Joku aika sitten laitoin instaan muodikkaan ruokakuvan. Värkkäilin avocadosta ja lohesta ceviche-henkisen iltapalan. Ystäväni kommentoi sitä kirjoittamalla ”5/5”.

 

En tietenkään tiennyt mitä se tarkoitti, sillä 20 vuotta nuoremmalla ystävälläni, joka on vissiinkin sellainen oikea diginatiivi, on ihan oma koodikieli. Kysäisin termin merkitystä työkaveriltani, joka valaisi sen tarkoittavan hyvää suoritusta. 5/5. Hyvin meni. On kuulemma lähtöisin tubettajien videoista, joissa porukka reittaa 1-5 –asteikolla kaikennäköistä pakastepitsoista koulun vessoihin.

”Se on 6/5. Se sun kaveri on niin vanha, ettei se varmaan tiedä.”

Ilahtuneena siitä, että tämäkään päivä ei mennyt hukkaan, vaan opin uuden asian nuorison maailmasta, kerroin termistä illalla teini-ikäisille tyttärilleni. Olen inessä skenessä. Puhun nuorisokieltä.

”Isä, se on tosi vanha juttu. Sitä paitsi se on 6/5. Se sun kaveri on niin vanha, ettei se varmaan tiedä.”

Vanha? Kaverini on kolmikymppinen hyvinkin katu-uskottava hipsterinainen, joka pitää Suomen parasta matkablogia ja tuntee Somen sopukat läpikotaisin. Kaukana vanhasta, mutta teinarin mielestä ihan liian aikuinen.

”No mutta, tiesittekö mistä termi on peräisin?”, yritin jatkaa viisastelua, vaikka olin jo selvästi luisumassa keskustelussa pahemman kerran kaltevalle pinnalle.

”No?”

”Siitä, kun tubettajat ovat alkaneet arvostella juttuja netissä sillä asteikolla.”

”Ei oo. Mistä sä ton oot kuullu?”

”Yks kaveri kerto töissä.”

”Ei se tiedä, onks se yhtä vanha ku sinä?”

”Melkein, mutta sillä on teidän ikäisiä lapsia.”

”No ei se voi todistaa kuitenkaan.”

 

Viiltävä kritiikki koulun vessasta. 2/5.

 

Se siitä. Jokainen on oikeassa omalla tavallaan ja keskustelua oli turha jatkaa. Opinpahan jälleen kerran, etten ainakaan työssäni yritä olla nokkela ja ”lähestyä nuorisoa mainoskerronnassa heidän omalla kielellään.”   Ime kiinni svengiin nuori, Bussexpress on siististi cool. Ja sitä rataa.

Kuitenkin nämä omituista finglismiä höpöttävät teinini kantavat koulusta kotiin kymppejä äidinkielenkokeista, että ehkei minun tarvitse olla heistä niin huolissani. Olisi vain mukava ymmärtää, mitä he puhuvat. Ystäväni esimerkiksi kertoi luulleensa pitkään, että Starbucksin nimi on OMG, kun perheen teinitytöt kirkuivat aina kahvilan ulkomailla nähdessään: ”OUMAIGAAD! Mennään tonne!”

 

Musical.ly – Isän maine menee lopullisesti

Toinen täysin tuhoon tuomittu yritys laskeutua populaarikulttuurisesti nuorison meininkeihin oli ladata Musical.ly-appsi ja tehdä video. Olin jotakuinkin ylpeä, että olin ihan itse värkkäillyt mielestäni samanlaisen musavideon mitä teinit tehtailevat liukuhihnalta.

Vaan eipä mennyt sekään nyt ihan nappiin. Tietenkään.

”Isä, ei sulla oo mitään handmotioneja.”

”Mitä muuveja, mähän heilutan tota kameraakin tolleen hienosti.”

”Ei tää oo mitään karaokee. Mä voin näyttää, tää handmotion tarkoittaa…”

”Antaa nyt olla. Mulla on oikeus somettaa ihan niinku mä ite haluan. Ei mun kaverit tiedä handmooveista mitään. Hyvä meininki on tärkeintä.”

”Ei ehkä kannattas kuitekaa jakaa tota…”

Jakaa? Miksi ei? Kenen maine on menossa? Minun vai heidän, joiden isä on niin pihalla […] – en osaa edes määritellä sanaa, mistä olen pihalla, mutta vankasti olen kuitenkin.

Silti jaksan nauraa Antti Holman Mutsi Somessa -videoille. En ole sentään n i i n pihalla.

 

 

Ruotsalainen tulevaisuudentutkija Stefan Hyttfors sanoi hiljattain erässä esitelmässään, että me hallitsemme lopun elämäämme sellaiset laitteet, joiden käytön opimme alle 35-vuotiaina. Ehkä tässä siis on jotain toivoa luovia loppuun asti internetin ihmeellisessä maailmassa. Varsinkin, kun on perheessä näitä digitaluttajia, jotka toivottavasti saavat joskus yhtä näsäviisaita lapsia kuin itse ovat nyt. Ja heidän lapsensa voivat taas puolestaan kertoa koko suvulle mikä on in.