Avainsana: lakselva

Kummallinen koronakesä – alun pettymykset vaihtuvat parhaaksi kalastuskaudeksi koskaan.

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Matkailu, Mieselämä, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Kesäkuun alussa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa. Mutta siitä tulikin kaikkien aikojen kalastuskesä.

Kummallinen kalastuskesä. Monessa mielessä sellainen oli tämä koronan ryydittämä kausi 2020. Kevään edetessä alkukesäksi sai seurata tuskanhiki otsassa, miten reissu reissun päälle peruuntui matkustuskaranteenien vuoksi. Aluksi kalenteristani hävisi toukokuulta Norjan Lyngeniin buukattu meritaimenmatka. Sitten kesäkuun alun Orklan reissu Aunanille. Sitten Ruotsin Saxnäsiin suunniteltu taimenreissu. Sitten Vefsnalle kaavailtu lohireissu ja lopuksi Stjördal-joen matka. (Aika monta reissua oli miehellä kalenterissa voi joku sanoa tässä vaiheessa. Joskus on. Etenkin kun on päättänyt pitää työpaikan vaihdon yhteydessä sapattia.)

Tässä kohtiin elettiin kesäkuun alkua ja elo oli vahvasti pilvessä. Kunnes pilveen tuli rako. Norja ilmoitti, että suomalaiset voisivat matkustaa Norjaan heinäkuun alusta.

Mutta eivät esimerkiksi ruotsalaiset, englantilaiset ja monet monet muut, jotka ovat vakiokävijöitä Norjan lohijoilla.

Toisten epäonni oli meidän suomalaisten onni.  

Alkoi siis vimmattu uudelleen buukkaus. Huomasin, että yhtäkkiä oli mahdollisuus mennä melkeinpä mihin tahansa. Paikoille, joihin joutuu normaalisti jonottamaan vuosikausia paikkaa. Eikä pääse siltikään.

Ensimmäiseksi varasin reissun Orklalle Aunan lodgeen, jossa paikan omistaja Vegard  Heggem isännöi viimeistä kauttaan. (Ensi vuonna paikka toimii uuden vetäjän johdossa Grindal Lodgen nimellä). Samalla reissulla päätin pysähtyä kalastamaan muutamaksi päiväksi Glommalle harjusta ja taimenta.

Glomma auringon-laskun aikaan Koppangis-sa.

Saxnäs sai siirtyä suosiolla ensi kesään, koska Ruotsin koronavenkoilusta ei ottanut selvää susikaan. Samoin viikon 30 Stjördalin reissu oli jo siirretty seuraavaan kesään, joten sen tilalle piti keksiä jotakin. Vierailu norjalaisella Lakseelver-sivustolla listasi kymmenittäin mahdollisuuksia. Jopa himoitulle Årøyelvalle olisi päässyt, mutta sitä lompakko ei kestänyt. Sen sijaan Vefsnan Laksforsenin lohilordien talo oli vapaana, koska ruotsalaiset olivat joutuneet perumaan varauksensa. Loppukesään rakensin vielä pidemmän kolmen viikon sapattiturneen pitkin poikin Norjaa.

Ei huonoa ottaen huomioon, että kesän alusssa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa.

Maailmanlopun sääilmiöt

Toinen onni onnettomuudessa oli se, että alkukesän reissut siirtyivät koronan vuoksi. Kesäkuussa ei nimittäin suurimmalla osalla Norjan jokia olisi voinut edes kalastaa. Talven lumisateet olivat niin valtavat, että joet olivat tulvassa monin paikoin juhannukseen asti. Eikä missä tahansa tulvassa, vaan sellaisessa, joka laittoi paikat ihan uuteen uskoon. Esimerkiksi Lakselvilla ja Altalla joki on hakenut monin paikoin ihan uudet uomat ja moni entisen huippukalapaikan omistaja joutui ihmettelemään ottikuoppansa täyttäneitä kiviröykkiötä.

Tulvan vuoksi lohen päänousukin tuli myöhässä ja heinä-elokuusta tuli aivan erinomaista kalastusaikaa myös isoille nousukaloille.

Ennätyslohi Aunanilta

Kalastin neljä päivää Aunanilla heinäkuun puolivälissä. Oslosta Orkalle ajellessa pysähdyin Glommalle. Leirintäalueella huomasin olevani ainoa ulkomaalainen norjalaisturistien joukossa. Glomma on normaalisti keskieurooppalaisten kalamiesten kansoittama, mutta nyt sain onkia ihan rauhassa. Tästä voitte lukea enemmän Pohjolan Perhokalastajan numerossa 4/2020 olevasta jutusta. Lyhyesti summattuna kalastus kylmässä joessa, jossa vesi oli korkealla, oli lievästi sanottuna haastavaa, mutta ehdottomasti pysähdyksen väärti.

Aunan lodgen vieraat tulevat myös pääasiassa ulkomailta. Normaalisti rotaatiossa on 12 kalamiestä. Nyt meitä oli neljä. Yksi tanskalainen ja kaksi norjalaista. Kun porukka on jaettu rotaatiossa kolmeen ryhmään, huomasin muodostavani yhden ryhmistä yksinäni. Tällaisesta on tietysti se etu, että pääsee korkkaamaan uusia pooleja aina ensimmäisenä. Kun lisäksi joessa oli runsaasti kalaa, oli oikeastaan vain ajan kysymys koska alkaa kolista. Kalat olivat kuitenkin ihmeen varovaisella otilla. Alun muutaman karkuutuksen jälkeen sain vihdoin neljäkiloisen kalan pysymään rantaan asti ja pystyin suhtautumaan jatkoon rauhallisemmin.

Apinan pudottua harteilta oppaani Piet Behrend ajoi minut alueen ylimmälle poolille, jossa ei ollut siihen mennessä kalastanut vielä kukaan koko kesänä.  

Skjelsenghølen, nimi jonka lausumista en tule ikinä oppimaan, on lyhyt ja kaunis pätkä, jonka keskellä on takuuvarma ison kalan asentopaikka. Heitin poolin läpi täynnä itseluottamusta. Kummallista, miten yhden kalan saatuaan usko seuraavaan tärppiin on vahva. Mutta sitä ei tullut. Poolin lopussa katsoin kelloani. Vielä olisi viisi minuuttia aikaa, ennen kuin seuraava ryhmä olisi vuorossa rotaatiossa. ”Kokeile vielä kerran”, kehotti Piet. Ja minä kokeilin. Heitin nyt loivemmassa kulmassa kohti virran reunaa. Liekö perho siksi laskeutunut hieman syvemmälle vai olinko vain onnistunut herättämään päivystävän lohen edellisellä laskulla, mutta nyt otti tuli ja kunnolla. Seitsemän kiloinen uroslohi veteli aikansa pitkin poikin poolia ja päätyi lopulta haaviin.

Sörssen-söölin seiska.

Kaksi lohta kahden tunnin sisään. Tällaisesta olisi jo ollut neljän päivän reissu kuitattuna saalismäärien suhteen, mutta päätin vielä illalla kokeilla, josko sama Red Francis antaisi kolmannenkin lohen. Virittelin huumorimielessä videokameran Igd-poolin rantaan ja lähdin touhuamaan yksinään. Samalla perholla.  Koska kalan paikka oli tiedossa, askelmerkit olivat selvät. Ystäväni kysyi jälkeen päin videoni nähtyään, kalastanko aina tuolla lailla vahvassa etukenossa hypnoottisesti jokeen tuijottaen? En todellakaan, mutta tällä kertaa tiesin muutaman neliömetrin tarkkuudella alueen, jossa kala on. Siksi olin, no, hieman ylilatautunut. Video rullasi rannalla ja minä lähenin kalaa. Joka päätti iskeä. Ensimmäinen reaktioni oli täydellinen hämmästys, eihän näin voi käydä. Toinen reaktioni oli pienimuotoinen paniikki, sillä tajusin saman tien piteleväni ennätyskalaani ja olin yksin kosken niskalla. Jälkeen päin videoita katsellessani hämmästelin itsekin kuinka määrätietoiselta ja rauhalliselta toimintani vaikutti. Ei edes yhtään tyhmää ”Voi vit… mitä helv…älä prk mee sinne”-huutelua päässyt suustani. Rannalla mittasin kalan tärisevin käsin 111 cm pitkäksi, taulukon mukaan painoa tuollaisella on 13,5 kg.

Kolmas kerta sanoo isosti: 13,5 kg / 111 cm. Kuvakaap-apaus videosta.

Tämä jos mikä oli koronakesän lahja minulle. Jos tätä poolia olisi hakattu normirotaatiossa tauotta, kala olisi todennäköisesti jäänyt nousematta.

Onko raja auki?

Kesän ns. pääreissu suuntautui monen säädön kautta Vefsnalle. Alkuun tarkoituksemme oli kalastaa viikko Ruotsin puolen Tornionjokea Kengis Brukissa. Sen suunnitelman sotki Kiirunassa puhjennut koronaepidemia. Piti löytää uusi kohde. Lentoliput oli jo ostettuna Ouluun. Ryhdyimme siis mittailemaan mihin Oulusta voisi ajaa päivässä. Seurasin päivittäin matkailurajoituksia. Raja Norjaan oli yhä auki, joten vaihtoehtoja riitti Lakselvasta Målselvaan. Sitten Visit Norway sivuston ilmoitus ratkaisi kohteemme: Ruotsin läpi ajo on sallittua, kunhan ei yövy matkalla. Posotimme Haaparannasta rajan yli ja ajoimme käytännöllisesti katsoen ikkunat kiinni Norjaan asti. Rajan ylitys tapahtui Tjärnabyn hiihtokeskuksen jälkeen. Norjalainen rajamies tutki passit ja toivotti meidät suomalaiset tervetulleeksi.

Tauko paikalla korona-tyyliin.

Vefsna on monelle suomalaiselle tuntematon paikka. Vuosikymmeniä lohiloisen vuoksi kiinni ollut joki on elpymässä uuteen nousuun. Vefsna on yksi Norjan isoimmista joista ja tarjoaa mahtavat puitteet kalastukselle. Kalastus ei ole välttämättä helpoimmasta päästä ja vaatii jonkin verran tetsaamista kalapaikoille. En suosittele huonopolvisille. Samoin valjastamattoman joen vedenkorkeus voi vaihdella päivässä jopa metrin. Vastineeksi saa sitten hienoja kaloja tai ainakin upeita maisemia ja jylhää luontoa. Vefsnasta kiinnostuneet voivat lukea lisää joesta jutustani Pohjolan Perhokalastajan numerosta 4/2019.

Jottei tämä blogikirjoitus paisu pituudeltaan yli äyräiden, tiivistän Vefsnan reissun kahteen sanaan: erittäin onnistunut. Alkukesän lumisateiden jäljiltä Vefsna laski normaaliin veden korkeuteen vasta heinäkuun lopussa, ensimmäiset lohet kalastusalueeltamme Laksforsenilta, joka sijaitsi joen yläosissa, oli saatu vasta kaksi viikkoa aikaisemmin. Meidän viikkomme aikana tuli ensimmäinen suuri ison lohen nousu. Joka on tällaiseen joskus osunut, tietää mistä puhun.

Onni osua kunnon lohennou-suun on harvinaista herkkua. Ilmankos on helppo hymyillä.

Korona hellittää hetkeksi

Elokuussa korona hiipui hetkeksi. Norjaankin alkoi ilmestyä enemmän ulkomaalaisia kalastajia, jotka olivat kytänneet koko kesän rajan aukeamista. Silti ei voi sanoa, että missään vaiheessa olisi ollut varsinaista ruuhkaa. Korona tai ei, moni joutuu palaamaan elokuussa töihin. Elo-syyskuun vaihteessa ajelin pitkin poikin Norjaa noin 3000 kilometriä ja kävin kuudella eri lohijoella. Varsinaisen ruuhkan koin vasta Lakselvalla, jonka meritaimenviikot syyskuun alussa ovat muodostuneet jo kaikkien tuntemaksi bonusmahdollisuudeksi jatkaa kalastuskautta. Vieläpä lohilupia edullisempaan hintaan. Tähän on kuulemma tosin suunnitteilla muutosta, sillä koska Lakselv on ns. myöhäisen nousun joki, siellä harkitaan virallisen lohikauden pidentämistä syyskuun puoliväliin. Se tarkoittaa myös suolaisempia lupahintoja, jotka ovat muutenkin kohonneet tarpeettoman korkealle.

Kesän parhaat sushit nautittiin Vefsnalla.

Tänä vuonna Lakselvilla oli vesi syyskuun alussa melko vähissä eikä odotettuja sateitakaan tullut. Meritaimenta joessa oli mukavasti. Ensi kertaa joella oleva kaverini onnistui saamaan yhden kauden isoimmista – ellei isoimman – mertsareista. Kala oli 92 cm pitkä. Toki lohiakin osui siiman päähän, vaikka sukeltamalla tehdyssä laskennassa niitä oli ollut noin kolmasosa normaalista.
Oman reissuni kruunasi yhden käden kepillä väsytelty ja vapautettu (katso video) 13-kiloinen.

13-kiloinen kojamo, joka ei pitänyt Undertakerista poolissaan.

Seuraava kesä on uusi arvoitus

Koronakesä oli minulle paras kalastuskesä koskaan. Toki olin paljon kalassakin, mutta silti kaksi yli 13-kiloista lohta kaudessa on harvinaista herkkua.

Tätä kirjoittaessa ensi kauden buukkaus on taas käynnistynyt. Pohjalla on pari tältä vuodelta siirtynyttä – ja mikä mukavinta –  jo maksettua matkaa. Loppuja kohteita pohditaan kuumeisesti. Kaiken päällä tietysti leijuu edelleen koronan uhka. Viruksen kehveli, kun tuntuu muuttavan muotoaan ja iskevän uudestaan ja uudestaan. Aika näyttää onko ensi kesän alussa sama ralli ja ruljanssi taas edessä.

Toivotaan, että tämän kauden vähemmällä kalastuspaineella olisi ollut lohikantoja vahvistava vaikutus. Sen tosin näemme vasta kolmen vuoden päästä. Siihen mennessä korona ainakin on ohi. Eikö kaikki kalamiehet sovita niin?

Kadonnutta kalastusaikaa etsimässä

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Elettyä elämää, Mieselämä, Perhokalastus, Yleinen4 kommenttia

Täyttäessäni joku vuosi sitten 50, jouduin pakokauhun valtaan. En siksi, että pelkäsin vanhenemista, vaan siksi, että tajusin, kuinka rajallinen määrä kalastusvuorokausia minulla olisi jäljellä.  

 

Huomasin 50-vuotispäivieni tienoilla, että kulkeminen jokivarressa oli muuttunut hitaammaksi. Vaikka ihan tavallista polkua pisteli menemään, sai melkein juosta pysyäkseen nuorempien perässä, kivisestä ja juurakkoisesta polusta puhumattakaan. Polvet naksuivat ikävästi niin ylä- kuin alamäissä. Perhon sitominen pimenevässä illassa ei enää sujunut ilman lamppua, eikä pian enää ilman kaksiteholasejakaan. Joessa jalkaa piti alkaa asetella paljon huolellisemmin, eivätkä huolettomat loikat kiveltä toiselle enää olleet huolettomia. Tasapainoaisti ei ollut kuin ennen.

Johtopäätös oli selvä: jotain on pakko tehdä, sillä kalastusvuorokausia sellaisessa fyysisessä kunnossa, jossa kalastuksesta saa vielä kaiken irti, on jäljellä koko ajan vähemmän. Sellaisia päiviä, joissa uskaltaa kahlata vaikka Lakselvan Kovakoskeen on vielä vähemmän.

P1030405
Lakselvan Lompolo 90-luvun alussa. Kun opiskelijalla oli aikaa olla kaksi viikkoa kerrallaan kalassa.

Eroon lohipoikuudesta

Tuosta 50-vuotispäivästäni ja päätöksesta panna Plan B täytäntöön on nyt reilut neljä vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, vieläpä pääasiassa positiivisia asioita.

Viisikymppiseksi mennessä en ollut onnistunut saamaan rannalle ensimmäistäkään kymmenen kiloista lohta, rannan tuntumaan kyllä. Olin karkuuttanut lähemmäs kymmenen lohiluokan kalaa, joista monet kävivät muutaman metrin päässä haavista ja niistä isoimmat todettiin porukalla lähemmäs 15-kiloisiksi, mutta aina tapahtui jotain. Yleisimmin vain koukku irtosi, koska väsytys oli kestänyt liian kauan tai kala ponkaisi pelästyksissään kivikkoon katkomaan siimat haavimiehen ilmestyttyä yllätyssyöksyllä näköpiiriin; jotain kalaa yritin hermostuksissani kiskoa rannalle väkisin ja liian aikaisin. Yhtä kaikki: lohipoikuus oli tallella ja se söi miestä. Aloin jo aivan vakavissani pelätä, että menen hautaan saamatta koskaan isoa lohta haaviin asti. Tiesin kyllä kuinka paljon onnistuminen on kiinni myös tuurista ja miten moni kalastuksen suhteen täysin tietämätön oli jo ensimmäisellä reissullaan onnistunut onkimaan kymppinsä. Tajuamatta, kuinka hyvä onni heitä oli potkaissut. (Noh, monille heistä on sen jälkeen valjennut lohenkalastuksen karumpi puoli…).

irti päässyt
Siima heiluu tyhjänä puolen tunnin väsyttelyn jälkeen. Lohi, jolla oli leipälapion kokoinen pyrstö kävi metrin päässä rannasta – ja irtosi. Se syö miestä kuin minkki.

Jotain oli tehtävä. Koska aikaa ei voinut pysäyttää, sitä oli saatava lisää. Ei tunteja vuorokauteen, vaan kalastusvuorokausia kalenteriin. Luovuin vähemmän tärkeistä menoista ja käytin enemmän aikaa kalastukseen.

Aloin käydä kalassa enemmän kuin minulla olisi siihen oikeasti ollut aikaa ja varaa, mutta jotenkin maailma ympärilläni mukautui muutokseen ja alkoi pitää sitä jopa hyvänä. Väittivät mielialani parantuneen.

P1030409
Empiiristen tutkimusten mukaan kalansaanti kohottaa mielialaa huomattavasti jopa useiden tuntien ajaksi. Tässä on päätynyt 86 cm virkeää Varzinan lohta kuvattavaksi taimenen kalastuksen lomassa.

 

Ruokahalu kasvaa

Aloin siis käydä enemmän kalassa. Jaksaakseni paremmin joella ja hidastaakseni fyysisen kuntoni rappeutumista aloitin armottoman kuntoilun. Viisi treeniä viikossa hyvässä ohjauksessa ja ruokavalio päälle. Paino tippui ja lihakset vahvistuivat. Selkä ei enää väsynyt entiseen malliin, tasapaino parani ja olo pitkän kalastuspäivän jälkeen ei ollut aivan hakattu.

Heilu jalka. Kuntoilun merkitys on kiistaton joella koheltaessa.

 

 

Jossain kohti luonto tai paremminkin todennäköisyyksien lait vihdoin armahtivat minut. Aloin saada kalaa. Sain 12-kiloisen lohen pintaperholla, sain isoja taimenia, sain lisää yli 10-kiloisia lohia, sain yli metrisiä haukia, sain yli kilon harjuksen ja jopa ahvenenkin.

IMG_6421

Olisi voinut luulla, että kun tavoitteet on täytetty, pahin polte on ohi. Mutta niin ei käynyt. Nälkäni vain yltyi, mutta ruokahalun kohde muuttui.

Saalis on yhä tärkeä osa kalastusta, vaan ei ainoa.  Kalastuksessa ja etenkin perhokalastuksessa on alkanut kiehtoa eniten juuri tuo elinikäinen oppiminen. Kalastus on myös yksi niistä harvoista lajeista, joissa ikääntyminen ja kokemus on vain eduksi, niin kauan kuin on muuten hyvässä kunnossa ja voi harrastaa täysillä.

Vielä 54-vuotiaanakin joudun usein nostamaan kädet pystyyn, kun kala ei ota mihinkään. Kun loppuvat keinot ja perhot kesken. Mutta 54-vuotiaana voin myös ymmärtää, että aina kala ei ota, vaikka kalastaja tekisi mitä. Nuorena oli toisin.

Muistan miten reilu parikymppisinä innokkaina, aloittelevina perhomiehinä olimme Tenolla ja kävimme tervehdyskäynnillä Karigasniemellä Välimäen Majatalossa kortteeraavan perholegenda Lauri Syrjäsen luona. Helle oli jatkunut pitkään ja Syrjänen kertoi, että jotkut nuoret kalamiehet olivat kysyneet häneltä aiemmin päivällä, minne kannattaisi mennä tällaisena vaikeana kalapäivänä? ”Nukkumaan”, Late oli vastannut. No pojat eivät tietenkään olleet ohjetta noudattaneet, emmekä mekään niin tehneet, vaikka nyökyttelimme jutulle kohteliaasti ja tiesimme jopa ratkaisun järkeväksi. Menimme tietenkin kalaan ja pyysimme tyhjää. Polte oli niin kova. Tänään tekisin niin kuin Late neuvoi.

P1030393
Kokenut kalamies tietää, että helteellä tyhjän saa pyytämättäkin.

 

Takapuoli tukevasti variksenmarjoissa

Voin vain muistella, kuinka tietämätön olin istuessani ensimmäistä kertaa Lakselvan ykköalueella joen rantatöyräällä vuonna 1993. Kaverini vanhempien paikallinen tuttu oli antanut mökkinsä käyttöömme muutamaksi päiväksi.  Uusien erähousujen takapuoli mustui mukavasti variksenmarjoissa joenpenkalla kiireettä kaljaa juodessa ja ylimielisesti joelle katsellessa. ”Tämä on kuulkaa virvelipaikka. Lohi ottaa perhoon sellaisista paikoista kuin kolmosalueella on. Pitää olla koskia ja niskoja”, tein tilanneanalyysiä. Niinpä häivyimme jo seuraavana päivänä mielestämme kalaisempiin maisemiin, joista emme tietysti saaneet kalan kalaa. Reilu 15 vuotta myöhemmin löysin itseni uudestaan Lakselvan alaosasta, nyt kalliilta yksityispoolilta. Siellä kalastaessani tunnistin yhtäkkiä ensivisiittimme paikan ruohokattoisen mökin, joka nökötti rantatöyräällä toisella puolen jokea. Mökki tai oikeammin siihen kuuluva pooli oli ihan huippupaikalla. Myös perhokalastusta ajatellen. Alueelta olisi voinut saada elämänsä lohen, jos olisi älynnyt laskea vaikka aluksi edes siiman veteen…

P1030418
Selkeästi virvelimiesten pooli.

Ensimmäisellä reissulla opin myös, että kaupassa vuosi aiemmin perukkeeseen tehty verisolmu ei kestä seuraavaan kauteen. Se nimittäin katkeaa, kun perhoon ottaa isompi lohi. Tämä tuli todettua Tenon Outakoskella, jossa olin jollain ihmeen konstilla saanut kammettua perhoni tarpeeksi kauaksi keskivirtaan, paikkaan josta ystäväni oli edellisenä päivänä saanut yhdeksän kiloisen lohen. Nyt lohen jäljelle jäänyt  parempi puolisko teki tuttavuutta perhoni kanssa. Mutta treffit päättyivät lyhyeen tyhmyyteni vuoksi. Jos olisin ymmärtänyt perukkeen merkityksen alusta asti, lohenkalastajan urani olisi voinut käynnistyä heti sillä kymmenen kiloisella, joka tuli rannalle asti lopulta vasta 25 vuotta myöhemmin.

P1030422
Mitenkä tämä Turle-solmu menee?

 

Tulevaisuus on toivoa täynnä

Kalareissuun lähtö on edelleen joka kerta jännittävä kokemus. Jos menee tutuille vesille, paikkoja ja heittoja käy ennalta mielessään, kuin alppihiihtäjä ratakeppejä ennen pujottelukisaa. Nykyään oletus kuitenkin on, että pääsääntöisesti tulee tekemään järkeviä asioita, ainakin joella.

Se tuntuu hyvältä.

Jos pitää kunnostaan huolen, eläkeikäkään ei ole tulevaisuuden peikko, jolloin elämään tulee suuri tyhjiö. Päinvastoin: silloin voi muuttaa kahdeksi kuukaudeksi lohijoen varteen, kunnes vaimo lähettää puhelimeen – tai mikä lie vastaanotin silloin mahtaa olla pupilliin piilotettuna – valokuvan kotitalosta ja viestin: ”Jos muistat, niin kotisi näyttää tältä. Paikkaasi on kyselty, mutta en ole vielä antanut sitä pois. Tule kotiin.”

P1030394

Kansainväliset kalastuslupa-arpajaiset alkavat. Ja voittaja on…

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Matkailu, Mieselämä, Perhokalastus, Yleinen2 kommenttia

Pääkuva: Juuso Syrjä.

Luvanmyynnin alkua odottaessa on paras pitää kynttilänsä vakan alla ja ottaa rauhoittavia.

Faktat pöytään. Kalastajien määrä lisääntyy, mutta kalapaikkojen ei. Etenkin kun puhutaan lohenkalastuksesta. Naheista lupakiintiöstä kisaa yhä isompi ihmismäärä.

Ja siinä määrässä on yhä enemmän myös omia kavereita. Joista jokainen on myös potentiaalinen kilpailija lupa-arpajaisissa.

Siksi tulevan kalakauden suunnittelusta tuleekin hieman salamyhkäistä kyräilyä. Kun kaksi kalamiestä kohtaa käydään keskustelu näin.

”Mihinkäs tuota, meinaat?”

”Hööm mööm njöö.”

”Sitä sitä ja samaa.”

”Niin, Pohjanmaan jokiin on kuulemma noussu hyvin lohia.”

”Joo niin mäkin oon kuullu, pitääpä varmaan harkita sitä suuntaa. Eivätpä muut tiedä, heh heh.”

”Heh heh, vinks vinks.”

 

IMG_3739

Tiedoksi niille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet, luvat monille parhaille lohijoille tulevat myyntiin etukäteen ilmoitettuna aikana, vaikkapa 1.3. klo 18. Sillä sekunnin lyömällä serverit tukkeutuvat, kun tuhatpäinen kalastajajoukko alkaa samanaikaisesti hamuta lupia itselleen. Viidessätoista minuutissa kaikki on ohi. Luvat kesäkuusta elokuun loppuun on myyty. Pölyn laskeutuessa itse kukin katsoo, mitä sai hankittua.

 

Screenshot 2018-03-02 09.21.39
Näkymä Lakselvin ”Pekka-Sonen” varaustilanteesta 15 minuuttia myynnin alettua.

 

Voi ihan aiheesta sanoa, että vaikeinta lohen saamisessa on saada lupa lohijoelle hyvään aikaan ja hyvälle alueelle.

Seuraavaksi vaikeinta on saada luvat kaverin kanssa samalle kalastusalueelle. Jos nimittäin se ei onnistu, niin luvassa on koko lailla paljon autoilua pitkin jokivartta päivän aikana, kun kalapaikat voivat olla levällään 50 kilometrin alueella.

 

Luvat vähenevät nettikaupan sivulta kuin ämpärit Motonetin avajaisissa.

Systeemi on mätä. Lisäksi se kaatuu.

Netissä tapahtuva luvanmyynti on tietysti demokraattisempi ja siinä mielessä fiksumpi tapa, ettei tarvitse ajaa Jäämeren rannalle asti toteamaan, että jäi ilman lupia.

Mutta on se aika stressaava kokemus. Jossa voi mokata monella tavalla, jos ei ole tarkkana. Esimerkiksi luulla, että myynti alkaa Suomen aikaa, kun se alkaa Norjan aikaa. Ostoprosessin pitää olla päivän selvä ja jos luottokortti on hukassa, salasanat kadoksissa tai söhläät nettikaupan sivulta ulos kesken ostamisen, peli on menetetty. Luvat vähenevät nettikaupan sivulta kuin ämpärit Motonetin avajaisissa.

Lisäksi on aivan tavallista, että järjestelmä yksinkertaisesti ei kestä kalamiesten samanaikaista hyökkäystä.

 

IMG_3738.png

 

Monelle tämä on liikaa. Ja monipäiselle seurueelle etenkin. Jos Lakselvin kolmosalueelle on myynnissä yhdelle päivälle kuusi lupaa ja niitä kärkkyy melko monta kuusihenkistä porukkaa ympäri maailmaa, niin kohta puolin alkaa olla parempi strategia koittaa onneaan Eurojackpotissa, jotta pääsisi sitten vaikka kovalla rahalla Yokangalle.

Silti Lakselva, Alta- ja Reisa-joki ovat melkeinpä ainoita Norjan jokia, joihin kuka tahansa voi saada hyvällä tuurilla luvan tavalliselle ihmiselle mahdolliseen hintaan. Altalla mahdollisuudet ovat heikoimmat: tuhatta (maksullista 50 euron ) hakemusta kohti myydään ulkopaikkakuntalaisille vuodessa noin 75 lupaa (silti kaverini onnistui ja pääsin siivellä kalaan, toivo elää joka vuosi…).

Altalla kalastuslupien arvonta ja myynti paikallisille on viihdearvoltaan paikkakunnan tärkein vuosittainen yleisötapahtuma, jota voi seurata jopa suorana lähetyksenä.

Screenshot 2018-03-02 17.49.43

Reisalla lupakäytäntö taas on niin sekava, että lupien ostaminen on jo siksi vaikeaa. Lakselvilla on taas liian kova maine ja liikaa halukkaita. Siksi yhä useammalle porukalle alkaa olla ainoa mahdollisuus päästä kalaan, hankkia luvat jostain yksityiseltä pätkältä kovaan hintaan, jos sellaisia sattuu ylipäänsä olemaan vapaana. Tai tutustua vuosikausien ramppaamisen jälkeen johonkin maanomistajaan, luoda häneen läheinen suhde ja saada korvamerkittyä sama viikko itselleen vuodesta toiseen. Suhteen ylläpito vaatii norjalaisen maanomistajan säännöllistä voitelua konjakilla (väh. VSOP)  ja vakumoidulla sisäfileellä sekä kalliin kalastusajan käyttöä kahvitteluun ja rupatteluun. Ovatpa jotkut jopa tehneet kalastuslupien eteen kunnostustöitä käytössä olleeseen mökkiinkin.

Silti kaikki voi päättyä siihen, että maanomistajaan pihaan kaartaa isompi Mersu, jonka omistaja lyö pöytään enemmän pätäkkää ja isomman sisäfileen.

Kun on löytänyt oman paikkansa,  on siis paras olla aika vaitonainen suunnitelmistaan, ettei ehdoin tahdoin heikennä mahdollisuuksiaan.

Ryysis lohijoilla on saanut monet ihan fiksutkin ihmiset ajattelemaan, että joku muukin laji kuin kalojen kuningas voisi olla saalistamisen arvoinen.

Minä kuulun heihin.

Olen jo muutama vuonna matkustanut Ruotsin tuntureille kalastamaa haukea, taimenta ja harjusta – helikopterilla.

IMG_1122

Tämä on eräälle hyvälle ystävälleni täysin ylivoimainen asia sulattaa. Päätään pyöritellen hän sanoo: ”Niin lähellä lohijokia. Ja sitten jotain haukea – ja vielä ahveniakin!”

Selitä nyt siinä sitten, että paikka on aika huikea ja siellä oleminen itsessään valtava kokemus. Ja jotkut ulkomaalaiset rahamiehet, jotka siellä käyvät, ovat sanoneet arvostavansa 55-senttisen harjuksen saamista lohihommia korkeammalle. Vastaa kuulemma sen mittainen harjus harvinaisuudessaan 18 kiloista lohta.

Tätä argumenttia on suurlohenkalastajalle turha edes tarjota, mutta yritän kääntää asennetta touhujani kohtaan positiivisemmaksi kertomalla, että tunturista palatessa käyn heittämässä pari päivää Torniojoella. Oli kuulemma itse Scott MacKenzie saanut samoilta paikoilta viime vuonna 14.5 kiloisen lohen.

”Niin. No ne on niitä Itämeren lohia”, komppaa toinen kalarasisti tilannetta. ”Semmosia lötköjä.”

Niinpä niin. Olen valmis kohtaamaan riskin. Ja onneksi lohta ei tarvitse enää tappaa ja syödä. Kuolisin varmaan elohopeamyrkytykseen 14.5-kiloisen Itämeren lohen jälkeen…

Hyvä näin mietin. Mitä useampi haluaa matkustaa Finnmarkin lohijoille, sitä paremmin riittää tunturissa tilaa.  Mutta miksihän juuri kalastamiseen on pesiytynyt paitsi armoton kilpailuhenkisyys ja saaliskateus, nykyään myös saalissuvaitsemattomuus. Jotain kalaa on hieno saada ja joku toinen on ihan paskaa. Aika paljonhan perhohommissa on kiinni siitä, että välineet ovat suhteutettu saaliin mukaan. Ymmärrän kyllä, että suurriistan metsästys on perinteinen äijäilyn mittari, mutta lohihommiin liittyy nykyään aika paljon negatiivista noin niin kuin harrastuskokemuksen kannalta: stressaava lupien hankinta, ryysis joella,  koko ajan kovenevat hinnat, mahdollisuus heittää tyhjää jokea tai mahdottomat kalakelit koko viikoksi. Ja jos jotain sattuu saamaan, niin kuvan postaaminen käynnistää someraivon väärästä kuvaustyylistä tai vapautustavasta.

Ison kalan saaminen vaatii yleensä myös vahvaa paikallistuntemusta eli uusien jokien bongailu ei mahdollisuuksia juuri paranna. Sitä varten on tietysti olemassa kalastusoppaita.  Itse tykkään sen verran katsella uusia kauniita maisemia, että kestän kehnomman kalantulonkin. Osaan toki pyytää tyhjää tutuillakin lohivesillä, mutta ei siitä sen enempää. Mutta on sinänsä harmi, jos ei koskaan lähde katsomaan uusia paikkoja vain sen takia, että odotukset sen ison suhteen ovat paljon epävarmemmat.

IMG_1630
Iso hauki on hieno saaliskala.

No jokainen kalastaa mitä haluaa ja mihin onnistuu luvat hankkimaan. Omalta osalta vuosi alkoi Altan arpajaisissa todennäköisyyksien mukaan vedetyllä tyhjällä arvalla. Lakselvin lottoon en osallistunut. Muutama lupa vakiomaisemiin yksityisten vesille Norjaan ja Ruotsiin on varattu. Mutta ei niistä sen enempää. Etsikää itse omat mansikkapaikkanne. Pohjanmaan jokiin on kuulemma luvassa hyvää lohen nousua…

 

 

 

Lohenkalastuskausi käynnistyi hyvin Norjassa

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Matkailu, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Kaikkien talvisten spekulaatioiden jälkeen siitä, mihin lohet ovat Norjan joista kadonneet, näyttää että ainakin jokunen on löytänyt tiensä takaisin. Ja itse asiassa melko hyvin.

Vedenkorkeus on kuulemma kalastusta ajatellen hyvä niin Keski- kuin Pohjois-Norjassa. Kuten oheisista kuvista näkee vesi ei pyyhi pusikoita.

Lakselvilta raportoitiin ensimmäinen saaliskala, kymmenen kiloinen lohi, vain pari tuntia kalastuksen alkamisen jälkeen. Erikoisen asiasta tekee se, että kala saatiin yli 30 kilometriä jokisuusta ylöspäin. Mitä tämä sitten lupaa jatkosta? Ei todellakaan osaa sanoa, sillä Laksihan on perinteisesti ollut ns myöhäisen nousun, joki johon isoja köllejä nousee elokuun lopulle saakka.

Gaulaltakin on saalisraportin mukaan saatu hyvin kaloja perholla aina Gaulafossenille asti. Ja päinvastoin kuin yleensä alkupäivinä, kalaa on tullut perholla eikä madolla.

Orklalla puolestaan saatiin joen yläjuoksulla Aunan Lodgen Pollen-poolista 11,8 kiloinen kala heti aamusta ja kymmenen kiloinen kohta perään.  Olen itse menossa Aunanin vesille kahden viikon päästä, joten odotukset ovat aika paljon perinteistä Ylä-Gaulan juhannusta korkeammalla: ”Eivät ole lohet päässeet Gaulafossenista ylös…”

Vuoden parhaat kolme kuukautta ovat käynnissä. Kireitä siimoja kaikille!

Screenshot 2016-06-01 18.28.44

Screenshot 2016-06-01 18.47.15.png

 

 

Saiko se perhokalastaja saalista?

On Tekijä AnaresorMatkablogiKategoria(t): Mieselämä, Perhokalastus, YleinenJätä kommentti

Onko ollu tapahtumia? Mitä saitte Gotlannissa? Tuliko saalista Repparilla? Puriko lohi Lakselvalla? Näppikö Reisalla?

Se saatko kalaa ei ole vain sinun asiasi. Jos lähdet kalareissuun, kotiin jää aina kiinnostunut joukko kalakavereita myötäelämään matkaasi. Yksi vilpittömästi toivoen, että onnistut saamaan elämäsi kalan. Toinen hieman kateellisena, kun ei itse päässyt mukaan, ja kolmas elää oman tyhjäksi jääneen reissunsa sinun kauttasi uudestaan.

Yksi asia on kuitenkin varma. Kotoa käsin kaikki näyttää aina helpommalta kuin joen varressa tai veneessä seisoessa. Kun yltiöoptimismi pikku hiljaa laantuu höntyheittojen ja useamman tuloksetta neitseellisenä korkatun poolin jälkeen, alkaa hyvä tuuli hävitä.

Repparfjord
Tyhjänpyytäminen voi vetää mielen mustaksi. Syvimmässä alhossa kannattaa laittaa tanssiksi ja nollata kalastuspaineet hetkeksi.

 

Jossain vaiheessa kalareissua sitten soi puhelin: onko kalaa tullut?

”Eikö? Ei jumalauta, mitä te ootte siellä tehny? Ootteko saanu edes kalavehkeitä kasaan”, nauraa kaveri puhelimeen. Vaikka olisi takuuvarmasti heittänyt itsekin nollaa ja siirtynyt onkimisesta virvoitusjuomien pariin jo paljon meitä aiemmin.

Seuraava soittaja lyö lisää löylyä.

”Mikä ihme siellä nyt niin vaikeaa on? Oletteko kokeillu isoa mustaa streameria? Ettekö? Miksi ette? Tässä on justiinsa facessa Niinistön Jaakon viisikiloinen ihan siitä läheltä…”

Kolmas kaveri aloittaa some-paheksunnan, kun olet postannut muutaman kuvan miehistä merimaisemissa poseeraamassa vapojensa kanssa. ”Missä kalakuvat? Jättäkää miesmallihommat vähemmälle.”

Uskonpuute yllättää kalamiehen

Uskonpuute alkaa vaivata ulkomeren äärellä Gotlannissa. Perhosetti sivuun ja kalliilla rahalla ostettu Vekkuli kiinni virpavapaan. Nyt alkaa löytyä ulottuvuutta heittoon, mutta tilanne ei parane karkuutusta paremmaksi. Karkuutettu kalahan näyttää kauempaa aina isommalta, mutta vaikka irronnut kala olisi ollut oikeastikin yli kaksi kiloa, niin irronnutta ei lasketa.

Ei auta kuin ajella ICA-markettiin ostamaan laimennettua keskiolutta ja entrecotea, ettei nälkään kuole.

Kalastusliikkeessä käynti reissun jälkeen vaatii oman selitysosionsa . ”No siis melkeen eli käytännössä vois sanoa että tuli munat pataan, ellei nyt säynettä lasketa saaliskalaksi, tai mitallisen karkuutusta. Mutta ei sieltä siis saanu kukaan, aamulla oli pakkasta ja räntää satoi…”

Kalastusliikkeen myyjä katsoo sinua kohteliaasti, koska hän on myyjä ja sinä olet hyvä asiakas. Rohkenee kuitenkin sanoa, tosin pahoittelua äänessä: ”Ai jaa. Kyllä sieltä muut on saanu ihan hyvin.”

”Ai jaa. Kyllä sieltä muut on saanu ihan hyvin.”

Onko? Niin tietenkin on. Aina on joku Jaakko, joka kaivaa sen kalan vaikka kiven alta. Mutta ne olikin ollut eri päässä saarta kun me. Kun tiesivät ketaleet missä kalat ovat.

Se on nimittäin melko oleellinen tieto se.

Kalaa ei voi saada, jos sitä ei ole

Lohta saadakseen on lähtökohtaisesti hyvä kalastaa lohipitoisessa vesistössä, sanoi nyt jo edesmennyt suomalaisen perhokalastuksen suuri mies Lauri Syrjänen. Samaa periaatetta on hyvä pyrkiä noudattamaan aina, mutta kun kalastaa Itämeren kokoisessa altaassa meritaimenta, edessä on muitakin haasteita. Kuten missä päin allasta kalat mahtavat uiskennella.

Antti halshukk
Gotlanti. 800 kilometriä rantaa haravoitavana.

Kalojen paikallistaminen on onnistuneen kalareissun perusedellytys. Pitää kävellä, autoilla tai veneillä pitkin kalapaikkoja ja etsiä kaloja. Muilta kalamiehiltä kannattaa yrittää kysellä havaintoja. Ja myös uskoa kokeneempien näkemyksiä.

Aikanaan menimme ovelina kysymään Tenolla Välimäen baarissa siestaa pitävältä konkarilta, mihin tällaisella kelillä kannattaisi mennä: vesi on matalalla, aurinko porottaa ja kaloja ei näy missään.

”Nukkumaan”, kuului vastaus.

Emme tietenkään uskoneet, vaan väsytimme itsemme tyhjänpyynnissä päivällä ja nukuimme yöllä, kun kalat taas liikkuivat.

Mutta loppujen lopuksihan saalilla ei ole väliä, vaan hyvällä seuralla ja luontokokemuksilla.

Eikö niin?

Ei.

Kalamies pettyy aina kun pyytää tyhjän, vaikka kalastaisikin Catch & Release -periaatteella.

Totuus Juhani Ahosta

Uskoiko Juhani Ahokaan itse siihen, mitä ylevänä hetkenään kirjoitti: ”Ei sen väliä  saanko vai olenko saamatta.”

Minä uskon, että hänen todellinen luonteensa elää lauseessa: ”Se hetki, jolloin suuri kala on juuri tarttunut, mutta ei ole ehtinyt vielä ilmaista itseään muulla kuin sillä painolla, minkä hänestä tuntee vapansa kärjessä, on kalamiehen kaikkien huumaavimpia.”

Yksikään kalamies ei palaa koskelle tai merelle pelkästään heittelemisen ilosta. Havainnot harvinaisista linnuista ja luonnon ilmiöistä ovat plussaa. Hyvä seura pitää huumoria yllä pidempään kuin huono.  Mutta kaiken toiminnan tarkoitus on saada kala iskemään, ja jos sitä ei tapahdu viikon aikana, mieliala on melko matalalla.

Joka muuta väittää valehtelee. Ja kunnon kalamies valehtelee vain saatuja saaliita suuremmiksi.

Mikon pikkukala gotlannissa
Kahden kilon siika.

Pääkuvasta kiitos Kimmo Korhoselle, joka menetettyään uskon kalojen ottihaluihin, keskittyi valokuvaamiseen. Kuvattu Lakselvin ykkösalueella salaisella lohipoolilla.