Kun ei koronan vuoksi pääse kalaan, niin hatuttaa niin vietävästi. Ja kun ei voi kirjoittaa blogiin kalastuksesta, niin kirjoitetaan sitten kalahatuista.
Kalastushattu on enemmän kuin päähine. Totta kai sen tehtävänä on myös suojata päätä epäonnistuneelta heitolta, auringolta ja hyttysiltä. Mutta kalastushattu on myös taikakalu. Talismaani, joka tuo onnea. Hattu, joka on ollut päässä ennätyskalan iskiessä, ei hevin vaihdu uuteen. Ja toki hattu kuvaa persoonallisuuttasi kalastajana, oletko jäykkälippainen rokkenroll-mies vai piipputupakan hajuinen tweedveijari brittikotsassasi. Vai perinteinen lippismies, jonka lippiksen painatus kertoo, missä on kalastettu tai mitä brändiä kannatetaan.
Oma kalastushattuhistoriani on vähintäänkin kirjava. Neljään hattutyyppiin liittyy vahvoja muistoja ennätysten muodossa, silti olen raskinut vaihtaa tyyliä vuosikymmenten aikana. Kun aloitin perhokalastuksen 1980-luvulla, muodissa olivat nuuskamuikkustyyppiset huopahatut. Äijät, tai poikiahan me silloin olimme, kulkivat kuin entisaikojen tukkilaiset lerppuvine hatunlierineen.
Oma hattuni taisi olla peräisin partioajoilta. Kun kaverini koira Pulivari, iso berhardilainen, pisteli yksissä mökkibileissä hatun poskeensa, piti hommata uusi. Rakastava tuore tyttöystäväni antoi syntymäpäivälahjaksi aidon Stetsonin, joka oli ehkäpä ylimitoitettu pomppaus lierihattutyylin toiseen äärilaitaan. Pidin sitä kuitenkin monta vuotta ja se ansaitsee tulla mainituksi, koska samainen Stetson oli päässäni saadessani ensimmäisen loheni (titti, 1,3 kg) Repparfjordilta noin vuonna 1991.
Pikkuhiljaa muoti ajoi ohi frisbeen mallisista lierihatuista ja siirryimme tavallisiin lippiksiin.
Vuosituhannen vaihduttua kävin muutaman kerran New Yorkissa ja kukapa perhokalastaja ei vierailisi silloin Urban Anglerissa. Tietysti ostin sieltä lippiksen, jota käytin ahkeraan, jotta kaikki näkisivät minun käyneen New Yorkissa. Nyttemmin UA-lippiksiä on jo muutama, mutta en käytä niitä, koska en halua kenenkään luulevan, että olen amerikkalainen. Noihin lippiksiin ei liity kummempia kalastusmuistoja. Vähän tyhjänpyyntiä Namsenilla.
Seuraava parempi saamahattu tuli hankittua Lönkan Tyrskytaimensta. Se oli Scottin sininen lippis. Se oli paitsi tyylikäs, myös mukavaa kangasta – ja toi kalaakin. Pahoin virttynyt lersa oli mukana 50-vuotisreissulla Oregonin Deschutes-joella. Nihkeän alun jälkeen kaivoin sen päähän ja johan kolahti. Ensin 86-senttinen steelhead ja seuraavana päivänä 95-senttinen steelhead, joka painoi 8-9 kiloa. Tuon kokoiset kalat ovat harvinaisia ja kauheita taisteljoita. Tämäkin vapautti lopulta itsensä hyppäämällä haavista ja katkomalla perukkeen (kala oli mitattu ja valmistauduimme juuri poseerauskuviin, laskin haavia vähän liian alas ja enempää ei tarvittu). Scottin hattu on vahvaa A-ryhmää, mutta jo niin ruokottomaksi kulunut, että sen voi kaivaa esiin enää vain äärimmäisessä hätätapauksessa.
Samalla reissulla ostin Hood Riverin kalastusliikkeestä ystäväni Jeff Hickman Fish the Swing -kalastusfirmaa promoavan jäykkälippaisen komistuksen. Minua se ei komistanut, joten hattu on jäänyt pölyttymään kaapin perille. Ikinä ei pidä mennä suoraan viinibaarista kalastusliikkeeseen…
Englantilainen koulukunta
Jossain vaiheessa ollessani Reisalla sain päähäni Tampereen miesten tyyliä seuratessani, että pitää olla brittimallinen tweedhattu, kun ikääkin alkaa karttua. Sovittelin kesällä Tampereen Laukontorin Coutry & Leisure -henkisessä myymälässä Barbourin hattuja, jotka olivat sopivasti alessakin. Mukaan tarttui yksi samettinen hattu ja toinen tweed-versio.
Olin kovinkin tyytyväinen uudistuneeseen olemukseeni, vaikka hattu ei ihan suoraan passannutkaan moderniin goretex-sotisopaan. Pitäisi hankkia vielä Hardyn öljykangasperhokalastustakki ja bambuvapa, niin kokonaisuus olisi täydellinen. Ne tuli hankittua, mutta kokonaisuus ei ollut täydellinen. Ehkä minä en sopinut siihen. Mutta jotain taikaa tweed-hatussa oli, sillä se päässä sain ensimmäisen yli 10-kiloisen loheni. Kala oli tarkemmin sanottuna 108 cm eli noin 12,5 kg. Paikkana Lakselv.
Siis eipä muuta kuin tweed-hattu vielä tiivimmin korville ja vielä isomman kalan perään. Ajoin Lakselvilla seuraavalle poolille, Pahanmukkaan. Siellä törmäsin hämmästyksekseni vanhaan kaveriini Antti Rotkoon, jolla oli tismalleen samanlainen hattu päässään. Kuulemma heidän koko Tenon porukkansa oli hankkinut samanlaiset. Onnittelin itseäni kehnosta valinnasta, mutta en nyt vielä raskinut luopua ennätyshatustani.
Tein sen vasta seuraavana vuonna Altalla. Oppaamme ja venemiehemme, hieman iäkkäämpi karhumainen Kjell, sanoi heti tavatessamme: ”Jasso, han har Micke Frödin hatten på”. Ilmeisesti sen enempää Micke F. kuin tweed-hattu ei ollut Kjellin makuun. Pidin hattua sinnikkäästi, mutta kalaa ei tullut yhtä tittiä enempää, jonka sain lopulta ihan viimeisen tunnin aikana. Ehkä hattu pelasti reissun tai sitten olisi pitänyt kaivaa Scottin taikalakki jo aikaisemmin esiin.
Lähtiessä kävimme kalakaverini Suvannon Teemun kanssa ostamassa Altan kalastusyhdistyksen toimistosta viralliset Alta-lippikset, jotta kaikki näkisivät, että olemme olleet Altalla kalassa. Lippis on kyllä hyvä. Pitkä lippa ja kuminauhakiristys, jonka ansiosta taakse ei jää hyttysten tikattavaa aukkoa. Kuitenkaan Alta-lippistä ei ole tullut pidettyä kalastaessa, koska minusta tuntuu, että kaikki ajattelevat, että pidän sitä siksi, että muut näkevät minun olleen kalassa Altalla. Lippis on kuitenkin facebook-profiilikuvassani. Jotta kaikki näkevät, että olen käynyt kalassa Altalla.
Altan jälkeen olin siis lipaton mies. Micke Tweed -hattu oli menettänyt tehonsa ja tyylinsä. Alta-lippis tuntui liian brassailevalta. Siispä kauppaan. Sieltä löytyi Simmsin ruskea vahakankaasta tehty lippis, johon ihastuin heti. Kangaskin oli tavanomaista vettä hylkivämpää. Uuden lippiksen kanssa kalantulo on parantunut tasaiseen tahtiin. Voi olla, että samaan aikaan on tullut kalastuspäiviäkin lisää ja joella enemmän kalastusta kuin hattu päässä nuotiolla filosofointia, mutta yhtä kaikki. Simmsin vahakangashattu on ylivoimaisesti kärjessä taikakaluosastolla. Yksin viime vuonna sen tiliin on kertynyt jo seitsemän lohiluokan kalaa – ja toistaiseksi isoin kalani, jonka pituus oli 111 cm eli noin 13,5 kg.
Lopuksi sanoisin: uskokoon hattutaikoihin kuka haluaa, yksi asia on varma. Ilman hattua perhokalastaja näyttää amatööriltä. Väärä hattu päässä voi näyttää urpolta, mutta parempi sekin. Ohessa vielä yksi kuva, kun ukko näyttää tosi tyhmältä. Tällainen saatiin aikaan Laksilla Korhosen Kimmon kanssa, kun ei viiteen päivään tullut kalaa ja ruvettiin miesmalli-hommin. Olisi ollut parempi jatkaa kalahommia.
Kyllä ne ruotsalaiset osaa, mutta helppoahan se on, kun on kaikkea omasta takaa. Niin kuin keskiaikaisia kaupunkimiljöitä, kaikenlaisia tuoreita kaloja kahdessa eri suolaisessa meressä ja päälle sopivasti kansanluonteessa luovuutta sekä tyylitajua. Näistä aineksista rakentuu muun muassa Visbyn vanhassa kaupungissa sijaitsevan kerrassaan mainion kalaravintolan konsepti. Stortorget ykkösessä sijaitseva Bakfickan on sisustettu rennon huolimattomasti, mutta samalla harkiten. Monessa muussa paikassa olisi helposti lipsahtanut kitschin puolelle sekoittaa vanhat pinnatuolit, puutarhapöydät, ICA:n retrokylmäkalusteet ja pienesineet useammalta vuosikymmeneltä ahtaaseen ravintolasaliin. Ja lisäksi vielä koristella kattolamppu 1950-luvun lätkäpelin peltiukoilla. Mutta niin vaan toimii.
Päätin aloittaa tämän blogin, koska vuosien varrella niin moni on kysynyt minulta, mihin missäkin kannattaa majoittua tai mennä syömään. Koska pääsääntöisesti valintoihin ovat olleet tyytyväisiä muutkin kuin minä itse, ajattelin nyt pilata salatut helmet ja kertoa ne kaikille.
Anaresor 