Antti Einiö. Copywriter ja toimittaja, joka jakaa kokemuksia ja näkemyksiä perhokalastuksesta, matkailusta ja yleensä ottaen koko mieselämästä. Hyvällä vaistolla etenkin hotellien, ravintoloiden ja wieninleikkeiden suhteen.
I visited Iceland for a short fishing trip last autumn. As it was pretty hard to find clear information how the disinfection process is done in Iceland, I decided to take some photos and put them here.
To sum up. Everything is very easy. I would not bother doing the thing at home with local vet. Besides you never know if the stamps you get are valid, put you certainly will pay for it at home also. (If you choose to do that you can print the form from web.
Before trip
Do not take unnecessary extra rods or reels with you. You will pay for each. Pack your waders and other stuff, so that they are easily reachable and you can also pack them back wet.
Things you need to disinfect are boots, waders, rods, nets, reels, lines – at least. I advise to take new flies or buy them at Reykjavik, because the patterns and sizes are anyway different from the ones you use in Norways big rivers…
Arriving Keflavik: do like this.
Before the customs, turn left towards red line.You will see this machine.
Press Disinfection button.
Service person comes and gives you a form. Fill in what you have.
Your gear is moved to disinfection room and personal start to work with them.
Operation takes about 15 minutes so you can read a book or plan what you are going to buy from the tax free after the customs. (Yes it is possible and recommendable).
The miracle happens behind the closed door.
When your gear is ready, you pack them and you are taken to payment point, which is same as Parking Cashier.
And this is what you pay. For basic set waders, boots, reel and rod (1-5 pcs) 4900 ISK and extra rod 300 (ISK) . Thats about rough 43 €.
And remember: (Well it is not my line, but I dare to copy it here, because if you are going to Iceland, this might appear to your mind…)
”Throw any guilty conscience away. Salmon fishing is a limited resource and therefore it is and it has to be expensive.” You have paid it, you´ll survive, enjoy it!”
Laitoin muutama päivä sitten Instaan pari, tai no oikeastaan yhdeksän kuvaa ravintola Palacessa nauttimastani illallisesta. Jotenkin taisin haltioitua kokemuksesta, sillä en yleensä ihan noin paljon innostu spämmäämään. Mutta kokemus oli niin hieno, että tuntui tarpeelliselta jakaa se. Uusi Palace on nimittäin ainutlaatuinen paikka.
Palacessa on aina ollut jotain hienoa tai ehkä paremminkin ajatonta tyylikkyyttä. Muistan syöneeni siellä ensimmäisen oikean hienon illalliseni, varmaan joskus 1990-luvun alussa. Ravintolasalissa on yhä samaa väljää tuttuutta kuin silloin, vaikka sisustus on nyt toki modernimpi. Mielestäni varsin onnistunut.
Kymmenennessä kerroksessa sijaitsevasta Palacesta on myös hienot maisemat. Toki riippuen hieman siitä, mihin suuntaan sattuu nokka sojottamaan. Itse katselin illan hämärtyessä presidentinlinnan valoja, kaverini tuijotti tyhjää parkkipaikkaa, jolle olisi voinut tulla Guggenheim. Ja pitäisi äkkiä tulla jotain järkevää. Nyt maisema on tosiaan katselusuunnasta riippuen hienointa Helsinkiä tai karua satama-aluetta.
Palacessa on tyyliä. Täällä ei hipsterikokki roiku kyykyssä pöydän kupeessa minuuttikaupalla vaahtoamassa, missä päin ruoassa käytetty sika on nuoruutensa porsastellut.
Palacen henkilökunta on paitsi ammattitaitoista, myös rentoa ja sopivan tuttavallista, vaikka ei Pekka Koirasen johtamassa salissakaan tarvinnut jäykistellä. Sen kuin vain antoi asioiden virrata pöytään.
Mutta on tässä uudessa Palacessa jotain hienoa. Se onnistuu olemaan pohjoismainen olematta Finnairin asiakaslehti tai Artekin myymälä. Ruoka-annokset ovat taiten tehtyjä ja hyvin mietittyjä. Jotkut annokset muistuttavat lähinnä taidetta, niin pieteetillä niitä on väkerretty. Mutta maistuvat aina hyvältä. Näistä ruoka-annoksista puuttuu molekyylikeittiön liioittelun puolelle menevä säätö, savuavat lautaset ja suussa kuplivat rakeet. Myöskään partainen hipsterikokki ei roiku kyykyssä pöydän kupeessa minuuttikaupalla vaahtoamassa, missä päin ruoassa käytetty sika on nuoruutensa porsastellut. Toki jokainen annos esiteltiin, mutta asiallisen napakasti. Pääsääntöisesti listan annoksista ymmärtäisi ilman selityksiäkin, mitä on syömässä. Mikä on minusta hienoa asia.
Ravintolan keittiötä johtavat Hans Välimäki ja Eero Vottonen, joista jälkimmäinen oli vuorossa ja kävi itse esittelemässä monen ruokalajeista. Hyvin olivat kaverit makuyhdistelmät miettineet.
Pientä hyvää illan aluksi.
Aluksi pöytään tulivat hauskat pikkusyötävät. Annos, joka Instakaverini mukaan oli ”Surkkian piän hapankorppu” veti suun hymyyn. Pakollinen poro oli paketoitu siihen. Ja maistui hyvältä.
17 ruokalajin vyörytys
Ja sitä hyvää tuli. Kuvaavaa ravintolan tasolle, oli että illan ainoa tylsempi juttu oli lähes täydellisesti valmistettu kyyhkyn rinta. Joka olikin ainoa ”oikea” liharuoka.
Kyyhkyn rintaa.
Ylitse muiden joukosta jäi mieleen muun muassa ruijanpallassashimi, jonka kanssa tarjottiin islantilaisten lauhdevedessä viljelemään wasabin vastinetta (täytyy käydä etsimässä viljelmä seuraavalla onkireissulla, näytti ihan lumpeen juurelle…).
Stavangerissa kasvatettua ruijanpallasta. Viisivuotiaana lihoiksi pantu viljelykala painaa viisi kiloa. Josta herää kysymys, kuinka vanha on 150 kiloinen luonnonkala Jäämerellä…Lauhdevesialtaassa kasvanutta islantilaista ihmejuurta.
Suomalainen sammen mäti eli kaviaari ei myöskään ollut pöllömpää. Tätä herkkua myydään kuulemma ympäri maailmaa ja se on jo peitonnut venäläiset esikuvansa makutesteissä. Oli myös Perämeren taimenta ja norjalaista merirapua, kuningasrapua ja piikkikampelaa.
Norjalainen langusti eli merirapu. Kiinalaiset työkalut.
Oli itsepaistettua perunarieskaa, jonka päällä oli muikun mätiä ja neulamuikkuja. Oli kyyhkyn loput (siis sen, josta oli rintafileet jo paistettu toiseen annokseen) ankanmaksamoussen ja liemen kera (ehkäpä illan paras veto).
Ankedamm.
Oli välijuustot. Ja makeaa montaa sorttia: Eero Mäkelän lempimarja hillasta, jota etelässä lakaksi sanotaan, tehty parfeepallukka, minikorvapuusti, jonka seurana kuusenaromilla terästettyä maitoshotti, dominokeksiä ja lakritsi-sitruuna-pusu. Niin ja lätty kahdella hillolla ja maitojäätelöllä.
Sain valita kahdesta hillosta. Otin molemmat.
Tähän kohtaan hyvä ystäväni iso Y. olisi kerrankin päässyt pukkaamaan lempihokemansa oikeaan paikkaan: ”Voi kyllä meillä on nyt kaikkea.” Ja niin meillä oli.
Mutta ei tullut ähky kuitenkaan.
Pitkän menun syömiseen hurahti neljä ja puoli tuntia. Kuulostaa pitkältä, mutta ilta sujui itse asiassa aika vauhdilla. Ruokaa tuli tasaisesti, annokset olivat sopivan kokoisia ja loppuun asti säilyi nälkä, ainakin tällaisilla viisikymppisillä urheiljanuorukaisilla, jotka olivat kuitanneet lounaan parilla retiisillä.
Yksi illan kohokohtia. Piikkikampelaa ja talvitryffeliä.
Kaikesta näki, että henkilökunnalla oli hyvä meininki. Ravintolassa viihtyi. Jokainen pöydässä piipahtanut keittiömestarista nuorimpaan jälkiruoan tekijään osasi hommansa. Liikemiesystäväni, joka oli illastamassa paikassa jo neljättä kertaa sanoi menun parantuneen joka kerralla. Uusi paikka vaatii aina sisäänajoa.
Arvostan erityisesti sitä (että kaiken järjen mukaan) toiminta on kaupalliset ehdot täyttävää, eikä vain jonkun miljonäärin harrastus. Toki se, että Palace on osa Royal-ravintoloiden kokonaisuutta, helpottaa talouden pitoa.
Arvostan myös sitä, että viinipaketin ohella tarjolla oli myös kunnolla ruokiin yhteenmietitty alkoholiton juomasetti, eikä vain yksi vaan monta erilaista mehusekoitusta tai cocktailia. Kysyntää tällaiselle alkaa olla enemmän ja enemmän muulloinkin kuin tammikuussa…
Syntilista.
Entäs se hinta? Noin 17 annoksen (myönnän että menin sekaisin laskuissa) menu maksoi 169 euroa. Ja juomat päälle. Onhan se paljon. Mutta toisaalta jos miettii, että sillä hinnalla sai elämyksiä koko illaksi, iloa mielelle ja kielelle (huh huh mikä kielikuva), loistavaa palvelua ja asiantuntevaa jutustelua ruoka-asioista, rauhallisen ja tyylikkään miljöön, viisikymppisiä puhuttelevaa kasarimusaa taustalla ja vatsansa täyteen, niin ei se enää niin pahalta tunnu. Toki aika on niin pitkä, että huonossa seurassa sitä ei kannata viettää. Tylsän bisnesillallisen voi hoitaa nopeammin muualla. Mutta jos on liikkeellä ystäväporukalla, niin samalla rahalla voisi päätyä katsomaan aluksi keskinkertaista teatteriesitystä ja syömään päälle perus kolmen ruokalajin aterian, josta ei jää minkäänlaista muistijälkeä. Tästä jäi. Mahtava. Vertailukohdaksi ei tule kuin omilla 50-vuotispäivillä New Yorkin Eleven Madison Parkissa vedetty vastaavanlaajuinen rökitys. Sillä paikalla oli kolme tähteä. Tälle veikkaan tulevaksi kahta suoraan ensi vuoden kirjaan. Tai ainakin pitäisi, kun miettii, kuinka löyhällä kädellä tähtiä jaetaan esimerkiksi Ranskan ja Italian maalaiskuppiloille.
Hyvä Palace. Gourmet-perintö elää. Ja vahvasti tätä päivää.
Luvanmyynnin alkua odottaessa on paras pitää kynttilänsä vakan alla ja ottaa rauhoittavia.
Faktat pöytään. Kalastajien määrä lisääntyy, mutta kalapaikkojen ei. Etenkin kun puhutaan lohenkalastuksesta. Naheista lupakiintiöstä kisaa yhä isompi ihmismäärä.
Ja siinä määrässä on yhä enemmän myös omia kavereita. Joista jokainen on myös potentiaalinen kilpailija lupa-arpajaisissa.
Siksi tulevan kalakauden suunnittelusta tuleekin hieman salamyhkäistä kyräilyä. Kun kaksi kalamiestä kohtaa käydään keskustelu näin.
”Mihinkäs tuota, meinaat?”
”Hööm mööm njöö.”
”Sitä sitä ja samaa.”
”Niin, Pohjanmaan jokiin on kuulemma noussu hyvin lohia.”
”Joo niin mäkin oon kuullu, pitääpä varmaan harkita sitä suuntaa. Eivätpä muut tiedä, heh heh.”
”Heh heh, vinks vinks.”
Tiedoksi niille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet, luvat monille parhaille lohijoille tulevat myyntiin etukäteen ilmoitettuna aikana, vaikkapa 1.3. klo 18. Sillä sekunnin lyömällä serverit tukkeutuvat, kun tuhatpäinen kalastajajoukko alkaa samanaikaisesti hamuta lupia itselleen. Viidessätoista minuutissa kaikki on ohi. Luvat kesäkuusta elokuun loppuun on myyty. Pölyn laskeutuessa itse kukin katsoo, mitä sai hankittua.
Näkymä Lakselvin ”Pekka-Sonen” varaustilanteesta 15 minuuttia myynnin alettua.
Voi ihan aiheesta sanoa, että vaikeinta lohen saamisessa on saada lupa lohijoelle hyvään aikaan ja hyvälle alueelle.
Seuraavaksi vaikeinta on saada luvat kaverin kanssa samalle kalastusalueelle. Jos nimittäin se ei onnistu, niin luvassa on koko lailla paljon autoilua pitkin jokivartta päivän aikana, kun kalapaikat voivat olla levällään 50 kilometrin alueella.
Luvat vähenevät nettikaupan sivulta kuin ämpärit Motonetin avajaisissa.
Systeemi on mätä. Lisäksi se kaatuu.
Netissä tapahtuva luvanmyynti on tietysti demokraattisempi ja siinä mielessä fiksumpi tapa, ettei tarvitse ajaa Jäämeren rannalle asti toteamaan, että jäi ilman lupia.
Mutta on se aika stressaava kokemus. Jossa voi mokata monella tavalla, jos ei ole tarkkana. Esimerkiksi luulla, että myynti alkaa Suomen aikaa, kun se alkaa Norjan aikaa. Ostoprosessin pitää olla päivän selvä ja jos luottokortti on hukassa, salasanat kadoksissa tai söhläät nettikaupan sivulta ulos kesken ostamisen, peli on menetetty. Luvat vähenevät nettikaupan sivulta kuin ämpärit Motonetin avajaisissa.
Lisäksi on aivan tavallista, että järjestelmä yksinkertaisesti ei kestä kalamiesten samanaikaista hyökkäystä.
Monelle tämä on liikaa. Ja monipäiselle seurueelle etenkin. Jos Lakselvin kolmosalueelle on myynnissä yhdelle päivälle kuusi lupaa ja niitä kärkkyy melko monta kuusihenkistä porukkaa ympäri maailmaa, niin kohta puolin alkaa olla parempi strategia koittaa onneaan Eurojackpotissa, jotta pääsisi sitten vaikka kovalla rahalla Yokangalle.
Silti Lakselva, Alta- ja Reisa-joki ovat melkeinpä ainoita Norjan jokia, joihin kuka tahansa voi saada hyvällä tuurilla luvan tavalliselle ihmiselle mahdolliseen hintaan. Altalla mahdollisuudet ovat heikoimmat: tuhatta (maksullista 50 euron ) hakemusta kohti myydään ulkopaikkakuntalaisille vuodessa noin 75 lupaa (silti kaverini onnistui ja pääsin siivellä kalaan, toivo elää joka vuosi…).
Altalla kalastuslupien arvonta ja myynti paikallisille on viihdearvoltaan paikkakunnan tärkein vuosittainen yleisötapahtuma, jota voi seurata jopa suorana lähetyksenä.
Reisalla lupakäytäntö taas on niin sekava, että lupien ostaminen on jo siksi vaikeaa. Lakselvilla on taas liian kova maine ja liikaa halukkaita. Siksi yhä useammalle porukalle alkaa olla ainoa mahdollisuus päästä kalaan, hankkia luvat jostain yksityiseltä pätkältä kovaan hintaan, jos sellaisia sattuu ylipäänsä olemaan vapaana. Tai tutustua vuosikausien ramppaamisen jälkeen johonkin maanomistajaan, luoda häneen läheinen suhde ja saada korvamerkittyä sama viikko itselleen vuodesta toiseen. Suhteen ylläpito vaatii norjalaisen maanomistajan säännöllistä voitelua konjakilla (väh. VSOP) ja vakumoidulla sisäfileellä sekä kalliin kalastusajan käyttöä kahvitteluun ja rupatteluun. Ovatpa jotkut jopa tehneet kalastuslupien eteen kunnostustöitä käytössä olleeseen mökkiinkin.
Silti kaikki voi päättyä siihen, että maanomistajaan pihaan kaartaa isompi Mersu, jonka omistaja lyö pöytään enemmän pätäkkää ja isomman sisäfileen.
Kun on löytänyt oman paikkansa, on siis paras olla aika vaitonainen suunnitelmistaan, ettei ehdoin tahdoin heikennä mahdollisuuksiaan.
Ryysis lohijoilla on saanut monet ihan fiksutkin ihmiset ajattelemaan, että joku muukin laji kuin kalojen kuningas voisi olla saalistamisen arvoinen.
Minä kuulun heihin.
Olen jo muutama vuonna matkustanut Ruotsin tuntureille kalastamaa haukea, taimenta ja harjusta – helikopterilla.
Tämä on eräälle hyvälle ystävälleni täysin ylivoimainen asia sulattaa. Päätään pyöritellen hän sanoo: ”Niin lähellä lohijokia. Ja sitten jotain haukea – ja vielä ahveniakin!”
Selitä nyt siinä sitten, että paikka on aika huikea ja siellä oleminen itsessään valtava kokemus. Ja jotkut ulkomaalaiset rahamiehet, jotka siellä käyvät, ovat sanoneet arvostavansa 55-senttisen harjuksen saamista lohihommia korkeammalle. Vastaa kuulemma sen mittainen harjus harvinaisuudessaan 18 kiloista lohta.
Tätä argumenttia on suurlohenkalastajalle turha edes tarjota, mutta yritän kääntää asennetta touhujani kohtaan positiivisemmaksi kertomalla, että tunturista palatessa käyn heittämässä pari päivää Torniojoella. Oli kuulemma itse Scott MacKenzie saanut samoilta paikoilta viime vuonna 14.5 kiloisen lohen.
”Niin. No ne on niitä Itämeren lohia”, komppaa toinen kalarasisti tilannetta. ”Semmosia lötköjä.”
Niinpä niin. Olen valmis kohtaamaan riskin. Ja onneksi lohta ei tarvitse enää tappaa ja syödä. Kuolisin varmaan elohopeamyrkytykseen 14.5-kiloisen Itämeren lohen jälkeen…
Hyvä näin mietin. Mitä useampi haluaa matkustaa Finnmarkin lohijoille, sitä paremmin riittää tunturissa tilaa. Mutta miksihän juuri kalastamiseen on pesiytynyt paitsi armoton kilpailuhenkisyys ja saaliskateus, nykyään myös saalissuvaitsemattomuus. Jotain kalaa on hieno saada ja joku toinen on ihan paskaa. Aika paljonhan perhohommissa on kiinni siitä, että välineet ovat suhteutettu saaliin mukaan. Ymmärrän kyllä, että suurriistan metsästys on perinteinen äijäilyn mittari, mutta lohihommiin liittyy nykyään aika paljon negatiivista noin niin kuin harrastuskokemuksen kannalta: stressaava lupien hankinta, ryysis joella, koko ajan kovenevat hinnat, mahdollisuus heittää tyhjää jokea tai mahdottomat kalakelit koko viikoksi. Ja jos jotain sattuu saamaan, niin kuvan postaaminen käynnistää someraivon väärästä kuvaustyylistä tai vapautustavasta.
Ison kalan saaminen vaatii yleensä myös vahvaa paikallistuntemusta eli uusien jokien bongailu ei mahdollisuuksia juuri paranna. Sitä varten on tietysti olemassa kalastusoppaita. Itse tykkään sen verran katsella uusia kauniita maisemia, että kestän kehnomman kalantulonkin. Osaan toki pyytää tyhjää tutuillakin lohivesillä, mutta ei siitä sen enempää. Mutta on sinänsä harmi, jos ei koskaan lähde katsomaan uusia paikkoja vain sen takia, että odotukset sen ison suhteen ovat paljon epävarmemmat.
Iso hauki on hieno saaliskala.
No jokainen kalastaa mitä haluaa ja mihin onnistuu luvat hankkimaan. Omalta osalta vuosi alkoi Altan arpajaisissa todennäköisyyksien mukaan vedetyllä tyhjällä arvalla. Lakselvin lottoon en osallistunut. Muutama lupa vakiomaisemiin yksityisten vesille Norjaan ja Ruotsiin on varattu. Mutta ei niistä sen enempää. Etsikää itse omat mansikkapaikkanne. Pohjanmaan jokiin on kuulemma luvassa hyvää lohen nousua…
I have been skiing in Austrias Arlberg since 1980´s, but never stayed in Lech. When I was younger it was just too “quiet” place for a 20-something student. I didn’t know what happened behind the curtains. Place was and is still known for its royal (even though Prince William has changed to Verbier Switzerland to make his ”dad dancing moves” ) and bourgeois guests, who want to live discreet life on holiday.
Lech is also a favourite of the well-heeled Finns and if you belong to that society, it means a lot of chit-chat and cheek kissing during your holiday. I don’t have anything against other Finns, but I would rather be the only “Pekka” (nickname for a Finn) in the village. It makes me feel less like a tourist (what an illusion…).
New Flexenbahn connects St. Anton and Lech skiing areas.
But if you need to travel in week 8, which is the school holiday week of southern Finland, it is pretty difficult to be the only Finn in any good skiing resort, at least in the European Alps.
So here I was with my family in Lech, finally. I must say that I tried to book an apartment in St. Anton, on the cheaper side of the Arlberg, but to my surprise I found a perfect, newly renovated big and stylish place from Airbnb and it was situated in the Lech. So, what the hell, I thought. Let’s see what the discreet life of the bourgeoisie look like.
Haus Tannegg. A hidden gem, until now.
The apartment we got was really a find. A hidden gem. Bang for a buck. Describe it however you like, but 400 euros per night for a two bedroom, 80 sqm flat with highest standards is not what you are used to pay in the upscale places. Especially if the house is just renovated. The Post Hotel in Lech charges 1000 euros per night for a better double room, which I think is insane. But the one who asks, is not the stupid one and there seems to be lots of people willing to pay it. But if you are ready to prepare your own breakfast and it is ok for you that the towels are changed only once in the week, check out Haus Tannegg.
Dining and living room in Tannegg.
I can strongly recommend it. It is owned by a warmhearted Gerda Spanring, who will take care of you during your stay. Haus Tannegg is very conveniently situated just hundred meters from the Schlosskopf ski lift. Which means that with good snow conditions you can practically ski in and out from Tannegg. It is a place that you would really keep as a secret for just for yourself, but as I am not going to in Lech next year, I think Anaresor´s readers should be the first ones to know Tannegg.
A moment before. View from House Tannegg at 7 a.m. The village still sleeps.
Too easy slopes? Not true.
The other thing that is often said is that the slopes in Lech are too easy, “wide blue airfields”, not decent pistes. Well, I don’t know what you are looking for, but if one of the steepest prepared pistes in the world is on your menu, you will find it here. It is called Langer Zug and it starts from the Rüfikopf Gondola Station. It has an 80 % descent, which does not mean grades, but 80 % of the 45 ° angle. So that gives still a respective 36° piste (for comparison Mont Fort in Verbier is 38°).
And if you are willing to ski off piste or ski routes, you really have places to go. Especially if there is almost four meters of snow, like this year. The new Flexenbahn skilift connection makes also possible direct access to the slopes of St. Anton. That means that if you are a very fast skier, you can ski 18 000 altitude meters and 85 km of pistes in one day doing the Run of Fame, as it is called. On the other hand Flexenbahn means that the young crowds from St. Anton can now come to you hunting areas. Newly fallen snow is pretty fast marked…
Since my last visit in Lech, a new connection has been built to Warth, the other end of the Arlberg ski area. It is called Auenfeldjet. Warth-Schröcken is a compact area with four black runs (one is 70% deep) and few decent red ones. And as it is far away from St. Anton, it is not that crowded. It is called Hochkrumbach in the map below, that shows my one skiing day´s activities.
Most infrastructure development is needed in Zürs. Many people ski the “Weisse ring”, a circular route from Lech -Zürs- Zug and back to Lech. Especially the old two-seater lift to Zürser See can draw long queues. And same goes to old lift in the Zug village station. Otherwise the lift systems works pretty well even in the peak season.
Beautiful valley of Muggengrat-Täli. Long long run Flexenpass.
Small elegant village
As said, Lech is a place known for its royal and upscale clientele. That is visible in the village. But not as visible as in St. Moritz, where people arrive to after ski in fur coats or men wear tuxedos at dinners. But the hotels and houses are beautiful, traditional wood buildings and beautifully maintained. Here you won’t find a single Irish pub, which is quite uncommon in any other skiing resort. Instead you have 4 -5 – star hotels, whose guests enjoy mainly half board and party privately or in the night clubs. Just like in Klosters, where the village scene is very quiet in the evenings. Of course there are a few lively bars, but if you like pub crawling you should head to St. Anton, where people start pouring in Jägerbombs in bar Mooserwirt right after breakfast.
Discreet dining in Hotel Krone.
As we stayed in an apartment and decided not to prepare our meals, we tested the restaurant offering of Lech every evening. Except one, when we made cheese burgers ourselves. And that was not a bad choice either as Herr Kuno Hagen at the Hagen´s Dorfmetzgerei really served us excellent ingredients for our dinner. Meat, charcuterie, cheeses, desserts. All that you need is available in his compact shop. The Hagen family has also a small restaurant in the back room of the Metzgerei. Open from the morning until 7 p.m. And it was said to be fully booked for every lunch and dinner for the whole week.
The Pekka-ratio in restaurant Bergkristall was about 50 %.
The most well known restaurant for the Finnish visitors is in Bergkristall Hotel in Oberlech. And surprise surprise, after landing to Innsbruck we first bumped to our Helsinki neighbors and found out they live in Bergkristall, so we agreed to have a lunch together. In the restaurant to the next table was seated another Finnish family, who also happened to be our friends. In addition to us there were a 15-person group from the Finnish Soldsidan, Kauniainen, so I guess the Pekka-ratio in the restaurant was about 50 % of the guests.
Tomahawk steak of 1,4 kg. Cooked medium rare, served with two sauces and herb butter, pommes, vegatables and chipotle dip. Expensive but worth every cent.
About the food itself, Bergkristall serves excellent, maybe a bit overpriced food, but it goes in the line of the village price level. And nobody forces you to order a 1,4 kg Tomahawksteak for 135 euros as I did, but I must say it was truly delicious. I split the steak with my 14-year old daughter and we still managed to have chocolate fondue and tiramisu for dessert. Oh, and a dozen of oysters to start with. It is amazing how hungry skiing can make you.
Other fine dining lunch option on the slopes is the restaurant at the Schlegekopf Lift station. House looks like a gray bunker but inside you find one of the grooviest restaurants of the village. Schlegekopf makes cooperation (as the village of Lech itself) with Sylt island from the west coast of Germany. For those who don’t know Sylt and its most famous (jet-set) village Kampen, it is a beach resort equivalent to most exquisite ski resorts. Read my earlier blog post . Specialities from Sylt like oysters and crab are found on the menu of the Schlegekopf. And also steaks from the charcoal grill and sushi (other co-operative village of Hakuba in Japan).
Best fast food we had at was at the top of the Zug Lift in restaurant Balmalp. Here you get excellent pizza (parma ham -rucola or Hüttenpizza with salami etc) accomplished with loud lounge music and fancy drinks.
Place reminds a bit of El Paradiso in St.Moritz – not by the food but the ambient. I can imagine being 20 years younger and skiing down from here after too many glasses of good wine. You are not in the hurry as no more litfs are needed to get back to village. But you need to stand on your feets…
Village dining
There can’t be a trip to Austria without a Wiener Schnitzel. For that we chose Hotel Posts Kutscherstube, an traditionally styled restaurant, where you can with really good imagination think the post coach drivers having their modest meals some two hundred years ago. Today top level schnitzel is served with lingonberry and parsley potatoes. I would rate the schnitzel 5/5. It was delicious and just what you could expect in one of the best hotels of the village. But still lacking the true wow-effect I have experienced eg. in the Zürich Kronenhalle. Or is it the combination with the side dish in Kronenhalle, that makes your taste buds really jodling: the German style vinegar potato salad? I must say, I haven’t really got in to the Austrian lingonberry thing.
In better restaurants lemon is packed in a yellow cotton bag in order to prevent the seeds end up to your plate or juice to your eyes.
If you want to experience alpine modernism in restaurant settings, you need to walk a bit uphill the Lech village to reach newly renovated hotel Hinterwies. This boutique style ski lodge /hotel would be my other pick for staying in Lech (as long as I can afford paying for the bigger room at Hotel Post). Hinterwies has a stylish, modern décor in the restaurant and only three choices on the menu per day as a main course. We had lovely Polpo (octopus) salad, Salmon spinach tagliatelle and Chocolate mousse with mango. And did not leave hungry…
There is only one original Italian pizzeria in Lech. It is called Don Enzo and it serves a good crusty bottom pizza. Plus several other Italian foods including home made pasta. The other place serving good pizza in the village is called Schneggerai. It is a ski hut in the end of the slopes, an after ski place that converts to loud eatery in the evening. Fun and ok meals at communal tables. Though here we had the most peculiar service experince. It started overwhelmingly and ended up to total ignorance. I guess the waiter in some point draw conclusion that we are not big spenders – or tippers. But if you pay 35 euros for an average steak, the salary of the waiter should include in that, not in the tips.
Shopping
Here, if you need to buy ski boots, is the home of the Strolz. The most famous hand made skiing boots of the world. You can read more about buying these boots in my earlier blog post (sorry only captions in english). Otherwise shopping in the village doesn’t seem to be the main thing like in Gstaad or St. Moritz where main streets are full of high end design shops like Prada and Louis Vuitton. In Lech you have Strolz that has everything and a few watch and jewellery shops. If you don’t want bring your own skis, you can rent 6 star skis from the Strolz ( like Stöckli or Kästle, which is by the way from Lech). Local Intersport serves you a bit cheaper, if you are not looking for utmost top skis.
Freeride Worldchampion Lorraine Huber is from Lech Zürs am Arlberg. As are Kästle skis.
The end
Everything has an end (except the sausage that has two) and we also had to pack our car and drive to the airport. And here comes the final benefit of Lech. It is only 1,5 hours´s drive to Innsbruck or 2,5 to Zürich. At least to Innsbruck there were no staus(queues) on the road. The Innsbruck airport itself is small and a bit chaotic, but on the other hand waiting times in the lines were not bad. Of course if the weather is terrible, everything changes. An alpine airport is vulnerable if there is heavy snow fall and even the village of Lech itself could be isolated because of the snow. When we arrived it was snowing quite a lot and I was happy to have a four wheel drive. The road to and from Lech goes through the high altitude (1773 meter above sea) Flexenpass, which is closed many times every winter. But if you have to stay a few more extra days in Lech, would that really be so bad? If the village just doesn’t run out of beer…
Hesarissa etsittiin viime viikolla Helsingin parasta wieninleikettä. Anaresor kertoo mistä löytyy maailman paras.
Havahduin tosiasiaan, että yksi blogini pääaiheista, wieninleike on jäänyt käsittelyssä sivulauseen tasolle. Nyt kun Hesarissa viikko sitten etsittiin alan harrastajan avulla Helsingin parasta leikettä, lienee aika, että kerron absoluuttisen totuuden siitä, missä voi syödä maailman parhaan wieninleikkeen.
Sitä ennen muutama sana wieninleikehistoriaa, ennen kaikkea henkilökohtaista sellaista. Kasvoin sisään wieninleikekulttuuriin jo 60-70-luvun taitteessa Töölöläisravintoloissa, kuten Laulumiehissä, Lehtovaarassa ja Ostrobtonialla, joissa vanhempani tapasivat usein ruokailla. Aina kun isäni ystävineen söi uudessa ravintolassa, he löivät vetoa siitä, millä perunoilla leike toimitetaan pöytään. Taustalla oli kiista siitä, mikä on oikea lisuke. Tuohon aikaan perunamuusi oli se todennäköisin vaihtoehto, mutta paistetutkin perunat osuivat aina välillä kohdalle. Ranskalaiset perunat sen sijaan tekivät vasta tuloaan. Muistan kyllä saaneeni pyydettäessä Lehtovaarassa käsinväkerretyt ranskalaiset, vaikka ne eivät ravintolan valikoimiin muuten kuuluneetkaan. Töölöläisravintoloiden alpakkakulhoissa sisältönä oli kuohkea pottuvoi.
Huomionarvoista kuitenkin on, että en muista missään vaiheessa nähneeni lisukkeena saksalaistyyppistä perunasalaattia.
Gourmetwieninleike vs. vinkkari
Wieninleikkeet voidaan mielestäni jakaa kolmeen kategoriaan: vasikanlihasta tehty gourmet-leike ja porsaanlihasta taottu baari-lätty, pahimmillaan lempinimensä vinkkari veroinen. Näiden väliin iskee gourmet-mättö eli lähiögrillin vasikanlihaleike, jonka kanssa kuitenkin tulee iso kasa poimutettuja raneja. Syöjälle asetelma on haastavin: tarttuako ketsuppipulloon vai ei?
Gourmetleike on tehty vasikasta ja mielellään uppokeitetty rasvassa. Porsaanlihasta tehty baarivinkkari kärytetään ainakin Suomessa useimmiten paistamalla, jolloin leivite ei muodosta saksalaiseen malliin kuohkeita kohoumia. Grillibaarin leikkeelläkin on paikkansa ja myönnän, että lapsena syödyt Espoon Niittygrillin ja Pohjois-Tapiolan Toron jättimäiset wieninleikkeet ranskalaispedillä nostavat vielä tänäkin päivänä veden kielelle ja kyyneleet silmiin puhtaasta kaihosta. Kyytipoikana oli lasi kylmää maitoa – taivaallinen yhdistelmä.
Esimerkki hyvästä grilliwieninleikkeestä. Kahvila Ravintola Kespa, Salo.
Mutta mätön puolelle grilliwieninleike kiistämättä menee. Ja tuohon settiin kuuluu yltiörunsas ketsupin holvaaminen pitkin poikin lautasta. Leivitys ja ketsuppi muodostavatkin niin peittävän ja maittavan yhdistelmän, että krapulainen asiakas voisi syödä tyytyväisenä sillä tavoin valmistettuna vaikka paneroidun tiskirätin.
Anjoviksesta en leikkeen koristeena pidä. Sitruunan sen sijaan käytän aina. Itävaltalaista tyyliä tarjota makeaa puolukkahilloa leikkeen kanssa vieroksun. Mieluummin yhdistän leikkeeseen jotain hapanta ja etikkaista, oli se sitten perunasalaatti tai ketsuppi huokeammissa paikoissa.
Itävaltalainen tyyli tarjota puolukkahilloa oudoksuttaa. Ainakin ranejen kanssa. Tyylinäyte Ischgl ja Patznauer Thaya.
Juomavalinta on vaikea. Wieninleike ei ole viiniruoka. Eikä oikein vissyvesiruokakaan. Toki jos lähtee leikkimään ketsupin kanssa, niin silloin voi ruokajuomaksi ottaa myös limua. Paras vaihtoehto lienee itävaltalainen lager.
Mutta liekö kyse lapsuuden nostalgiasta, mutta mielestäni parhaiten yhteensopiva juoma on maito. Suomalaisessa grillissä valitsen sen aina, mutta ulkomailla en ole halunnut valinnallani järkyttää ravintolan henkilökuntaa.
Maailman paras wieninleike
Mutta palataanpa siis parempien leikkeiden pariin. Ja mennään suoraan parhaaseen, sillä sen suhteen ei ole epäilystä. Kun olen leikkeitä syönyt ympäri Eurooppaa jo kuudella vuosikymmenellä, uskallan lausua näkemykseni huoletta. Yksikään leike ei ole kokonaisuutena niin ylivoimainen elämys kuin se, minkä Zürichin Kronenhalle tarjoaa.
Arvokkaassa miljöössä, aitojen Picassojen ja Mirojen roikkuessa seinällä, 60 euron wieninleikekin maistuu ylevältä ja vähintään hintansa arvoiselta. Laatukokemus on lisäksi tasainen. Viidestä käyntikerrasta yksikään ei ole ollut pettymys. Valkoiseen takkiin pukeutunut arvokkaasti harmaantunut tarjoilija tuo pelkän leikkeen omalla lautasella, jolle se juuri ja juuri mahtuu. Pinta on rapea ja paikoitellen irti itse leikkeestä, niin kuin uppopaistaessa tuppaa tapahtumaan. Väri on kullanruskea. Visuaalista vaikutelmaa ei ole pilattu anjovisrullalla. Leikkeen yläpuolella on vain sitruunanlohko.
Leikkeen kanssa tarjotaan etikkaista perunasalaattia, etikkakurkkua, vihreää salaattia ja tomaattia. Juuri tuo kirpeänmakea perunasalaatti on paras lisuke wieninleikkeelle ja tekee kokonaisuudesta ylivertaisen. Tällaisen yhdistelmän kylkeen ei tarvitse lisäillä puolukkahilloa, mistään musta punaisesta puhumattakaan (Kronenhallen hovimestari kuiskasi yhdellä reissulla korvaani: ”Tarvitsevatko lapset sitä punaista, jonka nimeä emme lausu?” ”Eivät tarvitse”, vastasin).
Kotimaan kärki
Kotimaassa tämän päivän parhaisiin kokemuksiin on kuulunut Kosmos. Siellä leikkeen kanssa tulee valita paistetut perunat. Ja pyytää sivulle kulho talon sinappia, joka sivellään tasaisesti peittämään koko leike (Kiitos vihjeestä Seikku-Sukula-Välimäki). Leike on hyvä, mutta jää maakuntasarjaan Kronenhalleen verrattuna.
Kosmoksen wieninleike kuuluu sivellä talon sinapilla.
Ja sitten suurella melskeellä lanseerattuihin Hieta ravintolan Wienerleike-viikkoihin. Kävin tutustumassa kohuleikkeeseen kovin odotuksin. Vasikanlihasta valmistettu leike tuli lautasella sitruunalohkon ja hieman yllättävästi sulan maustevoin kanssa. Lisukkeeksi on lämmintä perunasalaattia, josta löytyi marinoitua punasipulia, omenaa ja kaprista.
Hieta tarjoaa wieninleikkeen kanssa sulaa maustevoita. Omaperäinen valinta.
Itse leike oli oikein paistetun näköinen ja leivite mukavan ilmavasti uppopaistosta pullollaan. Mutta väri oli hieman erikoinen, tummahkon ruskea, ei kullanruskea niin kuin saksankielisellä alueella (niin se oli muuten Kosmoksessakin viimeksi, liittyneekö tämä Suomessa käytettäviin öljyihin vai mihin?)
Perunasalaatin sisältämä omena toi mukavaa hapokkuutta ja makeutta rapean leikkeen seuraan. Mutta perunat saisivat minun makuuni olla ohuita siivuja, jolloin itse perunan maku ei jää suuhun päällimmäiseksi, vaan etikkaisuus korostuu ja kokonaisuus toimii kastikkeena leikkeelle.
Kaikki oli siis hyvin, mutta kuitenkin hyvän wieninleikkeen tuoma WOW-efekti jäi puuttumaan. Hyvällä asialla silti ollaan, että wieninleike on nostettu teemaviikkojen arvoiseksi. Pisteet siitä.
Haastajat
Zum Schwarzen Kameel, Wien. Huomaa samat lisukkeet kuin Kronenhallissa. Tänne seuraavaksi.
Toiseksi paras muisto ulkomailla syödyistä wieninleikkeistä on Itävallan St. Antonista. Hiihtokeskuksen vanhan asemaravintolan leike oli legendaarinen ja opiskelijan budjetille sopiva. Hinta oli vuonna 1990 kokonaista 105 shillinkiä eli 7 markkaa. Nyttemmin asema ravintoloineen on jyrätty alas eli nostalgiamatkaa sinne on turha suunnitella. Sen sijaan suunnitteilla on kokeilla Wienin zum Schwarzen Kameel, jota on kovasti kehuttu sekä Hampurissa toimiva Erika´s Ecke, jossa leikkeen saa vaikka yönälkään.
Mutta entä Suomen paras? Ehkä se kuitenkin olisi Pohjois-Tapiolan Toro. Nostalgia vie voiton… Kakkossijan jakavat Kosmos, Hieta ja Sikala.
Viimeaikaista somenvapauskeskustelua seuratessani juolahti yhtäkkiä mieleen, että juonenkuviot ovat jollain tapaa tuttuja lempikirjastani, Kunnon sotamies Svejk ensimmäisessä maailmansodassa. Kirjan alussa salaisen poliisin etsivä Bretschneider yrittää narauttaa ihmisiä varomattomista puheista ja pyrkii tulkitsemaan sanomisia melkoisen yksioikoisesti.
Alla oleva on tehty Jaroslav Hasekia vapaasti mukaillen. Svejk itse on kerrassaan mahdoton hahmo, jonka suulla satiirikko Hasek huuteli tasapuolisesti puskista kaikkiin ilmansuuntiin, pääsääntöisesti toki valtaa pitäviä auktoriteettejä vastaan. Hasek tuskin olisi pahastunut siitä, että hieman lainaan hänen hahmoaan. Muista en tiedä. Mutta paskat minä heidän mielipiteistään.
Pikarissa istui vain yksi asiakas. Hän oli salaisen palvelun etsivä Bretschneider. Kapakanpitäjä Palivec pesi tuopinalusia ja Bretschneider yritti turhaan virittää hänen kanssaan vakavaa keskustelua.
Palivec oli tunnettu karkeakielisyydestään, hänen joka toinen sanansa oli perse tai paska. Silti hän oli lukenut mies ja kehotti kaikkia perehtymään Victor Hugon teksteihin, jotka puhuivat ihmisten tasa-arvosta.
”Pitääpä kaunista syksyä”, Bretschneider viritteli vakavaa keskusteluaan.
”Ja paskat”, vastasi Palivec asetellen tuopinalusia hyllylle.
”Teonhan teki se Kari Aihinen”, Bretschneider tokaisi melkein toivonsa menettäneenä.
”Kuka Kari?”, kysyi Palivec. ”En tunne kuin yhden Karin ja hän on Kari Eilola Oulusta. Hyvä mies, ikinä ei ole pahaa sanaa toisesta lausunut.”
”Kari Aihinen, herra kapakoitsija. Hän sanoi televisiossa, että naisista ei ole kokeiksi. Että työskentely ravintolassa on liian rankkaa. Mitä te siihen sanotte?”
”Minä en tuommoisiin juttuihin sekaannu, pussatkoot vaikka persettäni”, herra Palivec vastasi asiallisesti ja sytytti piippunsa. ”Jos niihin sekaantuu, niin siinä saattaa mennä nirri. Minä olen liikkeenharjoittaja, ja kun ihminen tulee ja tilaa oluen, minä lasken sen hänelle. Mutta joku Kari Aihinen, Fatim Diarra tai Pirkko Arstila, se ei ole meitä varten, siitä ei saa muuta kuin vihat päälleen somessa ja hyvien ihmisten paheksuvat katseet.”
Bretschneider vaikeni ja katsoi pettyneenä tyhjää krouvia.
”Tuossa oli ennen hänen korkeutensa Rouva Presidentin kuva”, hän lausui taas hetkisen kuluttua, ”juuri tuossa missä roikkuu peili.”
”Joo, olipa kuin olikin”, herra Palivec vastasi, ”siinä se roikkui ja kärpäset paskoivat sen, joten vein sen vintille. Tietäähän sen, joku olisi suvainnut huomauttaa ja siitä olisi voinut tulla hankaluuksia. Ja niitäkö minä olisin vailla?”
”Se Arstilan kolumni mahtoi olla ruma, herra kapakoitsija”.
Tähän salakavalan suoraan kysymykseen herra Palivec vastasi epätavallisen varovasti.
”Kun Pirkko Arstila oli aamutelevisiossa, hän esiintyi varsin miellyttävästi. Käsitteli aiheita oikein tasapuolisesti. ”
”Mitä aiheita, herra kapakoitsija?”
”Moisia mitättömyyksiä en muista, en ole koskaan välittänyt pierunkaan verta noista paskajutuista enkä välitä nytkään”, herra Palivec vastasi, ”turha uteliaisuus on vahingoksi”.
Etsivä Bretschneider vaikeni lopullisesti ja hänen synkkä hahmonsa kirkastui vasta kun sisään astui Svejk, joka tilasi heti alkajaisiksi mustan oluen huomauttaen: ”Pirkko Arstilalla sitä on mieli mustana. Oli kuulemma puhunut pienessä seurassa somekohtelustaan.”
Bretschneiderin silmissä välähti uusi toivo, ja hän sanoi ykskantaan:
”Tiedättekö, mitä hän sanoi?”
”Sitä en voi sanoa, sillä sitä ei ole kukaan uskaltanut toistaa. Mutta se oli kuulemma niin kauheaa ja hirveää, että muuan vihreiden kaupunginvaltuutettu, joka oli paikalla, tuli hulluksi ja on yhä edelleen eristettynä, ettei asia tulisi ilmi. Se ei ollut mikään tavallinen sutkautus, joita jotkut ihmiset päästelevät toisten ihmisten ulkonäöstä humalapäissään. ”
”Entä minkälaisia sutkautuksia päästellään tavallisesti toisten ihmisten ulkonäöstä humalapäissään?”
”Hyvä herrasväki, kääntäkää jo sivua”, tokaisi kapakoitsija Palivec, ”en totta totta tosiaan tykkää mokomasta. Tulee lipsautetuksi yhtä sun toista ja jälkikäteen kaduttaa.”
”Jaa että millaisia sutkautuksia päästellään toisten ihmisten ulkonäöstä humalapäissään?”, toisti Svejk. ”Kaikenlaisia. Juokaapa päänne täyteen ruotsinlaivan tanssiravintolassa ja istuutukaapa eturiviin tanssilattian viereen, niin näette mitä alatte suustanne suoltaa. Keksitte tavallisten suomalaisten ulkoasusta niin paljon ilkuttavaa, että siitä riittäisi heille häpeää loppuiäkseen. Tämä on tietysti siinä mielessä vaarattomampaa, että laivalla ajatuksianne ei kuule kuin vierustoverinne kovalla pauhaavan musiikin vuoksi, mutta somessa karmeat loukkauksenne päätyvät tuhansien ihmisten tietoisuuteen.”
”Mitä sitten pitäisi teidän mielestänne tehdä”, kysyi Bretschneider ovelana.
Svejk näytti kauniilta tuolla profeetallisella hetkellä. Hänen yksinkertaiset, täysikuun lailla hymyilevät kasvonsa hehkuivat intoa. Kaikki oli hänelle niin selvää.
”Ihmiset pitäisi panna tyylikouluun, niin kenenkään pukeutumiselle ei voisi ilkkua. Sosiaalinen media pitäisi kieltää, koska siellä leviävien juttujen todenmukaisuudesta ei voi olla varma. Ainakin someen pitäisi laittaa alkolukko, sillä ihmiset puhuvat humalapäissään tavallista ilkeämpiä asioita toisistaan, muuta en sano.”
Bretschneider nousi ja lausui juhlallisesti: ”Ei teidän muuta tarvitse sanoakaan, someviha odottaa teitä. Valmistautukaa lynkkaukseen.”
Svejk koetti selittää, että etsivä taitaa erehtyä, hän on täysin viaton eikä ole lausunut yhtään sanaa, joka olisi voinut loukata ketään.
”Päinvastoin”, sanoi Bretschneider. ”Annoitte ymmärtää, että hyvää tahtovat ihmiset kirjoittavat humalapäissään solvauksia tavallisista suomalaisista sosiaaliseen mediaan. Ja että ruotsinlaivoilla käyvät tavalliset suomalaiset pukeutuvat mauttomasti. Vähemmästäkin on pyyhkäisty pois maine ja kunnia loppuiäksi. Ja se tapahtuu myös teille, takaan sen.”
Bretschneider kääntyi katsomaan kapakoitsija Palivecia. ”Ja te ette pääse yhtään vähemmällä.”
”Minäkö?”, päivitteli Palivec. ”Minähän olin niin varovainen.”
Bretschneider hymyili ja sanoi voitonriemuisesti:
”Teidän lynkataan siitä hyvästä, että sanoitte: ”Kärpäset paskoivat hänen korkeutensa Rouva Presidentin naamalle”. Kyllä some vielä sen kuvan teidän pääkopastanne juurii.”
Turistit ovat vähän kuin tuulimyllyjä. Ne ovat taloudelle hyödyllisiä, mutta kukaan ei halua niitä takapihalleen, ellei saa niistä suoraa rahallista hyötyä.
Islannin suurimman vesiputouksen kuvaaminen on vakava paikka.
Tourist go home! Hassu otsikko matkailublogin jutulle. Sellainen lause vain pumpsahti mieleen, kun altistuin viikko takaperin Islanti-ilmiölle. Reykjavikista saa nimittäin hakemalla hakea aitoa matkailukokemusta, kun pääasiassa aasialainen massaturismi on täyttänyt jokaisen ravintolasalin ja villapaitakaupan. Maaseudun vesiputousten ja geysirien edustoista puhumattakaan. Toki aasialaisilla on aivan yhtä iso oikeus olla siellä kuin minullakin, mutta jotenkin tuntui oudolta. Eihän tämä ollut sitä mitä tulin etsimään, viikinkien perillisiä pörröisissä villapaidoissa reippaina ja hyväntuulisina sekä myöhemmin illalla baareissa meluisina mehukumarassa.
Blogisti yrittää sulautua paikallisväestöön pukeutumalla Islanninvillapaitaan.
Turistien määrä on kasvanut Islannissa vuosikymmenessä 300 000 vuosittaisesta kävijästä noin 2,5 miljoonaan. Se on melko paljon se, ja jotta uusia mahtuu vielä enemmän, hotelleja rakennetaan koko ajan lisää. Reykjavikin sataman tuntumassa esimerkiksi louhitaan monttua parasta aikaa viiden tähden Marriott-hotellille. Se on hyvä, sillä toistaiseksi Reykjavikista löytyvät vasta viiden tähden hinnat.
Uutta hotellia pukkaa. Takana nousukauden huumassa rakennettu kulttuuritalo Harpa, joka kieltämättä on aika hieno.
Turismi on Islannille tärkeää ja sitä siedetään. Työttömyys on Islannissa lähellä nollaa ja homma pyörii Reykjavikissa, asukasluvultaan noin Tampereen kokoisessa kaupungissa, jo paljolti ulkomaalaisen työvoiman turvin. Tarjoilijaksi ravintolaan kelpaa jokainen, joka osaa käyttäytyä miellyttävästi, vaikka ei esimerkiksi osaisi avata viinipulloa katkaisematta korkkia. Tarinan vahvistavat todeksi paitsi toistuvat omat kokemukset, myös yhtä kaupungin parasta eli The Lobster House -ravintolaa pitävä suomalainen keittiömestari Jonni Turtiainen (jolla oli kyllä omassa ravintolassaan erinomainen päätarjoilija!). ”Kaikki haluavat olla kokkeja, kukaan ei halua tarjoilla. Vuoden tarjoiluhommien jälkeen siirrytään mukavampiin ja työajaltaan säntillisempiin myyntitöihin, vaikkapa hotellien myyntipalveluihin”, sanoo Jonni.
Massaturismista huolimatta Islanti on vänkä paikka ja vahvasti suositeltava. Sitä paitsi aasialaiset näyttävät menevän nukkumaan aikaisin (tai ehkä jossain oli karaoke-baarikatu?) ja puolen yön jälkeen baareissa kuuluu ja raikaa enempi pohjoismainen kieli monine muunnoksineen.
Lapsuuden matkailumaisemaa etsimässä
Sinänsähän turismi on pienten paikkakuntien kehitykselle ja pisniksille hyvästä, mutta en voi sille mitään, että itse haen matkoilta pohjoiseen ja jäämeren rannoille rauhaa, puhdasta luontoa sekä naiivisti varmaan jotain alkuperäistä tunnelmaa, jonka muistan lapsuuteni lomamatkoilta Pohjois-Norjaan 1970-luvun alussa.
Turhaan.
Kadotettu paratiisi.
Norjalaisessa pikkukylässäkin nykymatkailijaa palvelee todennäköisimmin turkkilaisten pitämä ravintola, koska paikallisia ei enää hotsita kääntää lättyä. Målselvafossenin kuuluisalla putouksella kuppilanpitäjät ovat Balkanilta, eivätkä edes yritä puhua norjaa. Kaikkia se ei tunnu häiritsevän, mutta minua joka olen opetellut sanakirjan kanssa tilaamaan lohisoppaa norjaksi asia ottaa pattiin. Minä haluaisin tilata keittoni lettipäiseltä itsekutomaansa villapaitaan pukeutuneelta sinisilmäiseltä norjalaisneitokaiselta. Etenkin kun soppa maksaa niin räävittömästi, siihen pitäisi ehdottomasti kuulua illuusio aidosta matkailukokemuksesta ja kaunis perinnehymy kaupan päälle.
Mutta tuota lapsuuteen liittyvää matkailun sielunmaisemaa on yhä vaikeampi löytää. Ja jos ja kun Norwegian-lentoyhtiö alkaa suunnitelmiensa mukaan ensi vuonna lentää Boieng 787 Dreamlinerilla Tromssaan suoraan Kiinasta, mukana 300 kiinalaista per laaki ja takaisin päin lisäksi kontillinen savulohta, alkaa Tromssakin pian muistuttaa Reykjavikia turismin näkökulmasta. Kiinassa odottaa 300 miljoonaa ihmistä, joilla on riittävästi hynkkyä lentää toiselle puolelle palloa. Islanti-ilmiö leviää ja viinipullon korkit katkeilevat taitamattomien tarjoilijoiden käsissä entistä useammin. Repikää siitä.
Ne jyrää meitin
Turistit ovat vähän kuin tuulimyllyjä. Ne ovat taloudelle hyödyllisiä, mutta kukaan ei halua niitä takapihalleen, ellei saa niistä suoraa rahallista hyötyä.
Omalla takapihallani on yksi Helsingin suosituimmista turistirysistä eli Temppeliaukion kirkko. Kävelen joka aamu töihin turistitulvaa vastaan. Ominaista massaturismille tuntuu olevan, että massa ottaa tilan haltuunsa ja etenee ei-väistytä-asenteella tuli vastaan isoja miehiä, pieniä lapsia tai raskaana olevia äitejä lastenvaunuineen. Alkuasukkaan oikeudella en väistä minäkään. Antaa maailmankatsomusten otsalohkojen kolista yhteen.
Kiinassa odottaa 300 miljoonaa ihmistä, joilla on riittävästi hynkkyä lentää toiselle puolelle palloa. Repikää siitä.
Minulle on jäänyt epäselväksi kuinka paljon aasialainen massaturismi tuo rahaa töölöläisille, sillä kivijalkakauppoja näyttää Temppeliaukion kirkon lähellä hallitsevan useamman korttelin alueella kiinalainen mafia, joka myy kaikkea matkalaukuista meripihkaan. Kirkko on sentään alkanut veloittaa sisäänpääsystä.
Lapin matkailussa myydään ristiriitaa: tyhjyyttä jatkuvasti kasvavalle joukolle. Mitä enemmän turisteja, sen vähemmän tyhjyyttä. Lapissahan kyllä toistaiseksi riittää lääniä, mutta koska ryhmämatkalaiset eivät poistu bussista näköpiiriä kauemmaksi, jossain vaiheessa tyhjyys tulee tienvarsien taukopaikoilla täyteen.
Onneksi Suomen Lapissa on vielä paikkoja, joissa voi vaeltaa päivätolkulla törmäämättä muihin ihmisiin. Enkä muuten aio kertoa missä.
Toivon myös, että Norwegianin Norjaan jatkossa lennättämät kiinalaiset eivät kiinnostu lohen perhokalastuksesta laajemmissa määrin. Kalastusluvat lohijoille ovat jo nyt kortilla ja hinnat taivaissa. Siinä vaiheessa, kun aasialaiset kehittävät perhokalastuksesta samanlaisen statusharrastuksen kuin vaikkapa Bordeaux-viinien keräilystä, joudun toteamaan erään ystäväni sanoin: ”Pojat, me ollaan hävitty tää peli.”
Sanotaan, että kalamieheksi synnytään. Mutta onko kukaan ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että kalamieheksi voitaisiin myös kastaa?
Voidella lapsi kasteessa pyhällä lohijoen vedellä. Mikä upea teko! Todisteita ei ole lisääkö tällainen toimenpide suurlohien saamista, kun kastettava kasvaa isoksi, mutta eipä siitä ole osoitettu olevan haittaakaan. Paljon harrastetaan maailmassa henkistä huuhaata ja tehdään ihmisistä parempia syöttämällä heille kaikenlaista moskaa, mutta tällaisen täysin lisäaineettoman ja mitä luonnonmukaisimman voitelun nostaminen ristiäispäivän agendalle saattaa aiheuttaa hämmästyttävää eripuraa. En ymmärrä miksi, mutta kehotan silti kokeilemaan, kuinka oheinen keskustelu päättyisi teidän kodissanne.
”Tämä teidän vauva.”
”Niin isä.”
”Oletteko te ajatelleet jo ristiäisiä?”
”Eihän vauva ole syntynytkään vielä, ei me edes tiedetä onko se tyttö vai poika.”
”Niin niin, ei sen ole väliä, mutta tuo itse kastaminen.”
”Mitä kastamisesta?”, puuttuu puheeseen vävy, joka alkaa haistaa palaneen käryä appiukon tunkiessa nokkaansa väärälle reviirille.
”Oletteko ajatelleet kastevettä?”
”No eikös se ole ihan tavallista hanavettä?”, arvelee tytär.
”Niin yleensä. Mutta voisi se olla paljon hienompaakin.”
”Myykö kirkko jotain hienoa Genesaretin kastevettä?”, laskee vävy omasta mielestään hauskaa leikkiä.
”Niin. Mä toin sitä pullon, kun oltiin siellä kalassa. Maailman hienointa vettä. Siinä uivat maailman upeimmat lohet.”
”Eikös siitä ole aika kauan, kun sä olit siellä?”
”12 vuotta.”
”Öö ja se vesi?”, kysyy vävy.
Pyhää Altan vettä ikuisessa jäässä.
”Se on ollut pakkasessa siitä asti. Mun piti tehdä siitä jäitä viskikrogeihin, mutta sittemmin lopetin ryypiskelyn ja puoli litraa on jäljellä vielä. Sillä somasti piirtää pienokaisen otsalle lohen kuvan ja antaa nimeksi Toivo Lohi Vegard.”
”Hetkinen, hetkinen. Nyt tää menee ihan keulimiseksi. Toivo Lohi Vegard ja 12 vuotta pakasteessa ollutta kuravettä, ei jumalauta…”, kiehuu vävy.
”Varo sanojas poika. Se on maailman puhtainta ja hienointa pyhän Alta-joen vettä. Itte rehvastelet 12 vuotta vanhoilla viskeilläs, kyllä tämä on taatusti puhtaampaa tavaraa, kun se savunhajuinen tuliliemi, jolla itseäsi myrkytät.”
”Mikä ihmeen Vegard?”, kysyy tytär.
”On hyvä antaa norjalainen nimi. Siinä maassa on tulevaisuus. Kakssataa tonnia tulee öljyrahastosta tilille heti, kun pääsee sinne naimisiin.”
”Isä! Ei missään nimessä.”
”Ei tietenkään, jos se on tyttö. Silloin se voisi olla Anna Titti Senja. Senja on upea saari, jolla on lohijokia…”
”Ei vaan se vesi. Ja nimet. Saatanan kalahullu!”, menettää vävy malttinsa.
”No no, kunhan ehdotin. Käyttäkää sitten vaikka vantaalaista viemärivettä, jos se on teistä parempi. Kasvaa lapsesta rokastaja Vanhankaupungin koskelle. Sitäkö te haluatte?”
”No niin, juodaas vähän kahvia ja rauhoitutaan kaikki”, yrittää tytär.
”Tuota…”
”Niin isä?”
”Oletteko ajatelleet ristiäispappia? Vanha kalakaverini Kojamon Jussi Turusta voisi…”
”Ei isä. Ei voi.”
”Eipä tietenkään. Eikä se ole edes pappi, vaan suntio, mutta eihän toi sun mieheskään kuulu kirkkoon, että mitä väliä silläkään olis. Kunhan tässä yritän lapselle elämän edellytyksiä rakentaa.”
”Kyllä sillä on ihan hyvä elämä edessä…”
”Entäs kummit?”
”No mun paras kaveri Emppu…”
”Kyllä kyllä, tiedä mitä niistä filosofeista tulee. Kykenevätkö lasta elättämään, jos sinä ja tää sun miehes jäätte rekan alle. Mutta mulla olis pari hyvin toimeentulevaa norjalaista kalakaveria, esim yks Liverpoolin ex-futari, joka omistaa lohijoen pätkää. Siinä sitä olis ikkuna auki tulevaisuuteen…”
Huom! Tämä tarina ei perustu omakohtaisiin kokemuksiin, mutta siinä on kieltämättä maalailtu mahdollisia tulevaisuusskenaarioita 15 vuoden päähän. Toivon, että oikeassa elämässä nuoret ovat silloin kypsempiä ymmärtämään elämän realiteetteja ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Sillä tärkeintähän elämässä on lohen perhokalastus. Eikä sekään ole kovin tärkeää.
Miksi Ari on pahalla mielellä? Saiko Vesa enemmän kalaa?
Älä ole nyrpeä Antti, vaikka hävisit arvonnan ja Marko saa heittää ensimmäisenä parhaan kalapaikan. Jokainen pääsee hyville kalastuspaikoille yhtä monta kertaa.
Kyllä näitä hyviä ottiperhoja riittää kaikille Teemu, ei tarvitse kinastella. Rauno! Onko vyö tarpeeksi kireällä, jos kahlaat liian syvälle ja housut hörppäävät vettä?
Innosta, kannusta, hoputa, maanittele, uhkaile, palkitse. On kyseessä kurahousujen pukeminen päiväkotilapsille, tai joenrantaa kurahousuissa konkoilevien isojen kalamiesten paimentaminen, samat metodit käyvät molempiin. Siksi OrklanAunan Lodgen Piet Behrend ja Krister Hoel menevät suoraan huippukastiin oppaiden joukossa. Molemmat työskentelevät pitkät talvikuukaudet lastentarhanopettajina.
Hyvä heitto, nyökkää Piet.
Oppaan tärkeimpänä tehtävänä on pitää asiakkaidensa, eli kalamiesten, mieliala positiivisena ja olo virkeänä. Oli keli mikä hyvänsä ja viimeisestä kalahavainnosta viikko, Krister kehottaa kirkkain silmin sinua pommittamaan joen parasta niskaa kellon ympäri, koska ”milloin tahansa voi iskeä”. Ja sinähän pommitat.
Pikku Kakkosen bussi lähdössä jokivarteen. Kuskina Krister.
Antti olet hyvä
Kalastaja tulee reissuun korkein toivein ja jalokalan kuva silmissä: kohta saadaan punalihaista! Jos kalapaikka on tuttu, manööverit ja perhot on mietitty moneen kertaan etukäteen ja kalatkin väsytelty unissa valmiiksi. Kun kauan kaivattu kalastus vihdoin alkaa, jännitys on huipussaan. Kädet täristen kalamies sitoo perhon perukkeensa päähän ja astelee poolille. Ensimmäinen heitto, toinen heitto. Sinne siima oikenee ja perho pyörähtää kohta houkuttelevasti lohen kuonon edessä.
Ei vielä tässä kala iske, mutta kahden askeleen päässä on paikka, josta heittäessä pitäisi kolista. Nyt!
Mutta kun ei kolise.
Kolisee päässä ja kalastajan mieli mustuu, lumous on haihtunut. Enkö saakaan kalaa? Mitä teen väärin? Miksi tuo viereinen kaveri saa kalaa, vaikka heitän perhoa nätimmin?
Taas tarvitaan oppaan taitoja. Onkimiehen innostus ja itseluottamus on palautettava. ”Tärkeintä on, että perho on vedessä”, sanoo opas ja jatkaa: ”Sillä eiväthän lohet rantakiville hypi Antti, eiväthän? Käyt sieltä hakemassa sen kalan seuraavalla heittovuorollasi ja sitten otetaan kohta pikku naukut lohen kunniaksi.”
Rohkaisu, innostaminen ja palkitseminen. Tuloksenteon kaava.
Niin lähtee Antti uudelle heittovuorolle täynnä uskoa itseensä ja jos hän on onnekas, kohta otetaan poseerauskuvia lohesta, jaetaan yläläpsyjä ja ollaan aika polleita omista kalastustaidoista.
Onnen täyttymys.
Rinta rottingilla kohti uusia pettymyksiä
Useimmiten näin ei kuitenkaan käy, vaan oppaan tehtävänä on potkia Antti ja koko joukko eteenpäin kohtia uusia pettymyksiä. Jossain vaiheessa ja riittävän ahkeroinnin jälkeen pettymys muuttuu iloksi, kun lohi iskee. Mutta jotta se onnistuisi, jokaiselle poolille pitää saapua voitontahtoisena ja kalansaantiin uskoen.
Siksi opas sanoo: ”Seuraavaksi meillä on TOSI hyvä pooli. Tästä on saatu isoimmat kalat. Viime vuonna tuon kiven huopeesta tuli 18-kiloinen. Eikä tässä ole tällä kaudella kalastanut vielä kukaan. Nyt pitää kalastaa tosi tarkasti!”
Ja niin kalamies syttyy taas liekkiin, adrenaliini kohisee suonissa ja hän kalastaa poolin tosi tarkasti. Vaikka kalaa ei tulisikaan, mieli on hyvä, kun tietää yrittäneensä kaikkensa ja tehneensä asiat suht´koht mallikkaasti. Opas muistaa kehua jokaisen onnistuneen heiton jälkeen ja tiedät, ettei vika ole sinun, vaikka kala ei iskekään.
Tämä mies on liikkeellä vahvalla asenteella.
Tsemppiskerho iskee jälleen
Kun päivä muuttuu illaksi ja ilma kylmenee, alkaa väsymys pikkuhiljaa hiipiä kalamiehen mieleen ja paidan alle. Oppaan on kyettävä lukemaan vilu ja verensokerin lasku ennalta, ettei kurahousuväki ala kiukutella syyttä suotta. Mököttävää kalamiestä joutuu kiskomaan jokivarressa perässään kuin kivirekeä. On siis aika pitää tauko, tehdä tulet, keittää nokipannukahvit ja syödä vähän eväitä. Lämpimän juoman ja hengennostatustauon jälkeen kalamiehet ryntäävät taas täynnä virtaa virpomaan vapojansa.
Pienet tulistelut ja takaisin uusin voimin tulvivalle joelle.
Kylmenevä ilta ja viileässä vedessä kahlaaminen saavat oppaan muistuttamaan ikääntyviä kalastajia myös yhdestä tärkeimmästä asiasta. ”Onhan kaikilla tarpeeksi lämmintä päällä? Juhallakin kun on se eturauhanen reistaillut, niin ei auta palelluttaa paikkoja. Eiväthän vain kahluuhousut vuoda?”
Kun ilta alkaa kääntyä yöksi, kalastajan mielessä alkaa olla päällimmäisenä sauna ja lämmin ateria. Vaan vielä ei voi luovuttaa, sillä iltahämärän hetki on se paras. Valo muuttuu ja isoimmat kalat uskaltautuvat liikkeelle. ”Ne voivat tulla ihan siihen jalkoihisi, joten kahlaa varovasti äläkä läiskyttele vettä turhaan siimallasi”, muistuttaa opas.
Niin on kalamies taas viritetty jännittyneeksi kuin viulun kieli. Iske, iske, iske. Ei tänne nukkumaan olla tultu.
Piet! Mitä tällä saa?
Opas valitsee välillä kalamiehelle uuden perhon, se tuo taas uutta uskoa. ”Iso Sunray Shadow toimii illalla aina.” Opas huomaa vedenpinnan nousseen. ”Jospa laitettaisiin vähän nopeammin uppoava siima.” Opas katselee kalastajan epätoivoista yritystä pujottaa ohut siima läpi koukun pienestä silmukasta. ”Eikö herrasmies näe enää kunnolla sitoa perhoa yön hämärässä?” Ei hätää opas sitoo sen puolestasi.” Jos kahluureitti vaikuttaa liian haastavalta opas rohkaisee, haastaa ja vetoaa miehisyyteen: ”Viime viikolla tästä kahlasi 90-vuotias entinen Royal Air Forcen lentäjä. Sinä olet vielä 40 vuotta nuorempi. Sinne vaan.”
Niin tsemppisryhmä painaa kesäyössä lohipoolilta toiselle.
Ja ennemmin tai myöhemmin se kala vihdoin iskee.
Opas rauhoittelee kalamiestä väsytyksen aikana ja haavii hänelle lopulta nätin lohen. Se mitataan, kuvataan, ehkä jopa punnitaan. Ja lopuksi vastuuntuntoinen kalamies vapauttaa sen. Sitten on pienen juhlan aika. Jos kyseessä on ennätyskala, on ison juhlan aika.
Opas saa ansaitsemansa kehut ja kalamies päättää mielessään olla reissun lopuksi kitsastelematta tipissä, vaikka oli aluksi ajatellut antaa sitä vähän alakanttiin, kun on niin kallis reissu muutenkin. Sitä paitsi osataanhan tässä itsekin ilman oppaan neuvoja, mutta kun tulevat paketin mukana, niin hullu jättäisi käyttämättä…
Myönnän. Syyllistyn halpahintaiseen klikkien kalasteluun tuolla otsikolla ja kuvalla, mutta kun asiana on näkkileipä se ei monia kiinnosta. Vaikka pitäisi.
Olen paljon vaikutusvaltaisempi blogisti kuin luulinkaan. Kirjoitin vain kaksi kuukautta sitten, kuinka suuri vääryys on, että Ylhäisten leipä on poistunut markkinoilta. Liian hyvänä ja kovana pullamössösukupolven syötäväksi.
Huutoni kuultiin. Näkkileipätehtaan remontti vietiin pikavauhtia maaliin. Ja nyt Ylhäisten leipä on takaisin. Ainakin K-Kaupan hyllyllä. Oivolla oli toivoa sittenkin. Toivon meinasivat heittää lähinnä Ylhäisten ystävät, joille kaksi vuotta oli pitkä aika odotella leivän paluuta.
Leipäpaketti K-Kaupan hyllyssä. Pienempi kuin ennen, mutta tyylikkäämpi.
Koska blogini on riippumaton, eikä Lantmännenin näkkileipätirehtööri Panu Vuorimaa ole lähettänyt blogistille tuotenäytteitä, teen nyt riippumattoman makutestin K-Kaupasta ostamallani pakkauksella. Onko Ylhäisten leivässä muuttunut muu kuin pakkauksen ulkonäkö? Uuteen pakkaukseen on palautettu vanha arvokas ulkoasu ja hyvä niin.
Miltä maistuu?
Vertailukohtana makutestissä eivät valitettavasti ole kuin vanhat muistot, mutta näillä mennään, mitä makumuistiin on vuosien varrella tarttunut.
Uusi leipä on leikattu valmiiksi särmiksi paloiksi, vanhassa oli hienoa levyn iso koko, josta sai murtaa leivän niin kuin halusi (aina näyttävät mielestäni olleen asiat ennen paremmin, hmmm…) Onko leipä ihan yhtä kovaa? En ole varma. Tuntuu kuin se murtuisi aiempaa helpommin. Ainakin joitain vuosia sitten taikinassa oli taatusti enemmän sitkoa.
Standardikokoinen pala.
Maku on hapan, kuten juureen tehdyn leivän pitää ollakin. Olisiko ollut vahvempi ennen? Ehkä oli enemmän rukiista makua. En muista, mutta hyvää on tämäkin. Jään kaipaamaan aiemmin myynnissä ollutta kuminalla maustettua versioita. Ja leivän kovuutta. Hampaat ovat ihmisillä paremmassa kunnossa kuin ennen, ei ole mitään syytä miksi näkkileivän pitäisi olla pehmeämpää. Nuorison skaalalla annan uudelle Ylhäisten leivälle arvosanaksi 3,5/5.
(Kuka muuten toisi markkinoille aidon armeijan vanikan, sen sitkeyttä kaipaan, enkä ole siviilimarkkinoilla vastaavaan tuotteeseen koskaan törmännyt. Pidin myös pataljoona-keitosta, mutta saatan olla perversseine makumieltymyksineni melko yksin näillä turhuuden ja jänskän tuontiruuan markkinoilla…)
Näkkileipäpaketti tyhjenee melkein yhdeltä seisomalta. Osan syön pelkän voin (oikeaa, eikä mitään kevytlevitettä, joka ei pysy edes veitsen päällä…) kera ja osaan höylään lisäksi päälle paksuja siivuja Jarlsberg-juustoa. Hyvää on.
Käyn hakemassa lähikaupasta hyllyssä olevat loput kolme pakettia ja pakkaan ne mukaan Norjaan suuntautuvalle kalareissulle. Siellähän ei näkkileipää tunneta, vaikka muuten hyvä maa onkin.
Kun lohta ei heti tule eväsleipien päällysteeksi asti, lastaan leipäni Norwegia-juustolla ja Gilde-salamilla. Sitten käärin vastakkain asetut leipäpalat folioon ja pakkaan ne reppuun. Illalla keitän nokipannukahvit nuotiolla. Kaadan kahvia kuksaan ja kaivan foliopakettini esiin. Leivät ovat pehmentyneet juuri sopivasti ja muuttuneet rapeasta mukavan sitkeäksi purtavaksi. Kuksa toiseen käteen, leipä toiseen käteen ja katse lohijoelle. Tämän parempaa kattausta en hevin keksi.
Tähän kuvan sopisi lisäksi kraavilohella päällystetty Ylhäisten leipäpala.
Kotiin palattua täytyy kokeilla repun pohjalle murskautuneiden leipien innoittamana ihan omasta päästä keksittyä reseptiä (joka nyt ei tosin ole suurta ponnistusta vaativa, mutta kertoo fanituksen asteesta). Jauhan Bamixilla Ylhäisten leipää pieniksi murusiksi ja leivitän muruilla turskan seläkkeet (huom. ennen kuin joku vääräleuka vääntää asiasta vitsin todettakoon, että turska on norjasta, mutta ei norjalaiselta lohijoelta…) Toimii. Päälle ei tarvita kuin vähän sitruunaa ja se on siinä. Jos murustamisen hoitaisi puukolla tai vaikka karatella, samaa ruokalajia voisi kokeilla hyvin leiritulillakin vaikkapa ahvenen tai harjuksen kanssa. (Vaelluskokeille vinkiksi Arlan kirkastettu voi. Säilyy lämpimässä avattunakin kuukauden päivät ja kestää kovaa kuumuutta paistamisessa.)
Ylhäisten leivällä leivitettyjä turskan seläkkeitä. Voi vetää. Etenkin kun voissa paistaa.
Summa summarum. Mitä eväspuoleen tulee, perusturvallisuus loppukesän reissuille on taas taattu, kun Ylhäisten leipä on takaisin. Jos vain vielä onnistuisi onkimaan lohta leivän päälle…
Anaresor 