Kahden kilon ahven ja muita kalavaleita

Screenshot 2016-08-25 09.53.48
Kuva: Moef

”Kolme kiloa!”, huutaa kaverini toiveikkaasti, kun lohi ottaa kiinni. ”Nafti kaksi”, murahtaa opas ja on oikeassa, kun kala kelataan rantaan tarkempaan syyniin.

Niin on kova kalamiehen innostus tärpin tullessa, että kalaan kuvittelee aina vähintään kolmanneksen lisää kokoa.

Omien saavutusten parantelu kuuluu ihmisen perusluonteeseen. Itsekin lienen joskus syyllistynyt pyöristämään lukuja yläkanttiin saatujen kalojen painon kohdalla ja alakanttiin oman painon kohdalla. Mutta etenkin urheilussa liioittelu, ellei suoranainen pikkuvilppi on enemmän sääntö kuin poikkeus (jätetään olympia- ja ammattiurheilu ihan sikseen tässä yhteydessä). Golf-kentällä pallo siirtyy vähän parempaan paikkaan raffista. Kympin juoksulenkki meni vähän nopeammin kuin oikeasti meni. Tulikohan niitä vatsoja vedettyä minuutissa 20 vai 27, kun menee niin helposti sekaisin laskuissa…

IMG_2775
Valehtelijoiden klubin kantapöytä Garmisch-Partenkirchenissä.

 

Mutta kalamiehenä on erityisen hauska seurata miten ihmiset ilmoittavat kalojen painoja nykyisenä catch and release- eli pyydystä ja päästä-aikana. Varsinkin kun ollaan kriittisten lukemien ympärillä, 10 kilon lohi tai hauki, viiden kilon taimen tai kuha, kilon harjus tai ahven…

Kympin kala ei ole koskaan kympin kala, vaan mieluummin arviolta 10,2 kuin vaikkapa 9,8. Miten niin arviolta, jos arvio on noin tarkka? Esikoulussakin jo opetettiin, että 10,2 pyöristyy alas kymppiin  ja 9,8  ylös kymppiin.  Eikö siinä olisi riittävä tarkkuus? Vai haiskahtaako tasaluku 10 kiloa liian tarkalta ollakseen totta? Eihän mikään kala voi oikeasti painaa tasan 10 kiloa? Sellaisia ei vain ui vesistöissämme. Eihän?

Ehkä C&R-kalastuksessa riittäisi, että ilmoittaa vain kalan pituuden,  jos ei ole C&R -punnituspussia tullut hankkineeksi. Lohissa, harjuksissa ja hauissakin on sen verran muoto- ja kokoeroja, että pituudella (ilman vankkaa paikallistuntemusta ) päätelty arviopaino heittää helposti isolla kalalla kilon tai jopa kaksi. Esimerkiksi lohia esiintyy lyhyttä ja paksua mallia sekä pitkää kapeaa torpedoa. Vasta jokeen tullut kala painaa enemmän kuin siellä kolme kuukautta syömättä oleskellut. Hauen painossa on taas valtava ero ennen ja jälkeen kutua.

Ja on eroa on harjuksissakin. Tjuonajokkin 49 cm kala painoi 1,1 kg ja Målselvan 52 cm 900 grammaa. Keski-Suomen kuuluisat kourapuntarimiehet kuuluvat saaneen arviolta parinkin kilon harjuksia, joiden pituuden mittaus ei ole valitettavasti onnistunut, koska ne on saatu hämärissä olosuhteissa, anteeksi hämärän aikaan. Tässä kohtaa voi olla osuutta myös heikentyneellä lähinäöllä…

Eräs taimenmies taas sai kaikki isoimmat taimenensa säännönmukaisesti keskellä yötä ja pimeässä, jossa kaikenlainen mittaaminen on kovin vaikeaa. Tokihan isot kalat liikkuvat hämärissä, mutta kun kukaan ei koskaan nähnyt hänen saavan ensimmäistäkään kalaa, alettiin jo syystäkin ihmetellä tokko niitä isoimpia kaloja oli olemassakaan. Niin kova on kilpailuvietti ja saamamiehen maineen ylläpito kalamiehillä, että pitää asettaa kunniansa kyseenalaiseksi satuilemalla…

IMG_5021

Arviolta 8,5 – 10,5 kg hauki

Itse kohtasin painonarviointihaasteen kuluneena kesänä saadessani 108 cm pitkän hauen, joka tuli vähän yllättäen, ei kuitenkaan puskista, mutta puntarin puuttuessa jäi punnitsematta, koska se päästettiin takaisin. Olen kymmeniä vuosia koittanut rikkoa hauenkalastuksessa maagista kympin rajaa ja siksi pyöristin mielessäni kalan mieluusti kympiksi. Jotenkin en kuitenkaan osannut nauttia saavutuksestani, kun en ollut varma kala oliko kala oikeasti sen painoinen.

Katselin läpi C&R -tilastoja ja totesin, että tuon mittaiset hauet ovat olleet painoltaan saantipaikasta ja ajasta riippuen 8,5 -10,5 kg. Jotenkin nyt vaan tuntui, että arviolta tämä hauki jäi kuitenkin alle kympin. Sanon siis mieluummin reilusti 9 kg, kuin arviolta 10 kg. Ja kulkekoon puntari ja punnituspussi mukana jatkossa.

 

Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa

Kun on lähtenyt kovalla uholla reissuun ja kala ei sitten purekaan (syitähän ovat ne tavanomaiset: vesi on liian matalalla/korkealla, kylmää/lämmintä, vuonossa hylkeitä/ajoverkkoja, aurinko paistaa liian kirkkaasti/sataa liikaa jne.)  tulee ahkeralle somettajalle ongelma, mitä postata verkkoon. Tästä selviää helpoiten, kun lähtee kalaan sinne missä ei ole verkkoa. Mutta jos sellaista ratkaisua ei ole käsillä, voi aina turvautua foto-vilppiin eli antaa kuvan puhua puolestaan ja jättää kuvan tulkinta vastaanottajan vastuulle.

IMG_3856.jpg
Kuinka painavaksi arvioisit tämän kalan?

Sopivasta perspektiivistä otettu kuva saa kalan näyttämään monta kiloa isommalta kuin onkaan. Apuna voi myös käyttää tämän postauksen pääkuvassa esiteltyjä Fishfingreita. Mutta esimerkiksi ripustamalla titin puuhun ja säätämällä kuvan perspektiivin kohdilleen, voi hämätä hyvin kotona olevat kaverinsa.  Tekstiin vain epämääräinen maininta ”Kalantulloo ei voi estää!” tai ”Punalihaisessa pysytään!”

 

IMG_3859.jpg
Edellisessä kuvassa ollut kala oikeassa mittasuhteessa. Minititti painoi 800 gramma. Jokeen eksynyttä väärää ”kääpiökantaa” pyydettiin onkimaan pois kyseisenä vuonna sotkemasta suurlohien kutupuuhia…

 

Umban uusi painoyksikkö: italialainen pauna

 

umban lohi 2 pystypixel
Umba-joen ”Italian 20 pounder”.

 

Ihan legendaarisimmat huithapeliarviot kalojen koon mittauksessa nähtiin ja kuultiin aikanaan Kuolan niemimaalla Umba-joella.  Nyt syypäänä eivät olleet kalamiehet, vaan isäntä. Ja motiivina oli – mikäs muu kuin raha.

Umballa syntyi käsite Italian 20 pounder, kun paikan isäntä italialaisia asiakkaita lipoakseen arvioi kaikki vähän yli viiden kilon kalat heille 20-paunaisiksi eli noin yhdeksänkiloisiksi, jotta kalamiehet saisivat punaiset Umba 20 lbs-klubihatut päähänsä, pinssin rintaansa ja olisivat valmiita tulemaan uudestaan kovan rahan kalapaikkaan. Bisnes on bisnes ja pauna ei ole pauna Umballa.

 

Jutun moraali

Aku Ankka perhokalastajana

Totuus löytyy aivan kuten niin monta kertaa aiemminkin Aku Ankasta. Kilpailuvietti kuuluu kalamiehen perusluonteeseen, mutta  mainettaan ei kannata pilata överien kalavaleiden vuoksi.

 

Pesuhiiri vaihtaa uudelle toimialalle

Opettavainen iltasatu lapsille rakennemuutoksessa selviytymisestä

 

Olipa kerran pieni pesusieni. Se oli ihan hieno pesusieni ja sitä myytiin ihan Stockmannilla. Mutta silti se ei käynyt kaupaksi. Ei vaikka hintakaan ei ollut paha, vain 8,90 €. Se oli nätin värinen ja muodoltaan melkein hellyttävän pyöreä kuin hiirulainen. Nätti häntäkin sillä oli ja väri rauhoittava beessi, joka ei ketään ärsyttänyt, vaan pikemminkin miellytti silmää.

Silti kukaan ei ostanut sitä. Ei vaikka Stockmann laittoi sen kesäalennukseen ja hinta oli enää 4,90€.

Silloin pesusieni ymmärsi, että se on kilpailemassa ihan väärillä markkinoilla. Se oli nimittäin niin pehmeä, että sitä oli suloista painella poskea vasten, mutta ei sen avulla tullut pesemisestä mitään. Sen kosketus tuntui kuin olisi hierottu varovasti sormenpäillä ison miehen hartioita. Pesusieni tajusi, että sen on oltava ketterä ja vastattava nykyajan vaateisiin. On kouluttauduttava uuteen ammattiin.

Se päätti muuttua pesusienestä pehmoleluksi.

Ensi töikseen se rakensi itselleen uuden henkilöbrändin. Siitä tuli pesuhiiri, olihan se ihan suloisen hiirulaisen näköinen, häntä ja kaikki. Tuoteselostelaput saivat käydä korvista. Ne sai mukavasti lurpalleen, jotta saattoi asettua säälittävän näköisenä nököttämään kassan lähellä olevan hyllyn reunalle.

Screenshot 2016-08-29 20.47.05

Sinne se sitten kiipesi ja otti hellyttävimmän ilmeen ja eipä aikaakaan, kun hyllyn ohi käveli pieni Eeva-tyttönen, jonka oma pehmolelu oli juuri unohtunut lentokoneeseen. Pesuhiiren söpö olemus lumosi Eevan heti. Eeva poimi hiiren hyllyltä ja Eevan äiti maksoi Stockmannin kassaan pyydetyn mitättömän summan eli 4,90€ ja sai vielä kanta-asiakas pisteet kaupan päälle.

Pesuhiiri pääsi saman tien köllöttelemään Eevan mukana viehättävään töölöläiskotiin ja nätisti sijatulle vuoteelle. Ruuaksi se sai kallista norjalaista tuontijuustoa.

IMG_6625

Mutta kaikki sen vanhat toverit, jotka eivät olleet kyenneet vastaamaan ajanhengen vaateisiin, vaan olla möllöttivät epäkelpoina pesusieninä Stockmannilla, nököttävät siellä yhä. Kunnes ne lopulta pakataan säkkeihin ja lähetetään Bangladeshiin, josta niistä jyrätään tyynyntäytettä alemarketissa myytäviin tyynyihin.

Sen pituinen se.

Miehet, jotka lempivät paljon saavat hyvin lohta. Vaan entä naiset?

Makailin sängyssäni Målselvalla Rundhaug Gjestegårdin kuninkaallisessa sviitissä, Kongelige suite. Satavuotiaassa kalastushotellissa huoneen nimi on todellisuutta komeampi, mutta huone oli varsin viihtyisä ja mukava.

IMG_6179
Kuninkaallinen parisänky.

 

Pääsin samaan sänkyyn Mette-Maritin kanssa

Tässä huoneessa on kuulemma yöpynyt peräti kolme eri sukupolvea Norjan kuninkaita. Alhaalla aulassa näin valokuvan, jossa kruununprinssi Haakon kättelee omistajaa. Onkohan siis Mette-Maritkin nukkunut tässä huoneessa? Tai siis olenko fingerporilaisittain päätynyt jopa samaan sänkyyn Mette-Maritin kanssa?

prinzessin-mette-marit_gallery_normal
Mette-Maritin kuninkaallista keimailua.

Pohtiessani kummalla puolella parisänkyä Mette-Maarit sitten olisi nukkunut, palasi mieleeni juttu Reisalta. Kaverini oli käynyt kahvittelemassa kalastusluvat hänelle vuokraavan vanhemman rouvan, voisi kai sanoa suorastaan vilkkusilmäisen mummon luona.

”Onko tullut lohta?”, oli kysynyt mummo. Kaveri oli harmitellut saaliiden heikkoutta, johon norjalaismummo oli paukauttanut kahvikuppinsa takaa muina naisina kveeniläisen totuuden: ”Miehet, jotka lempivät paljon, saavat hyvin lohta.”

Koska parisängyssäni ei ollut muita lempimisen kohteita kuin minä itse yksinäni, päätin vetää kurahousut jalkaani ja marssia joelle. Kävellessä pohdin mummon lausetta uudestaan ja peilailin sitä kalalakaveripiiriini. Kyllähän kieltämättä kovimmat saamamiehet olivat aika ansioituneita useilla saamisen sektoreilla, kuten vaikkapa metsästyksessä. Mummon lauseen viisauden selittää varmasti sana ”saaliinhimo”. Se, jolla on vahva saalistusvietti, jaksaa yrittää enemmän ja viedä suorituksen loppuun asti: kahlata vielä vähän syvemmälle, heittää vielä pari heittoa, vaihtaa perhon ja yrittää vielä kerran.

Saalistava perhokalastaja saa enemmän

Ajatus tulee todistetuksi muutamaa tuntia myöhemmin, kun kaverini kahlaa kainaloita myöten vuolaaseen virtaan nähtyään vastarannalla ison lohen hyppäävän. Valmiina jo lopettamaan kalastusvuoronsa eli laskunsa, hän kuitenkin päättää tehdä vielä viimeiset yritykset, koska ei ole saanut heitettyä kunnolla kalan luokse perhoaan.  Ja pam! Iso kala on kiinni.Vain vahva saaliinhimo saa jatkamaan suoritusta, kun muuten on jo ihan maitohapoilla.

IMG_6237
Kalamiehiä paljon, saamamiehiä vähän.

Viidentoista minuutin taistelun jälkeen kala vie voiton, mutta sen koukutus itsessään oli työvoitto kalastajalle. Sinnikkyys on verrattavissa lauantai-iltaisiin soidinmenoihin yökerhojen baaritiskeillä, jossa 29 ensimmäistä naista antaa kyselijälle pakit, mutta se 30. päästää saatille.

Pari viikkoa myöhemmin Alta-joella pääsen todistamaan uudestaan lempimisen voimaa. Vesi on tulvakorkeudella ja kalastaminen todella vaikeaa. Roimimme hartiat kivistäen synkillä upposiimoilla keskivirtaan. Saaliiksi päätyy kuitenkin pääasiassa lähellä rantaviivaa uivia pienempiä lohia. Sen kolmen päivän aikana, jonka joella olemme, näemme saatavan 11 kilometrin kalastusalueella vain kaksi selkeästi isompaa kalaa. Molemmat saa sama – nainen.

Norjassa ainakin tietyillä joilla näyttää kalastus olevan koko perheen puuhaa ja naisia liikkeellä siinä missä miehiä. Monet pariskunnat kalastavat jaetulla kalastusluvalla ja jakavat myös yöllä sänkynsä asuntoautossa tai teltassa.

Screenshot 2016-08-14 12.37.26.png
Amerikkalainen näkemys perhokalastavasta naisesta.
Screenshot 2016-08-14 12.43.34.png
Norjalainen perhokalastajanainen tositoimissa.

Tiedä miten yö oli sujunut, mutta kalastusalueen isoin kala päätyi joka tapauksessa norjalaisnaisen siimanpäähän ja 12-kiloisen lohen kanssa taistelu kesti puolisen tuntia. Otteet olivat jämäkät ja määrätietoiset loppuun asti. Myöskään mistään hentomielisestä Catch & Release –kalastuksesta ei tällä saalistavalla perhokalastajanaisella ollut pienintäkään aietta, vaan kala kuoli silmänräpäyksessä saatuaan puukonviillon kitusiinsa.

Altalta ajatukseni siirtyvät Torniojoelle, jossa ystäväni oli kuullut lohta soutaessaan paikallisen Lapinmiehen kalansaantia edistävän filosofian: ”Pittääpi puhua naisista ja hengityksen pittää haista votkalle, niin se lohi ottaa.”

Ihan kaikkea tuota en allekirjoita, sillä oma kalastukseni on parantunut roimasti sen jälkeen, kun olen jättänyt votkan ottamisen kalareissuilla sikseen. Mutta mikä ettei sitä voisi vastakkaista sukupuolta ajatella vähän enemmänkin, jopa siitä puhella. Eihän se niin vastenmielistä ole. Siinä kun yksinään tuijottelee edessään joessa perhosiimaksi kutsuttua kelluvaa narunpätkää 16 tuntia vuorokaudessa…

 

Saamamies saapuu reissusta.

Moin moin moin! Tervetuloa Syltin saarelle.

”Moin moin!” Tilanne on jotakuinkin kummallinen, suorastaan epäilyttää olenko piilokamerassa, kun tarjoilija toivottelee tervetulleeksi melkein selvällä suomen kielellä. Itse asiassa se mitä hän sanoo, on ”moin moin” ja aivan selvää friisin kieltä, jota puhutaan monessa maassa Pohjanmeren rannikolla ja myös Saksalle kuuluvalla Syltin saarella.

IMG_5349
Kahvit saaren omasta paahtimosta haettuna ja omasta moi-moi-kupista nautittuna. Ei paljon hyväntuulisemmin aamu voi alkaa.

 

Sylt on huikea paikka. Noin 33 kilometriä pitkä yhtä hiekkarantaa oleva dyynisaari, jonka leveys on kapeimmillaan vain muutama sata metriä.

Luonto on arka ja kulku rannoilla tarkoin rajattua, dyynien poikki hiekalle oikaiseminen voi tuoda tonnin pikavoiton. Siksi on syytä pysyä merkityillä poluilla.

 

IMG_5511 (1).jpg

Kuitenkin saarelle mahtuu kaikkea surffirannoista golf-kenttiin ja merimakkarakioskeista Michelin-ravintoloihin.

IMG_5412
Goschin merinakkari on suurin ja kaunein. Sillisämpylä tasapainottaa suolabalanssin kolmella eurolla.

Eniten Sylt idyllisine olkikattoisine taloineen ja luksus-liikkeineen sekä ruskettuneine hyvinvoivine ihmisineen muistuttaa merenrannalle viskattua vauraampaa Alppikylää kuten Lech tai Zermatt. Niitä samoja, joissa Saksan jet-set viettää talven huippusesongit.

IMG_5545
Kuvassa oleva henkilö ei kuulu Saksan jet-settiin, vaan on sateessa kastunut Anaresorin kohdepäällikkö pyöräretkellä.

 

Yhtä lämmintä ja yhtä kuumaa Syltissä ei ole kuin Välimerellä, mutta meri on iso ja loputon valkoinen hiekkaranta lumoavan kaunis. Isot aallot houkuttelevat etenkin pieniä ihmisiä.

Kymmennet rantapaikat on täynnä hiekalle asetettuja rantakoreja, joissa voi istua ja makoilla tuulensuojassa. Ellei sitten hakeudu johonkin lukemattomista rantaravintoloista syömään merenherkkuja tai maallisesti hampurilaisia. Tai vain särpimään viiniä.  Täälläkin meno on kuin Alppien after-ski-ravintoloissa. Jotenkin – viihdyn:)

 

IMG_5306

IMG_5257.jpg
Lomabudun voi halutessaan konsumoida yhdellä lounaalla.

 

Pohjanmeren rannalla kun ollaan, sopivalla tuulella mainingit ovat niin isoja että oikea surfaus onnistuu ja etenkin sen harjoitteluun on hyvät puitteet. Saaren mantereen puolella meri on matalampi ja sieltä löytyy mahtavia paikkoja purjehtimiseen ja purjalautailuun.

IMG_7881

Länsipuolelle tulevat Pohjanmeren mainingit, esimerkiksi Wenningstedt on suosittu surfausranta.

IMG_7991
Waiting for Big Wednesday.

Matkustaminen Syltiin ei ole ihan yhtä helppoa kuin Marbellaan. Ellei sitten tule omalla Lear-jetillä. Me tavalliset ihmiset tulemme autolla joko Tanskasta lautalla tai ajamalla vaikkapa Hampurista kolmisen tuntia Niebullin kaupungista Syltiin kulkevaan autojunaan. Matka Hampurista junineen kestää reilut neljä tuntia. Meren halki kapealla kannaksella autojunassa istuminen on oma hauska elämys.

 

Jos Saksassa muutenkin näkee paljon hienoja autoja, tuntuu että kaikki hienoimmat avoautot ja etenkin vintage-mallit ovat päätyneet tänne. Saarella sataa paljon, mutta aina sateiden välissä rätti on autossa välittömästi alhaalla.

IMG_8188

IMG_8192.jpg

Missä Jet-Set, siellä luksusliikkeet. Hampurissa on väkilukuun suhteutettuna eniten miljonäärejä koko Euroopassa. Ja Sylt on Hampurin Hanko. Kaupat vaan ovat hulppeampia kuin meillä Hangossa.

IMG_5382
Ikkunaostoksilla.

Voi olla, että kakkosasunto Syltistä jää kuitenkin hankkimatta, sillä Syltissä taitaa olla Saksan kallein tonttimaa. Esimerkiksi tällaista 150-neliöistä uudisrakennusta kaupitellaan karvan alle kolmella miljoonalla eurolla.

IMG_5491.jpg

Syltille mahtuu silti sekaan ihan tavallista väkeä ja majoitusta löytyy huippuhotellien ohella bed & breakfasteista leirintäalueisiin. Niin luksuspaikassa kuin ollaankin, ollaan silti Saksassa ja saksalaisessa Lidlissä on vielä halvempaa kuin suomalaisessa Lidlissä. Eli kyllä tämä on ihan mukiinmenevä vaihtoehto lomailuun Espanjan aurinkorannoille –  etnekin jos ei ole niin sen auringon tai lämmön perään. Aktiiviselle ihmiselle Sylt on taas juuri oikea kohde. Ei ole liian kuuma golfata, ratsastaa, surfata, pyöräillä, juosta – taikka vain lukea kirjaa rantakorissa.

Onnistunut autonvuokraus osa 2: Jaguar F-Pace

IMG_4683

 

Tehdään nyt heti selväksi että en ole autoasiantuntija, kuten Jussi Halli, mutta autonvuokrauksen suhteen alkaa olla jo asiantuntemusta.  Äskettäinen vierailuni Norjaan vahvisti näkemyksiä, että Sixtin kanssa menee parhaiten.

Olin varannut etukäteen pienimmän mahdollisen ”maastokelpoisen” auton kalareissulle, eli Mercedes-Benz GLA:n.  Suurempia  vaatimuksia maastoajolle ei ollut, kunhan auton pohja ei ihan raavi maata koko matkaa kärrypolkuja ajaessa.

Auto odotti kuten sovittu Trondheimin lentoasemalla ja kävimme taas tuttua keskustelua, josko nyt kuitenkin kannattaisi ottaa lisävakuutus vaikkapa ikkunaan tulevaa kiveniskua vastaan.

Kieltäydyin kohteliaasti ja virkailija nosti päänsä papereista ja kysyi haluaisimme upgreidata Mersun 25 eurolla päivässä Jaguar F-Paceen? Kaivelin hetken vaikkua korvastani ja pyysin toistamaan kysymyksen.

Kyse oli todellakin Jaguarin uudesta SUVista ja tämä kyseinen yksilö oli saapunut samana päivänä vuokraamoon 245 km matkamittarissaan. Olisimme ensimmäiset vuokraajat.

Tästä tarjouksesta ei voinut kieltäytyä.

Alle saatiin sadan tonnin auto alle sadalla eurolla päivässä. Ja tämän jutun ydin tulee tässä:  Sixtin kanta-asiakasohjelma (juu, olen työni kautta päässut kultakortti-tasolle) tuntuu olevan ensimmäinen, josta on ollut aidosti hyötyä. Autot ovat toistuvasti olleet astetta parempia kuin on varattu ja nyt tämä upgreidaus-tarjous, jollaisia voi saada vain kanta-asiakkaana.

IMG_4693
Mittariin tulee leso punainen valaistus, kun asettaa vaihteiston ralli-moodiin.

 

Norjan teillä, joissa nopeusrajoitukset vaihtelevat pääasiassa 70 ja 90 km/h:n välillä ei päästy kokeilemaan kulkiko auto mittarissa olevat 300 km/h. Mutta mukava sillä oli päästellä menemään. Maastokelpoisuuden testailuakaan ei uskaltanut kovin pitkälle viedä, sillä vasta pakasta vedetyn auton maalipinnassa näkyy jokainen risun raapaisu ja isompi naarmu olisikin jo tämän auton kohdalla tuhonnut tämän ja tulevat matkabudjetit. Kun ei niitä lisävakuutuksia tullut otettua. Vapatelineet tohdin kuitenkin konepeltiin kiinnittää.

IMG_4776

Itse auto oli täynnä kilkettä ja elektroniikkaa, jonka kestävyydestä ei tiedä pohjoisen pakkastalvissa, mutta kyllähän tällaiseen autoon voisi tottua nopeastikin.

Keväällä on aiemmin osunut kohdalle Sixtistä BMW X3 ja MB GLC. Kyllähän tämä tästä kolmikosta eniten nosti innostuksen punaa poskille, vaikka kaksi muutakin olivat aivan loistavia autoja. Seuraava vuokraus Sixtistä on parin viikon päästä Hampurissa. Ans kattoo mitä siellä tulee vastaan…

 

Antti Guttormin perhonheittokoulussa

Sen verran alkoivat tulevan kesän reissut ison kalan joille jännittää, että piti lähteä treenaamaan kahden käden heittoa ammattilaisen johdolla. Eikä minkä tahansa, vaan parhaan: Antti Guttormin, joka on ainoa suomalainen sertifioitu heitonopettaja kahdenkäden vavalle.

Pitkälle heittäminenhän ei sinänsä ole itseisarvo ja lohta voi voi saada hyvin 10-15 metrin heitoilla, etenkin jos ei kahlaa lohen päälle, mutta eipä tuosta heittotaidosta koskaan haittaakaan ole. Ainakin aina näyttää siltä, että isoimmat kalat ovat vastarannan tuntumassa.

Sinänsä perhonheittämisessä pätevät samat lainalaisuudet kuin minkä tahansa vaativan liikesarjan suorittamisessa, kuten vaikkapa golf-lyönnin.  Ennen kaikkea se pitää tehdä oikein ja heti kun alat itse korjata huonosti sujuvaa liikerataa, suoritus hajoaa lopulta ihan atomeiksi.

Antaa siis ammattimiehen katsoa ja korjata.Harjoituksissa on lisäkseni mukana kaveri, joka on itseoppinut heittäjä ja Antti päättää aloittaa kertauksen ihan alkeista. Käymme läpi painonsiirrot ja vavan liikeradat, rullausheitot ja päädymme harjoittelemaan aliolanheittoa, mitä nyt kahdessa tunnissa ehdimme.

 

20160608_174440
Yllättävän hermostuttavaa on heittäminen, kun opettaja katsoo vierestä ja kuvaa. 

Harjoittelupaikkamme Vantaankosken yli pyyhkäisee harvinainen kesämyrsky ja vaikka ilma kirkastuu, joki virtaa tuulen voimasta ajoittain väärään suuntaan. Se yhdistettynä mukaani ottamaan S2-uppokärkiseen siimaan ei tee harjoittelusta helpompaa, koska siimasta puuttuu normaali virran veto. Opin ja oivallan kuitenkin missä kohti menee pieleen. Vanhat opetuksetkin alkavat palata mieleen.

Moni asia on hämmästyttävän yksinkertaista, kun pysähtyy ajattelemaan edes hetkeksi, mitä ei lohijoella tee koskaan, kun höntyilee kalojen perässä tai luulee pienissä konjakeissa osaavansa kaiken ja syyttää huonoista heitoista vain väärästä suunnasta puhaltavaa tuulta.

Yksi tällainen ihmeellinen fysiikan lakien määrittelemä fakta on, että suunta johon teet takaheiton on myös luonteva suunta siimalle palata etuheittoon. Ja jos yrität muuttaa suunnan kesken heiton poikkivirtaan, siima lentää mutkalle…

Tässä muodikkaassa vertikaalivideossa mestari opettaa yhdessä minuutissa kaiken oleellisen kahden käden heitosta.

 

Ei siinä sen kummempaa. Suosittelen kaikille. Kaikkitietäväinen kaverinikin väitti oppineensa paljon, vaikka onkin viime aikoina onnistunut saamaan lohen joka reissulta. Ja usein myös perhon korvaansa.

Sitten vain heittämään. Teorian osaaminen ei vielä tee asiasta helppoa. Valssin rytmissä pitäisi heiton sujua, mutta ei sujunut heti valssikaan, vaikka Åke Blomqvist itse oli opettamassa. Punttitreenieni vetäjän sanoin: ”10 000 toistoa ja se alkaa pikkuhiljaa jäädä lihasmuistiin.”

Eikös se ole keskimääräinen heittomäärä yhden lohen saamiseksi…

Yo nuori, diggaaks snäppii? Isä hanskaa nuorisokielen.

 

Joku aika sitten laitoin instaan muodikkaan ruokakuvan. Värkkäilin avocadosta ja lohesta ceviche-henkisen iltapalan. Ystäväni kommentoi sitä kirjoittamalla ”5/5”.

IMG_4595.PNG

 

En tietenkään tiennyt mitä se tarkoitti, sillä 20 vuotta nuoremmalla ystävälläni, joka on vissiinkin sellainen oikea diginatiivi, on ihan oma koodikieli. Kysäisin termin merkitystä työkaveriltani, joka valaisi sen tarkoittavan hyvää suoritusta. 5/5. Hyvin meni. On kuulemma lähtöisin tubettajien videoista, joissa porukka reittaa 1-5 –asteikolla kaikennäköistä pakastepitsoista koulun vessoihin.

”Se on 6/5. Se sun kaveri on niin vanha, ettei se varmaan tiedä.”

Ilahtuneena siitä, että tämäkään päivä ei mennyt hukkaan, vaan opin uuden asian nuorison maailmasta, kerroin termistä illalla teini-ikäisille tyttärilleni. Olen inessä skenessä. Puhun nuorisokieltä.

”Isä, se on tosi vanha juttu. Sitä paitsi se on 6/5. Se sun kaveri on niin vanha, ettei se varmaan tiedä.”

Vanha? Kaverini on kolmikymppinen hyvinkin katu-uskottava hipsterinainen, joka pitää Suomen parasta matkablogia ja tuntee Somen sopukat läpikotaisin. Kaukana vanhasta, mutta teinarin mielestä ihan liian aikuinen.

”No mutta, tiesittekö mistä termi on peräisin?”, yritin jatkaa viisastelua, vaikka olin jo selvästi luisumassa keskustelussa pahemman kerran kaltevalle pinnalle.

”No?”

”Siitä, kun tubettajat ovat alkaneet arvostella juttuja netissä sillä asteikolla.”

”Ei oo. Mistä sä ton oot kuullu?”

”Yks kaveri kerto töissä.”

”Ei se tiedä, onks se yhtä vanha ku sinä?”

”Melkein, mutta sillä on teidän ikäisiä lapsia.”

”No ei se voi todistaa kuitenkaan.”

 

Viiltävä kritiikki koulun vessasta. 2/5.

 

Se siitä. Jokainen on oikeassa omalla tavallaan ja keskustelua oli turha jatkaa. Opinpahan jälleen kerran, etten ainakaan työssäni yritä olla nokkela ja ”lähestyä nuorisoa mainoskerronnassa heidän omalla kielellään.”   Ime kiinni svengiin nuori, Bussexpress on siististi cool. Ja sitä rataa.

Kuitenkin nämä omituista finglismiä höpöttävät teinini kantavat koulusta kotiin kymppejä äidinkielenkokeista, että ehkei minun tarvitse olla heistä niin huolissani. Olisi vain mukava ymmärtää, mitä he puhuvat. Ystäväni esimerkiksi kertoi luulleensa pitkään, että Starbucksin nimi on OMG, kun perheen teinitytöt kirkuivat aina kahvilan ulkomailla nähdessään: ”OUMAIGAAD! Mennään tonne!”

 

Musical.ly – Isän maine menee lopullisesti

Toinen täysin tuhoon tuomittu yritys laskeutua populaarikulttuurisesti nuorison meininkeihin oli ladata Musical.ly-appsi ja tehdä video. Olin jotakuinkin ylpeä, että olin ihan itse värkkäillyt mielestäni samanlaisen musavideon mitä teinit tehtailevat liukuhihnalta.

Vaan eipä mennyt sekään nyt ihan nappiin. Tietenkään.

”Isä, ei sulla oo mitään handmotioneja.”

”Mitä muuveja, mähän heilutan tota kameraakin tolleen hienosti.”

”Ei tää oo mitään karaokee. Mä voin näyttää, tää handmotion tarkoittaa…”

”Antaa nyt olla. Mulla on oikeus somettaa ihan niinku mä ite haluan. Ei mun kaverit tiedä handmooveista mitään. Hyvä meininki on tärkeintä.”

”Ei ehkä kannattas kuitekaa jakaa tota…”

Jakaa? Miksi ei? Kenen maine on menossa? Minun vai heidän, joiden isä on niin pihalla […] – en osaa edes määritellä sanaa, mistä olen pihalla, mutta vankasti olen kuitenkin.

Silti jaksan nauraa Antti Holman Mutsi Somessa -videoille. En ole sentään n i i n pihalla.

 

 

Ruotsalainen tulevaisuudentutkija Stefan Hyttfors sanoi hiljattain erässä esitelmässään, että me hallitsemme lopun elämäämme sellaiset laitteet, joiden käytön opimme alle 35-vuotiaina. Ehkä tässä siis on jotain toivoa luovia loppuun asti internetin ihmeellisessä maailmassa. Varsinkin, kun on perheessä näitä digitaluttajia, jotka toivottavasti saavat joskus yhtä näsäviisaita lapsia kuin itse ovat nyt. Ja heidän lapsensa voivat taas puolestaan kertoa koko suvulle mikä on in.

Lohenkalastuskausi käynnistyi hyvin Norjassa

Kaikkien talvisten spekulaatioiden jälkeen siitä, mihin lohet ovat Norjan joista kadonneet, näyttää että ainakin jokunen on löytänyt tiensä takaisin. Ja itse asiassa melko hyvin.

Vedenkorkeus on kuulemma kalastusta ajatellen hyvä niin Keski- kuin Pohjois-Norjassa. Kuten oheisista kuvista näkee vesi ei pyyhi pusikoita.

Lakselvilta raportoitiin ensimmäinen saaliskala, kymmenen kiloinen lohi, vain pari tuntia kalastuksen alkamisen jälkeen. Erikoisen asiasta tekee se, että kala saatiin yli 30 kilometriä jokisuusta ylöspäin. Mitä tämä sitten lupaa jatkosta? Ei todellakaan osaa sanoa, sillä Laksihan on perinteisesti ollut ns myöhäisen nousun, joki johon isoja köllejä nousee elokuun lopulle saakka.

Gaulaltakin on saalisraportin mukaan saatu hyvin kaloja perholla aina Gaulafossenille asti. Ja päinvastoin kuin yleensä alkupäivinä, kalaa on tullut perholla eikä madolla.

Orklalla puolestaan saatiin joen yläjuoksulla Aunan Lodgen Pollen-poolista 11,8 kiloinen kala heti aamusta ja kymmenen kiloinen kohta perään.  Olen itse menossa Aunanin vesille kahden viikon päästä, joten odotukset ovat aika paljon perinteistä Ylä-Gaulan juhannusta korkeammalla: ”Eivät ole lohet päässeet Gaulafossenista ylös…”

Vuoden parhaat kolme kuukautta ovat käynnissä. Kireitä siimoja kaikille!

Screenshot 2016-06-01 18.28.44

Screenshot 2016-06-01 18.47.15.png

 

 

Madonna vuitton poseeraus

On kallista näyttää varakkaalta.

Aikoinaan maksukorttiyhtiön myyntimies pysäytti kaverini Oskin lentokentällä.

”Kiinnostaako kultakortti?”

”Mitä mä sillä teen?”

 ”No sä saat näitä ja näitä etuja, mutta onhan se viime kädessä kuitenkin statusta nostava asia: näytät baaritiskillä paljon paremmalta, kun maksat kultaisella kortilla.”

”Mihinkä voi panna nimen alle?

Status ja sen symbolit ovat kummia asioita. Ihminen maksaa mielellään asioista aivan turhaan ja aivan liikaa näyttääkseen varakkaammalta kuin onkaan. Minäkin mainosmiehenä, vaikka tunnen pelin kuviot.

Itse menin vielä Oskia pidemmälle. Kultainen korttini vaihtui platinaiseen ja vuosimaksu niin isoksi, etten kehtaa sitä tähän kirjoittaa. Vain koska minut kutsuttiin valittujen joukkoon, nauttimaan statuksesta jota kaikki eivät voi saada. – Lähettäkää tänne vaan, ei ole luova johtaja eikä mikään, jos ei ole platinaa lompakossa. Nauravat Cannesin baareista pihalle.

IMG_4492.jpg

Kun vuosimaksu sitten nousi kalliista törkeään, aloin miettiä, millaista statusta olen oikeastaan rahan eteen saanut? Onko yhdessäkään hotellissa kumarreltu syvempään, koska varaukseni on tehty platinakortilla? Onko yksikään lentoemäntä iskenyt silmää, koska Rimowassani roikkuu platina-matkalaukkutagi? Onko yhtään pitkäsääristä poviblondia liimaantunut baaritiskillä kylkeen, kun olen vilauttanut platinakorttia?

Ei ole.

Esimerkiksi edellä mainittujen asioiden näkökulmasta paljon järkevämpää olisi  ollut ostaa platinakortin vuosimaksuilla kuntosalikortti, muodikkaita pukuja ja käsintehtyjä kenkiä.

Päätin luopua statussymbolistani. Ja ihan hyvin on mennyt ilmankin.

Platinakortteihin liittyy paljon kylkiäisiä, kumppaneiden premium-kortteja. Teoreettisesti valtavia rahanarvoisia etuja, mutta käytännössä edut ovat niin ja näin.

Köyhtyvä keskiluokka maksaa viulut turhuuksien markkinoilla yrittäessään näyttää rikkaammalta kuin onkaan.

Otetaan esimerkiksi kortti, jolla pääsee sisään lentokenttä-loungeihin. Niissä saa sitten ahtaa tungoksessa sisäänsä niin paljon juomakelvotonta punaviiniä ja suolatikkuja kuin kehtaa. Ja kortin vuosimaksuun nähden saa kiskoa aika monta tonkkaa chileläistä caberneeta (arvoltaan 50 senttiä/litra) ennen kuin on omillaan. Mutta niin humalassa ei pääse enää koneeseen, korkeintaan ambulanssiin.

On korteissa toki jotain ihan oikeitakin etuja. Niitä hyödyntääkseen täytyy sitten jo reissata aika paljon. Voi päästä busineksesta firstiin Atlantin ylittävällä lennolla. Tai saada sen viimeisen vapaana olevan pöydän New Yorkin parhaasta ravintolasta. Kunhan budjetti aluksi kestää ostaa business-lipun Lontoosta Los Angelesiin. Asia, jonka suhteen työnantajat ovat viime vuosina harmillisesti alkaneet nitsuilemaan.

 

concorde
Platinakortti voi tuoda upgraden firstiin. Ensin pitää vain ostaa business-lippu.

Su0messa hyödyt sitten ovat vähemmässä. Tervetuloa sampanjamaistiaisiin muodolliseen 20 euron hintaan. Oikeastaan käy sääliksi suomalaisia raharikkaita, sillä mainosmiljonääri Ami Hasanin sanoin ”Suomessa ei saa luksusta rahallakaan”. On vaikea näyttää tyylikkäästi varakkaalta, vaikka olisi fyrkkaa. Ja jos niin tekee, niin juntit eivät tajua kuitenkaan olla kateellisia. Sama kun repisi tonnin seteleitä yksinään Ämmässuolla.

En nyt lähde edes spekuloimaan oikean jetsetin statussymboleista, sen värisistä korteista, joita on lähinnä Bonolla. Mutta toteanpahan vain, että köyhtyvä keskiluokka maksaa viulut turhuuksien markkinoilla yrittäessään näyttää rikkaammalta kuin onkaan.

Minua ette enää huijaa.

Paitsi ehkä kalastusliikkeessä. Onhan se hienompaa väsytellä lohi tonnin kelalla kuin millä tahansa tusinatuotteella.

tibor spey.jpg

Mitä musaa kuuntelin 35 vuotta sitten osa 2: Beach Boys

Törmäsin kaupassa musiikkilehteen, joka oli pakko ostaa. Kyseessä on Uncutin erikoisnumero, The Beach Boys -yhtyeen tarina. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Beach Boysin Pet Sounds -levyn julkaisusta. Levyn, jonka kriitikot ovat moneen otteeseen äänestäneet kaikkien aikojen parhaaksi pop-levyksi.

California girls ja Mellstenin tytöt

Screenshot 2016-05-11 22.04.20.png

1970-80-lukujen vaihteessa Espoon Haukilahti oli Suomen Kalifornia ja meno sen mukaista. Käytiin katsomassa Big Wednesday –elokuva, surfatiin, poltettiin nuotioita rannalla, juotiin kaljaa – ja kuunneltiin Beach Boysia. Alkuaikojen renkutuksia, joissa autot olivat nopeita, kundit cooleja ja kimulit kuumia. Suomessa noista kolmesta asiasta ei toteutunut oikeastaan mikään, mutta musa oli kuitenkin hyvää.  Niin hyvää, että vaikka olen musiikillisesti melkein, ellen jopa täysin lahjaton, Beach Boys kolahti siihen malliin, että piti ostaa ihan Landola ja Beach Boys -nuottikirja. Siltä pohjalta käännettiin suomeksi California Girlsin sanat ja marssittiin HSWC Surfersin sekalaisen rytmiryhmän kanssa äänitysstudioon: ”Loimaalla on aurinkoo ja pimut ruskettuu, Yyterin santojen raikkaat lyylit ne pitää kundit kuuminaan, vaan kumpa kaikki ne voisivat olla -oompa oompa oompa – tyttöjä Mellstenin!”

Vaikka tiedostavat ja  musiikkia ymmärtävät hieman vanhemmat ystäväni naureskelivat teinien surfailutouhuille, kukaan ei kuitenkaan kiistänyt Beach Boysin tai oikeastaan Brian Wilsonin neroutta.

Screenshot 2016-05-11 22.07.23.png
Rantajeesus.

Ikuinen arvoitus onkin, oliko Wilson edellä aikaansa Pet Sounds –albumin kanssa. Miksei Beach Boys pystynyt muuttumaan älykkäämmän musiikin tekijäksi niin kuin Beatles? Vai oliko syynä itse asiassa se, että Beach Boys –fanit eivät kyenneet. Heille Beach Boys oli osa rantaelämää ja sitten yhtäkkiä rantaelämä ei ollutkaan muodikasta, kun siirryttiin rauhanmarsseille.

Beach Boys hiipui 1980-luvulla tekemään kummallisia kappaleita ja keikkailemaan vanhoilla meriiteillä. Se Beach Boys, joka kävi Suomessa esiintymässä Kaivarin konsertissa 1993 oli jo vahvaa setämeininkiä.

Beach Boysin historia ja tämä uusi siitä kertova lehti on kyllä lukemisen väärti. Tarinasta saisi helposti 200-osaisen saippuaoopperan. Vahva isä kasvatti pojistaan bändin, kunnes pojat kenkivät isän pellolle. Tarinaan liittyy perheväkivaltaakin, isä Murry Wilson hakkasin Brian Wilsonia lapsena siihen malliin, että musiikkinerolta lähti kuulo toisesta korvasta. Bändin suosio kasvoi parissa vuodessa suhteessa Adelen tasolle. Seurasi huikeaa menestystä ja jet-set-meininkiä. Naisia, huumeita ja alkoholia. Brian Wilson vietti LSD-huuruissaan noin vuoden kodissaan biljardipöydän alla ja rakennutti asuntoonsa hiekkarannan, koska ei viitsinyt poistua sieltä (ja sävelsi huippumusaa samalla). Nuorin veli Dennis (ainoa, joka heistä osasi surfata) hukkui humalassa satama-altaaseen. Mike Love matkusti Intiaan meditoimaan Beatlesin joogin Mahareshin kanssa. Muut sähläsivät siinä välissä mitä ehtivät. Mutta hyvää musaa syntyi aika kauan.

 

Original surfin´ hits

IMG_4429

Surf-musiikki oli 1960-luvulla genrenä iso juttu Jenkkilässä.  Ja innostuivathan tyylistä ja stemma-laulamisesta monet muutkin: Beatles teki 1968 Back in the U.S.S.R-biisinsä surf-tyyliin ja ihan Suomessa asti nouseva bändi nimeltä Eppu Normaali levytti vielä 1979 kappaleen Lainelautaileva lehmänmaha rock´n´roll

Original Surf-biisit, jotka ovat melko kaukana Beach Boysin, Jan & Deanin ja varsinaisten 60-luvun surf-bändien musasta, tulivat yleisön suosikeiksi myöhemmin, muun muassa Quentin Tarantinon leffojen myötä. Tunnetuin lienee Pulp Fictionissa soinut Dick Dalen Misirlou  . Näissä originaalibiiseissä soi enemmän Havaiji ja kipaleet olivat pääasiassa instrumentaalisia.

 

Pet Sounds

Pet sounds.png
Yksi maailmanhistorian parhaista pop-levyistä.

Oma Beach Boys-fanittelu on sittemmin jäänyt lähinnä vinyyli Pet Soundsin soitteluun. Toissa vuonna kyllä iski tunteet pintaan, kun BBC Music oli tehnyt lievästi sanottuna reteällä budjetilla uuden version Pet Soundsilla olevasta God only knows -kappaleesta, jossa esiintyi valtava määrä maailman huippuartisteja. (Olisin ehkä paheksunut, jos YLE olisi käyttänyt veronmaksajien rahoja samaan malliin, mutta nyt vaan nautin). Mukana ovat muun muassa Elton John, One Direction, Stevie Wonder, Pharrell Williams. Jake Bugg, Lorde, Emeli Sandé, Chris Martin, Kylie Minogue, Paloma Faith, Sam Smith, Florence Welch, Chrissie Hynde ja Brian May.

Ja kaiken keskellä hauras Brian Wilson, jonka ääni jaksoi vielä kantaa parin kertosäkeen verran.

On se hieno kappale.