Myönnän. Syyllistyn halpahintaiseen klikkien kalasteluun tuolla otsikolla ja kuvalla, mutta kun asiana on näkkileipä se ei monia kiinnosta. Vaikka pitäisi.
Olen paljon vaikutusvaltaisempi blogisti kuin luulinkaan. Kirjoitin vain kaksi kuukautta sitten, kuinka suuri vääryys on, että Ylhäisten leipä on poistunut markkinoilta. Liian hyvänä ja kovana pullamössösukupolven syötäväksi.
Huutoni kuultiin. Näkkileipätehtaan remontti vietiin pikavauhtia maaliin. Ja nyt Ylhäisten leipä on takaisin. Ainakin K-Kaupan hyllyllä. Oivolla oli toivoa sittenkin. Toivon meinasivat heittää lähinnä Ylhäisten ystävät, joille kaksi vuotta oli pitkä aika odotella leivän paluuta.
Leipäpaketti K-Kaupan hyllyssä. Pienempi kuin ennen, mutta tyylikkäämpi.
Koska blogini on riippumaton, eikä Lantmännenin näkkileipätirehtööri Panu Vuorimaa ole lähettänyt blogistille tuotenäytteitä, teen nyt riippumattoman makutestin K-Kaupasta ostamallani pakkauksella. Onko Ylhäisten leivässä muuttunut muu kuin pakkauksen ulkonäkö? Uuteen pakkaukseen on palautettu vanha arvokas ulkoasu ja hyvä niin.
Miltä maistuu?
Vertailukohtana makutestissä eivät valitettavasti ole kuin vanhat muistot, mutta näillä mennään, mitä makumuistiin on vuosien varrella tarttunut.
Uusi leipä on leikattu valmiiksi särmiksi paloiksi, vanhassa oli hienoa levyn iso koko, josta sai murtaa leivän niin kuin halusi (aina näyttävät mielestäni olleen asiat ennen paremmin, hmmm…) Onko leipä ihan yhtä kovaa? En ole varma. Tuntuu kuin se murtuisi aiempaa helpommin. Ainakin joitain vuosia sitten taikinassa oli taatusti enemmän sitkoa.
Standardikokoinen pala.
Maku on hapan, kuten juureen tehdyn leivän pitää ollakin. Olisiko ollut vahvempi ennen? Ehkä oli enemmän rukiista makua. En muista, mutta hyvää on tämäkin. Jään kaipaamaan aiemmin myynnissä ollutta kuminalla maustettua versioita. Ja leivän kovuutta. Hampaat ovat ihmisillä paremmassa kunnossa kuin ennen, ei ole mitään syytä miksi näkkileivän pitäisi olla pehmeämpää. Nuorison skaalalla annan uudelle Ylhäisten leivälle arvosanaksi 3,5/5.
(Kuka muuten toisi markkinoille aidon armeijan vanikan, sen sitkeyttä kaipaan, enkä ole siviilimarkkinoilla vastaavaan tuotteeseen koskaan törmännyt. Pidin myös pataljoona-keitosta, mutta saatan olla perversseine makumieltymyksineni melko yksin näillä turhuuden ja jänskän tuontiruuan markkinoilla…)
Näkkileipäpaketti tyhjenee melkein yhdeltä seisomalta. Osan syön pelkän voin (oikeaa, eikä mitään kevytlevitettä, joka ei pysy edes veitsen päällä…) kera ja osaan höylään lisäksi päälle paksuja siivuja Jarlsberg-juustoa. Hyvää on.
Käyn hakemassa lähikaupasta hyllyssä olevat loput kolme pakettia ja pakkaan ne mukaan Norjaan suuntautuvalle kalareissulle. Siellähän ei näkkileipää tunneta, vaikka muuten hyvä maa onkin.
Kun lohta ei heti tule eväsleipien päällysteeksi asti, lastaan leipäni Norwegia-juustolla ja Gilde-salamilla. Sitten käärin vastakkain asetut leipäpalat folioon ja pakkaan ne reppuun. Illalla keitän nokipannukahvit nuotiolla. Kaadan kahvia kuksaan ja kaivan foliopakettini esiin. Leivät ovat pehmentyneet juuri sopivasti ja muuttuneet rapeasta mukavan sitkeäksi purtavaksi. Kuksa toiseen käteen, leipä toiseen käteen ja katse lohijoelle. Tämän parempaa kattausta en hevin keksi.
Tähän kuvan sopisi lisäksi kraavilohella päällystetty Ylhäisten leipäpala.
Kotiin palattua täytyy kokeilla repun pohjalle murskautuneiden leipien innoittamana ihan omasta päästä keksittyä reseptiä (joka nyt ei tosin ole suurta ponnistusta vaativa, mutta kertoo fanituksen asteesta). Jauhan Bamixilla Ylhäisten leipää pieniksi murusiksi ja leivitän muruilla turskan seläkkeet (huom. ennen kuin joku vääräleuka vääntää asiasta vitsin todettakoon, että turska on norjasta, mutta ei norjalaiselta lohijoelta…) Toimii. Päälle ei tarvita kuin vähän sitruunaa ja se on siinä. Jos murustamisen hoitaisi puukolla tai vaikka karatella, samaa ruokalajia voisi kokeilla hyvin leiritulillakin vaikkapa ahvenen tai harjuksen kanssa. (Vaelluskokeille vinkiksi Arlan kirkastettu voi. Säilyy lämpimässä avattunakin kuukauden päivät ja kestää kovaa kuumuutta paistamisessa.)
Ylhäisten leivällä leivitettyjä turskan seläkkeitä. Voi vetää. Etenkin kun voissa paistaa.
Summa summarum. Mitä eväspuoleen tulee, perusturvallisuus loppukesän reissuille on taas taattu, kun Ylhäisten leipä on takaisin. Jos vain vielä onnistuisi onkimaan lohta leivän päälle…
Kun Suomessa on kielletty vuoteen 2030 mennessä kaikki kiva, alkaa aivan uudenlainen turismin aikakausi.
Aina eturivissä oleva Suomi aikoo kieltää tupakanpolton koko maassa vuoteen 2030 mennessä. Vissiinkin ensimmäisenä maana Euroopassa. En ole tupakoinnin puolesta, mutta ehdottomasti kaikenlaista kieltämistä vastaan. Jokainen eläköön niin kuin parhaaksi näkee, kunhan ei ole kohtuuttomaksi taakaksi toisille, eikä kummittele kuoltuaan.
Mutta nykyisen kiihkeällä kehityksen kehitysvauhdilla ehditään vuoteen 2030 mennessä kieltää aika paljon muutakin. Todennäköisesti punaisen lihan syönti on myös kielletty tai ainakin mitä suurimmissa määrin paheksuttavaa. Kahviin ei sovi kaataa lehmänmaitoa, jos sitä edes on saatavilla. Punaista maitoa lypsetään salanavetoissa verhot kiinni ja myynti tapahtuu tyystiin tiskin alta.
Jokainen eläköön niin kuin parhaaksi näkee, kunhan ei ole kohtuuttomaksi taakaksi toisille, eikä kummittele kuoltuaan.
Jos nyt kahvimaitoa edes tarvitsee, sillä kahvia ja kaakaota tuskin saa enää juodakaan kehitysmaiden ja niiden luonnon etua ajatellen.
Yksityisautoilua ei sallita, eikä ainakaan millään vanhoilla urheiluautoilla, joissa on haisevat polttomoottorit. Itsestään kulkevat robottiautot hoitavat liikenteen.
Viinakortit on palautettu kansanterveyden kohentamiseksi. Metsästys ja kalastus on kielletty epäinhimillisenä luontokappaleiden rääkkäyksenä, myös erityisen julmana kidutuksena tunnettu Catch & release -kalastus.
Tämän sorttisia kidutuskuvia ei nähdä vuonna 2030.
Tämä kaikki avaa luonnollisesti markkinatalouden lakien mukaan bisnesmahdollisuuksia niille valtioille, jotka eivät kulje lainsäädännön ja moraalietiikan ensimmäisessä aallossa.
Alkaa uusi matkailun aikakausi. Matkoja entiseen elämään. Entisen Itä-blokin alueelle, jossa kaikki entiset paheet ovat yhä osa normaalia elämänmenoa.
Keihäsmatkojen renesanssi
Kalevi Keihänen toi suomalaisille 1960-luvulla mahdollisuuden matkustaa hetkeksi pois ahdasmielisestä maasta. Jatkossa sen tarjoaa joku itäeurooppalainen oligarkki.
Kuvitteellisen valtion, sanotaan vaikka Altestanin, lentokoneen noustessa kansainväliseen ilmatilaan tapahtuu aikaharppaus 70-luvulle. ”Saako olla gin and tonic? Ja pannaanko tuplana saman tien? Viinat kuuluu lentolipun hintaan ja lämmin ruoka myös. Tässä olisi alkuun vähän kalifornialaisia suolamanteleita naposteltavaksi. Ja jos haluatte savutella, niin koneen takaosassa se käy hyvin. Meillä on myynnissä punaista Marlboroakin, sitä terveystupakkaa, ei ole ikäviä keuhkotautisten kuvia rumentamassa askin kantta”, hymyilee lentoemäntä ja jatkaa: ”Lapsille olisi luettavaksi sensuroimattomia Aku Ankkoja ja Peppi-kirjoja, elleivät sitten nuo vanhat Uuno-elokuvat kiinnostaisi enemmän.”
Tällaisten matkojen suosio on vääjäämättä valtava. Ei vain siksi, että se harva joukko joka haluaa tupakoida, voi sitä yhä tehdä, mutta on paljon muitakin entisajan hienouksia, joista yksilö on yhteisen edun nimissä vapautettu.
Kuten ajaminen omalla autolla.
On paljon muitakin entisajan hienouksia, joista yksilö on yhteisen edun nimissä vapautettu vuonna 2030.
Altestanissa tähän tarkoitukseen on varattu moottoritien pätkiä, joilla sopii päästellä niin paljon kuin sielu sietää. Ei muuta kuin V8-kone tai äärimmilleen ahdettu turbo käyntiin, kessu huuleen ja menoksi. Turvavyötä ei turhaan laiteta päälle, ei niitä käyttänyt Steve McQueenkaan.
Kaasu pohjaan, tällä tiellä ei tule vastaan sen enempää tavallisia kuin peltisiä poliiseja. ”Voi sitä cowboyn vapautta joka isoisällä oli vielä vuosituhannen vaihteessa”, tuumii kuski haistellessaan ajorupeaman päälle kuumien moottoriventtiilien adrenaliinia kohottavaa tuoksua kesäillassa.
Urheilullisen aamupäivän jälkeen menneisyysmatkailija siirtyy lounaalle, jossa syödään surutta kaikkea epäeettistä ja epäterveellistä. Pimeässä kasvatettua maitovasikkaa, kuusi viikkoa riiputettua entrecotea, hanhenmaksaa, kilpikonnalientä, haineväkeittoa, valaspihviä sekä viimeisten viiriäisten munia ja valkoista leipää. Palan painikkeeksi hörpitään kallista punaviiniä lyijykristallilaseista.
Valaspihviä, hyvää ja epäeettistä.
Mässäilysession päälle siirrytään röyhyttelemään tupakkia ja sikaria takan äärelle, ei vahingossakaan ulos, jos on yhtään kylmä keli. Kyytipojaksi nautitaan portviiniä pulloista, joiden sulkemiseen on käytetty Portugalin viimeisten korkkipuiden sato.
Kielletyt leikit
”Hyvän näköinen tsirbula”, sanoo menneisyysmatkailija tiirailessaan raukeiden luomiensa välistä ohi kulkevaa kaunista naista ja hätkähtää samalla sovinistista kommenttiaan. Suomessa kun on jo siirrytty sukupuolineutraaliin elämiseen, jossa ei ole erikseen naisia, miehiä tai päinvastaisia. Kaikkia kutsutaan nimellä hen, joka on lyhennys sanasta henkilö.
”Olkaa huoleti, me elämme täällä kuin 70-luvulla ja tuo on aivan normaalia puhetta”, lohduttaa tarjoilija ja työntää konjakkikärryn esiin. ”Saako olla terävät? Onhan kello jo 12 jossain päin maailmaa.”
Altestanin matkailupakettiin voi myös valita kaikenlaista muuta, joka on muualla kielletty aikoja sitten. Kuten vaikkapa helikopterihiihtoa korkeilla vuorilla. Matkalla hiihtopaikoille hekotellaan vanhoille Radio Cityn Pullakuskit-ohjelman kyseenalaisille vitseille. Evästauolla nautitaan tonnikalavoileipiä sekä maailman halki lasipullossa rahdattua olutta. Retkeltä palatessa poiketaan vielä kipsalle ostamaan alkoholijuomia klo 21 jälkeen.
Auringonotto. Kiellettyä syöpäriskin vuoksi vuonna 2030.
Kauhean kuuloista touhua on. Mutta ottaen huomioon kuinka nopeasti asenteet nykyään muuttuvat, vuonna 2030 tuo kaikki voi olla hyvinkin totta. Kaikki asiat, joiden tuottaminen tai kuluttaminen uhkaa luonnonvaroja tai ihmisen terveyttä.
Paras siis alkaa heti elää kuin viimeistä päivää ja syödä saman tien avokadosalaatti. Sillä huomenna se voi olla jo myöhäistä.
Anaresor’s Antti Einiö returns to Verbier after 33 years from his first visit and discovers there is still some retro charm left.
I am driving up a serpentine road with a Tesla. The road is not as scary as I remembered. Maybe the cars have gotten better or maybe I have just get used to serpentine roads. In 1984 I came with bus, all the way from Finland, at this point of the trip deeply moved, impressed by the Alps and also influenced by tax-free drinks. Yes, I was 20 and it was my first trip to Alps and right to the best of the places, Verbier.
Pette Halmes Tesla Transfer is smooth way to travel from Geneva airport.
In year 1984 Verbier was a quite small, but very lively village. Swiss franc rate was more favorable and prices were not in general regarded as high by the Finns. Village was full of ski bums. Or young people around the world just spending their winter there, some worked at bars or cleaned chalets, some just lived on their parents’s expenses. Nevertheless, it was the most fun place I had ever been. Great skiing, after-ski at Pub Mont Fort, Pizza at Fer A Cheval and disco time at Scotch. Again, again and again.
Standing at Place Central in 2017, the village looks still quite the same. You can´t really see the change, until you climb up to the mountain restaurant in the evening and look down to the village. Then you see how much Verbier has grown. Lightspots fill the whole valley from Medran to Savoyleres lift station. That bigness you don’t feel in the center of the village, because all buildings are so low.
Much more lights than 33 years ago.
Lots of chalets, less hotels
Many alpine villages have changed a lot in recent years. For example St. Anton has upgraded by one star if you look at hotel offering. Style in renovations is what I call Alpine modernism, using lots of flat stone walls and light wood. Interiors have metal furnitures covered with lamb skin furs. Chandeliers are made of fake stag horns. I kind of miss the old very simple and genuine interiors with traditional wooden chairs and tables. For decades alpine villages used to be places where time stood still. You went there and could live in a place that seemed to be totally separated from the surrounding world. Then the snakes started to creep into the paradise. Wok and sushi bars, new design hotels, ambient lounge music with never ending songs… I just hated the change. Or maybe I was just getting old and angry, because somebody had stolen my youth paradise.
Old school classic.
So here I am looking if there are any old things left in Verbier. We start our stroll from Place Central. Standing there you can spot lots of familiar names. There is Hotel De Verbier and there Farinet, Hotel de la Poste, Bristol…
We walk up the road towards Medran and I start to see changes. There used to be Hotel Les Quattre Vallees and there Hotel Rosalp with its excellent kitchen.
We come to Medran lifts. Scenery here is pretty far from what it was in 1984. Lift system is new – which is just positive- , but behind the lift complex things have changed radically. What was earlier a big parking lot, is occupied by the W Hotel buildings. I am not sure if I like it or not. Building is wooden and nice as everything in Verbier, but do we need chain hotels in Alps? At least Madonna and celebrities need, she is now somewhere inside that hotel…
Most celebrities tend still to prefer luxury catered chalets, like the one Richard Branson leases for 217,900 CHF a week for the New Year time. It is for 18 guests and of course you get your Land Rover transports and unlimited bubbly, but this all doesn’t bring life to village. People party privately. It is totally different you see for example in the Ischgl.
The strategy of village officials has led to situation where Verbier is full of empty luxury chalets, but it is very difficult to find a decent four star hotels. There are only few left, like Vanessa or Nevai. Go to Zermatt and the offering is huge.
Good old Pub Mont Fort
We walk to Pub Mont Fort which seems to be still the place to have good after ski and fun. It has also changed, both the terrace and interior, but I can still recognize few areas, like the Pekka corner, where all the Finns gathered in the old days. I look to the wall behind the bar counter. There used to be a photograph taken by two Finnish guys in early 80´s for the Pub. One of them was jumping with skis holding a beer mug in both hands. The legend says they had to brought 48 pints of beer to the mountains before they got a picture they were satisfied. The legend doesn’t tell how many glasses went broken or were drunk before that…
There is always a happy Finn at the Pekka corner.
We find – of course – a Finn at the Pekka corner. Seba is an old ski bum who has settled to Switzerland. He lives down in the Rhone valley, but has an apartment in Verbier and skis here whenever he can. “There are quite a many old ski bums who have stayed here permanently or came back when getting closer to retirement years”, he says. Two of them, George and Berndt stand behind Seba and nod. Guys are pushing sixty. They tell that they have been ice skating today because of the poor snow conditions. Ice skating? I bet 30 years ago these guys would have instead been drinking beer until the next snow shower…
There is always a happy Finn at Pub Mont Fort Pekka corner and a happy Swiss in every souvenir shop.
Nendaz summit
Next day we ski to the Nendaz and stop there for lunch at the Chalet des Alpes. We bump there into Sebas old friend Andrea and as all people over 50 years age, we start to talk how things were better in old days.
Chalet Des Alpes. Highly recommended.
Andrea is from Torino and tells that he and his friends had found Verbier during 80´s and bought a chalet from here later. Verbier was so wild and free minded after the conservative Italia 30 years ago. Or maybe the reason was a strong Scandinavian community that existed in Verbier already there, blond women and great parties. And of course good skiing. It seems that Verbier is and has been a relaxed mecca for party people in otherwise conservative Switzerland. Still today, the New Year’s eve party gathers thousands of people to Verbier and most of them are not skiers. They come from surrounding cities and even from Geneva.
Something in the village atmosphere is different from the whole Switzerland or many other alpine villages. It is still very sporty and relaxed. But becoming more and more expensive. Though the feeling is different than St. Moritz or Megeve: you don’t really see many fur coats here.
But settling to Verbier takes money today. Lots of money. Those who didn’t buy their chalets before the turn of century, find it very hard to do it now. The house prices are ridiculous, double as high as in the other end of the Four Vallees like Haute Nendaz for example. There is a risk that Verbier is getting too expensive to hold lively community of fun people round the year in future.
They say most of the new chalets are owned by investment bankers and they are more or less empty most of the time. They are being used only during holidays. True or not, the streets are pretty quiet during evenings compared to what I remember from 80´s.
Where is the snow?
The morning of 1 st of January. No queue at the Medran at 9.00. We step to funicular to Les Attelas. There is very little snow. Last snowfall has been 19th November. Snow wasn’t the problem on 1980`s. Or was it? I only remember those good days when Tortan skiroute was in excellent condition.
Frosty morning gondola.
The biggest change in skiing in 30 years is artificial snow making. Snow cannons are everywhere, but the newest and most efficient ones are found in the other end of the Four Vallees, says Seba, who has come to quide us. Not that I couldn’t remember the places, but with this bad snow situation he has promised to show us where the best skiable slopes are.
First we have to head to Tortin. I ask if we can you ski the Tortin piste down with this snow. “Yes, but you can´t fall. Too many stones”, he replies. We decide to take the cabin down.
Rocky road at Tortin.
Tortin cabin in 1984 was the infamous coffin. It was a tin can that was closed from the outside. Now it is a modern 8-seater.
As Seba promised, snow machines are working on full speed at the Siviez and Nendaz. Newest technology makes better snow from less water. The snow even feels quite real under your skis. And the skiing is better as it is not so crowded as in Verbier´s slopes.
Haute Nendaz. Less lift queues, more snow.
We end up eating lunch at Chalet La Maya at Les Collons. Price level here is much lower than in Verbier. You just have to be careful not making the lunch too long. If you miss the last lift, taxi ride will cost you hundres of francs…
The famous Verbier Tart
Compared to German speaking ski area, Verbier and other French-speaking areas have one big advance: pastries. Instead of Appfelstrudel you get huge variety of pastries. My favourit is made of frambois, rasberries. I found Confiserie de la Poste still in the same place it used to be in old days and the offering haven’t change, thank God! I step in the shop and order a slice of tart framboise. “Mangee maintenant, silvous plait”, I explain with my fluent French. No need to pack it. I will eat it in three bites.
I come back next day and repeat my tradition, eat the tart right away. On the third day I don’t have to say anything anymore. “Bonjour Monsieur, mange tout a suite, bien?”
Creme de la creme. Et frambois.
No Asian fusion at the Alps, please!
What about dining? Have sushi bars and Asian noodle factories taken over the classic Swiss treats? Do not be afraid. You can still get good hearty alpine food here.
But restaurants of course come and go. Most I miss Rosalp where I had my first Michelin star dinner. That restaurant haven’t been operating for years and now the building is being converted to private apartments.
This time we travel with kids and look more after the perfect pizza that fine dining.
Fer a Chevals pizza used to be the best in 1984. I still like it a lot, but newcomers (or places I cant remember from 80´s) like Chez Martin and La Pergola serve you well also. But Fer a Cheval has the same good atmosphere as it used to have. You can do a bit time travel there.
Fer A Cheval. Best pizza and almost like in 80´s interior.
For finer dining option, we find other old classic: La Grange and its excellent grilled meats. Truly warm service. This is certainly the high light of our dinners.
Rib eye -beef at Le Grange.
And the most 1984 retro place of them all is…
Finally, what is the place that has changed less? I dare to say it is mountain restaurant Le Namaste. There I begin to feel the year now could be 1984. I happened to see recently a Swedish film Sällskapsresor II from 1985, which had many scenes shot at Namaste. I even spot the same old wall telephone inside and interior is quite the same. Food is great and probably the fondue is best in Verbier. Strong recommendation is the trio of fondue: normal cheese, truffle and mushroom from one pot. And the bread is served in slices, which is the real local way. As it has always been. And should. No changes. My kind of a place.
Koska jalkani eivät ole enää vähään aikaan kasvaneet ja tuskin kasvavat tulevaisuudessakaan, päätin vihdoin panostaa monoihin, joista olen haaveillut koko ikäni.
Miehelle, joka kulkee J. Cheaneyn kengissä ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hiihtää Strolzin käsintehdyissä monoissa. Lesti on vuoltu jalan myötäiseksi, ulkokenkä levitelty muhkuroiden mukaan ja nappanahkainen sisäkenkä on kursittu kokoon 170 käsinpistellyllä tikillä.
Best ski boots in the world since 1921.
Strolzin monoja on tehty Lechissä ja Zürsissä vuodesta 1921. Paikallinen kilpalaskija ja kyläsuutari H. Strolz aloitti bisneksen, joka on jatkunut kohta sata vuotta. Suuri käsityön osuus mahdollistaa istuvan monon tekemisen, vaikka ämpärinpohjan muotoiselle jalkamallille.
Minulla ei onneksi sellaista ole, mutta jokaisen hiihtoreissun päälle vaivaisenluut törröttävät ja jalat ovat puutuneet solkien puristuksessa. Ei siis kuin hankkimaan monoja, jotka istuvat jalkaan kuin hansikkaat.
Monojen ostoprosessin suureksi näyttämöksi valikoituu Strolzin liike Itävallan Zürsissa, 20 hotellin pikkukylässä keskellä kuuluisaa Arlbergin hiihtoaluetta. Olemme liikkeellä huhtikuun lopussa ja kauden viimeiset päivät ovat käsillä. Henkilökunnalla on aikaa paneutua asiaani kunnolla. Vaikka ympärillä on kauden loppumisen vuoksi alennusmyyntikylttejä, monot eivät ole alennuksessa.
”They never are, Herr Einiö. We make them year around”, saan ystävällisen vastauksen kysymykseeni.
The style is classic.
Mestariksi esitykseen saapuu Herr Hansjörg, vahvasti vuoristokiipeilijän näköinen mies, joka osoittelee lyhyesti ja ytimekkäästi mitä minun tulee tehdä, jotta jaloistani saadaan kunnon mitat ja kuvat monon tekemistä varten.
Luen etukäteen netistä, kuinka tärkeä lopputuloksen kannalta hyvä monontekijä on.
En ole asiasta kovin huolissani, sillä olen teettämässä monoja firman alkulähteillä Zürsissä, enkä New Yorkin tai Lontoon franchising-pisteessä. Kysäisen silti vaivihkaa jaloistani mittaa ottavan Herr Hansjörgin kokemusta, montako vuotta hän on monoja tehnyt?
Herr Hansjörg. The pro.
Hansjörg ei täysin sisäistä kysymystäni, mutta kertoo viettävänsä suksilla 300 päivää vuodessa, ilmeisesti tänäänkin hän käy lounastunnilla tikkaamassa muutaman rinteen. Jätän enemmät kyselyt sikseen ja annan hänen jatkaa rauhassa työtään.
Strolzin monomallit ovat muuttuneet hiljakseen ja ne eivät edusta nyt tai koskaan avaruusajan kustomoitua monoteknologiaa, joissa monoissa vilkkuu ledejä kuin raketissa konsanaan.
Sen sijaan monot ovat täynnä kokeiltuja ja hyväksi havaittuja yksityiskohtia. Monoon ruiskutettavan vaahdon koostumus on pitkän testailun tulos. ”Ja vaahto on tosi kallista. Meidän kaltaiselle pienelle firmalle sitä ei joka vuosi vaihdeta, koska minimiostomäärä on säiliöautollinen”, kertoo Hansjörg.
En ole asioista pahoillani. Pidän Alpeista sellaisena kuin ne ovat ja vielä enemmän sellaisina kuin ne olivat 80-luvulla, joten pieni retrohenkisyys monon ulkonäössä on vain mieleen.
Vaihe 1: mittaus ja mallinnus.
Itse monon tekninen valmistaminen on sitten vahvasti tätä päivää. Olen saapunut klo 9.00 liikkeeseen, jossa tehdään mittaukset monon valmistusta varten. Istahdan sovituspaikan penkille ja jalkojeni alta liukuu sivuun luukku. Sen alta paljastuu lasi ja skanneri, jonka päälle nousen seisomaan. Jalkani kuvataan ja sen jälkeen Hansjörg ottaa vielä manuaalisesti mitat ja merkitsee muistiin, missä kohtaa jalkaterääni näkyy haasteellisia kohtia. Vanhemmiten jalka tuppaa leventymään esimerkiksi vaivaisenluun kohdalta. Näille kohdille laitetaan merkit, joiden perusteella muutaman tunnin kuluttua monontekijä vuolee puusta jalkani mukaisen muotin. Sen avulla taas monon ulkokuorta levitetään niin, että se ei paina jalkaani mistään. Hansjörg valitsee minulle pituuden, painoni ja kyykkytreeninen kehittämien jalkalihasteni perusteella racing-kuoret, vaikka toppuuttelen olevani laskijana mukavuudenhaluinen ikämies.
Scanning the feet.
Paiskaan kättä Hansjörgin kanssa ja lähden päiväksi hiihtämään vanhoilla monoillani. Sovimme, että palaan klo 16 sisäkengän sovitukseen ja vaahdottamiseen.
Hiihdän päivän monojani kiristellen ja löysäillen, pohtien niinköhän moni asia tulee muuttumaan vai saanko ainoastaan monot, joilla on näyttöarvoa varakkaan väen After Ski -baareissa. Tosin siitäkään ei ole haittaa näissä jet-setin suosimissa lounasravintoloissa, joissa pöytävarauksella ei ole merkitystä, jos jonon kärkeen astelee huomattavasti rahakkaamman oloisia hahmoja.
Vaihe 2: sovitus.
Sovittuun aikaan palaan Strolzin liikkeeseen. Mononi ulkokengät odottavat valmiina ja Hansjörg ottaa niiden rinnalle malliksi monon, jonka lesti on normaali. Ero on selkeä.
Red Ski boot with widened body.
Sitten Hansjörg esittelee sisäkengän. Vaihtoehtoja on 16 erilaista. Kaikki ne ovat käsintehtyjä, nappanahkainen kenkä on ommeltu kasaan 170 pistolla. Sisäkengissäni on huomioitu sekin, että vasen jalkani on sentin oikeaa pitempi.
Riisun sukat jalastani ja Hansjörg alkaa leikata vaahtomuovilevystä paloja, jotka hän liimaa jalkaani sellaisiin kohtiin, joissa sisäkengässä kaivataan tilaa ja ettei sinne kohta ruiskutettava vaahto myöhemmin paina jalkaani. Palasia kertyy lopuksi kymmenkunta per jalka.
Making extraroom for the inner boot.
Palojen päälle vedetään sukka sekä suojapussi vaahdottamisen ajaksi. Kiskon monot jalkaani. Lyön kantapään tiukasti lattiaan, jotta se asettuu kunnolla monoon. Tämä on Hansjörgin mukaan oleellinen asia hiihtämisen kannalta jatkossa. Jos kantapää nousee monossa, menetetään paljon hiihtotuntumassa.
Get ready to foam!
Seuraavaksi seuraa monojen istuvuuden kannalta niin ikään erittäin oleellinen vaihe, jonka onnistumisesta joudun kantamaan vastuuta myös itse. Hansjörg käskee minun astella alustalle, jonka molemmin puolin on kaksi kauhukahvaa. Samalla kun hän ruiskuttaa sisäkenkiin niitä jäykistävää vaahtoa, painan kaikin voimin jalkapohjiani alaspäin ja tehostan liikettä pitämällä kahvoista vastaan. Lisäksi katse täytyy pitää tiukasti eteenpäin, jotta jalka ei liiku sivusuunnassa ruiskuttamisen aikana.
Vaihe 3: vaahdotus.
Nyt alkaa monontekemisen ainoa hieman piinallinen osuus. Vaahto ruiskuaa sisään monoon kahden ilmakehän paineella ja alkaa puristaa jalkaani. Vedän samalla kahvoista ja painan jalkapohjiani alas sekä yritän seistä mahdollisimman suorana.
Feet under pressure.
Vaahto etenee monossa ja vihdoin sitä tulee ulos monon etuosasta työntyvän letkun päästä. Tämä vaihe on ohi muutamassa minuutissa, mutta vielä pitää odottaa kymmenisen minuuttia, jotta vaahto kovettuu niin paljon, että monot voidaan irrottaa jaloista.
Juttelemme niitä näitä. Hansjörg esittelee minulle hyllyllä olevia jalkamalleja haasteellisemmista mononteoista. Näkymä on kuin kiertävän vahamuseon kauhukabinetista. Pääsen siis kuitenkin melko vähällä, vaikka jalat alkavat puutua pahemman kerran vaahdon kovettuessa. Minulle tarjotaan hermostusryyppyä paikallisesta paloviinavalikoimasta, mutta tyydyn lasilliseen vettä.
Happy to have an almost normal feet.
Vihdoin Hansjörg katsoo kelloaan ja vapauttaa minut monoistani. Monot ovat tuntuneet ahtailta paitsi vaahdon paineen vuoksi, myös siksi että jalkaterien ympärille on laitettu sovituksen ajaksi suojaavat kotelot. Ei ole tarkoitus, että joka paikkaan luikerteleva vaahto muovautuu myös varpaanväleihin.
Hansjörg irrottaa sisäkengät monoista ja leikkaa ruiskuttamiseen käytetyt letkut niistä irti. Sen jälkeen koitamme monoja uudestaan. Nyt ne tuntuvat juuri sopivan kokoisilta. Eivät paina mistään ja kun nojaan hieman eteenpäin varpaiden kärkien kohdalla on juuri oikea määrä tilaa.
Removing the foam tubes.
Hymyilen hämmentyneenä ja mietin, millaista monoilla on huomenna hiihtää. Aiemmat kokemukseni vaahtomonoista eivät ole hyvät. Vika tosin oli oma. Ostin – 70 % alennuksesta kilpamonot, jotka monontekijä vaahdotti vielä kilpamalliin kivikoviksi. Ne monot lensivät sen kauden päätteeksi roskiin, mutta näillä uskon laskevani pitkään (monoihin ruiskutettu vaahtokin on pehmeää). Hansjörg lupaa monoilleni käyttöikää 2-3 viikon vuosittaisella hiihtämisellä noin 15 vuotta. Strolzin huolto ja takuu on kattava. Monot voi koska tahansa lähettää korjattavaksi.
Käymme lopuksi läpi vielä monojen kiristys ja hoito-ohjeet. Sitten monot pakataan Strolzin lämpöeristettyyn monokassiin, jossa niiden on hyvä viettää kesänsä vinttikomerossani helteiltä ja pölyltä suojassa.
My new ski boots. Definitely worth of their price.
Mitä kaikki sitten maksoi? Monoille tuli hintaa ilman ortopedisia pohjallisia 780€. Kaudenlopun alennusmyynti ei tähän tuotteeseen ylety. ”Valmistuskapasiteetti on rajallinen ja kaikki myydään mitä ehditään tekemään, myös kesäaikaan”, kertoo Hansjörg ja uskon häntä. Vertailun vuoksi markkinoiden parhaat ”vakiomonot” maksavat noin 500 euroa ja vaahdottamisella hinta nousee vielä. Brändillä lienee tässä arvonsa ja varmasti joku toinen malli tarjoaa todellisille experteille enemmän vastinetta rahalle, mutta silti kaupasta ulos kävellessäni en tunne tehneeni tyhmää hankintaa.
Tunne vahvistuu seuraavana aamuna, kun pääsen mäkeen uusilla monoillani. Ne istuvat jalkaan täsmällisesti, eivät paina mistään ja ulkokengän jäykkyys tuntuu minulle juuri sopivalta. Hiihtäessä jalanliikkeet ja painonsiirto välittyvät suksiin välittömästä ja vaivattoman tuntuisesti.
Seison ylhäällä vuoren laella. Katselen alaspäin laaksoon. Kevätaurinko on pehmentänyt yöpakkasten jälkeisen rinteen pinnan sohjoiseksi, mutta pinta kantaa edelleen. Jalassa on uudet monot ja edessä on pitkä lasku rinnettä, jota kukaan ei ole vielä tänään ehtinyt jäljillään sotkea. Edessä on talven paras lasku.
Ennen sitä kutsuttiin Pohjolan Pariisiksi. Nyt parempi vertaus on Portland. Paikka on Pohjois-Kalotin pääkaupunki Tromssa. Hämmästyttävä määrä hipsteriravintoloita, mikro-olutpanimoita ja trendikkäitä baareja. Sekä jääkarhuja, mutta onneksi täytettyinä.
Tromssan pääkadulla lauantai-iltana kävellessä tulee mieleen hipsterien kotipesä Portland (katsokaa youtubesta Portlandia-tv-sarjaa, niin ymmärrätte). Ihmiset vaeltavat hyväntuulisessa pienessä sievässä trendikkäänä kapakasta toiseen (no joo, loppuillasta kumara syvenee). Partoja ja tatuointeja piisaa. Paikallisessa panimossa taiotaan artisaaniolueen rytmiä soittamalla vinyylilevyjä oluen panemisen aikana.
Ja niitä kapakoita on kävelykadulla vieri vieressä. Ilmeisesti tähän kaupunkiin kerääntyy juhlimaan koko pohjoisen Norjan asujaimisto. Lähin isompi kaupunki etelässä on Narvik, monen tunnin ajon päässä. Tai tunnin lentoyhteyden päässä oleva Oulu, jossa pohjoisnorjalaiset käyvät kesällä halpalomalla.
Kaupungin hipsterihenkinen ykköspubi valmistautuu iltaan.
Jääkarhuja riittää joka paikkaan
Kun katselee Tromssan turistimpien baarien somistusta, ei jää epäselväksi mikä on paikallinen vetonaula numero yksi. Täytetty jääkarhu löytyy jokaisesta työpaikkaruokalaa merkittävämmästä anniskelupaikasta. Erään tiedon mukaan niitä on kaupungin kapakoissa 17 ja puoli. Siitä viimeisestä puolikkaasta ovat turistit repineet vuosien varrella mukaan kaikki, mitä irti saavat kynsistä alkaen.
Kaltoin kohdeltu karhu maailman pohjoisimman olutpanimo Mackin aulassa.
Puoli vuosisataa sitten oli aivan yleistä nähdä jääkarhunpentuja kaupungin kaduilla, tosin tiukasti talutushihnassa. Kuuluisin jääkarhukuningas Henry Rudi kesytti, koulutti ja myi pentuja Euroopan eläintarhoihin. Emojen kohtaloksi tuli päätyä hurjailmeisiksi täytettyinä oluthallien somisteiksi.
Jääkarhukuningas Henry Rudi palaamassa laivallaan Huippuvuorilta.
Jäämeren jet-set
Nyky-Norja elää sekavassa suhteessa menneisyytensä kanssa. Ympäristöarvot ja vihreys kasvavat, mutta silti kaupoissa myydään yhä valaanlihaa ja hylkeennahasta tehtyjä ”oloasuja”. Jumala (tai venäläiset) on lähettänyt vitsaukseksi kuningasravun, josta kalastaja saa hyvän kilohinnan, mutta samalla rapu järsii tasaisen varmasti yhä suurenevan alan merenpohjaa tyhjäksi elämästä. Sille kelpaa kaikki simpukoista pikkukaloihin. Valtava kalanviljelyteollisuus sotkee luonnonlohen geneettiset perimän, mutta tuo työtä koko tuhansia kilometrejä pitkälle rannikolle. Kalastuskylät toivottavat maahanmuuttajat tervetulleeksi, sillä norjalaisia homma ei enää innosta.
Hylkeennahkaiset hepenet ovat osa epäeettistä erotiikkahetkeä.
Tromssaa katsellessa on vaikea uskoa, että vielä 1970-luvulla Norja oli aivan Portugaliin verrattavissa oleva Euroopan umpisuoli. Sitten merestä löytyi öljyä ja nyt valtion öljyrahastossa on pahan päivän varalle 150 000 € per kansalainen. Meillä suomalaisillahan on vain velkaa. Vaurauden myötä hintatasokin on noussut Norjassa korkeaksi. Perinteinen matkailijan elinkustannusmittari eli oluttuoppi maksaa tavallisessa baarissa noin 12 euroa. Yksiön vuokrasta saa Tromssan keskustassa pulittaa noin 800 euroa kuussa. Ja nyt ollaan siis reilun matkaa Napapiirin pohjoispuolella. Tromssassa voi nähdä Teslan taksina, sen statusarvo on täällä jo mennyt.
Näkymä Fjellheisen-vuorelta keskustaan.
Mutta Tromssa on puolen Norjan (ainakin rantaviivan määrällä mitattuna) pääkaupunki ja lisäksi yliopistokaupunki. Asuntoja tarvitaan, mutta kaupungin keskusta on rakentunut saarelle, jossa tilaa on rajatusti. Herrasväen isot asunnot ovat keskustaa vastapäisellä jyrkästi nousevalla rinteellä, josta kaikille riittää jyrkkyyden vuoksi oma merinäköala.
Herrasväkeä hemmotellaan myös hämmästyttävällä viinivalkoimalla paikallisessa alkoholimonopoliliikkeessä. En muista nähneeni Helsingissäkään Alkon lippulaivamyymälässä vastaavaa hienojen viinien täsmävalikoimaa.
Kolmea eri vuosikertaa 300 euron viiniä ette löydä Rovaniemen Alkosta. Ikinä.
Lauantai-illan huumaa
Yliopisto ja opiskelijat pitävät iltaelämän virkeänä. Meininki on reipasta, mutta hyväntuulista. Lähimpänä satamaa olevat kuppilat täyttyvät varakkaista turisteista ja Hurtigruten-risteilyasiakkaista laivojen yöpyessä Tromssassa. Kauempana kävelykadulla vaeltavat opiskelijat baarista toiseen. Kaupunkikuva on täynnä nuorta väkeä ilonpidossa ja baaria on vieri vierissä kuin itävaltalaisessa alppikylässä.
Hienoimmat hotellit ja baarit sijaitsevat rantapromenaadilla.
Olemme varanneet hyvissä ajoin pöydän trendikkäässä Mathallen-ravintolasta. Viereisessä pöydässä istuu kuusi kaunista nuorta naista, tällättyinä siihen malliin, että voisimme olla yhdessä Tukholman Stureplanin pintapaikoista. ”Mihin te olette menossa?”, kysyy ystäväni seurueen poistuessa. ”Eri paikkaan kuin te”, tulee vastaus. Tyyli on edelleen aivan kuin Stureplanin pintapaikoissa, jos yrität tehdä tuttavuutta suomalaisella ralliruotsilla.
Emme ehdi pahoittaa mieltämme tylytyksestä, sillä saamme eteemme huikean herkullisia ruoka-annoksia. ”Uskomatonta ruokaa näillä leveysasteilla”, tiivistää kulinaristiystäväni ajatuksemme.
Ostovoimaa kaupungissa löytyy ja siksi ei ole yhtään outoa, että Tromssan ravintoloissa ruokatarjonta vetää vertoja Kööpenhaminan huippukuppiloille. Täällä on lisäksi etenkin kalan suhteen raaka-aine niin tuoretta kuin olla voi. Paras kaikista kaloista on Ruijanpallas, norjaksi Kveite ja englanniksi Halibutt. Kampelamainen kala, joka voi kasvaa jopa 200-kiloiseksi.
Päivän menu Mathallenissa. Silliä, ruijanpallasta, lammasta ja porkkanaa.
Piipahdamme illallisen jälkeen Jernbanestasjon -pubiin, jossa väki ei ole tällättyä, mutta sitäkin hauskempaa. Tutustumme lyhyessä ajassa paikalliseen merimieheen ja hänen ystäväpiiriinsä, johon kuuluu saamelainen poromies sekä tuskin mitään ymmärrettävää kieltä puhuva afrikkalainen maahanmuuttaja ja norjalainen pariskunta. Puolalainen putkimies työntyy joukkoon luullessaan tunnistavansa meidät maanmiehikseen. Ystäväni yrittää tarjota kierroksen olutta koko sekalaiselle seurakunnalle, mutta norjalainen merimies kieltää ajatuksen kohteliaasti, ”koska sitten kaikkien täytyy tehdä sama ja siitä tulee paitsi kallista, myös humalaan.”
Norjan pienin baari
Päivänvalossa pääkatua kävellessämme bongaamme mainoslauseen, jonka todenmukaisuuden päätämme tulla tarkistamaan myöhemmin illalla. ”Kylän parhaat [nakki]makkarat.”
Raketten on Norjan pienin baari oman mainoskylttinsä mukaan. Ja todennäköisesti myös vanhin, sillä raketin muotoinen kioski on rakennettu jo kauan ennen avaruusaikaa, vuonna 1911. Syömme nakkisämpylät, jotka ovat kerrassaan erinomaiset. Sen ovat huomanneet muutkin, sillä jono Raketteniin on pitkä. Ja se liikkuu hitaasti. Kioskissa on sangen viehättävä myyjätär ja iltamyöhällä asioivat herrasmiehet tenttaavat jokainen vuorollaan häneltä ruokalistan läpi varsin perinpohjaisesti – ennen kuin ostavat nakkisämpylän.
Norjassa riittää valtava määrä sosiaalista kanssakäymistä rajoittavia sääntöjä, huolenpitoa, valvontaa ja rajoituksia etenkin alkoholin tarjoilun suhteen. Siksi on suorastaan kummallista, että nakkikioskissa myydään olutta ja viiniä ja sillä on vieläpä ihan oma terassi anniskelualueena.
Mainoslause piti kutinsa.
Norjalaiset reippailijat
Sunnuntai paljastaa meille uuden puolen norjalaisuudesta. Norjalaiset ovat oikeasti reippailijoita eivätkä vain mielikuvissa. Nousemme ylös gondolilla Fjellheisen-tunturille 461 metrin korkeuteen. Alhaalla kaupungissa on pilvistä, mutta gondoli nousee yllättäen pilvien yläpuolelle, jossa sekä maisemat että auringonpaiste häikäisevät silmiämme. Alapuolellamme olevaan pilveen muodostuu oma varjokuvamme, johon auringon halo tuo oman jeesusmaisen lisänsä. Tunnelma on vähintäänkin outo.
Lounastettuamme päätämme kävellä alas tunturilta. Polku on jyrkkä ja ajatus toiminnan järkevyydestä käy mielessä ensimmäisten metrien jälkeen. Luvassa on seuraavaksi päiväksi kipeät reidet ja pakarat.
Jatkamme kuitenkin matkaa ja hämmästelemme vastaantulijoiden tasaista virtaa. Tuntuu että puolet Tromssasta on päättänyt kavuta sunnuntaina vuorelle ihan vain huvin vuoksi. Vastaan tulee niin vanhuksia kuin imeväisiä, pienimmät isän sylissä. Mies juoksutrikoissa hölkkää mäkeä ylös koiransa kanssa. Puolessa välissä polku muuttuu kiviportaiksi, joiden jyrkkyys on sama kuin niissä kuuluisissa Pispalan portaissa, joissa Ilveksen joukkue hankkii peruskuntoa juoksemalla. Tämä on ihan toista kuin tehdä parin kilometrin lenkki tasamaalla kävelysauvoja perässään raahaten. Ehkä kaikki norjalaisten reippaus ei perustukaan dopingiin…
Matka alas tuntemattomaan.
Alan ymmärtää ystävääni, kalastuksesta kiinnostunutta tekniikan tohtoria, joka aivan vakavissaan suunnitteli opintojen jälkeen pysyvää muuttoa Tromssaan ja virkaa yliopistolta. Meno kaupungissa on letkeää ja ulkoilumahdollisuudet uskomattomat. Ilmasto on leuto ja pakkanen ei laske pahimmillaankaan alle -20 asteen. Satama pysyy sulana ympäri vuoden.
Ehkäpä tässä olisi minullekin paikka kääntää kirjaimellisesti velat saataviksi: muuttaa Norjaan niin kauan kuin pohjoismaiset lait työvoiman liikkuvuudesta pätevät ja raja on vielä auki meille suomalaisille. Sillä töitähän Norjassa on, koska perusnorjalainen alkaa jo laiskistua hyvinvoinnin keskellä. Maahan bisneksiä tekevän tuttavani mukaan perjantaina klo 12 jälkeen on turha koittaa tavoitella ketään saatikka sopia palaveria. Norjalainen on jo silloin verohelpotetussa Teslassaan matkalla tunturimökilleen…
Kalastuskauden hiipuessa Anaresor palaa alppihiihdon maailmaan. Ensimmäisenä juttuna arkistojen kätköistä Contactor-lehdessä noin vuonna 1990 julkaistu pakina: Neljä polvea hiihtomatkailua.
Yllättävän hyvin jutussa maalattu matkailun evoluutio on pitänyt kutinsa. Mitä nyt Swissair on nytkähtänyt nurin ja lentokoneessa ei saa kessutella, muuten menee yhtä lujaa. Kuulemma. Nuorisolla. Ja joillain vanhemmillakin. Jotka ovat kasvaneet isoiksi, mutta eivät aikuisiksi.
Svengaava kuva Verbierin esitteestä 90-luvulta.
Eli Silvous plait, Bitte sehr, otetaas taas. Upeat mustavalkoiset tilannekuvat tähän juttuun otti Christian From.
Neljä polvea hiihtomatkailua
Ensimmäisen polven hiihtomatkailija liikkuu huokeasti bussilla. Hän on nuori ja kestää matkan rasitukset helposti. Määränpäälläkään ei ole niin väliä. Pääasia on että bussi liikkuu, olutta riittää ja perillä näkyy lumisia vuoria. Laulussakin sanotaan, että linja-autossa on tunnelmaa.
Perinteisesti hauskanpito jakautuu seuraavasti. Bussin etuosassa istujat pelaavat arvokkaasti backgammonia.
Linja-auton wc:n lähelle on majoittunut osasto Lärvierkit, joka kaataa sökön pelaamisen lomassa kaljaa ja camparia suuhunsa tai housuille, mihin nyt sattuu osumaan.
Aivan taaimmaisilla riveillä ryypätään rehellisesti Fernet Brancaa, eikä annetan kortin pelaamisen häiritä keskittymistä.
”Ähhhh. Pahaa on.”
”Niin on. Otetaas taas.”
”Otetaan.”
”Frankfurt.”
”Aha. Otetaas taas.”
”Otetaan. Ähhh.”
Toisen polven matkailija
Vähitellen matkailija alkaa tuntea itsensä liian vanhaksi bussimatkan rasituksiin: unettomiin öihin ja jatkuvaan pullojen kanssa läträämiseen. Bussissa ei tunnetusti pysty nukkumaan kuin hillittömissä lärveissä tai silloin, kun pitäisi katsoa videota.
Toisen polven hiihtomatkailija astuu matkatoimistoon, läväyttää Visa-kortin pöytään ja ilmoittaa vaativalla äänellä:
”No Val THOOrenssiin tietenkin”, bussista charter-koneeseen nousun myötä itsensä sosiaaliluokassa ylentänyt matkailija vastaa närkästyneenä.
”Ai, niin tietenkin. Val THOOrenssiin.”
No niin. Liput on plakkarissa. Sitten vain lähtöä odottelemaan.
Seuramatkailija nousee lähtöaamuna kello neljä aamuyöllä, koska kone lähtee kuudelta. Charter-koneet lentävät aina yöaikaan, jottei täyden hinnan lipuistaan maksavien bisnes-matkustajien tarvitse kärsiä humalaisista seuramatkalaisista. Seuramatkalaisethan ovat humalassa alusta loppuun oli yö tai päivä.
Toisen polven matkustaja tuijottaa tikkana milloin No smoking -kilpi sammuu ja antaa samalla merkin: Olkaa hyvä, brenkun veto kansainvälisessä ilmatilassa edullisin seuramatkahinnoin voi alkaa!
”Neiti aperitiiviksi kolme votka-tuoremehua, ruuan kera puteli tai pari vinkkua ja kahvin kera neljä mustaa Rellua. Pannaan pari bisseä vielä varmuudeksi. Ja yksi pladi meeri. Tuokaa myös ykäpussi. Mä niin kammoan lentokuoppia, nääs. He he, get it?”, keventää toisen polven matkailija tunnelmaa.
”Eihän nää kaikki mahdu teidän pöydälle.”
”Mahtuu mahtuu, jättäkää vaikka sapuska tuomatta ja pannaan pari mukia naapurin pöydälle. Eihän se haittaa?”, hän sanoo naapurin puoleen kääntyen. ”Oottekstekin muuten menossa Val THOOrenssiin?”
Kolmannen polven alppimatkailija
Kokenut Alppien kävijä ryytyy vähitellen kaiken maailman maiseman ihmettelijöiden matkaseuraan. Hän ei halua kuulla oppaan tervetuliaispuheita ja käytännöllisiä vinkkejä.
”Ihan tosissaan tervetuloa kaikki tänne Heisse Reisenin reissulle Bad Vielkleinkircheimiin. Mun nimi on Niklas Nilsson, ihan Nikke vaan. Meidän kuski on tänään Andreas Lauda, hän on Niki Laudan serkkupoikia. Taputetaan vähän Andreakselle!”
”Syöksy sementtiin dorka”, ajattelee kolmannen polven alppikanuuna. Mua ei tarvi opastaa. Oon näes ollut ennenkin. Sai olla viimeinen kerta näitä reissuja.
Tosimies ei kuuntele paskan lässytystä, vaan ajaa Alpeille omalla autolla. Voi sitä vapauden tunnetta, kun oikea jalka lepää kaasupolkimen päällä tonnin painoisena, auto kiitää tasaista kahta sataa halki Euroopan ja ainoa ääni, joka kuuluu, on tuulen suhina sivupeileistä.
Vaiva, joka aiheutuu kitkarenkaiden ja lumiketjujen metsästämisestä, laivapaikkojen buukkauksesta, tuhansien kilometrien ajamisesta ja hotellin etsimisestä täpötäydestä kylästä korvautuu moninkertaisena hyvän olon tunteena, kun kolmannen polven matkailija näkee samassa hiihtokohteessa pakettimatkailijoita, jotka tallustelevat sieraimet kohti taivasta ja huutelevat matkatovereitaan jakamaan ihmeellisiä kokemuksiaan:
”Tulehan siekin Pentti kahtomaan, kuinka korkialle mäjet ulkomailla yltävät. On se ihhmmeellistä. Terve ootteko tekin Suomesta?”
”Haben sie meinen kugelschreiber gefundet?”, puhuu kolmannen polven maailmanmies kieliä ja kiittelee itseään vaivannäöstä.
”Hän oli ulkomaalainen ja toivotteli hyvää päivää. Ystävällistä on väki täällä, sano”, pakettimatkailija suomentaa ystävilleen ja johdattaa seurueen ihailevien katseiden saattelemana napsuille.
Mutta automatkalaisten kuninkaallisin hetki on vasta edessä. Kun pakettimatkalaisten viikon loma on hujahtanut ohi kuin elämä filmillä ennen kuolemaa ja bussi lähtee kylästä kohti lentokenttää, istuvat kolmannen polven konkarit aurinkoisella terassilla välinpitämättömän näköisinä siemailemassa Gluhweinia ja huutelevat bussiin nousijoille kannustuksia. Jokaisella pakettimatkalla on nimittäin joku tuttu, jonka voi masentaa totaalisesti.
”Emmä tie. Verbier, Klosters, Gstaad, Wengen, Murren, Zermatt, ehkä Chamonix ja Megeve ja sit St. Antonissa vois tietysti käydä lopuks. Ollaan mite ny jaksetaan. Niin tosiaan. Hyvää kotimatkaa. Stadissa kuulemma tulee vettä.”
Neljännen polven hiihtomatkailija
Neljännen polven hiihtomatkailija ei enää ehdi eikä jaksa ajaa viittä tuhatta kilometriä voidakseen erottua ensimmäisen ja toisen polven matkailijoista. Hän yhdistää työn ja huvin.
Sihteeri hoitaa matkajärjestelyt ja hän itse matkustaa Swissairiin business-luokassa Zurichiin, jossa pikkurahasormia verryttelevä autovuokraamon virkailija odottaa lentokentällä valmiina ojentamaan Porschen avaimet.
Sieltä neljännen polven matkailija kaasuttelee Davosiin tapaamaan Ag Mehrgeldin edustajia, joiden kanssa sovitaan pikaisesti miljoonakaupat. Sitten hän majoittuu hotelli Alte Posteen ja hiihtelee arvokkaassa seurassa muutaman päivän.
Lentokentällä hän astelee tyytyväisin mielin vip-loungeen odottamaan paluulennon lähtöä ja seuraa hymyillen, kun kauppatieteen ylioppilas työntää viiniin tottumatonta ystäväänsä pyörätuolilla kohti charter-terminaalin ruuhkaista lähtöselvitystä.
Jutun pääkuvassa poseeraa Teemu Suvanto reissun toiseksi suurimman hauen, 97 cm ja 6 kg kanssa. Kala tuli keltasävyisellä Bauerin haukitinselillä.
Onnistuuko hauen perhokalastus harrastelijoilta kuin FLY-TV:ssä?
101 cm hauki, joka oli reissun suurin. Perho Bauerin kuparinvärinen haukitinseli.
Tapasimme ystäväni kanssa ruotsalaisen hauen perhokalastukselle elämänsä pyhittäneen Niklaus Bauerin viime keväänä Helsingissä, jossa mies oli sitomassa Spey Clave –kalastusliikkeen kutsumana kuuluja haukiperhojansa. Sidontapöydän takana pyöri edellisenä kesänä Ruotsin Kaitum-järvellä, Tjuonajokk Fiske Campissa kuvattu filmi, jossa Niklaus kalasti isoja haukia. Kalat iskivät ahnaasti toinen toisensa jälkeen perhoihin ja vetivät kymppiluokan vavat luokille. Tuumimme mahtaisiko tuollaisessa haukiparatiisissa kalastus olla yhtä tuloksekasta aloittelevalle hauenperhokalastajalle, kuin mitä se on videolla? Vai olisiko lopputulos yhtä kaukana näkemästämme kuin kokkiohjelman hieno annos kotona tehtynä? Asia ei selviäisi kuin kokeilemalla.
Koko juttu luettavissa Pohjolan Perhokalastaja-lehden tuoreimmassa numerossa 4/2016. Täältä näet ennenjulkaisematonta lisämateriaalia: kuvia ja videoita. Nimensä mukaisesti videot ovat todellisia amatöörivideoita: iphonella kuvattuja, ajoittain vaakatasossa olevia vertikaalivideoita. Niiden laadun ja tason suhteen Bauer pesee meidät 10-1. Mutta ehkäpä näistäkin voi jokunen informaation murunen tarttua innokkaan kalastajan mukaan.
Parodia FLY-TV:n jokaisen filmin alkukuvasta. (Jos tämä parodialta näyttää).
Kirkkaassa vedessä köllöttelee hauki. Tällä kertaa ei kovinkaan hanakkana ottamaan.
Lähtee kuin hauki ruohikosta.
Horisontaalis-vertikaalivideo 94 cm pitkän hauen hallitusta väsyttelystä.
Hejaa!
Kolmen kilon hauen väsytys onnistuu jo muutaman harjoittelun jälkeen kohtuullisen hallitusti.
Kaitum-järven ”jalkapallokentällä” on tilaa onkia.
Sellaistakin on sanottu, että tunturijärvillä on ravinto kaloilla vähissä. Täällä ainakin riittää hyönteisiä.
Parvi isoja ahvenia saapui seuraamaan hauen väsyttelyä.
Niklaus Bauer ja blogisti kimppakuvassa. Bauerin perhot ja videot voittivat vertailussa, mutta isommat kalat tulivat amatöörijoukkueelle tällä kerralla.
”Moin moin!” Tilanne on jotakuinkin kummallinen, suorastaan epäilyttää olenko piilokamerassa, kun tarjoilija toivottelee tervetulleeksi melkein selvällä suomen kielellä. Itse asiassa se mitä hän sanoo, on ”moin moin” ja aivan selvää friisin kieltä, jota puhutaan monessa maassa Pohjanmeren rannikolla ja myös Saksalle kuuluvalla Syltin saarella.
Kahvit saaren omasta paahtimosta haettuna ja omasta moi-moi-kupista nautittuna. Ei paljon hyväntuulisemmin aamu voi alkaa.
Sylt on huikea paikka. Noin 33 kilometriä pitkä yhtä hiekkarantaa oleva dyynisaari, jonka leveys on kapeimmillaan vain muutama sata metriä.
Luonto on arka ja kulku rannoilla tarkoin rajattua, dyynien poikki hiekalle oikaiseminen voi tuoda tonnin pikavoiton. Siksi on syytä pysyä merkityillä poluilla.
Kuitenkin saarelle mahtuu kaikkea surffirannoista golf-kenttiin ja merimakkarakioskeista Michelin-ravintoloihin.
Goschin merinakkari on suurin ja kaunein. Sillisämpylä tasapainottaa suolabalanssin kolmella eurolla.
Eniten Sylt idyllisine olkikattoisine taloineen ja luksus-liikkeineen sekä ruskettuneine hyvinvoivine ihmisineen muistuttaa merenrannalle viskattua vauraampaa Alppikylää kuten Lech tai Zermatt. Niitä samoja, joissa Saksan jet-set viettää talven huippusesongit.
Kuvassa oleva henkilö ei kuulu Saksan jet-settiin, vaan on sateessa kastunut Anaresorin kohdepäällikkö pyöräretkellä.
Yhtä lämmintä ja yhtä kuumaa Syltissä ei ole kuin Välimerellä, mutta meri on iso ja loputon valkoinen hiekkaranta lumoavan kaunis. Isot aallot houkuttelevat etenkin pieniä ihmisiä.
Kymmennet rantapaikat on täynnä hiekalle asetettuja rantakoreja, joissa voi istua ja makoilla tuulensuojassa. Ellei sitten hakeudu johonkin lukemattomista rantaravintoloista syömään merenherkkuja tai maallisesti hampurilaisia. Tai vain särpimään viiniä. Täälläkin meno on kuin Alppien after-ski-ravintoloissa. Jotenkin – viihdyn:)
Lomabudun voi halutessaan konsumoida yhdellä lounaalla.
Pohjanmeren rannalla kun ollaan, sopivalla tuulella mainingit ovat niin isoja että oikea surfaus onnistuu ja etenkin sen harjoitteluun on hyvät puitteet. Saaren mantereen puolella meri on matalampi ja sieltä löytyy mahtavia paikkoja purjehtimiseen ja purjalautailuun.
Länsipuolelle tulevat Pohjanmeren mainingit, esimerkiksi Wenningstedt on suosittu surfausranta.
Waiting for Big Wednesday.
Matkustaminen Syltiin ei ole ihan yhtä helppoa kuin Marbellaan. Ellei sitten tule omalla Lear-jetillä. Me tavalliset ihmiset tulemme autolla joko Tanskasta lautalla tai ajamalla vaikkapa Hampurista kolmisen tuntia Niebullin kaupungista Syltiin kulkevaan autojunaan. Matka Hampurista junineen kestää reilut neljä tuntia. Meren halki kapealla kannaksella autojunassa istuminen on oma hauska elämys.
Jos Saksassa muutenkin näkee paljon hienoja autoja, tuntuu että kaikki hienoimmat avoautot ja etenkin vintage-mallit ovat päätyneet tänne. Saarella sataa paljon, mutta aina sateiden välissä rätti on autossa välittömästi alhaalla.
Missä Jet-Set, siellä luksusliikkeet. Hampurissa on väkilukuun suhteutettuna eniten miljonäärejä koko Euroopassa. Ja Sylt on Hampurin Hanko. Kaupat vaan ovat hulppeampia kuin meillä Hangossa.
Ikkunaostoksilla.
Voi olla, että kakkosasunto Syltistä jää kuitenkin hankkimatta, sillä Syltissä taitaa olla Saksan kallein tonttimaa. Esimerkiksi tällaista 150-neliöistä uudisrakennusta kaupitellaan karvan alle kolmella miljoonalla eurolla.
Syltille mahtuu silti sekaan ihan tavallista väkeä ja majoitusta löytyy huippuhotellien ohella bed & breakfasteista leirintäalueisiin. Niin luksuspaikassa kuin ollaankin, ollaan silti Saksassa ja saksalaisessa Lidlissä on vielä halvempaa kuin suomalaisessa Lidlissä. Eli kyllä tämä on ihan mukiinmenevä vaihtoehto lomailuun Espanjan aurinkorannoille – etnekin jos ei ole niin sen auringon tai lämmön perään. Aktiiviselle ihmiselle Sylt on taas juuri oikea kohde. Ei ole liian kuuma golfata, ratsastaa, surfata, pyöräillä, juosta – taikka vain lukea kirjaa rantakorissa.
Tehdään nyt heti selväksi että en ole autoasiantuntija, kuten Jussi Halli, mutta autonvuokrauksen suhteen alkaa olla jo asiantuntemusta. Äskettäinen vierailuni Norjaan vahvisti näkemyksiä, että Sixtin kanssa menee parhaiten.
Olin varannut etukäteen pienimmän mahdollisen ”maastokelpoisen” auton kalareissulle, eli Mercedes-Benz GLA:n. Suurempia vaatimuksia maastoajolle ei ollut, kunhan auton pohja ei ihan raavi maata koko matkaa kärrypolkuja ajaessa.
Auto odotti kuten sovittu Trondheimin lentoasemalla ja kävimme taas tuttua keskustelua, josko nyt kuitenkin kannattaisi ottaa lisävakuutus vaikkapa ikkunaan tulevaa kiveniskua vastaan.
Kieltäydyin kohteliaasti ja virkailija nosti päänsä papereista ja kysyi haluaisimme upgreidata Mersun 25 eurolla päivässä Jaguar F-Paceen? Kaivelin hetken vaikkua korvastani ja pyysin toistamaan kysymyksen.
Kyse oli todellakin Jaguarin uudesta SUVista ja tämä kyseinen yksilö oli saapunut samana päivänä vuokraamoon 245 km matkamittarissaan. Olisimme ensimmäiset vuokraajat.
Tästä tarjouksesta ei voinut kieltäytyä.
Alle saatiin sadan tonnin auto alle sadalla eurolla päivässä. Ja tämän jutun ydin tulee tässä: Sixtin kanta-asiakasohjelma (juu, olen työni kautta päässut kultakortti-tasolle) tuntuu olevan ensimmäinen, josta on ollut aidosti hyötyä. Autot ovat toistuvasti olleet astetta parempia kuin on varattu ja nyt tämä upgreidaus-tarjous, jollaisia voi saada vain kanta-asiakkaana.
Mittariin tulee leso punainen valaistus, kun asettaa vaihteiston ralli-moodiin.
Norjan teillä, joissa nopeusrajoitukset vaihtelevat pääasiassa 70 ja 90 km/h:n välillä ei päästy kokeilemaan kulkiko auto mittarissa olevat 300 km/h. Mutta mukava sillä oli päästellä menemään. Maastokelpoisuuden testailuakaan ei uskaltanut kovin pitkälle viedä, sillä vasta pakasta vedetyn auton maalipinnassa näkyy jokainen risun raapaisu ja isompi naarmu olisikin jo tämän auton kohdalla tuhonnut tämän ja tulevat matkabudjetit. Kun ei niitä lisävakuutuksia tullut otettua. Vapatelineet tohdin kuitenkin konepeltiin kiinnittää.
Itse auto oli täynnä kilkettä ja elektroniikkaa, jonka kestävyydestä ei tiedä pohjoisen pakkastalvissa, mutta kyllähän tällaiseen autoon voisi tottua nopeastikin.
Keväällä on aiemmin osunut kohdalle Sixtistä BMW X3 ja MB GLC. Kyllähän tämä tästä kolmikosta eniten nosti innostuksen punaa poskille, vaikka kaksi muutakin olivat aivan loistavia autoja. Seuraava vuokraus Sixtistä on parin viikon päästä Hampurissa. Ans kattoo mitä siellä tulee vastaan…
Kaikkien talvisten spekulaatioiden jälkeen siitä, mihin lohet ovat Norjan joista kadonneet, näyttää että ainakin jokunen on löytänyt tiensä takaisin. Ja itse asiassa melko hyvin.
Vedenkorkeus on kuulemma kalastusta ajatellen hyvä niin Keski- kuin Pohjois-Norjassa. Kuten oheisista kuvista näkee vesi ei pyyhi pusikoita.
Lakselvilta raportoitiin ensimmäinen saaliskala, kymmenen kiloinen lohi, vain pari tuntia kalastuksen alkamisen jälkeen. Erikoisen asiasta tekee se, että kala saatiin yli 30 kilometriä jokisuusta ylöspäin. Mitä tämä sitten lupaa jatkosta? Ei todellakaan osaa sanoa, sillä Laksihan on perinteisesti ollut ns myöhäisen nousun, joki johon isoja köllejä nousee elokuun lopulle saakka.
Gaulaltakin on saalisraportin mukaan saatu hyvin kaloja perholla aina Gaulafossenille asti. Ja päinvastoin kuin yleensä alkupäivinä, kalaa on tullut perholla eikä madolla.
Orklalla puolestaan saatiin joen yläjuoksulla Aunan Lodgen Pollen-poolista 11,8 kiloinen kala heti aamusta ja kymmenen kiloinen kohta perään. Olen itse menossa Aunanin vesille kahden viikon päästä, joten odotukset ovat aika paljon perinteistä Ylä-Gaulan juhannusta korkeammalla: ”Eivät ole lohet päässeet Gaulafossenista ylös…”
Vuoden parhaat kolme kuukautta ovat käynnissä. Kireitä siimoja kaikille!
Anaresor 