mittasin kalan tärisevin käsin 111 cm pitkäksi, taulukon mukaan painoa tuollaisella on 13,5 kg.

Kolmas kerta sanoo isosti: 13,5 kg / 111 cm. Kuvakaap-apaus videosta.

Tämä jos mikä oli koronakesän lahja minulle. Jos tätä poolia olisi hakattu normirotaatiossa tauotta, kala olisi todennäköisesti jäänyt nousematta.

Onko raja auki?

Kesän ns. pääreissu suuntautui monen säädön kautta Vefsnalle. Alkuun tarkoituksemme oli kalastaa viikko Ruotsin puolen Tornionjokea Kengis Brukissa. Sen suunnitelman sotki Kiirunassa puhjennut koronaepidemia. Piti löytää uusi kohde. Lentoliput oli jo ostettuna Ouluun. Ryhdyimme siis mittailemaan mihin Oulusta voisi ajaa päivässä. Seurasin päivittäin matkailurajoituksia. Raja Norjaan oli yhä auki, joten vaihtoehtoja riitti Lakselvasta Målselvaan. Sitten Visit Norway sivuston ilmoitus ratkaisi kohteemme: Ruotsin läpi ajo on sallittua, kunhan ei yövy matkalla. Posotimme Haaparannasta rajan yli ja ajoimme käytännöllisesti katsoen ikkunat kiinni Norjaan asti. Rajan ylitys tapahtui Tjärnabyn hiihtokeskuksen jälkeen. Norjalainen rajamies tutki passit ja toivotti meidät suomalaiset tervetulleeksi.

Tauko paikalla korona-tyyliin.

Vefsna on monelle suomalaiselle tuntematon paikka. Vuosikymmeniä lohiloisen vuoksi kiinni ollut joki on elpymässä uuteen nousuun. Vefsna on yksi Norjan isoimmista joista ja tarjoaa mahtavat puitteet kalastukselle. Kalastus ei ole välttämättä helpoimmasta päästä ja vaatii jonkin verran tetsaamista kalapaikoille. En suosittele huonopolvisille. Samoin valjastamattoman joen vedenkorkeus voi vaihdella päivässä jopa metrin. Vastineeksi saa sitten hienoja kaloja tai ainakin upeita maisemia ja jylhää luontoa. Vefsnasta kiinnostuneet voivat lukea lisää joesta jutustani Pohjolan Perhokalastajan numerosta 4/2019.

Jottei tämä blogikirjoitus paisu pituudeltaan yli äyräiden, tiivistän Vefsnan reissun kahteen sanaan: erittäin onnistunut. Alkukesän lumisateiden jäljiltä Vefsna laski normaaliin veden korkeuteen vasta heinäkuun lopussa, ensimmäiset lohet kalastusalueeltamme Laksforsenilta, joka sijaitsi joen yläosissa, oli saatu vasta kaksi viikkoa aikaisemmin. Meidän viikkomme aikana tuli ensimmäinen suuri ison lohen nousu. Joka on tällaiseen joskus osunut, tietää mistä puhun.

Onni osua kunnon lohennou-suun on harvinaista herkkua. Ilmankos on helppo hymyillä.

Korona hellittää hetkeksi

Elokuussa korona hiipui hetkeksi. Norjaankin alkoi ilmestyä enemmän ulkomaalaisia kalastajia, jotka olivat kytänneet koko kesän rajan aukeamista. Silti ei voi sanoa, että missään vaiheessa olisi ollut varsinaista ruuhkaa. Korona tai ei, moni joutuu palaamaan elokuussa töihin. Elo-syyskuun vaihteessa ajelin pitkin poikin Norjaa noin 3000 kilometriä ja kävin kuudella eri lohijoella. Varsinaisen ruuhkan koin vasta Lakselvalla, jonka meritaimenviikot syyskuun alussa ovat muodostuneet jo kaikkien tuntemaksi bonusmahdollisuudeksi jatkaa kalastuskautta. Vieläpä lohilupia edullisempaan hintaan. Tähän on kuulemma tosin suunnitteilla muutosta, sillä koska Lakselv on ns. myöhäisen nousun joki, siellä harkitaan virallisen lohikauden pidentämistä syyskuun puoliväliin. Se tarkoittaa myös suolaisempia lupahintoja, jotka ovat muutenkin kohonneet tarpeettoman korkealle.

Kesän parhaat sushit nautittiin Vefsnalla.

Tänä vuonna Lakselvilla oli vesi syyskuun alussa melko vähissä eikä odotettuja sateitakaan tullut. Meritaimenta joessa oli mukavasti. Ensi kertaa joella oleva kaverini onnistui saamaan yhden kauden isoimmista – ellei isoimman – mertsareista. Kala oli 92 cm pitkä. Toki lohiakin osui siiman päähän, vaikka sukeltamalla tehdyssä laskennassa niitä oli ollut noin kolmasosa normaalista.
Oman reissuni kruunasi yhden käden kepillä väsytelty ja vapautettu (katso video) 13-kiloinen.

13-kiloinen kojamo, joka ei pitänyt Undertakerista poolissaan.

Seuraava kesä on uusi arvoitus

Koronakesä oli minulle paras kalastuskesä koskaan. Toki olin paljon kalassakin, mutta silti kaksi yli 13-kiloista lohta kaudessa on harvinaista herkkua.

Tätä kirjoittaessa ensi kauden buukkaus on taas käynnistynyt. Pohjalla on pari tältä vuodelta siirtynyttä – ja mikä mukavinta – jo maksettua matkaa. Loppuja kohteita pohditaan kuumeisesti. Kaiken päällä tietysti leijuu edelleen koronan uhka. Viruksen kehveli, kun tuntuu muuttavan muotoaan ja iskevän uudestaan ja uudestaan. Aika näyttää onko ensi kesän alussa sama ralli ja ruljanssi taas edessä.

Toivotaan, että tämän kauden vähemmällä kalastuspaineella olisi ollut lohikantoja vahvistava vaikutus. Sen tosin näemme vasta kolmen vuoden päästä. Siihen mennessä korona ainakin on ohi. Eikö kaikki kalamiehet sovita niin?

Hat trick day at Orkla – 13,5 kg salmon

On 14.7.202015.7.2020 Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Matkailu, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

En tiedä miten Strömsössä on viime aikoina mennyt, mutta minulla meni taatusti paremmin viime lauantaina. Sain kolme lohta, joista isoin oli vielä ennätyskalani 111 cm / 13,5 kg. Kaikki vielä samalla perholla. Ja kaiken päälle ison kalan tartutus päätyi videolle, koska ajattelin tehdä ihan vaan läpällä vähän materiaalia blogiin.

Paikka Aunan Lodge, tarkempi sijainti Grindal ja joki on siis Orkla. Alun perin reissu oli suunniteltu perinteiseksi kauden avaukseksi kesäkuun alkuun, mutta tänä vuonna korona meni ja peruutti reissun. Voi kai sanoa, että hyvä niin, sillä poikkeuksellisen runsas lumentulo teki alkukauden kalastuksesta aivan mahdotonta suurimmassa osassa Norjan joista. Vettä oli paljon, mutta kalaa ei yhtään.

Saimme koronan vuoksi rahat takaisin ja ryhdyimme porukassa pohtimaan muita suunnitelmia. Sitten sattuma teki minusta lomalaisen muun perheen ollessa töissä ja päädyinkin buukkaamaan itseni Aunaniin uudelleen heinäkuun 8. -12. Lähdin matkaan yksin itseni kanssa.

Alku Aunanilla

Reissun ajoitus osui täydellisesti. Vesi oli laskussa ja alkoi olla lähes ihanteellinen kalastukselle. Aunanilta oli raportoitu ennen tuloani 34 lohta 17 päivän ajalta. Hyvä määrä noin viiden kilometrin alueelle.

Odotukset kohtuullisen korkealla saavun sateen keskellä paikalle todetakseni, että luvassa on kuitenkin synkillä siimoilla roimimista. Vesi on edelleen korkealla.

Alku sujuu hiljaisissa merkeissä. Toisen päivän iltana saan vihdoin kalan kiinni oppaani Erik Lierin ystävällisesti minulle ojentamaan Red Francikseen. Saan kammettua noin neljän kilon kalan lähelle rantaa, kun huomamme että haavi ei ole siellä missä sen pitäisi olla. Itse asiassa haavia ei ole. Ja niinhän se kala irtoaa rantakiville. Lasketaanko kala saaduksi, jos opas on koskenut sitä?

Hat Trick Day – kala 1

Usko punaiseen Francikseen on nyt kuitenkin kova. Ja kun vesi on laskenut yössä 30 cm, ajattelen että Francis alkaa jo ärsyttää asentokalojakin. Vaihdan kuitenkin aiemman koukkuperhon putkeen, johon saan kiinnitettyä paremman koukun. Monet valmiisiin ns. kultakoukkuihin sidotut Francikset ovat täysin mahdottomia teroittaa kunnolla parin laskun ja kiven raapaisun jälkeen.

Kävelen aluksi ylimmälle poolille, Fronaan, parikymmentä minuuttia. On täydellinen lohivalo. Aurinko paistaa sateen läpi. Lähden heittelemään poolia läpi ja aivan poolin lopusta, paikasta, josta kaverini Teemu Suvanto tartutti edellisellä reissulla kalan, saan nyt lohen kiinni. Se vääntää todella vahvasti ja luulen sitä isommaksi, mutta rannassa mittaan pituutta 73 cm joka vastaa arviolta 4 kg painoa. Rantautus onnistui ja aivan omin voimin. Kala on aivan kirkas ja ruokakalaksi se olisi aivan täydellinen. Mutta koska papitus muuttaa kortin punaiseksi ja kalastus on loppu siltä päivältä, tämä lohi saa uida eteenpäin.

salmon lohi — Reissu on pelastettu. Kala saatu.

Hat Trick Day – kala 2

Minä jatkan matkaa oppaani Piet Behrendin kanssa seuraavalle poolille, jonka nimi on Skjelsenhölen. Lyhyt pooli, jossa virta kiertää matalan särkän kallion vierestä ja muuttuu lopuksi aivan mahdottoman syväksi kahlata. Paikka on kyllä kalaisan näköinen. Heitän sen läpi ilman tulosta. Lopuksi seison kainaloita myöten vedessä ja heitän pitkälle poikkivirtaan, jossa siiman kärki tekee muutaman metrin mittaisen kelvollisen uiton.

Rämmin märkänä takaisin laavulle ja totean Pietille: ”Nobody home”. Piet katsoo kelloaan. Meillä on 10 minuuttia aikaa lupaa jäljellä poolilla. ”There is certainly somebody home, try another run.”

Päätän siis heittää yläosan uusiksi, joka on helppoa ja mukavaa roiskimista särkältä. Heitän nyt vähän jyrkemmässä kulmassa. Liekö se syy, että perho laskeutuu aavistuksen syvemmälle, mutta äkkiä tärähtää ja oikein mallikkaasti. Siimaa viedään siihen malliin, että Piet huutaa kiristämään jarrua. Jarru on mielestäni jo aika kireällä, mutta väännän sitä edelleen. Vastassa tuntuu olevan voimakas kala ja voimakkaassa virrassa. Tilanne pysyy kuitenkin hallinnassa. Tällä kertaa meillä on haavikin. Kala ui särkän taakse muodostuneeseen lampareeseen, lähes seisovaan veteen. Piet käy pelottelemassa lohen takaisin virtaan, jossa kalaa on paljon helpompi hallita. Seisovassa vedessä se voi ryntäillä mihin tahansa.

Ja sitten: onnistunut haaviminen, hienoja kuvia ja yläläpsyt koronasta huolimatta. ”Mikä päivä!”, sanon. Kaksi kalaa kolmeen tuntiin. Reissu on pelastettu jo yli odotusten, koska toinen kala oli vieläpä lohiluokkaa: 90 cm ja 7,1 kg.

Lohiluokan kala. Reissu onnistunut yli odotusten.

Hat Trick Day – kala 3

Palaamme lodgelle, jossa kaikki kalastajat nauttivat yhteisen illallisen aina klo 19. Meitä on paikalla koronan vuoksi vain viisi vierasta normaalin 12 sijaan. Kukaan muu ei ole onnistunut rantauttamaan kalaa, joten olen illan sankari. Kuulen että yhdellä kalastajista oli ollut Igd-poolilla valtaisa tärppi, mutta kala irronnut hetken kelaamisen jälkeen.

On viimeinen ilta ja rotaatiossa minulla on vuorossa juuri tuo Igd-pooli heti illallisen jälkeen. Heitän mestarikalastajapäiväni suomalla arvovallalla ja varmuudella: ”Minun täytyy varmaan käydä katsomassa, onko se kala vielä siellä. Jospa Red Francis toisi vielä kolmannen kalan…” Illallisseuruen hiljenee hyvänsuopaan hörinään heittoni päälle.

Päätän viettää hyvän päivän ja reissun päätteeksi hauskan ja rennon pari tuntisen kauniilla poolilla. Pakkaan mukaan videokameran ja jalustan, sillä haluan tehdä hieman huumorihenkistä videosisältöä blogiini. Heittoharjoituksia ja Lemmel-kaffen keittoa nokipannulla.

Asettelen jalustan rantaan ja mietin useampaan kertaan, miten kuvakulman rajaan, jotta jos kala tarttuu, niin saan tallennettua väsytyksen mahdollisimman hyvin. Olen edellisenä päivänä katsonut poolin kahlausreitin tarkkaan ja merkkinä toimivat kivet näkyvät kirkkaassa vedessä hyvin. Ison kalan asentopaikka on hyvin tiedossa. Sitten vain leijuttelemaan punaista Francista sen kuonon eteen ja katsomaan kumman hermo kestää, minun vai kalan.

Teen noin kymmenen heittoa. Sydän hakkaa. Tilanne on oikeasti jännittävä. En tiedä miksi. Johan tässä on tänään saatu kaksi kalaa. Enkä minä tiedä onko virran reunassa titti vai monsteri. Tai mitään.

Mutta sitten siima kiristyy. Noin vaan. Ja sitten mennään. Ja välillä tullaan. Pidän siimaa kireällä ja vapaa ylhäällä. Nyt ollaan kosken niskalla ja jos kala menee siitä alas, kusessa ollaan. Siis minä. Ei se.

Yhtäkkiä kelan jarru pettää. Pohjasiimaa rämpsähtää rullalle mytty, joka menee solmuun. Kelaan sen nopeasti sisään ja lyön jarrua kireämmälle sillä enää eli ole varaa antaa periksi. En ole vielä nähnyt kuinka iso kala on, mutta tunnen sen lohiluokan kalaksi.

Kala pysyy onneksi poolissa ja saan sen pikkuhiljaa hinattua rantaa kohti. Katselen taakse päin mihin kohti sen saisin uitettua ja alan kääntää sitä vavalla. Kalan koko alkaa paljastua ja hiki nousee otsalle. Tätä ei ole varaa mokata. Lopulta saan kalan kyljelleen matalaan, tartun kaksin käsin sitä pyrstöstä ja käännän sen selälleen. Kala rauhoittuu. Otan pari kuvaa vapisevin käsin. Kala läiskäyttää valtavalla pyrstöllään vettä naamalleni. Sitä tilanne ei huvita yhtään. Kaivan mitan taskusta. Näen että kala on iso, mutta silti mitan lukema 111 cm tuntuu huikealta. Tajuan samalla pitäväni ennätyskalaani käsissäni. Irroitan hieman vääntyneen kolmihaaran kojamon koukkuleuasta ja hinaan kalan takaisin kameran eteen, jossa nostan sen nopeasti poseerauskuvaan. Sitten siirrän kalan elpymään virtaavaan veteen. Lohikin on ryntäillyt itsensä maitohapoille, mutta tokenee pikkuhiljaa. Onneksi vesi on kylmää ja kala tikissä.

Kala ui tiehensä. Minä siirryn jeesustelemaan kameralle tuntojani. Käsittämätön päivä. Mutta juuri tämä tekee lohenkalastuksesta niin kiehtovaa. Monta päivää tyhjää heitettyäsi voit saada samana päivä elämäsi saaliin. Ne muut tyhjät päivät unohtuvat. Tämä ei ikinä.

SEE the video on youtube!

Kadonnutta kalastusaikaa etsimässä

On 11.11.201811.11.2018 Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Mieselämä, Perhokalastus, Yleinen4 kommenttia

Täyttäessäni joku vuosi sitten 50, jouduin pakokauhun valtaan. En siksi, että pelkäsin vanhenemista, vaan siksi, että tajusin, kuinka rajallinen määrä kalastusvuorokausia minulla olisi jäljellä.

Huomasin 50-vuotispäivieni tienoilla, että kulkeminen jokivarressa oli muuttunut hitaammaksi. Vaikka ihan tavallista polkua pisteli menemään, sai melkein juosta pysyäkseen nuorempien perässä, kivisestä ja juurakkoisesta polusta puhumattakaan. Polvet naksuivat ikävästi niin ylä- kuin alamäissä. Perhon sitominen pimenevässä illassa ei enää sujunut ilman lamppua, eikä pian enää ilman kaksiteholasejakaan. Joessa jalkaa piti alkaa asetella paljon huolellisemmin, eivätkä huolettomat loikat kiveltä toiselle enää olleet huolettomia. Tasapainoaisti ei ollut kuin ennen.

Johtopäätös oli selvä: jotain on pakko tehdä, sillä kalastusvuorokausia sellaisessa fyysisessä kunnossa, jossa kalastuksesta saa vielä kaiken irti, on jäljellä koko ajan vähemmän. Sellaisia päiviä, joissa uskaltaa kahlata vaikka Lakselvan Kovakoskeen on vielä vähemmän.

P1030405 — Lakselvan Lompolo 90-luvun alussa. Kun opiskelijalla oli aikaa olla kaksi viikkoa kerrallaan kalassa.

Eroon lohipoikuudesta

Tuosta 50-vuotispäivästäni ja päätöksesta panna Plan B täytäntöön on nyt reilut neljä vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, vieläpä pääasiassa positiivisia asioita.

Viisikymppiseksi mennessä en ollut onnistunut saamaan rannalle ensimmäistäkään kymmenen kiloista lohta, rannan tuntumaan kyllä. Olin karkuuttanut lähemmäs kymmenen lohiluokan kalaa, joista monet kävivät muutaman metrin päässä haavista ja niistä isoimmat todettiin porukalla lähemmäs 15-kiloisiksi, mutta aina tapahtui jotain. Yleisimmin vain koukku irtosi, koska väsytys oli kestänyt liian kauan tai kala ponkaisi pelästyksissään kivikkoon katkomaan siimat haavimiehen ilmestyttyä yllätyssyöksyllä näköpiiriin; jotain kalaa yritin hermostuksissani kiskoa rannalle väkisin ja liian aikaisin. Yhtä kaikki: lohipoikuus oli tallella ja se söi miestä. Aloin jo aivan vakavissani pelätä, että menen hautaan saamatta koskaan isoa lohta haaviin asti. Tiesin kyllä kuinka paljon onnistuminen on kiinni myös tuurista ja miten moni kalastuksen suhteen täysin tietämätön oli jo ensimmäisellä reissullaan onnistunut onkimaan kymppinsä. Tajuamatta, kuinka hyvä onni heitä oli potkaissut. (Noh, monille heistä on sen jälkeen valjennut lohenkalastuksen karumpi puoli…).

irti päässyt — Siima heiluu tyhjänä puolen tunnin väsyttelyn jälkeen. Lohi, jolla oli leipälapion kokoinen pyrstö kävi metrin päässä rannasta – ja irtosi. Se syö miestä kuin minkki.

Jotain oli tehtävä. Koska aikaa ei voinut pysäyttää, sitä oli saatava lisää. Ei tunteja vuorokauteen, vaan kalastusvuorokausia kalenteriin. Luovuin vähemmän tärkeistä menoista ja käytin enemmän aikaa kalastukseen.

Aloin käydä kalassa enemmän kuin minulla olisi siihen oikeasti ollut aikaa ja varaa, mutta jotenkin maailma ympärilläni mukautui muutokseen ja alkoi pitää sitä jopa hyvänä. Väittivät mielialani parantuneen.

P1030409 — Empiiristen tutkimusten mukaan kalansaanti kohottaa mielialaa huomattavasti jopa useiden tuntien ajaksi. Tässä on päätynyt 86 cm virkeää Varzinan lohta kuvattavaksi taimenen kalastuksen lomassa.

Ruokahalu kasvaa

Aloin siis käydä enemmän kalassa. Jaksaakseni paremmin joella ja hidastaakseni fyysisen kuntoni rappeutumista aloitin armottoman kuntoilun. Viisi treeniä viikossa hyvässä ohjauksessa ja ruokavalio päälle. Paino tippui ja lihakset vahvistuivat. Selkä ei enää väsynyt entiseen malliin, tasapaino parani ja olo pitkän kalastuspäivän jälkeen ei ollut aivan hakattu.

Heilu jalka. Kuntoilun merkitys on kiistaton joella koheltaessa.

Jossain kohti luonto tai paremminkin todennäköisyyksien lait vihdoin armahtivat minut. Aloin saada kalaa. Sain 12-kiloisen lohen pintaperholla, sain isoja taimenia, sain lisää yli 10-kiloisia lohia, sain yli metrisiä haukia, sain yli kilon harjuksen ja jopa ahvenenkin.

Olisi voinut luulla, että kun tavoitteet on täytetty, pahin polte on ohi. Mutta niin ei käynyt. Nälkäni vain yltyi, mutta ruokahalun kohde muuttui.

Saalis on yhä tärkeä osa kalastusta, vaan ei ainoa. Kalastuksessa ja etenkin perhokalastuksessa on alkanut kiehtoa eniten juuri tuo elinikäinen oppiminen. Kalastus on myös yksi niistä harvoista lajeista, joissa ikääntyminen ja kokemus on vain eduksi, niin kauan kuin on muuten hyvässä kunnossa ja voi harrastaa täysillä.

Vielä 54-vuotiaanakin joudun usein nostamaan kädet pystyyn, kun kala ei ota mihinkään. Kun loppuvat keinot ja perhot kesken. Mutta 54-vuotiaana voin myös ymmärtää, että aina kala ei ota, vaikka kalastaja tekisi mitä. Nuorena oli toisin.

Muistan miten reilu parikymppisinä innokkaina, aloittelevina perhomiehinä olimme Tenolla ja kävimme tervehdyskäynnillä Karigasniemellä Välimäen Majatalossa kortteeraavan perholegenda Lauri Syrjäsen luona. Helle oli jatkunut pitkään ja Syrjänen kertoi, että jotkut nuoret kalamiehet olivat kysyneet häneltä aiemmin päivällä, minne kannattaisi mennä tällaisena vaikeana kalapäivänä? ”Nukkumaan”, Late oli vastannut. No pojat eivät tietenkään olleet ohjetta noudattaneet, emmekä mekään niin tehneet, vaikka nyökyttelimme jutulle kohteliaasti ja tiesimme jopa ratkaisun järkeväksi. Menimme tietenkin kalaan ja pyysimme tyhjää. Polte oli niin kova. Tänään tekisin niin kuin Late neuvoi.

P1030393 — Kokenut kalamies tietää, että helteellä tyhjän saa pyytämättäkin.

Takapuoli tukevasti variksenmarjoissa

Voin vain muistella, kuinka tietämätön olin istuessani ensimmäistä kertaa Lakselvan ykköalueella joen rantatöyräällä vuonna 1993. Kaverini vanhempien paikallinen tuttu oli antanut mökkinsä käyttöömme muutamaksi päiväksi. Uusien erähousujen takapuoli mustui mukavasti variksenmarjoissa joenpenkalla kiireettä kaljaa juodessa ja ylimielisesti joelle katsellessa. ”Tämä on kuulkaa virvelipaikka. Lohi ottaa perhoon sellaisista paikoista kuin kolmosalueella on. Pitää olla koskia ja niskoja”, tein tilanneanalyysiä. Niinpä häivyimme jo seuraavana päivänä mielestämme kalaisempiin maisemiin, joista emme tietysti saaneet kalan kalaa. Reilu 15 vuotta myöhemmin löysin itseni uudestaan Lakselvan alaosasta, nyt kalliilta yksityispoolilta. Siellä kalastaessani tunnistin yhtäkkiä ensivisiittimme paikan ruohokattoisen mökin, joka nökötti rantatöyräällä toisella puolen jokea. Mökki tai oikeammin siihen kuuluva pooli oli ihan huippupaikalla. Myös perhokalastusta ajatellen. Alueelta olisi voinut saada elämänsä lohen, jos olisi älynnyt laskea vaikka aluksi edes siiman veteen…

P1030418 — Selkeästi virvelimiesten pooli.

Ensimmäisellä reissulla opin myös, että kaupassa vuosi aiemmin perukkeeseen tehty verisolmu ei kestä seuraavaan kauteen. Se nimittäin katkeaa, kun perhoon ottaa isompi lohi. Tämä tuli todettua Tenon Outakoskella, jossa olin jollain ihmeen konstilla saanut kammettua perhoni tarpeeksi kauaksi keskivirtaan, paikkaan josta ystäväni oli edellisenä päivänä saanut yhdeksän kiloisen lohen. Nyt lohen jäljelle jäänyt parempi puolisko teki tuttavuutta perhoni kanssa. Mutta treffit päättyivät lyhyeen tyhmyyteni vuoksi. Jos olisin ymmärtänyt perukkeen merkityksen alusta asti, lohenkalastajan urani olisi voinut käynnistyä heti sillä kymmenen kiloisella, joka tuli rannalle asti lopulta vasta 25 vuotta myöhemmin.

P1030422 — Mitenkä tämä Turle-solmu menee?

Tulevaisuus on toivoa täynnä

Kalareissuun lähtö on edelleen joka kerta jännittävä kokemus. Jos menee tutuille vesille, paikkoja ja heittoja käy ennalta mielessään, kuin alppihiihtäjä ratakeppejä ennen pujottelukisaa. Nykyään oletus kuitenkin on, että pääsääntöisesti tulee tekemään järkeviä asioita, ainakin joella.

Se tuntuu hyvältä.

Jos pitää kunnostaan huolen, eläkeikäkään ei ole tulevaisuuden peikko, jolloin elämään tulee suuri tyhjiö. Päinvastoin: silloin voi muuttaa kahdeksi kuukaudeksi lohijoen varteen, kunnes vaimo lähettää puhelimeen – tai mikä lie vastaanotin silloin mahtaa olla pupilliin piilotettuna – valokuvan kotitalosta ja viestin: ”Jos muistat, niin kotisi näyttää tältä. Paikkaasi on kyselty, mutta en ole vielä antanut sitä pois. Tule kotiin.”

Viimeinen heitto kaiken muuttaa voi

On 19.7.2018 Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Matkailu, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Lohenkalastaminen on uskon asia. Periksi ei saa antaa, sillä velat voivat muuttua saataviksi milloin tahansa.

Kirjoitin pari vuotta sitten Pohjolan Perhokalastaja-lehteen jutun siitä, miten alkukaudesta on hyvä mahdollisuus saada iso lohi – tai jäädä täysin ilman saalista.

Ensimmäisellä kesäkuun alussa tehdyllä Orklan reissulla kaksi vuotta sitten munat jäivät pataan, niin kuin viime vuonnakin. Tänä vuonna tehty järjestyksessään kolmas alkukauden reissu alkoi olla myös melkein taputeltu ennen kuin tapahtui: 8,3 kilon lohi tarttui viimeisenä oljenkortena pooliin heitettyyn punaiseen francekseen, vain puoli tuntia ennen lupien päättymistä.

Sen myötä tuli todistettua monta asiaa. Lohenkalastus on uskon asia ja siinä myydään isoja odotuksia. Jos usko alkaa pettää, peli on menetetty.

Moni luulee, että joessa kuin joessa on lohta kuin kanadalaisessa luontodokumentissa. Mutta se ei pidä paikkaansa. Tonneissa koko joen määrät voivat olla isoja, mutta kun kalat jakaa päivisaaliiksi pitkin jokivartta asiat asettuvat mittasuhteisiin. Esimerkiksi Orklan Aunanin seitsemän kilometrin pätkällä saatiin viime vuonna 167 lohta, joka on 1.85 kalaa päivässä 12 kalamieheen. Tähän joukkoon tietysti mahtuu paljon ihan tyhjiä päiviä ja päiviä, jolloin kalaa nousee suurissa parvissa ja saadaan enemmän.

Toki kalan voi saada tuurilla milloin tahansa, mutta pohjimmiltaan kyse on vain toistojen määrästä. On oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tarjottava perho vielä oikealla tavalla. Mutta etenkin yksi asia on varma: vaikka kuinka aamulla väsyttäisi, lohen saanti edellyttää, että perho on vedessä. Punkan pohjalta kalaa ei saa.

Kesä yllätti kalamiehen

Lohikausi 2018 alkoi kummallisissa olosuhteissa. Ei pelkästään keski-Norjassa vaan myös Finnmarkissa. Pitkään jatkuneet toukokuun helteet olivat sulattaneet lumet tuntureilta eikä kunnon sadetta oltu nähty viikkokausiin. Virtaamat kesäkuun alussa, kauden alkaessa, olivat samalla tasolla kuin normaalisti elokuussa.

Me saavuimme jo tutuksi käyneeseen kauden avaukseemme Orklan Aunan Lodgelle 10. kesäkuuta. Trondheimin alueen jokiin kuuluvan Orklan etuna on, että joki on säännöstelty ja kallioon louhituista varastoista juoksutetaan kylmää vettä tasaisesti: joen pinta pysyi melkein samana koko kolmipäiväisen reissumme ajan.

Matalan ja kirkkaan veden takia kalastus painottui aamuihin. Lodgella poikennut joen johtava kalastuksenvalvoja kertoi, että lohilaskurin perusteella kalat liikkuvat aamuvarhaisella, noin 5-8 aikaan. Hieman hämärässä ja isoissa parvissa liikkuessa lohet tuntevat olonsa vähän turvallisemmaksi kuin auringonpaisteessa keskellä kirkasta päivää. Paras mahdollisuus saada kala on siis olla sellaisella poolilla, jossa on nousua hidastava niska tai lepopaikka. Ja olla siellä aikaisin aamulla.

Ennen Orklan yläjuoksulla sijaitsevalle Aunanille siirtymistä kalastimme päivän Bårdshaug Herregårdin vesillä aivan joen alajuoksulla. Iltakalastus ei tuottanut tulosta, vaikka kaloja näkyikin. ”Joka on täällä ensimmäisenä aamulla klo 5, saa taatusti kalan”, ilmoitti oppaamme ringin pyörittäessä tyhjää illalla. Matkan ja yömyöhään jatkuneen kalastuksen (huom. ei juopottelun) jälkeisenä aamuna vain yksi meistä jaksoi noudattaa neuvoa. Ja sai kalan. Kirkas, 4,5 kiloinen lohi iski ensimmäisellä laskulla kello 5.30.

WhatsApp Image 2018-06-10 at 06.30.30.jpeg — Täi poikineen pyrstössä. Matkaa kalalla mereltä poolille on ollut kolmisen kilometriä.

Mutta palataan takaisin Aunanille. Kierrämme ensimmäisen kalastuspäivän toinen toistaan paremman näköisempiä pooleja. Kalakosketukset rajoittuvat muutamaan pieneen taimeneen.

Vesi hyvällä korkeudella, paras pooli, mutta miksi ei nakerra…

Toisen päivän aamuna saamme ensimmäisen kerran nähdä toimintaa.

Poolille tullessa bongaan kalan jotakuinkin oudosta paikasta, miedosta virrasta hiekkasärkän reunasta. Kaverini jää heittämään sitä ja saapastelen itse kohti perinteisempää joen niskaa. Joella ensikertaa vierailevan ystäväni viiton kulkemaan kauemmas paikalle, josta tiedän edellisenä päivänä saadun lähes kympin kalan.

Saan hädin tuskin siimani veteen, kun mietoon virtaan heittämään jäänyt kaverini ilmoittaa, että kala on kiinni.

Kala kiinni. Teemu Suvanto väsyttelee lohijalkaa.

Samalla näen vavan olevan pystyssä myös kallion kielekkeellä, johon toinen ystäväni oli mennyt. Kun ensimmäinen lohi on saatu kuvattua, mitattua sekä palautettua, siirryn puolijuoksua haavimieheksi kallioisen poolin toiselle puolelle, jossa iso kala juroo putouksen alapuolisessa syvänteessä. Syvästä vedestä ja vastavirrasta sen nostaminen käy hitaasti. Ympärillä hyppii kaloja. Nousu on käynnissä ja pooli täynnä sähköä. On suorastaan hämmästyttävää, miten pooli, joka on illalla aivan mykkä (mutta ei silti tyhjä) herää henkiin, kun pooliin saapuu parvi uusia kaloja.

Lopulta kala numero kaksi on haavissa. Se on 95 cm pitkä, noin 9 kilon upea kirkas kala. Mieliala on korkealla, kun tyhjänpyytäminen on kääntynyt hetkessä lohipeijaisiksi. Tuntuu että joka paikassa on kalaa ja se on halukas ottamaan. Koen voimakasta iloa osallistumisesta rantautuksiin ja onnistuneista haavimista, kavereiden kaloista ja että reissumme ei jää historian kirjoihin tyhjänpyytämisenä.

Mutta taustalla kalvaa toki huoli osuuko lohi vielä tälläkään reissulla oman siiman päähän.

WhatsApp Image 2018-06-12 at 09.02.55.jpeg — Saamamies (aamuvirkku) Vesa Tuomi ja reissun toinen kala.

Sitten pooli hiljenee. Joko kalat ovat jatkaneet matkaansa tai asemapaikat poolissa on saatu jaettua, kunnes seuraava nousu laittaa taas nokkimisjärjestyksen uusiksi ja heikoimmat saavat luovuttaa paikkansa vahvemmille. Seuraava mahdollisuus on seuraavana aamuna ja se on viimeinen. Toki päivän mittaankin kalan voi saada. Muutama on tartutettu eilenkin, tosin ylös asti niitä ei saatu.

Varhainen kalastaja nappaa

Seuraavana aamuna herätyskelloni soi kuudelta. Reissun väsyttämät kalastajat kampeavat itsensä ylös kuka hitaammin kuka nopeammin. Kaksi meistä lähtee liikkeelle ensimmäisessä autossa ja aikataulussa illalla tehtyjen suunnitelmien mukaan.

Kalan jo saanut kaverini tarjoaa minulle ensimmäistä heittovuoroa yön rauhassa levänneeseen pooliin. Samaan paikkaan, josta edellisenä aamuna nousi reissun isoin lohi. Jännitys, syke ja toiveet ovat korkealla. Kiiruhdan kohti kallioniemekettä, josta voin tehdä nuo maagiset heitot koskemattomaan pooliin.

Iso kala on syöksynyt alas ylemmästä poolista.

Juuri päästessäni poolille sinne rymyää joukko norjalaisia, jotka ovat tartuttaneet ison kalan ylemmästä poolista. Hymyilen väkinäisesti, kun näen neljän miehen asettuvan pönöttämään juuri siihen paikkaan mistä olin suunnitellut kalani kymmenen minuutin päästä tartuttavani. Nyt siellä on raivokas ison kalan väsyttely käynnissä ja aikaa voi mennä tuossa touhussa tuntikin…
Kala irtoaa kuitenkin muutaman minuutin jälkeen ja pettyneet norjalaiset palaavat takaisin omaan pooliinsa. On minun vuoroni.

Mitään ei kuitenkaan tapahdu. En tiedä onko nousu jo mennyt vai vielä tulematta, vai äskeinen väsyttely poolin sekoittanut, mutta pikku hiljaa alkaa hiipiä mieleen pelko: tästä tulee tyhjä reissu. Kolmas jo peräkkäin…

Pikku hiljaa poolille valuu lisää ryhmämme kalastajia ja perinteinen rinki alkaa pyöriä. Kontakteja kaloihin ei saada, kunnes alamme havaita kauempana poolissa pintakäyntejä. Olisikohan parvi sittenkin tulossa vasta nyt?

Heitän kalliolla ja takanani ystäväni tartuttaa kalan vahvan kuohun reunasta. Se ei pysy kiinni montaa sekuntia, mutta tunnelma ja odotukset alkavat olla taas korkealla, vaikka jäljellä oleva kalastusaikamme on jo käymässä vähiin.

Oppaamme Piet Behrend saapuu samalla paikalle ja kertoo ylemmällä poolilla heittäneiden norjalaisten lähteneen aamiaiselle. Menetetty kala oli vienyt fiiliksen. Poolin niska olisi siis heitettävissä, jos kiinnostaa, vaikka sitä onkin moukaroitu jo monta tuntia.

Pollen-poolin niska alhaalta päin katsottuna.

Paikka on yksi joen parhaista ja siitä on jo tänään tartutettu yksi iso kala. Miksei toinenkin, kun kerran kalaa nyt on liikkeellä. Käsi pystyyn. Minä lähden.

Sidon siiman päähän perusottiopelin, Vimun eli vihreä-mustan Sunray Shadow -perhon. Teen sillä noin 20 heittoa.

Ei pelitä. Ei auta. Mitä nyt?

Piet seisoo takanani. Hän kasvaa taskustaan viinipullon korkin kokoisen franceksen ja ojentaa sen minulle.

Silmäni laajenevat. Tuollaisen kun heittää pooliin, sinne ei tarvitse heittää vähään aikaan mitään. Muistelen puheitamme islantilaisesta videosta, jossa iso Red Frances oli saanut poolin lohet täyteen paniikkiin…

Mutta meillä on 30 minuuttia lupaa jäljellä ja minun puolestani pooliin voi heittää mitä tahansa paitsi dynamiittia.

Teen kymmenen heittoa juuri oikeaan paikkaan. Siimassa on vetoa ja perho ui hyvin, mutta perinteiseen tapaan uitettuna.

Sitten päätän seuraavassa heitossa antaa perhon vajota vapaasti.

Piet huutaa lähtevänsä lodgelle viemään seuraavaa porukkaa uuteen paikaan. Käännyn heiluttamaan kättäni hänelle. Painava frances on yhä vapaassa pudotuksessa. Ja samalla kun käännän katseeni takaisin pooliin, tunnen vavassa jykevän iskun. Uskomatonta. Kala on kiinni ja se ei ole ihan pieni. Huudan Pietiä takaisin. Kohta on tukiryhmä, mies ja haavi, rannalla takanani.

Väsyttelen kalaa 15 minuttia. Välillä näemme ison kalan hyppäävän ilmaan. Huikeaa. Pelottaa että se syöksyy niskalta alas seuraavaan pooliin, niin kuin norjalaisten aiemmin aamulla karkuuttama kala teki.

Useamman hypyn jälkeen alkaa vihdoin tuntua, että tämä kala voisi pysyä kiinni loppuun asti.

Lopulta haaviin päätyy 93 cm pitkä, 8,3 kiloinen naaraslohi, joka pääsee poserauskuvauksen jälkeen takaisin jokeen.

Catch & Relief. Mies ja maailman helpottunein ilme.

Näin velat voivat muuttua saataviksi vain 15 minuuttia ennen kuin kalastusaika reissulla päättyy. Sattumien summana. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun mahdollisuus heittää niskaa avautui yllättäen.

Tosin niin kuin kaverini Mika Vainio sanoo: ahkeruus, kokemus ja taito vähentävät sattuman merkitystä. Mutta silti.

Ja jos minun ilmeeni kalan haavimisen jälkeen oli helpottunut, samaa voin sanoa oppaastamme Piet Behrendistä, joka oli jo kolmatta kertaa todistamassa armotonta tahkoamistani, joka ei millään meinannut tuottaa tulosta. Piet teki kyllä taatusti kaikkensa jotta onnistuisin.

Jälleen tuli todistettua, että lohimiehen usko ei saa horjua. Viimeinen heitto voi mullistaa reissun ja muuttaa tunnelman koko vuodeksi. Ja jääväthän reissusta hienommat muistot, kun ainoan kalan saa viimeisellä eikä ensimmäisellä heitolla…

How to disinfect fishing gear in Iceland?

On 22.4.201822.4.2018 Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Matkailu, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

I visited Iceland for a short fishing trip last autumn. As it was pretty hard to find clear information how the disinfection process is done in Iceland, I decided to take some photos and put them here.

To sum up. Everything is very easy. I would not bother doing the thing at home with local vet. Besides you never know if the stamps you get are valid, put you certainly will pay for it at home also. (If you choose to do that you can print the form from web.

Before trip

Do not take unnecessary extra rods or reels with you. You will pay for each. Pack your waders and other stuff, so that they are easily reachable and you can also pack them back wet.

Things you need to disinfect are boots, waders, rods, nets, reels, lines – at least. I advise to take new flies or buy them at Reykjavik, because the patterns and sizes are anyway different from the ones you use in Norways big rivers…

Arriving Keflavik: do like this.

Before the customs, turn left towards red line.

Service person comes and gives you a form. Fill in what you have.

Your gear is moved to disinfection room and personal start to work with them.

Operation takes about 15 minutes so you can read a book or plan what you are going to buy from the tax free after the customs. (Yes it is possible and recommendable).

The miracle happens behind the closed door.

When your gear is ready, you pack them and you are taken to payment point, which is same as Parking Cashier.

And this is what you pay. For basic set waders, boots, reel and rod (1-5 pcs) 4900 ISK and extra rod 300 (ISK) . Thats about rough 43 €.

And remember: (Well it is not my line, but I dare to copy it here, because if you are going to Iceland, this might appear to your mind…)

”Throw any guilty conscience away. Salmon fishing is a limited resource and therefore it is and it has to be expensive.” You have paid it, you´ll survive, enjoy it!”

Tight lines!

Pyhällä Altan vedellä kastettu

On 12.8.2017 Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Mieselämä, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Sanotaan, että kalamieheksi synnytään. Mutta onko kukaan ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että kalamieheksi voitaisiin myös kastaa?

Voidella lapsi kasteessa pyhällä lohijoen vedellä. Mikä upea teko! Todisteita ei ole lisääkö tällainen toimenpide suurlohien saamista, kun kastettava kasvaa isoksi, mutta eipä siitä ole osoitettu olevan haittaakaan. Paljon harrastetaan maailmassa henkistä huuhaata ja tehdään ihmisistä parempia syöttämällä heille kaikenlaista moskaa, mutta tällaisen täysin lisäaineettoman ja mitä luonnonmukaisimman voitelun nostaminen ristiäispäivän agendalle saattaa aiheuttaa hämmästyttävää eripuraa. En ymmärrä miksi, mutta kehotan silti kokeilemaan, kuinka oheinen keskustelu päättyisi teidän kodissanne.

”Tämä teidän vauva.”

”Niin isä.”

”Oletteko te ajatelleet jo ristiäisiä?”

”Eihän vauva ole syntynytkään vielä, ei me edes tiedetä onko se tyttö vai poika.”

”Niin niin, ei sen ole väliä, mutta tuo itse kastaminen.”

”Mitä kastamisesta?”, puuttuu puheeseen vävy, joka alkaa haistaa palaneen käryä appiukon tunkiessa nokkaansa väärälle reviirille.

”Oletteko ajatelleet kastevettä?”

”No eikös se ole ihan tavallista hanavettä?”, arvelee tytär.

”Niin yleensä. Mutta voisi se olla paljon hienompaakin.”

”Myykö kirkko jotain hienoa Genesaretin kastevettä?”, laskee vävy omasta mielestään hauskaa leikkiä.

”Ei. Tämä on vielä jotain paljon hienompaa.”

”Ja se on?”

”Pyhää Alta-joen vettä. Norjasta.”

”Pyhää Alta-joen vettä?”, ihmettelee tytär.

”Niin. Mä toin sitä pullon, kun oltiin siellä kalassa. Maailman hienointa vettä. Siinä uivat maailman upeimmat lohet.”

”Eikös siitä ole aika kauan, kun sä olit siellä?”

”12 vuotta.”

”Öö ja se vesi?”, kysyy vävy.

Puhä alta pakastin.jpg — Pyhää Altan vettä ikuisessa jäässä.

”Se on ollut pakkasessa siitä asti. Mun piti tehdä siitä jäitä viskikrogeihin, mutta sittemmin lopetin ryypiskelyn ja puoli litraa on jäljellä vielä. Sillä somasti piirtää pienokaisen otsalle lohen kuvan ja antaa nimeksi Toivo Lohi Vegard.”

”Hetkinen, hetkinen. Nyt tää menee ihan keulimiseksi. Toivo Lohi Vegard ja 12 vuotta pakasteessa ollutta kuravettä, ei jumalauta…”, kiehuu vävy.

”Varo sanojas poika. Se on maailman puhtainta ja hienointa pyhän Alta-joen vettä. Itte rehvastelet 12 vuotta vanhoilla viskeilläs, kyllä tämä on taatusti puhtaampaa tavaraa, kun se savunhajuinen tuliliemi, jolla itseäsi myrkytät.”

”Mikä ihmeen Vegard?”, kysyy tytär.

”On hyvä antaa norjalainen nimi. Siinä maassa on tulevaisuus. Kakssataa tonnia tulee öljyrahastosta tilille heti, kun pääsee sinne naimisiin.”

”Isä! Ei missään nimessä.”

”Ei tietenkään, jos se on tyttö. Silloin se voisi olla Anna Titti Senja. Senja on upea saari, jolla on lohijokia…”

”Ei vaan se vesi. Ja nimet. Saatanan kalahullu!”, menettää vävy malttinsa.

”No no, kunhan ehdotin. Käyttäkää sitten vaikka vantaalaista viemärivettä, jos se on teistä parempi. Kasvaa lapsesta rokastaja Vanhankaupungin koskelle. Sitäkö te haluatte?”

”No niin, juodaas vähän kahvia ja rauhoitutaan kaikki”, yrittää tytär.

”Tuota…”

”Niin isä?”

”Oletteko ajatelleet ristiäispappia? Vanha kalakaverini Kojamon Jussi Turusta voisi…”

”Ei isä. Ei voi.”

”Eipä tietenkään. Eikä se ole edes pappi, vaan suntio, mutta eihän toi sun mieheskään kuulu kirkkoon, että mitä väliä silläkään olis. Kunhan tässä yritän lapselle elämän edellytyksiä rakentaa.”

”Kyllä sillä on ihan hyvä elämä edessä…”

”Entäs kummit?”

”No mun paras kaveri Emppu…”

”Kyllä kyllä, tiedä mitä niistä filosofeista tulee. Kykenevätkö lasta elättämään, jos sinä ja tää sun miehes jäätte rekan alle. Mutta mulla olis pari hyvin toimeentulevaa norjalaista kalakaveria, esim yks Liverpoolin ex-futari, joka omistaa lohijoen pätkää. Siinä sitä olis ikkuna auki tulevaisuuteen…”

Huom! Tämä tarina ei perustu omakohtaisiin kokemuksiin, mutta siinä on kieltämättä maalailtu mahdollisia tulevaisuusskenaarioita 15 vuoden päähän. Toivon, että oikeassa elämässä nuoret ovat silloin kypsempiä ymmärtämään elämän realiteetteja ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Sillä tärkeintähän elämässä on lohen perhokalastus. Eikä sekään ole kovin tärkeää.

Kalaopas ja nuo isot lapset kurahousuissaan

On 21.6.201722.6.2017 Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Mieselämä, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Miksi Ari on pahalla mielellä? Saiko Vesa enemmän kalaa?

Älä ole nyrpeä Antti, vaikka hävisit arvonnan ja Marko saa heittää ensimmäisenä parhaan kalapaikan. Jokainen pääsee hyville kalastuspaikoille yhtä monta kertaa.

Kyllä näitä hyviä ottiperhoja riittää kaikille Teemu, ei tarvitse kinastella. Rauno! Onko vyö tarpeeksi kireällä, jos kahlaat liian syvälle ja housut hörppäävät vettä?

Innosta, kannusta, hoputa, maanittele, uhkaile, palkitse. On kyseessä kurahousujen pukeminen päiväkotilapsille, tai joenrantaa kurahousuissa konkoilevien isojen kalamiesten paimentaminen, samat metodit käyvät molempiin. Siksi Orklan Aunan Lodgen Piet Behrend ja Krister Hoel menevät suoraan huippukastiin oppaiden joukossa. Molemmat työskentelevät pitkät talvikuukaudet lastentarhanopettajina.

Screenshot 2017-06-21 16.29.38 — Hyvä heitto, nyökkää Piet.

Oppaan tärkeimpänä tehtävänä on pitää asiakkaidensa, eli kalamiesten, mieliala positiivisena ja olo virkeänä. Oli keli mikä hyvänsä ja viimeisestä kalahavainnosta viikko, Krister kehottaa kirkkain silmin sinua pommittamaan joen parasta niskaa kellon ympäri, koska ”milloin tahansa voi iskeä”. Ja sinähän pommitat.

Pikku Kakkosen bussi lähdössä jokivarteen. Kuskina Krister.

Antti olet hyvä

Kalastaja tulee reissuun korkein toivein ja jalokalan kuva silmissä: kohta saadaan punalihaista! Jos kalapaikka on tuttu, manööverit ja perhot on mietitty moneen kertaan etukäteen ja kalatkin väsytelty unissa valmiiksi. Kun kauan kaivattu kalastus vihdoin alkaa, jännitys on huipussaan. Kädet täristen kalamies sitoo perhon perukkeensa päähän ja astelee poolille. Ensimmäinen heitto, toinen heitto. Sinne siima oikenee ja perho pyörähtää kohta houkuttelevasti lohen kuonon edessä.

Ei vielä tässä kala iske, mutta kahden askeleen päässä on paikka, josta heittäessä pitäisi kolista. Nyt!

Mutta kun ei kolise.

Kolisee päässä ja kalastajan mieli mustuu, lumous on haihtunut. Enkö saakaan kalaa? Mitä teen väärin? Miksi tuo viereinen kaveri saa kalaa, vaikka heitän perhoa nätimmin?

Taas tarvitaan oppaan taitoja. Onkimiehen innostus ja itseluottamus on palautettava. ”Tärkeintä on, että perho on vedessä”, sanoo opas ja jatkaa: ”Sillä eiväthän lohet rantakiville hypi Antti, eiväthän? Käyt sieltä hakemassa sen kalan seuraavalla heittovuorollasi ja sitten otetaan kohta pikku naukut lohen kunniaksi.”

Rohkaisu, innostaminen ja palkitseminen. Tuloksenteon kaava.

Niin lähtee Antti uudelle heittovuorolle täynnä uskoa itseensä ja jos hän on onnekas, kohta otetaan poseerauskuvia lohesta, jaetaan yläläpsyjä ja ollaan aika polleita omista kalastustaidoista.

Rinta rottingilla kohti uusia pettymyksiä

Useimmiten näin ei kuitenkaan käy, vaan oppaan tehtävänä on potkia Antti ja koko joukko eteenpäin kohtia uusia pettymyksiä. Jossain vaiheessa ja riittävän ahkeroinnin jälkeen pettymys muuttuu iloksi, kun lohi iskee. Mutta jotta se onnistuisi, jokaiselle poolille pitää saapua voitontahtoisena ja kalansaantiin uskoen.

Siksi opas sanoo: ”Seuraavaksi meillä on TOSI hyvä pooli. Tästä on saatu isoimmat kalat. Viime vuonna tuon kiven huopeesta tuli 18-kiloinen. Eikä tässä ole tällä kaudella kalastanut vielä kukaan. Nyt pitää kalastaa tosi tarkasti!”

Ja niin kalamies syttyy taas liekkiin, adrenaliini kohisee suonissa ja hän kalastaa poolin tosi tarkasti. Vaikka kalaa ei tulisikaan, mieli on hyvä, kun tietää yrittäneensä kaikkensa ja tehneensä asiat suht´koht mallikkaasti. Opas muistaa kehua jokaisen onnistuneen heiton jälkeen ja tiedät, ettei vika ole sinun, vaikka kala ei iskekään.

Tämä mies on liikkeellä vahvalla asenteella.

Tsemppiskerho iskee jälleen

Kun päivä muuttuu illaksi ja ilma kylmenee, alkaa väsymys pikkuhiljaa hiipiä kalamiehen mieleen ja paidan alle. Oppaan on kyettävä lukemaan vilu ja verensokerin lasku ennalta, ettei kurahousuväki ala kiukutella syyttä suotta. Mököttävää kalamiestä joutuu kiskomaan jokivarressa perässään kuin kivirekeä. On siis aika pitää tauko, tehdä tulet, keittää nokipannukahvit ja syödä vähän eväitä. Lämpimän juoman ja hengennostatustauon jälkeen kalamiehet ryntäävät taas täynnä virtaa virpomaan vapojansa.

Pienet tulistelut ja takaisin uusin voimin tulvivalle joelle.

Kylmenevä ilta ja viileässä vedessä kahlaaminen saavat oppaan muistuttamaan ikääntyviä kalastajia myös yhdestä tärkeimmästä asiasta. ”Onhan kaikilla tarpeeksi lämmintä päällä? Juhallakin kun on se eturauhanen reistaillut, niin ei auta palelluttaa paikkoja. Eiväthän vain kahluuhousut vuoda?”

Kun ilta alkaa kääntyä yöksi, kalastajan mielessä alkaa olla päällimmäisenä sauna ja lämmin ateria. Vaan vielä ei voi luovuttaa, sillä iltahämärän hetki on se paras. Valo muuttuu ja isoimmat kalat uskaltautuvat liikkeelle. ”Ne voivat tulla ihan siihen jalkoihisi, joten kahlaa varovasti äläkä läiskyttele vettä turhaan siimallasi”, muistuttaa opas.

Niin on kalamies taas viritetty jännittyneeksi kuin viulun kieli. Iske, iske, iske. Ei tänne nukkumaan olla tultu.

Opas valitsee välillä kalamiehelle uuden perhon, se tuo taas uutta uskoa. ”Iso Sunray Shadow toimii illalla aina.” Opas huomaa vedenpinnan nousseen. ”Jospa laitettaisiin vähän nopeammin uppoava siima.” Opas katselee kalastajan epätoivoista yritystä pujottaa ohut siima läpi koukun pienestä silmukasta. ”Eikö herrasmies näe enää kunnolla sitoa perhoa yön hämärässä?” Ei hätää opas sitoo sen puolestasi.” Jos kahluureitti vaikuttaa liian haastavalta opas rohkaisee, haastaa ja vetoaa miehisyyteen: ”Viime viikolla tästä kahlasi 90-vuotias entinen Royal Air Forcen lentäjä. Sinä olet vielä 40 vuotta nuorempi. Sinne vaan.”

Niin tsemppisryhmä painaa kesäyössä lohipoolilta toiselle.

Ja ennemmin tai myöhemmin se kala vihdoin iskee.

Opas rauhoittelee kalamiestä väsytyksen aikana ja haavii hänelle lopulta nätin lohen. Se mitataan, kuvataan, ehkä jopa punnitaan. Ja lopuksi vastuuntuntoinen kalamies vapauttaa sen. Sitten on pienen juhlan aika. Jos kyseessä on ennätyskala, on ison juhlan aika.

Opas saa ansaitsemansa kehut ja kalamies päättää mielessään olla reissun lopuksi kitsastelematta tipissä, vaikka oli aluksi ajatellut antaa sitä vähän alakanttiin, kun on niin kallis reissu muutenkin. Sitä paitsi osataanhan tässä itsekin ilman oppaan neuvoja, mutta kun tulevat paketin mukana, niin hullu jättäisi käyttämättä…

	AnaresorMatkablogi: Kirjat, joihin palaan uudestaa…
	-helena: Kirjat, joihin palaan uudestaa…
	Mega: G-Mersu – järjenvastaise…
	esanykanen: Alastalon salissa on vetävä…
	matruusi: Alastalon salissa on vetävä…

	AnaresorMatkablogi: Kirjat, joihin palaan uudestaa…
	-helena: Kirjat, joihin palaan uudestaa…
	Mega: G-Mersu – järjenvastaise…
	esanykanen: Alastalon salissa on vetävä…
	matruusi: Alastalon salissa on vetävä…

Ole hereillä

Osuuko kalenterilotto kohdalleen?

Taktiikkapalaveri

Kuparinen rikki

Alueen vaihto

Mihin väriin se nyt ottaisi?

Jälkiviisastelu

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Englantilainen koulukunta

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Vanhan liiton S-kampiset

Mikä on hyvä kela?

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Maailmanlopun sääilmiöt

Ennätyslohi Aunanilta

Onko raja auki?

Korona hellittää hetkeksi

Seuraava kesä on uusi arvoitus

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Alku Aunanilla

Hat Trick Day – kala 1

Hat Trick Day – kala 2

Hat Trick Day – kala 3

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Eroon lohipoikuudesta

Ruokahalu kasvaa

Takapuoli tukevasti variksenmarjoissa

Tulevaisuus on toivoa täynnä

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Kesä yllätti kalamiehen

Varhainen kalastaja nappaa

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Before trip

Arriving Keflavik: do like this.

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Antti olet hyvä

Rinta rottingilla kohti uusia pettymyksiä

Tsemppiskerho iskee jälleen

Jaa tämä:

Tykkää tästä: