Lech. Powder snow and the Discreet Charm of the Bourgeoisie.

I have been skiing in Austrias Arlberg since 1980´s, but never stayed in Lech. When I was younger it was just too “quiet” place for a 20-something student. I didn’t know what happened behind the curtains. Place was and is still known for its royal (even though Prince William has changed to Verbier Switzerland to make his ”dad dancing moves” ) and bourgeois guests, who want to live discreet life on holiday.

Lech is  also a favourite of the well-heeled Finns and if you belong to that society, it means a lot of chit-chat and cheek kissing during your holiday. I don’t have anything against other Finns, but I would rather be the only “Pekka” (nickname for a Finn) in the village. It makes me feel less like a tourist (what an illusion…).

New Flexenbahn connects St. Anton and Lech skiing areas.

But if you need to travel in week 8, which is the school holiday week of southern Finland, it is pretty difficult to be the only Finn in any good skiing resort, at least in the European Alps.

So here I was with my family in Lech, finally. I must say that I tried to book an apartment in St. Anton, on the cheaper side of the Arlberg, but to my surprise I found a perfect, newly renovated big and stylish place from Airbnb and it was situated in the Lech.  So, what the hell, I thought. Let’s see what the discreet life of the bourgeoisie look like.


Haus Tannegg. A hidden gem, until now.

The apartment we got was really a find. A hidden gem. Bang for a buck. Describe it however you like, but 400 euros per night for a two bedroom, 80 sqm flat with highest standards is not what you are used to pay in the upscale places. Especially if the house is just renovated.  The Post Hotel in Lech charges 1000 euros per night for a better double room, which I think is insane. But the one who asks, is not the stupid one and there seems to be lots of people willing to pay it.  But if you are ready to prepare your own breakfast and it is ok for you that the towels are changed only once in the week, check out Haus Tannegg.

Screenshot 2018-03-01 12.30.18
Dining and living room in Tannegg.

I can strongly recommend it. It is owned by a warmhearted Gerda Spanring, who will take care of you during your stay.  Haus Tannegg is very conveniently situated just hundred meters from the Schlosskopf ski lift. Which means that with good snow conditions you can practically ski in and out from Tannegg. It is a place that you would really keep as a secret for just for yourself, but as I am not going to in Lech next  year, I think Anaresor´s readers should be the first ones to know Tannegg.

A moment before. View from House Tannegg at 7 a.m. The village still sleeps.


Too easy slopes? Not true.

The other thing that is often said is that the slopes in Lech are too easy, “wide blue airfields”, not decent pistes. Well, I don’t know what you are looking for, but if one of the steepest prepared pistes in the world is on your menu, you will find it here. It is called Langer Zug and it starts from the Rüfikopf Gondola Station. It has an 80 % descent, which does not mean grades, but 80 % of  the 45 ° angle. So that gives still a respective 36° piste (for comparison Mont Fort in Verbier is 38°).


And if you are willing to ski off piste or ski routes, you really have places to go. Especially if there is almost four meters of snow, like this year. The new Flexenbahn skilift connection makes also possible direct access to the slopes of St. Anton. That means that if you are a very fast skier, you can ski 18 000 altitude meters and 85 km of pistes in one day doing the Run of Fame, as it is called. On the other hand Flexenbahn means that the young crowds from St. Anton can now come to you hunting areas. Newly fallen snow is pretty fast marked…

Since my last visit in Lech, a new connection has been built to Warth, the other end of the Arlberg ski area. It is called Auenfeldjet. Warth-Schröcken is a compact area with four black runs (one is 70% deep) and few decent red ones. And as it is far away from St. Anton, it is not that crowded.  It is called Hochkrumbach in the map below, that shows my one skiing day´s activities.



Most infrastructure development is needed in Zürs. Many people ski the “Weisse ring”, a circular route from Lech -Zürs- Zug and back to Lech. Especially the old two-seater lift to Zürser See can draw long queues. And same goes to old lift in the Zug village station. Otherwise the lift systems works pretty well even in the peak season.


Beautiful valley of Muggengrat-Täli. Long long run Flexenpass.


Small elegant village

As said, Lech is a place known for its royal and upscale clientele. That is visible in the village. But not as visible as in St. Moritz, where people arrive to after ski in fur coats or men wear tuxedos at dinners.  But the hotels and houses are beautiful, traditional wood buildings and beautifully maintained. Here you won’t find a single Irish pub, which is quite uncommon in any other skiing resort. Instead you have 4 -5 – star hotels, whose guests enjoy mainly half board and party privately or in the night clubs. Just like in Klosters, where the village scene is very quiet in the evenings. Of course there are a few lively bars, but if you like pub crawling you should head to St. Anton, where people start pouring in Jägerbombs in bar Mooserwirt right after breakfast.

Discreet dining in Hotel Krone.

As we stayed in an apartment and decided not to prepare our meals, we tested the restaurant offering of  Lech every evening. Except one, when we made cheese burgers ourselves. And that was not a bad choice either as Herr Kuno Hagen at the Hagen´s Dorfmetzgerei really served us excellent ingredients for our dinner. Meat, charcuterie, cheeses, desserts. All that you need is available in his compact shop. The Hagen family has also a small restaurant in the back room of the Metzgerei. Open from the morning until 7 p.m. And it was said to be fully booked for every lunch and dinner for the whole week.


The Pekka-ratio in restaurant Bergkristall was about 50 %.

The most well known restaurant for the Finnish visitors is in Bergkristall Hotel in Oberlech. And surprise surprise, after landing to Innsbruck we first bumped to our Helsinki neighbors and found out they live in Bergkristall, so we agreed to have a lunch together. In the restaurant to the next table was seated another Finnish family, who also happened to be our friends. In addition to us there were a 15-person group from the Finnish Soldsidan, Kauniainen, so I guess  the Pekka-ratio in the restaurant was about 50 % of the guests.

Tomahawk steak of 1,4 kg. Cooked medium rare, served with two sauces and herb butter, pommes, vegatables and chipotle dip. Expensive but worth every cent.


About the food itself, Bergkristall serves excellent, maybe a bit overpriced food, but it goes in the line of the village price level. And nobody forces you to order a 1,4 kg Tomahawksteak for 135 euros as I did, but I must say it was truly delicious. I split the steak with my 14-year old daughter and we still managed to have chocolate fondue and tiramisu for dessert. Oh, and a dozen of oysters to start with. It is amazing how hungry skiing can make you.




Other fine dining lunch option on the slopes is the restaurant at the Schlegekopf  Lift station. House looks like a gray bunker but inside you find one of the grooviest restaurants of the village. Schlegekopf makes cooperation (as the village of Lech itself) with Sylt island from the west coast of Germany. For those who don’t know Sylt and its most famous (jet-set) village Kampen, it is a beach resort equivalent to most exquisite ski resorts. Read my earlier blog post . Specialities from Sylt like oysters and crab are found on the menu of the Schlegekopf. And also steaks from the charcoal grill and sushi (other co-operative village of Hakuba in Japan).

Sylt meets Arlberg. Kampen meets Lech. Crab sandwich.


Best fast food we had at was at the top of the Zug Lift in restaurant Balmalp. Here you get excellent pizza (parma ham -rucola or Hüttenpizza with salami etc) accomplished with loud lounge music and fancy drinks.

Place reminds a bit of El Paradiso in St.Moritz – not by the food but the ambient. I can imagine being 20 years younger and skiing down from here after too many glasses of good wine.  You are not in the hurry as no more litfs are needed to get back to village. But you need to stand on your feets…




Village dining

There can’t be a trip to Austria without a Wiener Schnitzel. For that we chose Hotel Posts Kutscherstube, an traditionally styled restaurant, where you can with really good imagination think the post coach drivers having their modest meals some two hundred years ago. Today top level schnitzel is served with lingonberry and parsley potatoes. I would rate the schnitzel 5/5. It was delicious and just what you could expect in one of the best hotels of the village. But still lacking the true wow-effect I have experienced eg. in the Zürich Kronenhalle. Or is it the combination with the side dish in Kronenhalle, that makes your taste buds really jodling: the German style vinegar potato salad? I must say, I haven’t really got in to the Austrian lingonberry thing.

In better restaurants lemon is packed in a yellow cotton bag in order to prevent the seeds end up to your plate or juice to your eyes.


If you want to experience alpine modernism  in restaurant settings, you need to walk a bit uphill the Lech village to reach newly renovated hotel Hinterwies. This boutique style ski lodge /hotel would be my other pick for staying in Lech (as long as I can afford paying for the bigger room at  Hotel Post). Hinterwies has a stylish, modern décor in the restaurant and only three choices on the menu per day as a main course. We had lovely Polpo (octopus) salad, Salmon spinach tagliatelle and Chocolate mousse with mango. And did not leave hungry…



There is only one original Italian pizzeria in Lech. It is called Don Enzo and it serves a good crusty bottom pizza. Plus several other Italian foods including home made pasta. The other place serving good pizza in the village is called Schneggerai. It is a ski hut in the end of the slopes, an after ski place that converts to loud eatery in the evening. Fun and ok meals at communal tables. Though here we had the most peculiar service experince. It started overwhelmingly and ended up to total ignorance. I guess the waiter in some point draw conclusion that we are not big spenders – or tippers. But if you pay 35 euros for an average steak, the salary of the waiter should include in that, not in the tips.



Here, if you need to buy ski boots, is the home of the Strolz. The most famous hand made skiing boots of the world. You can read more about buying these boots in my earlier blog post (sorry only  captions in english). Otherwise shopping in the village doesn’t seem to be the main thing like in Gstaad or St. Moritz where main streets are full of high end design shops like Prada and Louis Vuitton. In Lech you have Strolz that has everything and a few watch and jewellery shops.  If you don’t want bring your own skis, you can rent 6 star skis from the Strolz ( like Stöckli or Kästle, which is by the way from Lech). Local Intersport serves you a bit cheaper, if you are not looking for utmost top skis.

Freeride Worldchampion Lorraine Huber is from Lech Zürs am Arlberg. As are Kästle skis.


The end


Everything has an end (except the sausage that has two) and we  also had to pack our car and drive to the airport. And here comes the final benefit of Lech. It is only 1,5 hours´s drive to Innsbruck or 2,5 to Zürich. At least to Innsbruck there were no staus (queues) on the road. The Innsbruck  airport itself is small and a bit chaotic, but on the other hand waiting times in the lines were not bad. Of course if the weather is terrible, everything changes. An alpine airport is vulnerable if there is heavy snow fall and even the village of Lech itself could be isolated because of the snow. When we arrived it was snowing quite a lot and I was happy to have a four wheel drive. The road to and from Lech goes through the high altitude (1773 meter above sea)  Flexenpass, which is closed many times every winter. But if you have to stay a few more extra days in Lech, would that really be so bad? If the village just doesn’t run out of beer…




Täältä löytyy maailman paras wieninleike

Hesarissa etsittiin viime viikolla Helsingin parasta wieninleikettä. Anaresor kertoo mistä löytyy maailman paras.

Havahduin tosiasiaan, että yksi blogini pääaiheista, wieninleike on jäänyt käsittelyssä sivulauseen tasolle. Nyt kun Hesarissa viikko sitten etsittiin alan harrastajan avulla Helsingin parasta leikettä, lienee aika, että kerron absoluuttisen totuuden siitä, missä voi syödä maailman parhaan wieninleikkeen.

Sitä ennen muutama sana wieninleikehistoriaa, ennen kaikkea henkilökohtaista sellaista. Kasvoin sisään wieninleikekulttuuriin jo 60-70-luvun taitteessa Töölöläisravintoloissa, kuten Laulumiehissä, Lehtovaarassa ja Ostrobtonialla, joissa vanhempani tapasivat usein ruokailla. Aina kun isäni ystävineen söi uudessa ravintolassa, he löivät vetoa siitä, millä perunoilla leike toimitetaan pöytään. Taustalla oli kiista siitä, mikä on oikea lisuke. Tuohon aikaan perunamuusi oli se todennäköisin vaihtoehto, mutta paistetutkin perunat osuivat aina välillä kohdalle. Ranskalaiset perunat sen sijaan tekivät vasta tuloaan.  Muistan kyllä saaneeni pyydettäessä Lehtovaarassa käsinväkerretyt ranskalaiset, vaikka ne eivät ravintolan valikoimiin muuten kuuluneetkaan. Töölöläisravintoloiden alpakkakulhoissa sisältönä oli kuohkea pottuvoi.

Huomionarvoista kuitenkin on, että en muista missään vaiheessa nähneeni lisukkeena saksalaistyyppistä perunasalaattia.


Gourmetwieninleike vs. vinkkari

Wieninleikkeet voidaan mielestäni jakaa kolmeen kategoriaan: vasikanlihasta tehty gourmet-leike ja porsaanlihasta taottu baari-lätty, pahimmillaan lempinimensä vinkkari veroinen. Näiden väliin iskee gourmet-mättö eli lähiögrillin vasikanlihaleike, jonka kanssa kuitenkin tulee iso kasa poimutettuja raneja. Syöjälle asetelma on haastavin: tarttuako ketsuppipulloon vai ei?

Gourmetleike on tehty vasikasta ja mielellään uppokeitetty rasvassa. Porsaanlihasta tehty baarivinkkari kärytetään ainakin Suomessa useimmiten paistamalla, jolloin leivite ei muodosta saksalaiseen malliin kuohkeita kohoumia. Grillibaarin leikkeelläkin on paikkansa ja myönnän, että lapsena syödyt Espoon Niittygrillin ja Pohjois-Tapiolan Toron jättimäiset wieninleikkeet ranskalaispedillä nostavat vielä tänäkin päivänä veden kielelle ja kyyneleet silmiin puhtaasta kaihosta. Kyytipoikana oli lasi kylmää maitoa – taivaallinen yhdistelmä.

Esimerkki hyvästä grilliwieninleikkeestä. Kahvila Ravintola Kespa, Salo.

Mutta mätön puolelle grilliwieninleike kiistämättä menee. Ja tuohon settiin kuuluu yltiörunsas ketsupin holvaaminen pitkin poikin lautasta. Leivitys ja ketsuppi muodostavatkin niin peittävän ja maittavan yhdistelmän, että krapulainen asiakas voisi syödä tyytyväisenä sillä tavoin valmistettuna vaikka paneroidun tiskirätin.

Garmisch-Partenkirchen. Ketsupilla tuli. Mätöksi meni.

Anjoviksesta en leikkeen koristeena pidä.  Sitruunan sen sijaan käytän aina. Itävaltalaista tyyliä tarjota makeaa puolukkahilloa leikkeen kanssa vieroksun. Mieluummin yhdistän leikkeeseen jotain hapanta ja etikkaista, oli se sitten perunasalaatti tai ketsuppi huokeammissa paikoissa.

Itävaltalainen tyyli tarjota puolukkahilloa oudoksuttaa. Ainakin ranejen kanssa. Tyylinäyte Ischgl ja Patznauer Thaya.

Juomavalinta on vaikea. Wieninleike ei ole viiniruoka. Eikä oikein vissyvesiruokakaan. Toki jos lähtee leikkimään ketsupin kanssa, niin silloin voi ruokajuomaksi ottaa myös limua. Paras vaihtoehto lienee itävaltalainen lager.

Mutta liekö kyse lapsuuden nostalgiasta, mutta mielestäni parhaiten yhteensopiva juoma on maito. Suomalaisessa grillissä valitsen sen aina, mutta ulkomailla en ole halunnut valinnallani järkyttää ravintolan henkilökuntaa.


Maailman paras wieninleike

Mutta palataanpa siis parempien leikkeiden pariin. Ja mennään suoraan parhaaseen, sillä sen suhteen ei ole epäilystä. Kun olen leikkeitä  syönyt ympäri Eurooppaa jo kuudella vuosikymmenellä, uskallan lausua näkemykseni huoletta. Yksikään leike ei ole kokonaisuutena niin ylivoimainen elämys kuin se, minkä Zürichin Kronenhalle tarjoaa.


Arvokkaassa miljöössä, aitojen Picassojen ja Mirojen roikkuessa seinällä, 60 euron wieninleikekin maistuu ylevältä ja vähintään hintansa arvoiselta. Laatukokemus on lisäksi tasainen. Viidestä käyntikerrasta yksikään ei ole ollut pettymys. Valkoiseen takkiin pukeutunut arvokkaasti harmaantunut tarjoilija tuo pelkän leikkeen omalla lautasella, jolle se juuri ja juuri mahtuu. Pinta on rapea ja paikoitellen irti itse leikkeestä, niin kuin uppopaistaessa tuppaa tapahtumaan. Väri on kullanruskea. Visuaalista vaikutelmaa ei ole pilattu anjovisrullalla. Leikkeen yläpuolella on vain sitruunanlohko.

IMG_1369 (1)

Leikkeen kanssa tarjotaan etikkaista perunasalaattia, etikkakurkkua, vihreää salaattia ja tomaattia. Juuri tuo kirpeänmakea perunasalaatti on paras lisuke wieninleikkeelle ja tekee kokonaisuudesta ylivertaisen. Tällaisen yhdistelmän kylkeen ei tarvitse lisäillä puolukkahilloa, mistään musta punaisesta puhumattakaan (Kronenhallen hovimestari kuiskasi yhdellä reissulla korvaani: ”Tarvitsevatko lapset sitä punaista, jonka nimeä emme lausu?” ”Eivät tarvitse”, vastasin).


Kotimaan kärki

Kotimaassa tämän päivän parhaisiin kokemuksiin on kuulunut Kosmos. Siellä leikkeen kanssa tulee valita paistetut perunat. Ja pyytää sivulle kulho talon sinappia, joka sivellään tasaisesti peittämään koko leike (Kiitos vihjeestä Seikku-Sukula-Välimäki).  Leike on hyvä, mutta jää maakuntasarjaan Kronenhalleen verrattuna.

Kosmoksen wieninleike kuuluu sivellä talon sinapilla.

Ja sitten suurella melskeellä lanseerattuihin Hieta ravintolan Wienerleike-viikkoihin. Kävin tutustumassa kohuleikkeeseen kovin odotuksin. Vasikanlihasta valmistettu leike tuli lautasella sitruunalohkon ja hieman yllättävästi sulan maustevoin kanssa. Lisukkeeksi on lämmintä perunasalaattia, josta löytyi marinoitua punasipulia, omenaa ja kaprista.

Hieta tarjoaa wieninleikkeen kanssa sulaa maustevoita. Omaperäinen valinta.

Itse leike oli oikein paistetun näköinen ja leivite mukavan ilmavasti uppopaistosta pullollaan. Mutta väri oli hieman erikoinen, tummahkon ruskea, ei kullanruskea niin kuin saksankielisellä alueella (niin se oli muuten Kosmoksessakin viimeksi, liittyneekö tämä Suomessa käytettäviin öljyihin vai mihin?)

Perunasalaatin sisältämä omena toi mukavaa hapokkuutta ja makeutta rapean leikkeen seuraan. Mutta perunat saisivat minun makuuni olla ohuita siivuja, jolloin itse perunan maku ei jää suuhun päällimmäiseksi, vaan etikkaisuus korostuu ja kokonaisuus toimii kastikkeena leikkeelle.

Kaikki oli siis hyvin, mutta kuitenkin hyvän wieninleikkeen tuoma WOW-efekti jäi puuttumaan. Hyvällä asialla silti ollaan, että wieninleike on nostettu teemaviikkojen arvoiseksi. Pisteet siitä.



Zum Schwarzen Kameel, Wien. Huomaa samat lisukkeet kuin Kronenhallissa. Tänne seuraavaksi.

Toiseksi paras muisto ulkomailla syödyistä wieninleikkeistä on Itävallan St. Antonista. Hiihtokeskuksen vanhan asemaravintolan leike oli legendaarinen ja opiskelijan budjetille sopiva. Hinta oli vuonna 1990 kokonaista 105 shillinkiä eli 7 markkaa. Nyttemmin asema ravintoloineen on jyrätty alas eli nostalgiamatkaa sinne on turha suunnitella. Sen sijaan suunnitteilla on kokeilla Wienin zum Schwarzen Kameel, jota on kovasti kehuttu sekä Hampurissa toimiva Erika´s Ecke, jossa leikkeen saa vaikka yönälkään.

Mutta entä Suomen paras? Ehkä se kuitenkin olisi Pohjois-Tapiolan Toro. Nostalgia vie voiton… Kakkossijan jakavat Kosmos, Hieta ja Sikala.

Neljä polvea hiihtomatkailua

Kalastuskauden hiipuessa Anaresor palaa alppihiihdon maailmaan. Ensimmäisenä juttuna arkistojen kätköistä Contactor-lehdessä noin vuonna 1990 julkaistu pakina: Neljä polvea hiihtomatkailua.

Yllättävän hyvin jutussa maalattu matkailun evoluutio on pitänyt kutinsa. Mitä nyt Swissair on nytkähtänyt nurin ja lentokoneessa ei saa kessutella, muuten menee yhtä lujaa. Kuulemma. Nuorisolla. Ja joillain vanhemmillakin. Jotka ovat kasvaneet isoiksi, mutta eivät aikuisiksi.

Svengaava kuva Verbierin esitteestä 90-luvulta.

Eli Silvous plait, Bitte sehr, otetaas taas. Upeat mustavalkoiset tilannekuvat tähän juttuun otti Christian From.

Neljä polvea hiihtomatkailua

Ensimmäisen polven hiihtomatkailija liikkuu huokeasti bussilla. Hän on nuori ja kestää matkan rasitukset helposti. Määränpäälläkään ei ole niin väliä. Pääasia on että bussi liikkuu, olutta riittää ja perillä näkyy lumisia vuoria. Laulussakin sanotaan, että linja-autossa on tunnelmaa.

Perinteisesti hauskanpito jakautuu seuraavasti. Bussin etuosassa istujat pelaavat arvokkaasti backgammonia.

Linja-auton wc:n lähelle on majoittunut osasto Lärvierkit, joka kaataa sökön pelaamisen lomassa kaljaa ja camparia suuhunsa tai housuille, mihin nyt sattuu osumaan.

Aivan taaimmaisilla riveillä ryypätään rehellisesti Fernet Brancaa, eikä annetan kortin pelaamisen häiritä keskittymistä.

”Ähhhh. Pahaa on.”

”Niin on. Otetaas taas.”



”Aha. Otetaas taas.”

”Otetaan. Ähhh.”

Toisen polven matkailija

verbier mont fort

Vähitellen matkailija alkaa tuntea itsensä liian vanhaksi bussimatkan rasituksiin: unettomiin öihin ja jatkuvaan pullojen kanssa läträämiseen. Bussissa ei tunnetusti pysty nukkumaan kuin hillittömissä lärveissä tai silloin, kun pitäisi katsoa videota.

Toisen polven hiihtomatkailija astuu matkatoimistoon, läväyttää Visa-kortin pöytään ja ilmoittaa vaativalla äänellä:

”Hiihtämään miehen mieli mielivi.”

”Ai mihinkä”,  ihmettelee matkatoimistovirkailija pontevaa vaatimusta.

”No Val THOOrenssiin tietenkin”, bussista charter-koneeseen nousun myötä itsensä sosiaaliluokassa ylentänyt matkailija vastaa närkästyneenä.

”Ai, niin tietenkin. Val THOOrenssiin.”

No niin. Liput on plakkarissa. Sitten vain lähtöä odottelemaan.

Seuramatkailija nousee lähtöaamuna kello neljä aamuyöllä, koska kone lähtee kuudelta. Charter-koneet lentävät aina yöaikaan, jottei täyden hinnan lipuistaan maksavien bisnes-matkustajien tarvitse kärsiä humalaisista seuramatkalaisista. Seuramatkalaisethan ovat humalassa alusta loppuun oli yö tai päivä.

”Ding. Tervetuloa Sköneörin lennolle CP 407 Geneveen. Arvioitu…”.

Toisen polven matkustaja tuijottaa tikkana milloin No smoking -kilpi sammuu ja antaa samalla merkin: Olkaa hyvä, brenkun veto kansainvälisessä ilmatilassa edullisin seuramatkahinnoin voi alkaa!

”Neiti aperitiiviksi kolme votka-tuoremehua, ruuan kera puteli tai pari vinkkua ja kahvin kera neljä mustaa Rellua. Pannaan pari bisseä vielä varmuudeksi. Ja yksi pladi meeri. Tuokaa myös ykäpussi. Mä niin kammoan lentokuoppia, nääs. He he, get it?”, keventää toisen polven matkailija tunnelmaa.

”Eihän nää kaikki mahdu teidän pöydälle.”

”Mahtuu mahtuu, jättäkää vaikka sapuska tuomatta ja pannaan pari mukia naapurin pöydälle. Eihän se haittaa?”, hän sanoo naapurin puoleen kääntyen. ”Oottekstekin muuten menossa Val THOOrenssiin?”

Kolmannen polven alppimatkailija


Kokenut Alppien kävijä ryytyy vähitellen kaiken maailman maiseman ihmettelijöiden matkaseuraan. Hän ei halua kuulla oppaan tervetuliaispuheita ja käytännöllisiä vinkkejä.

”Ihan tosissaan tervetuloa kaikki tänne Heisse Reisenin reissulle Bad Vielkleinkircheimiin. Mun nimi on Niklas Nilsson, ihan Nikke vaan. Meidän kuski on tänään Andreas Lauda, hän on Niki Laudan serkkupoikia. Taputetaan vähän Andreakselle!”

”Syöksy sementtiin dorka”, ajattelee kolmannen polven alppikanuuna. Mua ei tarvi opastaa. Oon näes ollut ennenkin. Sai olla viimeinen kerta näitä reissuja.

Tosimies ei kuuntele paskan lässytystä, vaan ajaa Alpeille omalla autolla. Voi sitä vapauden tunnetta, kun oikea jalka lepää kaasupolkimen päällä tonnin painoisena, auto kiitää tasaista kahta sataa halki Euroopan ja ainoa ääni, joka kuuluu, on tuulen suhina sivupeileistä.

Vaiva, joka aiheutuu kitkarenkaiden ja lumiketjujen metsästämisestä, laivapaikkojen buukkauksesta, tuhansien kilometrien ajamisesta ja hotellin etsimisestä täpötäydestä kylästä korvautuu moninkertaisena hyvän olon tunteena, kun kolmannen polven matkailija näkee samassa hiihtokohteessa pakettimatkailijoita, jotka tallustelevat sieraimet kohti taivasta ja huutelevat matkatovereitaan jakamaan ihmeellisiä kokemuksiaan:

”Tulehan siekin Pentti kahtomaan, kuinka korkialle mäjet ulkomailla yltävät. On se ihhmmeellistä. Terve ootteko tekin Suomesta?”

”Haben sie meinen kugelschreiber gefundet?”, puhuu kolmannen polven maailmanmies kieliä ja kiittelee itseään vaivannäöstä.

”Hän oli ulkomaalainen ja toivotteli hyvää päivää. Ystävällistä on väki täällä, sano”, pakettimatkailija suomentaa ystävilleen ja johdattaa seurueen ihailevien katseiden saattelemana napsuille.

Mutta automatkalaisten kuninkaallisin hetki on vasta edessä. Kun pakettimatkalaisten viikon loma on hujahtanut ohi kuin elämä filmillä ennen kuolemaa ja bussi lähtee kylästä kohti lentokenttää, istuvat kolmannen polven konkarit aurinkoisella terassilla välinpitämättömän näköisinä siemailemassa Gluhweinia ja huutelevat bussiin nousijoille kannustuksia. Jokaisella pakettimatkalla on nimittäin joku tuttu, jonka voi masentaa totaalisesti.

”Emmä tie. Verbier, Klosters, Gstaad, Wengen, Murren, Zermatt, ehkä Chamonix ja Megeve ja sit St. Antonissa vois tietysti käydä lopuks. Ollaan mite ny jaksetaan. Niin tosiaan. Hyvää kotimatkaa. Stadissa kuulemma tulee vettä.”

Neljännen polven hiihtomatkailija


Neljännen polven hiihtomatkailija ei enää ehdi eikä jaksa ajaa viittä tuhatta kilometriä voidakseen erottua ensimmäisen ja toisen polven matkailijoista. Hän yhdistää työn ja huvin.

Sihteeri hoitaa matkajärjestelyt ja hän itse matkustaa Swissairiin business-luokassa Zurichiin, jossa pikkurahasormia verryttelevä autovuokraamon virkailija odottaa lentokentällä valmiina ojentamaan Porschen avaimet.

Sieltä neljännen polven matkailija kaasuttelee Davosiin tapaamaan Ag Mehrgeldin edustajia, joiden kanssa sovitaan pikaisesti miljoonakaupat. Sitten hän majoittuu hotelli Alte Posteen ja hiihtelee arvokkaassa seurassa muutaman päivän.

Lentokentällä hän astelee tyytyväisin mielin vip-loungeen odottamaan paluulennon lähtöä ja seuraa hymyillen, kun kauppatieteen ylioppilas työntää viiniin tottumatonta ystäväänsä pyörätuolilla kohti charter-terminaalin ruuhkaista lähtöselvitystä.

Autonvuokraus voi olla iloinen asia.

Autonvuokraus – tuo toiveiden ja pettymysten Tonava. Parhaimmillaan autonvuokraaminen on mukava tapa ajaa ja saada tuntumaa ihan uuteen autoon, kenties jopa luokkaa parempaan kuin mistä on ennalta maksanut. Yleensä kuitenkin toteutuu nettisivulla pienellä kirjoitettu teksti: ”Kuvan auto on vain esimerkki. Automalli vaihtelee luokan sisällä.”  Ja vaihtelee yleensä kehnompaan suuntaan.

Pahin esimerkki tällaisesta ”se-on-vain-mainos”-asenteesta on omalle kohdalle osunut Kittilän Scandia Rentissä muutama vuosi sitten. Vuokrasin viikon kalareissulle markkinoiden edullisimman tarjouksen mukaan Ford Mondeo -farmarin, joka on ihan mukava auto ajaa Lapin pitkiä taipaleita ja siihen mahtuu tavaraakin hyvin.

Mutta ei tullut Mondeo. Tuli Toyota Avensis, jossa haisi sisällä kessu ja autokin taisi olla edellisvuoden mallia.  Näinhän tämä tuppaa menemään, tuumin ja lähdin työntelemään Toyotalla Käsivarrentietä  kohti Norjaa.

Seuraavana vuonna oli edessä sama tilanne. Kittilästä viiden tunnin ajo Norjaan. Scandia Rent tarjoaa taas Mondeota halvimmalla ja minä otan. Ja vastassa on taas Toyota Avensis. Eikä mikä tahansa Avensis, vaan sama vanha, nyt siis vuotta vanhempi lousku kuin edellisenä vuotena. Tässä vaiheessa oli jo pakko kysyä vuokraamosta, olenko minä ainoa jolle käy aina näin? Kuka vie Mondeot? ”Ei niitä kukaan vie. Ei meillä ole yhtään Mondeota”, hymyili autovuokraamon tiskin takana seisova mies lippalakkinsa alta.

Tästä kokemuksesta viisastuneena soitin ennen seuraavaa reissua suoraan Sixtin vuokraamon, jonka tiesin ainakin ulkomailla olevan erikoistuneen saksalaisiin laatuautoihin. Myyjän kanssa sovittiin suoraan, että seuraavalla kerralla ei ole pettymyksiä luvassa, vaan perillä odottaa sitä mitä on tilattu, eikä missään nimessä vanha Toyota. Odotti vielä enemmän, upgreidaus Skoda Octaviasta BMW X3:seen.

Karmein live-källi tapahtui San Fransicossa jo ennen internet-vuokrauksen aikaa. Nuoruudessaan tarkan markan tyttönä tunnettu seuralaiseni ei matkalla taipunut avo-Mustangin vuokraamiseen, vaan astelimme jo nimestä päätellen edulliseen ja luotettavaan Reliable-rent-a-car-firmaan. Liikkeen edessä kadulla kiilteli uusi vuoden 1993 mallia oleva Toyota Corolla (tästäkö ne Toyota-traumat ovat saaneet alkunsa?). Kun vuokrasopimus oli saatu aikaiseksi, omistaja ajoi liikkeen takana olevalta sivukujalta esiin neljä vuotta vanhemman mallin, jonka avaimet luovutettiin minulle kumarrusten kera. Nolotti ajaa joka maili Napa Valleyyn. (Siellä tilanne hieman parani, koska istuin loppureissun pienissä viineissä pelkääjän paikalla).

Nykyään olen hyväksynyt, että autonvuokraus voi olla iloinen asia, mutta vähän paremmasta autosta täytyy maksaa vähän enemmän. Hienolla autolla ajamisesta tulee ylevä olo. Sillä kehtaa saapua paremmankin hotellin pihaan ja pysäköidä suoraan pyöröoven eteen.

Onnistunut vuokraus. Vastassa on mitä luvattiin ja vähän enemmän. Auton värikin mätsää rouvan takkiin.

Mukavinta autonvuokraus on Saksassa, jossa on tarjolla valtava määrä hyviä autoja ja vuokrahinnat varsin edullisia. Kannattaa lisäksi huomioida, että moni lentokenttävuokraamo veloittaa premium-location-lisää ja saman auton voi saada neljänneksen halvemmalla keskustasta, jos jaksaa vain raahautua sinne laukkuinensa.

Hyvänkin autonvuokrauskokemuksen päälle lankeaa hetkellinen synkkä pilvi juuri ennen kuin saat avaimet käteesi. Silloin on autovuokraamon aika tehdä lisätienestiä. Se aloittaa ylimääräisten vakuutusten myynnin ja ryhtyy pelottelemaan mitä kaikkea ikävää autollesi voi tapahtua. Varkauksia, kolhimisia, tuulilasi saattaa haljeta ja rengaskin voi puhjeta kesken matkan… Tiskin takana istuva meikattu neitokainen rapistelee irtokynsillään tietokoneen näppäimistöä ja puhuu sinulle huolestuneen näköisenä, aivan kuin olisi juuri saanut kuulla sinun sairastavan vakavaa tautia. ”Herr Äiniää, I give you a reaallly nice expensive car, so are you sure, you don´t need  extra insurance?  This is how much you have to pay if something happens. I don´t say that it happens, but if , you know…”

I know. Tästähän selviää ottamalla tarjoamanne vakuutuksen, joka maksaa vain jokusen kympin päivässä. Vastaan neitokaiselle, että luottokorttini kattaa vahingot. Hän näyttää hieman pettyneeltä, mutta suostuu kuitenkin luovuttamaan minulle auton avaimen.

Autonvuokrauksen hinnoittelu on suurta kaupallista neroutta, etenkin siellä missä vuokraamon valikoima on suuri. Esimerkiksi Hampurissa  Sixt tarjoaa kymmeniä erimerkkisiä ja kokoisia autoja. Seuraava automalli listalla on aina vain pari kymppiä kalliimpi, mutta paljon hienompi. Miksi ottaisin Opelin, kun ihan vähän kalliimmalla alla on jo BMW? Eihän siihen siirtyminen nyt niin paljon kukkaroa rasita. Vaikka siirtymästä tulee kuitenkin loppujen lopuksi suunniteltua isompi ja perusfarmari vaihtuu pari sataa kalliimpaan maasturiin. Mutta tien päällä on kuitenkin hyvä mieli, kun on komea auto alla. Niin hyvä, että pitää ihan tööttäillä pitkin matkaa, jotta muutkin näkevät kuinka hienolla autolla täältä tullaan.

Autoa vuokratessa on kätevää pitää mukana diplomi-insinööriä, joka tarkastaa luovutettavan auton kunnon.