Tapiolassa yli 50 vuotta toiminut Grilli Ribis on lopettamisuhan alla. Oli aika tehdä nostalgiaruokamatka teinivuosien herkkukeitaaseen.

Edellisestä Ribiksen käynnistäni on luvattoman pitkä aika. Olen osallinen liiketoiminnan heikentymiseen. Saattaa olla, että nykyinen terveysintoilu ja sijainti rapistuvassa Heikintorin rakennuksessa on vienyt asiakkaita. Perille löytävät enää ne, jotka paikan tietävät ja bisnes ei kannata. Minä asun nykyään Helsingissä eikä sekasotkuksi muuttuneeseen Tapiolaan tule lähdettyä kuin pakon edessä.

Helmikuisena perjantaina Ribis on lounasaikaan kuitenkin joka jakkaraa myöten täynnä. Paikalla on niin kuin valistunut nuoriso sanoo ”All-male-panel”. Miehiä, joille maistuu grilliruoka.  

Ribiksessä ei jäädä syömisen päälle ihmettelemään ja baaritiskiltä vapautuu nopeasti kaksi paikkaa, joille parkkeeraamme. Puinen avokeittiötä kiertävä tiski on edelleen sama, jonka ääressä istuin parantelemassa linjojani jo 70-luvulla.

Sukupolvikokemus

Uskallan väittää, että Ribiksessä käynti on 60-luvulla syntyneille eteläespoolaisille miehille sukupolvikokemus. Oma Ribis-kulta-aikani osui teini-iän alkuvuosiin. Totuttu kaava kavereiden kanssa oli matkustaa Haukilahdesta bussilla Tapiolan uimahalliin. Uimisen jälkeen mentiin Ribikseen, jossa sitten laskettiin taskussa olevat kolikot ja katsottiin mitä niillä sai tilattua. Useammin kuin kerran kävi niin, että paluumatkan bussirahat tuli sijoitettua grilliruokaan.

Perustilaukseni oli Hampurinpihvi ilman vihanneksia. Kurkkusalaattia eli relishiä ja sipulihakkelusta ei laskettu vihanneksiksi. Päälle Slottsin ketsuppia ja sinappia. Joskus tuli otettua ranskalaiset ja nakit, ja jos jostain syystä rahaa oli siunaantunut enemmän, niin kutsuttu Minipihvi. Juomana yleensä iso maito tai Fanta.

Jos oli oikein juhlapäivä, niin Ribiksen jälkeen venyttiin vielä syömään Heikintorin puolelle Suomessa uutta Soft-icea (nykykielellä Pehmytti). Niin pitkälle rahat eivät yleensä kuitenkaan riittäneet.

Ruoka oli aikoinaan mielestäni niin hyvää, että muistan keskustelleeni kaverini kanssa Ribiksessä juuri syötyämme (ikää noin 13 vuotta) kumman ottaisit mieluummin: uuden fillarin vai samansuuruisen lahjakortin Ribikseen? Päädyimme molemmat Ribiksen kannalle. Ilmeisesti henkilökunta oli kuullut keskustelumme, sillä meille tarjottiin pyytämättä ylimääräinen annos ranskalaisia.

Tällä nostalgiakäynnillä vastustan kiusausta alkaa kertoa näitä muisteluitani henkilökunnalle. Heitä tietysti kiinnostaisi kuulla enemmän, miksen olen käynyt säännöllisemmin ylläpitämässä yrityksen kannattavuutta. Sen sijaan pyydän ruokalistan (jota kukaan muu paikallaolijoista ei tee, vaan tilaavat päivän annoksen nimellä leike tai pihvi) ja tutkin löytyykö sieltä vanhoja klassikkoja.

Klassikko nimeltä Hampurinpihvi

Ja kyllähän listalta löytyy yhä Hampurinpihvi. Annan periksi sen verran nykyajan hömpötyksille, että hyväksyn vihannekset annokseeni. Jopa päivän leikkeen kanssa tarjottavan pippurikastikkeen, kun sitä minulle ystävällisesti tarjotaan ekstrana. Lisukkeeksi ranskalaiset totta kai.

Annosta odotellessa uppoudun tutkimaan interiööriä tarkemmin. Aika lailla kaikki näyttää olevan niin kuin on aina ollut. Ravintolatiski on tehty aikanaan kunnolla, sillä se näyttää kestäneen vuosikymmenien kulutusta hyvin. Oman aktiiviaikani jälkeen seinille on ilmestynyt jääkiekkoilijoiden kuvia, Ribis on kuulemma ollut NHL-väen suosiossa.  

Jos olisin retromaailmaan erikoistunut sisustussuunnittelija, palauttaisin Ribikseen Arabian ruskeat Ruska-lautaset ja Oiva Toikan suunnittelemat röpöpintaiset kolpakot, joista voi juoda yhtä hyvin keskikaljaa kuin maitoa. Mutta aito retro ikääntyy ilman suunnittelua ja jotakin asioita on matkan varrella muutettava.  

Entä ruoka? Hampurinpihvi-annos 70-luvulla koostui lättänästä, ehkä jopa hieman einesmäisestä rapeaksi paistetusta hampurilaispihvista, sellaisesta kuin Suomen ensimmäisten hampurilaisten välillä ruukasi olla. Tänään pihvi on kokolihasta jauhettua ja varsin maukas. Kurkkurelishin sijaan tarjoillaan hakattua herkkukurkkua, joka ei tietysti ole yhtä makean etikkaista, mutta sopii hyvin aiempaa lihaisamman pihvin kanssa. Kun annoksessa on vielä tuoreita vihanneksiakin, kokonaisuus on huomattavasti ylevämpi kuin karu 70-luvun annos. Tai sanotaan, ettei se ole sama, joka jossain määrin hämärtyneistä makumuistoistani punkee esille. Se mitä muistoistani eniten olisin kaivannut ovat kuitenkin poimutetut ranskanperunat, jotka ovat korvaantuneet pitkillä tikkuperunoilla.

Yhtä kaikki syön annostani tyytyväisenä niin kuin näyttävät muutkin ympärilläni oman annoksensa kanssa tekevän.

Ribis on miesten turvatila

Jotenkin tekisi mieli sanoa, että tunnelma Ribiksessä on harras. Ribis on miesten turvatila. Täällä me syömme rehellisesti grilliruokaa. Lorotamme ranskalaisten päälle ketsuppia ja sinappia, ja tuuttaamme pihvin kylkeen HP-kastiketta. Hymisemme yhdessä ”Hyvää on” ja röyhtäisemme päälle. Henkilökunta on juonessa mukana, eikä muistuta, että olemme kohonneen kolesterolin kanssa painiskelevaa ikäluokkaa. Näin on täällä aina ollut ja aina oleva.

Paitsi, että nyt se ehkä loppuu. Facebookissa olevan ilmoituksen mukaan vuokrasopimus on irtisanottu päättymään maaliskuun lopussa.  Jos näin käy se on sääli, mutta tosiasia lienee, että tällaiset paikat hiipuvat asiakaskuntansa ikääntyessä ja nuoret hakeutuvat trendikkäämpiin ravintoloihin. Harva suomalainen ravintola voi kuitenkaan ylpeillä yli 50 vuotta jatkuneella toiminnalla ja se on hatunoston arvoinen suoritus.