Suositeltu

Nyt hatuttaa

Kun ei koronan vuoksi pääse kalaan, niin hatuttaa niin vietävästi. Ja kun ei voi kirjoittaa blogiin kalastuksesta, niin kirjoitetaan sitten kalahatuista.

Kalastushattu on enemmän kuin päähine. Totta kai sen tehtävänä on myös suojata päätä epäonnistuneelta heitolta, auringolta ja hyttysiltä. Mutta kalastushattu on myös taikakalu. Talismaani, joka tuo onnea. Hattu, joka on ollut päässä ennätyskalan iskiessä, ei hevin vaihdu uuteen. Ja toki hattu kuvaa persoonallisuuttasi kalastajana, oletko jäykkälippainen rokkenroll-mies vai piipputupakan hajuinen tweedveijari brittikotsassasi. Vai perinteinen lippismies, jonka lippiksen painatus kertoo, missä on kalastettu tai mitä brändiä kannatetaan.

Stetsoni ja ensimmäinen titti Repparilta.

Oma kalastushattuhistoriani on vähintäänkin kirjava. Neljään hattutyyppiin liittyy vahvoja muistoja ennätysten muodossa, silti olen raskinut vaihtaa tyyliä vuosikymmenten aikana. Kun aloitin perhokalastuksen 1980-luvulla, muodissa olivat nuuskamuikkustyyppiset huopahatut. Äijät, tai poikiahan me silloin olimme, kulkivat kuin entisaikojen tukkilaiset lerppuvine hatunlierineen.

Oma hattuni taisi olla peräisin partioajoilta. Kun kaverini koira Pulivari, iso berhardilainen, pisteli yksissä mökkibileissä hatun poskeensa, piti hommata uusi. Rakastava tuore tyttöystäväni antoi syntymäpäivälahjaksi aidon Stetsonin, joka oli ehkäpä ylimitoitettu pomppaus lierihattutyylin toiseen äärilaitaan. Pidin sitä kuitenkin monta vuotta ja se ansaitsee tulla mainituksi, koska samainen Stetson oli päässäni saadessani ensimmäisen loheni (titti, 1,3 kg) Repparfjordilta noin vuonna 1991.

Pikkuhiljaa muoti ajoi ohi frisbeen mallisista lierihatuista ja siirryimme tavallisiin lippiksiin.

Vuosituhannen vaihduttua kävin muutaman kerran New Yorkissa ja kukapa perhokalastaja ei vierailisi silloin Urban Anglerissa. Tietysti ostin sieltä lippiksen, jota käytin ahkeraan, jotta kaikki näkisivät minun käyneen New Yorkissa. Nyttemmin UA-lippiksiä on jo muutama, mutta en käytä niitä, koska en halua kenenkään luulevan, että olen amerikkalainen.  Noihin lippiksiin ei liity kummempia kalastusmuistoja. Vähän tyhjänpyyntiä Namsenilla.

Hassu hattu, mutta etualalla hyvä kela by Kevin Rowland. Sekä Ilmeisesti Rantalan Tapsan reseptillä tehty Hooker-perho, joka ei onnistunut houkuttelemaan tällä reissulla isompaa kalaa.

Seuraava parempi saamahattu tuli hankittua Lönkan Tyrskytaimensta. Se oli Scottin sininen lippis. Se oli paitsi tyylikäs, myös mukavaa kangasta – ja toi kalaakin.  Pahoin virttynyt lersa oli mukana 50-vuotisreissulla Oregonin Deschutes-joella. Nihkeän alun jälkeen kaivoin sen päähän ja johan kolahti. Ensin 86-senttinen steelhead ja seuraavana päivänä 95-senttinen steelhead, joka painoi 8-9 kiloa. Tuon kokoiset kalat ovat harvinaisia ja kauheita taisteljoita. Tämäkin vapautti lopulta itsensä hyppäämällä haavista ja katkomalla perukkeen (kala oli mitattu ja valmistauduimme juuri poseerauskuviin, laskin haavia vähän liian alas ja enempää ei tarvittu). Scottin hattu on vahvaa A-ryhmää, mutta jo niin ruokottomaksi kulunut, että sen voi kaivaa esiin enää vain äärimmäisessä hätätapauksessa.

Deschutesin Steelhead ja omassa päässä legendaarin Scottin sininen. Kuva: Kimmo Korhonen.

Samalla reissulla ostin Hood Riverin kalastusliikkeestä ystäväni Jeff Hickman Fish the Swing -kalastusfirmaa promoavan jäykkälippaisen komistuksen. Minua se ei komistanut, joten hattu on jäänyt pölyttymään kaapin perille. Ikinä ei pidä mennä suoraan viinibaarista kalastusliikkeeseen…

Englantilainen koulukunta

Jossain vaiheessa ollessani Reisalla sain päähäni Tampereen miesten tyyliä seuratessani, että pitää olla brittimallinen tweedhattu, kun ikääkin alkaa karttua. Sovittelin kesällä Tampereen Laukontorin Coutry & Leisure -henkisessä myymälässä Barbourin hattuja, jotka olivat sopivasti alessakin. Mukaan tarttui yksi samettinen hattu ja toinen tweed-versio.

Vähän liian pieni samettihattu päässä saa isoja haukia, mutta näyttää tyhmältä. Urpouden kruunaa täysin kalankäsittelyyn sopimaton nostohanska, kun ei sattunut olemaan isoa haavia mukana tunturissa.

Olin kovinkin tyytyväinen uudistuneeseen olemukseeni, vaikka hattu ei ihan suoraan passannutkaan moderniin goretex-sotisopaan. Pitäisi hankkia vielä Hardyn öljykangasperhokalastustakki ja bambuvapa, niin kokonaisuus olisi täydellinen. Ne tuli hankittua, mutta kokonaisuus ei ollut täydellinen. Ehkä minä en sopinut siihen. Mutta jotain taikaa tweed-hatussa oli, sillä se päässä sain ensimmäisen yli 10-kiloisen loheni. Kala oli tarkemmin sanottuna 108 cm eli noin 12,5 kg. Paikkana Lakselv.

Siis eipä muuta kuin tweed-hattu vielä tiivimmin korville ja vielä isomman kalan perään. Ajoin Lakselvilla seuraavalle poolille, Pahanmukkaan. Siellä törmäsin hämmästyksekseni vanhaan kaveriini Antti Rotkoon, jolla oli tismalleen samanlainen hattu päässään. Kuulemma heidän koko Tenon porukkansa oli hankkinut samanlaiset. Onnittelin itseäni kehnosta valinnasta, mutta en nyt vielä raskinut luopua ennätyshatustani.

Antti ja Antti. Hattu ja Hattu. Kuin kaksi marjaa.

Tein sen vasta seuraavana vuonna Altalla. Oppaamme ja venemiehemme, hieman iäkkäämpi karhumainen Kjell, sanoi heti tavatessamme: ”Jasso, han har Micke Frödin hatten på”. Ilmeisesti sen enempää Micke F. kuin tweed-hattu ei ollut Kjellin makuun. Pidin hattua sinnikkäästi, mutta kalaa ei tullut yhtä tittiä enempää, jonka sain lopulta ihan viimeisen tunnin aikana. Ehkä hattu pelasti reissun tai sitten olisi pitänyt kaivaa Scottin taikalakki jo aikaisemmin esiin.

Kjell neuvoo ja Antti katsoo Micke-hatten päässä.

Lähtiessä kävimme kalakaverini Suvannon Teemun kanssa ostamassa Altan kalastusyhdistyksen toimistosta viralliset Alta-lippikset, jotta kaikki näkisivät, että olemme olleet Altalla kalassa. Lippis on kyllä hyvä. Pitkä lippa ja kuminauhakiristys, jonka ansiosta taakse ei jää hyttysten tikattavaa aukkoa. Kuitenkaan Alta-lippistä ei ole tullut pidettyä kalastaessa, koska minusta tuntuu, että kaikki ajattelevat, että pidän sitä siksi, että muut näkevät minun olleen kalassa Altalla. Lippis on kuitenkin facebook-profiilikuvassani. Jotta kaikki näkevät, että olen käynyt kalassa Altalla.

Kalaturistit uudet hatut päässä. Tuttu lentoemäntä ihmetteli miksi poseeraan lentäjänlakki päässä lohijoella. Niin minäkin.

Altan jälkeen olin siis lipaton mies. Micke Tweed -hattu oli menettänyt tehonsa ja tyylinsä. Alta-lippis tuntui liian brassailevalta. Siispä kauppaan. Sieltä löytyi Simmsin ruskea vahakankaasta tehty lippis, johon ihastuin heti. Kangaskin oli tavanomaista vettä hylkivämpää. Uuden lippiksen kanssa kalantulo on parantunut tasaiseen tahtiin. Voi olla, että samaan aikaan on tullut kalastuspäiviäkin lisää ja joella enemmän kalastusta kuin hattu päässä nuotiolla filosofointia, mutta yhtä kaikki. Simmsin vahakangashattu on ylivoimaisesti kärjessä taikakaluosastolla. Yksin viime vuonna sen tiliin on kertynyt jo seitsemän lohiluokan kalaa – ja toistaiseksi isoin kalani, jonka pituus oli 111 cm eli noin 13,5 kg.

Videokuvakaappaus enkkakalasta ja parhaiten perforvoivasta Simmsin lippiksestä. Paikka Aunan eli nykyinen Grindal Lodge ja IGD-pool.

Lopuksi sanoisin: uskokoon hattutaikoihin kuka haluaa, yksi asia on varma. Ilman hattua perhokalastaja näyttää amatööriltä. Väärä hattu päässä voi näyttää urpolta, mutta parempi sekin. Ohessa vielä yksi kuva, kun ukko näyttää tosi tyhmältä. Tällainen saatiin aikaan Laksilla Korhosen Kimmon kanssa, kun ei viiteen päivään tullut kalaa ja ruvettiin miesmalli-hommin. Olisi ollut parempi jatkaa kalahommia.

Ketoosi – tiputus kohti olemisen sietämätöntä keveyttä.

 

Viime syksynä siirryin kuntoilussa, niin kuin nuoriso sanoo, next levelille. Olin heilutellut narukäsiäni ja nojaillut laitteisiin salilla melkein kymmenen vuotta ilman näkyvää edistystä. Oli aika ryhtyä tositoimiin.

Toki edistystä oli tapahtunut, mutta herkuttelu piti huolen siitä, etteivät lihakseni päässeet näkyviin rasvakerroksen alta. Valitettava tosiasia on, että vanhetessa on pakko tehdä valintoja. Juoksemalla ei pääse enää läskistä eroon, etenkin kun on huonot polvet. On pakko syödä itsensä solakaksi.

Sain viime elokuussa henkilökohtaisen kuntosalivalmentajan Suski Mantilan lisäksi myös ravintovalmentajan. Elokuussa alkoi ruokavalio, jolla tippui puolessa vuodessa 10 kiloa ja tuli samalla treenatessa vielä 1,4 kiloa lihasta lisää. Melko hyvin.

 

IMG_8701
Kuten kuvasta näkyy ihan rantakunnossa ei vielä olla.

Peilissä ei näy hoikka poika

Mutta ei riittävästi. Peilissä ei näytä vielä siltä, että sieltä katsoo vastaan hoikka poika. Itse asiassa on aika hämmentävää, että isokokoinen mies voi kantaa 15-20 kiloa ylimääräistä painoa näyttämättä silti lihavalta. Kapeat kasvot hämäävät pitkään. Mutta kun asiaan syventyy ja alkaa tavoitella ihannepainoaan, sitä voipakettia kupeella riittää sulateltavaksi. Toinen turpoaa tasaisesti joka suuntaan ja toinen kasvattaa pallomahan. Itselläni kehittyy tuollainen tynnyrimallinen kroppa, jossa lihominen näkyy siinä, että kun kaivaa tumman puvun esiin parin vuoden tauon jälkeen, takkia ei saa napitettua kiinni. Pitkään jopa kuvittelin, että lihavuus on syntymälahja, minulla geeneissä. Että minulle ei ikinä voisi edes tulla urheilullisen näköistä kehoa. Se ei pidä paikkaansa. Jollain voi olla leveämmät hartiat, jotka tekevät ryhdikkäämmän näköiseksi treenaamattakin, mutta jokainen voi muokata kroppaansa. Eikä koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Ei se helppoa ole, eikä aina mukavaakaan, mutta mahdollista. Itse aloitin noin 45-vuotiaana, kun ystävieni kanssa totesimme, että jos emme muuta elämäntapojamme, kuolemme ennen eläkeikää.

IMG_6001
Hyvä personal trainer takaa, ettei saliharjoittelu mene sekoiluksi, ja on koordinoitu ruokavalion kanssa. Suski Mantila on sellainen.

Siitä hetkestä, kun noin kahdeksan vuotta sitten aloitin aktiivisen kuntoilun, olen sulatellut kehon rasvoja lähemmäs 20 kiloa ja lihasmassaa on tullut neljä kiloa. Silti on vielä matkaa niin sanottuun rantakuntoon.

 

IMG_3858
Kyllä se siitä. Tsemppiä Antti, toivoo Antti.

Alen loppurysäys

Mutta nyt alkaa alen loppurysäys. Sen nimi on ketoosi.

Homman juju on poistaa ruokavaliosta hiilarit. Kun keho menee ketoositilaan, voidaan polttaa rasvaa ilman että lihakset häviävät. Alku on kuulemma ikävää, tulee huono olo, päätä särkee ja ajatuksen kulkukin saattaa hidastua kastemadon tasolle. Jos käy niin, että en enää muista yhtään kirjaimella alkavaa sanaa, heitän pyyhkeen kehään.

Mutta onnistuneessa ketoosissa olo on kuulemma kevyt. Vähän kuin vaipuisi pikkuhiljaa tajuttomuuteen ja kaikki on niin kaunista. (Tästäkin on kokemusta, kun Haukilahden fudiskentällä harjoiteltiin pikkunassikoina pyörtymistä. Kyykkyyn-ylös-kyykkyyn-ylös kymmenen kertaa nopeaan tahtiin ja sen jälkeen kaveri lyö nyrkillä vatsaan. Taju pois ja kauniit unet. Ja ankea herätys todellisuuteen suu täynnä hiekkaa kentän pinnassa…)

Jotkut hurahtavat elämäntapaketonisteiksi. Siihen en lähde, koska pidemmän päälle ketoosi ei kuulema ole hyvä juttu. Sykettä nostavat treenit eivät siihen sovi ja suolen toimintakin voi häiriintyä.

Moni on jo pitänyt melkomoisena hulluutena tähänastista ruokavaliotani ja jatko lisännee kahelipisteitä. En usko homeopatiaan, steinerilaisuuteen tai Antti Heikkilään. Mutta kun ravintohomma on toiminut näin mainiosti ravintovalmentajan ohjauksessa, niin kokeillaan nyt vielä tämä ketoosikin. Olisi hieno nähdä ensimmäistä kertaa elämässään sixpäkki muuallakin kuin kylmäkaapissa.

Väittävät myös, että ketoosin päälle ihan tavallinen ruoka maistuu taivaalliselta. Kaurapuuro ja perunamuusi.  Mikä tahansa missä on hiilaria.

Seuraavat pari kuukautta ovat niin mielenkiintoista aikaa, että ajattelin pitää siitä päiväkirjaa. Katsotaan sitten kesäkuussa miltä maalissa tuntuu. Vaikka treenaamisen ja oikeiden ruokatapojen suhteenhan ei koskaan tulla maaliin.  Tämä maratoni tulee päätökseen vasta Monosella.

IMG_3938
Ei se helppoa ole, eikä aina mukavaakaan, mutta mahdollista.

Passiivinen kynttilänpolttaja

”Niin tohtori, kiitos että otitte vastaan näin nopeasti.”

”Toki toki, asia on vakava. Te olette siis passiivinen kynttilänpolttaja?”

”Kyllä.”

”Kauanko te olette polttaneet kynttilää – tai siis altistunut kynttilänpoltolle.”

”Voi, vuosikymmeniä. Eihän kukaan tiennyt ennen kuinka vaarallista se on.”

”Kuka teillä polttaa, kenties monikin?”

”No etenkin vaimoni polttaa. Hän polttaa joka aamu heti herättyään ainakin yhtä kynttilää. Jos on oikein pimeä ja kylmä, saattaa syttyä useampikin. Se kuulemma luo tunnelmaa ja tulee silla tavalla parempi mieli heti aamusta. Virkistää ja piristääkin.”

”Niin, niinhän ne kynttilänpolttajat aina sanovat. Kyllä niillä selityksiä löytyy. Addiktiot ovat sellaisia.”

”Kyllä. Joulu on ihan pahinta aikaa. Silloin poltetaan adventtikynttilöitä ja joulukuusessakin meillä on oikeat kynttilät. Ajatelkaapa sitä määrää… Siksi tulinkin tänne, kun tuntuu jotenkin että…että en saa kotona happea. Niin kuin olisi happi loppu!”

”No kyllä juu, varmasti onkin. Tuossa ollaan kyllä jo reilusti riskirajojen yli, ei enää pelkästään suurkuluttajia. Rajat hämärtyvät kynttilänpolttajilla niin helposti, pikku hiljaa tulee aina yksi kynttilä lisää ja sitten niitä menee juuri juhlapyhinä ihan kymmeniäkin päivässä.”

 

kynttiläillall

”Näin on. Ja kalliiksikin käy.”

”Onko vielä muita tilanteita?”

”No joskus ne kynttilät palavat kylpyhuoneessakin. Pahimmillaan on ollut jopa hajukynttilöitä. Niillä on minuun erityisen haitallisia vaikutuksia.”

”Oho, no nyt alkaa kuulostaa jo hurjalta. Entä miten on työpaikalla?”

”Kyllä sielläkin palaa.”

”Vai niin. Se on jo paha, sillä voisi melkein sanoa, jos suotte ilmauksen, että te poltatte nyt kynttiläänne molemmista päistä.”

”Sanokaa muuta.”

kynttilä 2 päätä

”Tällä alkaa olla jo suoria vaikutuksia elinikäodotteeseen… Oletteko muuten puhuneet vaimollenne, että hän voisi polttaa kynttilää ulkona, vaikka parvekkeella?”

”Olen kyllä ehdottanut, mutta se on kuulemma vaivalloista näin talvella, kun on kylmää ja tuuleekin. Sitä paitsi olen huomannut, että taloyhtiössä ei oikein katsota hyvällä kynttilää parvekkeella polttavia…Mikä eteen tohtori?”

”No kokeilkaapa aluksi näitä. Laitatte näitä kotiinne ja työpaikallenne joka paikkaan.”

”Mitäs nämä ovat?”

”Ne ovat tulettomia tulitikkuja, ei ole sytytyspäätä lainkaan. Siinä menee kynttilänpolttajalla aina hetki ennen kuin hän ymmärtää, mistä on kysymys. Ja sitten tovi ennen kuin hän löytää oikeita tulitikkuja. Kaikki kotiin päin meille polttamattomille, heh heh.”

”No niin juuri. Kiitoksia vaan.”

”Kiitos. Näillä täytyy nyt pärjäillä ennen kuin saadaan kynttilänpolttolainsäädääntö EU-tasolla kuntoon. Muuten, minä olen keräämässä joukkokannetta kynttilätehtaita vastaan. Kirjoitatteko nimenne?”

”Totta kai! Nyt on korkea aika panna piste tälle porsastelulle. Kynttilätehtaat ovat rikastuneet kustannuksellamme jo ihan tarpeeksi.”

 

Uskomaton tarina kalsareista, jotka käänsivät kalaonneni!

 

Onnea tuovat talismaanit ja rituaalit ovat tuttuja kaikille ennätysten rikkojille. Kuka tekee ristinmerkkiä, kuka pukee pelivaatteet päälleen aina samassa järjestyksessä, kuka kulkee onnenlantti taskussa.

Mutta eihän tuollaisista puuhista mitään iloa ole. Eihän?

Paitsi jos onnistaa. Silloin on uudelleenarvioinnin paikka. Eräs ystäväni komusi saunan jälkeen joelle pienessä pätkässä, sitä ennen puettuaan t-paidan päälleen väärin päin. Sattui sitten saamaan elämänsä lohen ja on siitä asti kalastanut t-paita väärin päin puettuna.

Ennen viime kalareissulle lähtöäni posti toi minulle uudet bokserit. Testattavaksi ja kokeiltavaksi, koska bloggarit testaavat ja kokeilevat kaikkea kivaa, mitä heille lähetetään. Nämä bokserit tai tarkemmin trunkit tulivat The Other Danish Guy-nimisestä firmasta, jonka kaksi kaveriani perusti reilu vuosi takaperin (ihan suomalaisia heppuja, joita luultiin tanskalaisiksi kevyen tötöilyn päälle New Yorkissa, punakoita ja hyvinsyöneitä kun ovat olemukseltaan molemmat).

img_6979

Toinen perustajista, Matti Pesonen, jolla on melkoisen suuret puheet oli agendalla mitä tahansa, soitti perään ja kertoi, että  ”kun vedät Danish Guyt jalkaan sulla on amatöörivuodet ohi ja kalaa alkaa tulla, lupaan sen”.

Justiinsa niin ja juurikin näin, ajattelin mutta pakkasin kalsarit mukaan reissuun. Itse asiassa ne näyttivät yllättävän laadukkailta, joten päätin laittaa ne kenttätestiin: saanko niistä hiertymiä takapuoleeni, kun ravaan jokivartta edestakaisin kosteissa kahluuhousuissa? Matin lupaamalle saalistakuulle en kovin paljon odotuksia ladannut.

 

Toiveita ja pettymyksiä

Kalastaminen alkoi varsin hyvissä merkeissä. Ensimmäisiä heittoja tehdessäni näin kohtuullisen kokoisen meritaimenen käyvän pinnassa. Vaihdoin perukkeen päähän pienen pintaperhon, jonka kala seuraavalla heitolla hyväksyikin suupalakseen.

Se ei vain ollut sama kala, jota luulin heittäväni, vaan yli 10-kilonen lohi. Parinkymmenen minuutin väsyttelyn jälkeen kala oli niin lähellä rantaa, että näimme sen selkeästi ystäväni kanssa ja hän lähestyi  varovasti kalaa haavin kanssa. Kala ei ollut kuitenkaan valmis haavittavaksi, vaan syöksyi takaisin keskelle jokea ja irtosi.

Loistava alku ja masentava loppu. Elämäni ensimmäinen yli 10-kiloinen lohi oli lähempänä saamista kuin koskaan.

img_7006
Kiinni on, vaan ei pysy.

 

Tanskalainen onni

Seuraavana päivänä oli The Other Danish Guy-kalsareiden koeajon vuoro. Kävelimme ja kalastelimme ahkerasti. Pöksyt tuntuivat mukavilta. Kenties kyseessä olikin aidosti huolellista tuotekehitystä eikä vain säätämistä, sillä näiden kalsareiden tuloa markkinoille oli odoteltu kuin Espoossa metroa.

Iltapäivällä yhdellä lempipooleistani kalastaessani  näin valtavan lohen käyvän pinnassa. Heitin pintaperhoa lohta kohden ja toisella heitolla samaan paikkaan lohi ottikin perhoni. Sen jälkeen seurasi sarja voimakkaita jumputuksia ja siimaa alkoi virrata kelalta siihen tahtiin, että pohjasiiman kiinnityssolmu olisi pian koetuksella.  Kiristin hieman jarrua, jonka seurauksena tai siitä huolimatta peruke katkesi.

No, kala ja karkuutus oli kuitenkin edellistä päivää merkittävämpi, joten ehkäpä kalsareissa oli jotain saamataikaa…

Kolmantena kalastuspäivänä onni jatkui. Tai oikeastaan parani aika paljon. Nyt kala, noin seitsemän kiloinen lohi, pysyi kiinni haaviin asti. Se oli isoin siihen asti pintaperholla saamani lohi. Tunnelma oli riemukas ja  jo tähänastinen reissu asti haki vertaistaan historiasta. Mutta ei löytänyt. Koskaan aiemmin en ollut saanut kolmena peräkkäisenä päivänä tartutettua yhtä isoja kaloja.

img_7088
Ensimmäinen pintaperhoennätyslohi.

Voitte siis hyvin arvata mitä tapahtui, kun katselin seuraavana aamuna kalsareitani, jotka olivat jo jokusen Anderssonin alaheiton rasittamat. Kyllä. Vetäisin ne jalkaan mietelauseen ”Dont brake the magic” kera.

 

Taivas varjele, mitä sieltä tulee!

Keli oli muuttunut harmaaksi ja koleaksi. Kala ei tuntunut olevan syönnillään. Viimeinen lupa ja viimeiset tunnit kuluivat. Itse asiassa viimeiset heitot koko vuoden jokikalastuksessani, sillä lohikalojen kuturauhoitus oli alkamassa.

Takana tältä vuodelta oli jo kolme lohireissua ja melko laihoin tuloksin. Eilinen pintaperholoheni oli tosin pelastanut tilanteen, mutta vieläköhän nousujohteinen saalistilastoni voisi kehittyä paremmaksi?

Vieläkö kalsareissa riittäisi  taikapölyä?

Saavuin samalle paikalle, jossa olin ensimmäisenä päivänä karkuuttanut ison kalani. Heittelin pintaperhoa ja katselin, miten kauniisti se kellui joen pinnalla. Samalla  harmaisiin pilviin tuli rako ja auringon säteet osuivat jokeen, ikään kuin joku olisi suunnannut siihen jättiläismaisen kohdevalon. Keli muuttui yhtäkkiä aivan samanlaiseksi kuin aikaisempina päivä kalan ottaessa. Elokuvassa tällaisessa kohdassa alkavat ikkunaverhot heilua mystisesti ja kuuluu tingeli-tingeli-ääntä ennen kuin taika tapahtuu…

Astuin pari askelta eteenpäin ja heitin taas. Nyt perho ui juuri sellaisella linjalla, että se tulisi muutaman sekunnin kuluttua paikkaan, josta iso lohi oli tarttunut ensimmäisenä kalastuspäivänä.

Ja niin kävi nytkin. Pinnan alta nousi suuri lohi, joka majesteettisella liikkeellä poimi perhoni – ja oli kiinni. Katselin epäuskoisena ympärilleni. Tämä ei voi olla totta. Olenko piilokamerassa? Koska en kuitenkaan ollut Kekkonen Islannissa, vaan tavallinen Antti Norjassa vailla maksettua sukeltajaa asettamassa kalaa koukkuuni, tapahtuma oli pakko uskoa todeksi. Todentuntua lisäsi vavassa tuntuva valtava paino, joka punnittiin puoli tuntia myöhemmin 12 kiloksi lohta. Elämäni ensimmäinen yli 10-kiloinen lohi ja vieläpä pintaperholla saatuna oli tosiasia.

Screenshot 2016-09-25 17.46.01.png
”Pahuksen Danish Guyt”, totesi tarinan päähenkilö, joka pääsi pikaisen poseerauksen jälkeen takaisin kutupuuhiin hyvissä voimissa.

 

Mikä osuus tässä kaikessa sitten oli The Other Danish Guy –kalsareilla? Ei välttämättä mikään, mutta ajattelin silti kalastaa seuraavankin lohireissun ne jalassa. Ihan vain varmuuden vuoksi…

 

 

 

Kahden kilon ahven ja muita kalavaleita

Screenshot 2016-08-25 09.53.48
Kuva: Moef

”Kolme kiloa!”, huutaa kaverini toiveikkaasti, kun lohi ottaa kiinni. ”Nafti kaksi”, murahtaa opas ja on oikeassa, kun kala kelataan rantaan tarkempaan syyniin.

Niin on kova kalamiehen innostus tärpin tullessa, että kalaan kuvittelee aina vähintään kolmanneksen lisää kokoa.

Omien saavutusten parantelu kuuluu ihmisen perusluonteeseen. Itsekin lienen joskus syyllistynyt pyöristämään lukuja yläkanttiin saatujen kalojen painon kohdalla ja alakanttiin oman painon kohdalla. Mutta etenkin urheilussa liioittelu, ellei suoranainen pikkuvilppi on enemmän sääntö kuin poikkeus (jätetään olympia- ja ammattiurheilu ihan sikseen tässä yhteydessä). Golf-kentällä pallo siirtyy vähän parempaan paikkaan raffista. Kympin juoksulenkki meni vähän nopeammin kuin oikeasti meni. Tulikohan niitä vatsoja vedettyä minuutissa 20 vai 27, kun menee niin helposti sekaisin laskuissa…

IMG_2775
Valehtelijoiden klubin kantapöytä Garmisch-Partenkirchenissä.

 

Mutta kalamiehenä on erityisen hauska seurata miten ihmiset ilmoittavat kalojen painoja nykyisenä catch and release- eli pyydystä ja päästä-aikana. Varsinkin kun ollaan kriittisten lukemien ympärillä, 10 kilon lohi tai hauki, viiden kilon taimen tai kuha, kilon harjus tai ahven…

Kympin kala ei ole koskaan kympin kala, vaan mieluummin arviolta 10,2 kuin vaikkapa 9,8. Miten niin arviolta, jos arvio on noin tarkka? Esikoulussakin jo opetettiin, että 10,2 pyöristyy alas kymppiin  ja 9,8  ylös kymppiin.  Eikö siinä olisi riittävä tarkkuus? Vai haiskahtaako tasaluku 10 kiloa liian tarkalta ollakseen totta? Eihän mikään kala voi oikeasti painaa tasan 10 kiloa? Sellaisia ei vain ui vesistöissämme. Eihän?

Ehkä C&R-kalastuksessa riittäisi, että ilmoittaa vain kalan pituuden,  jos ei ole C&R -punnituspussia tullut hankkineeksi. Lohissa, harjuksissa ja hauissakin on sen verran muoto- ja kokoeroja, että pituudella (ilman vankkaa paikallistuntemusta ) päätelty arviopaino heittää helposti isolla kalalla kilon tai jopa kaksi. Esimerkiksi lohia esiintyy lyhyttä ja paksua mallia sekä pitkää kapeaa torpedoa. Vasta jokeen tullut kala painaa enemmän kuin siellä kolme kuukautta syömättä oleskellut. Hauen painossa on taas valtava ero ennen ja jälkeen kutua.

Ja on eroa on harjuksissakin. Tjuonajokkin 49 cm kala painoi 1,1 kg ja Målselvan 52 cm 900 grammaa. Keski-Suomen kuuluisat kourapuntarimiehet kuuluvat saaneen arviolta parinkin kilon harjuksia, joiden pituuden mittaus ei ole valitettavasti onnistunut, koska ne on saatu hämärissä olosuhteissa, anteeksi hämärän aikaan. Tässä kohtaa voi olla osuutta myös heikentyneellä lähinäöllä…

Eräs taimenmies taas sai kaikki isoimmat taimenensa säännönmukaisesti keskellä yötä ja pimeässä, jossa kaikenlainen mittaaminen on kovin vaikeaa. Tokihan isot kalat liikkuvat hämärissä, mutta kun kukaan ei koskaan nähnyt hänen saavan ensimmäistäkään kalaa, alettiin jo syystäkin ihmetellä tokko niitä isoimpia kaloja oli olemassakaan. Niin kova on kilpailuvietti ja saamamiehen maineen ylläpito kalamiehillä, että pitää asettaa kunniansa kyseenalaiseksi satuilemalla…

IMG_5021

Arviolta 8,5 – 10,5 kg hauki

Itse kohtasin painonarviointihaasteen kuluneena kesänä saadessani 108 cm pitkän hauen, joka tuli vähän yllättäen, ei kuitenkaan puskista, mutta puntarin puuttuessa jäi punnitsematta, koska se päästettiin takaisin. Olen kymmeniä vuosia koittanut rikkoa hauenkalastuksessa maagista kympin rajaa ja siksi pyöristin mielessäni kalan mieluusti kympiksi. Jotenkin en kuitenkaan osannut nauttia saavutuksestani, kun en ollut varma kala oliko kala oikeasti sen painoinen.

Katselin läpi C&R -tilastoja ja totesin, että tuon mittaiset hauet ovat olleet painoltaan saantipaikasta ja ajasta riippuen 8,5 -10,5 kg. Jotenkin nyt vaan tuntui, että arviolta tämä hauki jäi kuitenkin alle kympin. Sanon siis mieluummin reilusti 9 kg, kuin arviolta 10 kg. Ja kulkekoon puntari ja punnituspussi mukana jatkossa.

 

Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa

Kun on lähtenyt kovalla uholla reissuun ja kala ei sitten purekaan (syitähän ovat ne tavanomaiset: vesi on liian matalalla/korkealla, kylmää/lämmintä, vuonossa hylkeitä/ajoverkkoja, aurinko paistaa liian kirkkaasti/sataa liikaa jne.)  tulee ahkeralle somettajalle ongelma, mitä postata verkkoon. Tästä selviää helpoiten, kun lähtee kalaan sinne missä ei ole verkkoa. Mutta jos sellaista ratkaisua ei ole käsillä, voi aina turvautua foto-vilppiin eli antaa kuvan puhua puolestaan ja jättää kuvan tulkinta vastaanottajan vastuulle.

IMG_3856.jpg
Kuinka painavaksi arvioisit tämän kalan?

Sopivasta perspektiivistä otettu kuva saa kalan näyttämään monta kiloa isommalta kuin onkaan. Apuna voi myös käyttää tämän postauksen pääkuvassa esiteltyjä Fishfingreita. Mutta esimerkiksi ripustamalla titin puuhun ja säätämällä kuvan perspektiivin kohdilleen, voi hämätä hyvin kotona olevat kaverinsa.  Tekstiin vain epämääräinen maininta ”Kalantulloo ei voi estää!” tai ”Punalihaisessa pysytään!”

 

IMG_3859.jpg
Edellisessä kuvassa ollut kala oikeassa mittasuhteessa. Minititti painoi 800 gramma. Jokeen eksynyttä väärää ”kääpiökantaa” pyydettiin onkimaan pois kyseisenä vuonna sotkemasta suurlohien kutupuuhia…

 

Umban uusi painoyksikkö: italialainen pauna

 

umban lohi 2 pystypixel
Umba-joen ”Italian 20 pounder”.

 

Ihan legendaarisimmat huithapeliarviot kalojen koon mittauksessa nähtiin ja kuultiin aikanaan Kuolan niemimaalla Umba-joella.  Nyt syypäänä eivät olleet kalamiehet, vaan isäntä. Ja motiivina oli – mikäs muu kuin raha.

Umballa syntyi käsite Italian 20 pounder, kun paikan isäntä italialaisia asiakkaita lipoakseen arvioi kaikki vähän yli viiden kilon kalat heille 20-paunaisiksi eli noin yhdeksänkiloisiksi, jotta kalamiehet saisivat punaiset Umba 20 lbs-klubihatut päähänsä, pinssin rintaansa ja olisivat valmiita tulemaan uudestaan kovan rahan kalapaikkaan. Bisnes on bisnes ja pauna ei ole pauna Umballa.

 

Jutun moraali

Aku Ankka perhokalastajana

Totuus löytyy aivan kuten niin monta kertaa aiemminkin Aku Ankasta. Kilpailuvietti kuuluu kalamiehen perusluonteeseen, mutta  mainettaan ei kannata pilata överien kalavaleiden vuoksi.

 

Miehet, jotka lempivät paljon saavat hyvin lohta. Vaan entä naiset?

Makailin sängyssäni Målselvalla Rundhaug Gjestegårdin kuninkaallisessa sviitissä, Kongelige suite. Satavuotiaassa kalastushotellissa huoneen nimi on todellisuutta komeampi, mutta huone oli varsin viihtyisä ja mukava.

IMG_6179
Kuninkaallinen parisänky.

 

Pääsin samaan sänkyyn Mette-Maritin kanssa

Tässä huoneessa on kuulemma yöpynyt peräti kolme eri sukupolvea Norjan kuninkaita. Alhaalla aulassa näin valokuvan, jossa kruununprinssi Haakon kättelee omistajaa. Onkohan siis Mette-Maritkin nukkunut tässä huoneessa? Tai siis olenko fingerporilaisittain päätynyt jopa samaan sänkyyn Mette-Maritin kanssa?

prinzessin-mette-marit_gallery_normal
Mette-Maritin kuninkaallista keimailua.

Pohtiessani kummalla puolella parisänkyä Mette-Maarit sitten olisi nukkunut, palasi mieleeni juttu Reisalta. Kaverini oli käynyt kahvittelemassa kalastusluvat hänelle vuokraavan vanhemman rouvan, voisi kai sanoa suorastaan vilkkusilmäisen mummon luona.

”Onko tullut lohta?”, oli kysynyt mummo. Kaveri oli harmitellut saaliiden heikkoutta, johon norjalaismummo oli paukauttanut kahvikuppinsa takaa muina naisina kveeniläisen totuuden: ”Miehet, jotka lempivät paljon, saavat hyvin lohta.”

Koska parisängyssäni ei ollut muita lempimisen kohteita kuin minä itse yksinäni, päätin vetää kurahousut jalkaani ja marssia joelle. Kävellessä pohdin mummon lausetta uudestaan ja peilailin sitä kalalakaveripiiriini. Kyllähän kieltämättä kovimmat saamamiehet olivat aika ansioituneita useilla saamisen sektoreilla, kuten vaikkapa metsästyksessä. Mummon lauseen viisauden selittää varmasti sana ”saaliinhimo”. Se, jolla on vahva saalistusvietti, jaksaa yrittää enemmän ja viedä suorituksen loppuun asti: kahlata vielä vähän syvemmälle, heittää vielä pari heittoa, vaihtaa perhon ja yrittää vielä kerran.

Saalistava perhokalastaja saa enemmän

Ajatus tulee todistetuksi muutamaa tuntia myöhemmin, kun kaverini kahlaa kainaloita myöten vuolaaseen virtaan nähtyään vastarannalla ison lohen hyppäävän. Valmiina jo lopettamaan kalastusvuoronsa eli laskunsa, hän kuitenkin päättää tehdä vielä viimeiset yritykset, koska ei ole saanut heitettyä kunnolla kalan luokse perhoaan.  Ja pam! Iso kala on kiinni.Vain vahva saaliinhimo saa jatkamaan suoritusta, kun muuten on jo ihan maitohapoilla.

IMG_6237
Kalamiehiä paljon, saamamiehiä vähän.

Viidentoista minuutin taistelun jälkeen kala vie voiton, mutta sen koukutus itsessään oli työvoitto kalastajalle. Sinnikkyys on verrattavissa lauantai-iltaisiin soidinmenoihin yökerhojen baaritiskeillä, jossa 29 ensimmäistä naista antaa kyselijälle pakit, mutta se 30. päästää saatille.

Pari viikkoa myöhemmin Alta-joella pääsen todistamaan uudestaan lempimisen voimaa. Vesi on tulvakorkeudella ja kalastaminen todella vaikeaa. Roimimme hartiat kivistäen synkillä upposiimoilla keskivirtaan. Saaliiksi päätyy kuitenkin pääasiassa lähellä rantaviivaa uivia pienempiä lohia. Sen kolmen päivän aikana, jonka joella olemme, näemme saatavan 11 kilometrin kalastusalueella vain kaksi selkeästi isompaa kalaa. Molemmat saa sama – nainen.

Norjassa ainakin tietyillä joilla näyttää kalastus olevan koko perheen puuhaa ja naisia liikkeellä siinä missä miehiä. Monet pariskunnat kalastavat jaetulla kalastusluvalla ja jakavat myös yöllä sänkynsä asuntoautossa tai teltassa.

Screenshot 2016-08-14 12.37.26.png
Amerikkalainen näkemys perhokalastavasta naisesta.

Screenshot 2016-08-14 12.43.34.png
Norjalainen perhokalastajanainen tositoimissa.

Tiedä miten yö oli sujunut, mutta kalastusalueen isoin kala päätyi joka tapauksessa norjalaisnaisen siimanpäähän ja 12-kiloisen lohen kanssa taistelu kesti puolisen tuntia. Otteet olivat jämäkät ja määrätietoiset loppuun asti. Myöskään mistään hentomielisestä Catch & Release –kalastuksesta ei tällä saalistavalla perhokalastajanaisella ollut pienintäkään aietta, vaan kala kuoli silmänräpäyksessä saatuaan puukonviillon kitusiinsa.

Altalta ajatukseni siirtyvät Torniojoelle, jossa ystäväni oli kuullut lohta soutaessaan paikallisen Lapinmiehen kalansaantia edistävän filosofian: ”Pittääpi puhua naisista ja hengityksen pittää haista votkalle, niin se lohi ottaa.”

Ihan kaikkea tuota en allekirjoita, sillä oma kalastukseni on parantunut roimasti sen jälkeen, kun olen jättänyt votkan ottamisen kalareissuilla sikseen. Mutta mikä ettei sitä voisi vastakkaista sukupuolta ajatella vähän enemmänkin, jopa siitä puhella. Eihän se niin vastenmielistä ole. Siinä kun yksinään tuijottelee edessään joessa perhosiimaksi kutsuttua kelluvaa narunpätkää 16 tuntia vuorokaudessa…

 

Saamamies saapuu reissusta.

Saiko se perhokalastaja saalista?

Onko ollu tapahtumia? Mitä saitte Gotlannissa? Tuliko saalista Repparilla? Puriko lohi Lakselvalla? Näppikö Reisalla?

Se saatko kalaa ei ole vain sinun asiasi. Jos lähdet kalareissuun, kotiin jää aina kiinnostunut joukko kalakavereita myötäelämään matkaasi. Yksi vilpittömästi toivoen, että onnistut saamaan elämäsi kalan. Toinen hieman kateellisena, kun ei itse päässyt mukaan, ja kolmas elää oman tyhjäksi jääneen reissunsa sinun kauttasi uudestaan.

Yksi asia on kuitenkin varma. Kotoa käsin kaikki näyttää aina helpommalta kuin joen varressa tai veneessä seisoessa. Kun yltiöoptimismi pikku hiljaa laantuu höntyheittojen ja useamman tuloksetta neitseellisenä korkatun poolin jälkeen, alkaa hyvä tuuli hävitä.

Repparfjord
Tyhjänpyytäminen voi vetää mielen mustaksi. Syvimmässä alhossa kannattaa laittaa tanssiksi ja nollata kalastuspaineet hetkeksi.

 

Jossain vaiheessa kalareissua sitten soi puhelin: onko kalaa tullut?

”Eikö? Ei jumalauta, mitä te ootte siellä tehny? Ootteko saanu edes kalavehkeitä kasaan”, nauraa kaveri puhelimeen. Vaikka olisi takuuvarmasti heittänyt itsekin nollaa ja siirtynyt onkimisesta virvoitusjuomien pariin jo paljon meitä aiemmin.

Seuraava soittaja lyö lisää löylyä.

”Mikä ihme siellä nyt niin vaikeaa on? Oletteko kokeillu isoa mustaa streameria? Ettekö? Miksi ette? Tässä on justiinsa facessa Niinistön Jaakon viisikiloinen ihan siitä läheltä…”

Kolmas kaveri aloittaa some-paheksunnan, kun olet postannut muutaman kuvan miehistä merimaisemissa poseeraamassa vapojensa kanssa. ”Missä kalakuvat? Jättäkää miesmallihommat vähemmälle.”

Uskonpuute yllättää kalamiehen

Uskonpuute alkaa vaivata ulkomeren äärellä Gotlannissa. Perhosetti sivuun ja kalliilla rahalla ostettu Vekkuli kiinni virpavapaan. Nyt alkaa löytyä ulottuvuutta heittoon, mutta tilanne ei parane karkuutusta paremmaksi. Karkuutettu kalahan näyttää kauempaa aina isommalta, mutta vaikka irronnut kala olisi ollut oikeastikin yli kaksi kiloa, niin irronnutta ei lasketa.

Ei auta kuin ajella ICA-markettiin ostamaan laimennettua keskiolutta ja entrecotea, ettei nälkään kuole.

Kalastusliikkeessä käynti reissun jälkeen vaatii oman selitysosionsa . ”No siis melkeen eli käytännössä vois sanoa että tuli munat pataan, ellei nyt säynettä lasketa saaliskalaksi, tai mitallisen karkuutusta. Mutta ei sieltä siis saanu kukaan, aamulla oli pakkasta ja räntää satoi…”

Kalastusliikkeen myyjä katsoo sinua kohteliaasti, koska hän on myyjä ja sinä olet hyvä asiakas. Rohkenee kuitenkin sanoa, tosin pahoittelua äänessä: ”Ai jaa. Kyllä sieltä muut on saanu ihan hyvin.”

”Ai jaa. Kyllä sieltä muut on saanu ihan hyvin.”

Onko? Niin tietenkin on. Aina on joku Jaakko, joka kaivaa sen kalan vaikka kiven alta. Mutta ne olikin ollut eri päässä saarta kun me. Kun tiesivät ketaleet missä kalat ovat.

Se on nimittäin melko oleellinen tieto se.

Kalaa ei voi saada, jos sitä ei ole

Lohta saadakseen on lähtökohtaisesti hyvä kalastaa lohipitoisessa vesistössä, sanoi nyt jo edesmennyt suomalaisen perhokalastuksen suuri mies Lauri Syrjänen. Samaa periaatetta on hyvä pyrkiä noudattamaan aina, mutta kun kalastaa Itämeren kokoisessa altaassa meritaimenta, edessä on muitakin haasteita. Kuten missä päin allasta kalat mahtavat uiskennella.

Antti halshukk
Gotlanti. 800 kilometriä rantaa haravoitavana.

Kalojen paikallistaminen on onnistuneen kalareissun perusedellytys. Pitää kävellä, autoilla tai veneillä pitkin kalapaikkoja ja etsiä kaloja. Muilta kalamiehiltä kannattaa yrittää kysellä havaintoja. Ja myös uskoa kokeneempien näkemyksiä.

Aikanaan menimme ovelina kysymään Tenolla Välimäen baarissa siestaa pitävältä konkarilta, mihin tällaisella kelillä kannattaisi mennä: vesi on matalalla, aurinko porottaa ja kaloja ei näy missään.

”Nukkumaan”, kuului vastaus.

Emme tietenkään uskoneet, vaan väsytimme itsemme tyhjänpyynnissä päivällä ja nukuimme yöllä, kun kalat taas liikkuivat.

Mutta loppujen lopuksihan saalilla ei ole väliä, vaan hyvällä seuralla ja luontokokemuksilla.

Eikö niin?

Ei.

Kalamies pettyy aina kun pyytää tyhjän, vaikka kalastaisikin Catch & Release -periaatteella.

Totuus Juhani Ahosta

Uskoiko Juhani Ahokaan itse siihen, mitä ylevänä hetkenään kirjoitti: ”Ei sen väliä  saanko vai olenko saamatta.”

Minä uskon, että hänen todellinen luonteensa elää lauseessa: ”Se hetki, jolloin suuri kala on juuri tarttunut, mutta ei ole ehtinyt vielä ilmaista itseään muulla kuin sillä painolla, minkä hänestä tuntee vapansa kärjessä, on kalamiehen kaikkien huumaavimpia.”

Yksikään kalamies ei palaa koskelle tai merelle pelkästään heittelemisen ilosta. Havainnot harvinaisista linnuista ja luonnon ilmiöistä ovat plussaa. Hyvä seura pitää huumoria yllä pidempään kuin huono.  Mutta kaiken toiminnan tarkoitus on saada kala iskemään, ja jos sitä ei tapahdu viikon aikana, mieliala on melko matalalla.

Joka muuta väittää valehtelee. Ja kunnon kalamies valehtelee vain saatuja saaliita suuremmiksi.

Mikon pikkukala gotlannissa
Kahden kilon siika.

Pääkuvasta kiitos Kimmo Korhoselle, joka menetettyään uskon kalojen ottihaluihin, keskittyi valokuvaamiseen. Kuvattu Lakselvin ykkösalueella salaisella lohipoolilla.

Kun asiat sujuvat

Jokaisen miehen elämässä tulee aika ajoin vastaan hetki, jolloin asiat sujuvat. Tätä ei pidä sekoittaa ”Kun asiat tuntuvat sujuvan”-hetkeen. Sitä edeltää yleensä rivakka ja runsaahko alkoholijuominen nauttiminen, jonka seurauksena velat muuttuvat saataviksi ja ympärillä olevat naiset alkavat näyttää poikkeuksellisen kauniilta sekä seurastasi kiinnostuneilta.

Tarkoitan hetkeä, jolloin tekemisissäsi kaikki ulkoiset olosuhteet loksahtavat siinä määrin kohdalleen, että asiat sujuvat kuin itsestään.

Otetaan esimerkiksi laskettelu. Olet Alpeilla. Aamupäivällä niin jäinen ja koppurainen rinne, jossa olet kompuroinut henkesi edestä, pehmenee auringossa ja siihen sulaa kevyt sohjoinen pinta, jonka päällä surfailet menemään. Käännökset sujuvat kuin itsestään. Hiihtämisesi näyttää taatusti hyvältä yllä kulkevaan kabiiniin asti, jossa itävaltalaiset paronittaret huokailevat menoasi ihastuksissaan. Tulee euforinen olo. Tämähän on helppoa. Minähän olen oikeastaan aina osannut tämän homman. On vaan yleensä niin paskat kelit.

Kunnes aurinko pikkuhiljaa pehmentää rinnettä edelleen ja pinta muuttuu raskaiksi sohjoisiksi kumpareiksi, joista on yhä vaikeampi löytää kohtaa, jossa kääntyä ja sukset tuppaavat tarttumaan joka käännöksessä kiinni. Kunnes viimeisessä käännöksessä ennen hissiasemaa niin käykin. Suksen kantti haukkaa sohjoon ja kaadut naamallesi. Niinköhän sitä on tullut herralla otettua yksi muki liikaa rinneravintolassa, tuumaa paikalle pysähtyvä nuori nainen mielessään ja ojentaa sinulle kaatuessasi pudottamasi sauvan.

 

Tai entäpä lohenkalastus? Kalastat hienoa lohipoolia päivästä toiseen, mutta kala ei pure. Vesi on liian korkealla sateen jälkeen. Se on värjäytynyt ruskeaksi kuin maitokahvi. Lohi ei näe perhoasi, vaikka heittelet tarkkaan pääpuolelle. Lisäksi joessa seilaa tulvaveden kuljettamaa roskaa oksista uppotukkeihin. Heittokaan ei oikein kulje, kun pitää käyttää synkintä upposiimaa. Vaihdat perhoa epätoivoisesti ja käyt koko askisi sisällön läpi. Tai useamman.

Kunnes sitten yhtäkkiä vesi alkaa laskea, sen väri kirkastuu, sää muuttuu puolipilviseksi ja pilvien lomasta alkaa paistaa aurinko. Vallitsee maaginen lohivalo. Ja lohet nousevat pooliin. Vedenlasku on saanut liikkeelle kunnon nousuparven ja kalaa näkyy hyppivän ilmassa. Heität nyt jo helpolla pintasiimalla. Tuuli on kevyttä ja puhaltaa oikeasta suunnasta pitkin jokiuomaa, joten heittäminen on helppoa.

Sitten kala on kiinni. Et edes muista mihin perhoon se otti. Eikä sillä ole edes väliä, sillä nouseva lohihan ottaa vaikka Opelin ovenkahvaan.

Screenshot 2016-04-13 20.47.01
Asiat sujuvat -hetki.

Mutta sinä et ajattele niin. Ajattelet, että hallitset homman täydellisesti. Olet tehnyt taktisesti oikeita valintoja, olet kahlannut hallitusti juuri oikeaan heittopaikkaan ja tarjoilet perhosi juuri oikein uitettuna, oikeassa kulmassa, siimassa ei ole liikaa pussia ja perhosi pyörähtää houkuttelevasti kuin kapakkatanssija lohen kuonon edessä. Ihmekös tuo siis, että kala on kiinni.

Väsyttelet kalan nopeasti. Se ei irtoa viime metreillä, peruke ei mene poikki, kala ei karkaa käsistä kuvattaessa. Sinä se osaat!

Tällaisella hetkellä mies tuntee itsensä sellaiseksi, kuin luoja on miehen tarkoittanut. Kaikkivoivaksi osaajaksi ja tilanteen herraksi.

Koska olosuhteet kuitenkin muuttuvat yhtä vääjäämättömästi kuin kaksi eri suuntaan kulkevaa painavaa kappaletta erkanee toisistaan, tuo lyhyt hetki on syytä käyttää täysimääräisesti hyödykseen: jättää sikseen kaikki muu ja sytyttää sikari voiton merkiksi.

Sillä aivan pian vesi taas laskee, lohet jatkavat matkaansa ja tuuli kääntyy epäsuotuisaksi ja saat irrottaa 2/0-klassista lohiperhoa korvalehdestäsi.

Nauti sitä ennen ainakin yksi konjakki ja ennen kaikkea tunteesta – kun asiat sujuvat.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Asiat eivät tunnu sujuvan -hetki.

 

 

 

Anaresor alkaa. Tervetuloa matkalle!

VCDG1946Päätin aloittaa tämän blogin, koska vuosien varrella niin moni on kysynyt minulta, mihin missäkin kannattaa majoittua tai mennä syömään. Koska pääsääntöisesti valintoihin ovat olleet tyytyväisiä muutkin kuin minä itse, ajattelin nyt pilata salatut helmet ja kertoa ne kaikille.

Toinen vahva motivaatio blogin perustamiseen on saada kirjoittaa ihan mistä tahansa ja miten tahansa. Kalastuksesta ilman viisastelua siitä, onko kala väsytetty vapa oikeassa kulmassa. Matkailusta ilman, että otetaan jokainen asiakasnäkökulma tasapuolisesti huomioon. Otan huomioon omat mielipiteeni ja toivon, että niistä on monelle iloa. Enkä edes yritä olla trendikäs, ellen ole sitä sattumalta. Ovathan nuoruuteni vuosikymmenet nyt kovasti muodissa. Ja alkuperäiset SOS:in hiihtokuteet tallessa.

 

IMG_1965