”Mitä vittua?”

Mitkä mauttomat ja alatyyliset päätössanat ansiokkaalle elämälle.  Tällainen sanapari pääsi nimittäin suustani, kun hyvinkääläinen, liikennevaloihin tottumaton kuski posotti punaisia päin ja oikealta hööki pakettiauto kohti tuhatta ja sataa. Kohti minua, joka istuin valkoisen Skoda Octavian pelkääjän paikalla. Ja sanoin ”Mitä vittua?” lähestyvää pakettiautoa katsellessani.

Olen pettynyt itseeni. Enhän edes tapaa kiroilla. Pahimmillaan sanon pannahinen vieköön. Tuollaisesta MV-lähdöstä olisi puuttunut kaikki arvokkuus.

Onneksi pakettiauton kuljettajalla olivat hoksottimet kohdallaan ja katse tiessä eikä kännykässä. Hän jarrutti ja me ehdimme alta pois.

Tilanne oli samaan aikaan yllättävä ja hämmentävä. Miten ihminen reagoi tilanteessa, jossa reagoi kenties viimeisen kerran?

Suurin osa jäänee suu hämmästyksestä auki toljottamaan kohtaloaan silmiin. Eikä saa sanaa suustaan. Vain epämääräisen örähdyksen, karjahduksen tai kirkaisun.

Minä sain, kiitos pakettiauton kuljettajan, uuden mahdollisuuden hioa päätöspuheenvuoroani.

Mutta mikä sitten olisi sopivan arvokas ja napakka päätöslausuma ihmiselle, joka on käynyt ihan Linnan juhlissakin? Aikaahan ei todennäköisesti ole liikoja, ainakaan onnettomuustilanteessa.  Siksi juttaurpilais-tyyppinen ”Aivan aluksi haluan kiittää.…” on täysin poissuljettu.  Todennäköisesti kaikki on ohi ennen kuin päästään alkua pidemmälle, edes ensimmäiseen kiitettävään.

Siis tiivistystä, tiivistystä.

Isänmaan puolesta, Pro Patria, olisi ylevä, mutta jos esimerkiksi istuu valkoisessa Skodassa ja joutuu pakettiauton liiskaamaksi, tilanteessa ei ole juuri sen enempää mitään ylevää kuin isänmaallista. Taustalla ei soi Ateenalaisten laulu.

Täytynee etsiä siis vaihtoehtoisia lauseita. Yleispätevän löytäminen on vaikeaa. Ylevän vielä vaikeampaa.

Roomassa voi sanoa: ”Nähdä Rooma ja kuolla”. Mutta se ei sovi Tampereelle. Tampereella sopisi sanoa vain ”Oho.” Tai jos on puheliaalla päällä: ”Ny tää lähtee. Se on moro.”

Muita yleisiä lauseita voisivat olla: ”Molskis ja roiskis”, ”Käymään vain tänne tullaan, eikä olemaan”, ”Morjens, sanoi Eemeli” tai ”Sidu, sanoi ruotsalainen” (Jos on Haaparannassa, lause on hyvin käyttökelpoinen, kun rajaseudulla ymmärretään molempia kieliä).

Nahkurin orsilla tavataan

Yksi asia on varma. Mihinkään tunnustuksiin tyyliin ”Minä surmasin Olof Palmen” ei kannata ryhtyä, sillä nykyajan lääketiede tekee usein ihmeitä ja jos jääkin henkiin on vaikeuksia edessä. Siksi ei myös kannata ottaa esille oletetulla lähdön hetkellä mitään salaisia paheita tai tunnustaa vieruskaverille vaille vastakaikua jäänyttä rakkautta.  Se olisi muutenkin pateettista.

Jos on mitenkään mukana politiikassa, aina sopiva viimeinen lause on: ”Nahkurin orsilla tavataan”. Siellä on kuuleman mukaan jo paljon poliittista kermaa hapantumassa.

Viimeisissä sanoissa on myös paljon kansallisuuseroja. Opin sen pienenä poikana Korkeajännitys-lehtiä lukiessani. Englantilainen lentäjä sanoi lopun koittaessa: ”Apua Hudson, minä palan. Taidan kuolla…” Kun saksalainen sai luodin mahaansa, hän heitti aseensa sivuun, kaatui ryhdikkäästi selälleen ja sanoi vain:  ”Argh…”.

Kun asiaa ajattelee yleisimmin kansallisesta näkökulmasta niin parhaat lähtösanat suomalaiselle taitavat olla: ”No niin.”

Se tarkoittaa joko: ”Johan tässä ehdittiin olemaan”, tai: ”Näin tässä kävi”, tai: ”Miksi minulle kävi tässä näin?”, tai: ”Kyllä minä tiesin, että minulle käy vielä joskus näin.” (Ja tarkoittaa se ”No niin” aika paljon muutakin, mutta en nyt ala esittämään No niin-sanonnan ulottuvuuksia Ismo Leikolaa paremmin, katsokaa videoklippi itse tästä. Se se vasta hauska on.)