Lech. Powder snow and the Discreet Charm of the Bourgeoisie.

I have been skiing in Austrias Arlberg since 1980´s, but never stayed in Lech. When I was younger it was just too “quiet” place for a 20-something student. I didn’t know what happened behind the curtains. Place was and is still known for its royal (even though Prince William has changed to Verbier Switzerland to make his ”dad dancing moves” ) and bourgeois guests, who want to live discreet life on holiday.

Lech is  also a favourite of the well-heeled Finns and if you belong to that society, it means a lot of chit-chat and cheek kissing during your holiday. I don’t have anything against other Finns, but I would rather be the only “Pekka” (nickname for a Finn) in the village. It makes me feel less like a tourist (what an illusion…).

IMG_3483
New Flexenbahn connects St. Anton and Lech skiing areas.

But if you need to travel in week 8, which is the school holiday week of southern Finland, it is pretty difficult to be the only Finn in any good skiing resort, at least in the European Alps.

So here I was with my family in Lech, finally. I must say that I tried to book an apartment in St. Anton, on the cheaper side of the Arlberg, but to my surprise I found a perfect, newly renovated big and stylish place from Airbnb and it was situated in the Lech.  So, what the hell, I thought. Let’s see what the discreet life of the bourgeoisie look like.

 

Haus Tannegg. A hidden gem, until now.

The apartment we got was really a find. A hidden gem. Bang for a buck. Describe it however you like, but 400 euros per night for a two bedroom, 80 sqm flat with highest standards is not what you are used to pay in the upscale places. Especially if the house is just renovated.  The Post Hotel in Lech charges 1000 euros per night for a better double room, which I think is insane. But the one who asks, is not the stupid one and there seems to be lots of people willing to pay it.  But if you are ready to prepare your own breakfast and it is ok for you that the towels are changed only once in the week, check out Haus Tannegg.

Screenshot 2018-03-01 12.30.18
Dining and living room in Tannegg.

I can strongly recommend it. It is owned by a warmhearted Gerda Spanring, who will take care of you during your stay.  Haus Tannegg is very conveniently situated just hundred meters from the Schlosskopf ski lift. Which means that with good snow conditions you can practically ski in and out from Tannegg. It is a place that you would really keep as a secret for just for yourself, but as I am not going to in Lech next  year, I think Anaresor´s readers should be the first ones to know Tannegg.

P1000666
A moment before. View from House Tannegg at 7 a.m. The village still sleeps.

 

Too easy slopes? Not true.

The other thing that is often said is that the slopes in Lech are too easy, “wide blue airfields”, not decent pistes. Well, I don’t know what you are looking for, but if one of the steepest prepared pistes in the world is on your menu, you will find it here. It is called Langer Zug and it starts from the Rüfikopf Gondola Station. It has an 80 % descent, which does not mean grades, but 80 % of  the 45 ° angle. So that gives still a respective 36° piste (for comparison Mont Fort in Verbier is 38°).

IMG_3614.jpg

And if you are willing to ski off piste or ski routes, you really have places to go. Especially if there is almost four meters of snow, like this year. The new Flexenbahn skilift connection makes also possible direct access to the slopes of St. Anton. That means that if you are a very fast skier, you can ski 18 000 altitude meters and 85 km of pistes in one day doing the Run of Fame, as it is called. On the other hand Flexenbahn means that the young crowds from St. Anton can now come to you hunting areas. Newly fallen snow is pretty fast marked…

Since my last visit in Lech, a new connection has been built to Warth, the other end of the Arlberg ski area. It is called Auenfeldjet. Warth-Schröcken is a compact area with four black runs (one is 70% deep) and few decent red ones. And as it is far away from St. Anton, it is not that crowded.  It is called Hochkrumbach in the map below, that shows my one skiing day´s activities.

 

 

Most infrastructure development is needed in Zürs. Many people ski the “Weisse ring”, a circular route from Lech -Zürs- Zug and back to Lech. Especially the old two-seater lift to Zürser See can draw long queues. And same goes to old lift in the Zug village station. Otherwise the lift systems works pretty well even in the peak season.

 

IMG_3546
Beautiful valley of Muggengrat-Täli. Long long run Flexenpass.

 

Small elegant village

As said, Lech is a place known for its royal and upscale clientele. That is visible in the village. But not as visible as in St. Moritz, where people arrive to after ski in fur coats or men wear tuxedos at dinners.  But the hotels and houses are beautiful, traditional wood buildings and beautifully maintained. Here you won’t find a single Irish pub, which is quite uncommon in any other skiing resort. Instead you have 4 -5 – star hotels, whose guests enjoy mainly half board and party privately or in the night clubs. Just like in Klosters, where the village scene is very quiet in the evenings. Of course there are a few lively bars, but if you like pub crawling you should head to St. Anton, where people start pouring in Jägerbombs in bar Mooserwirt right after breakfast.

P1000706
Discreet dining in Hotel Krone.

As we stayed in an apartment and decided not to prepare our meals, we tested the restaurant offering of  Lech every evening. Except one, when we made cheese burgers ourselves. And that was not a bad choice either as Herr Kuno Hagen at the Hagen´s Dorfmetzgerei really served us excellent ingredients for our dinner. Meat, charcuterie, cheeses, desserts. All that you need is available in his compact shop. The Hagen family has also a small restaurant in the back room of the Metzgerei. Open from the morning until 7 p.m. And it was said to be fully booked for every lunch and dinner for the whole week.

 

The Pekka-ratio in restaurant Bergkristall was about 50 %.

The most well known restaurant for the Finnish visitors is in Bergkristall Hotel in Oberlech. And surprise surprise, after landing to Innsbruck we first bumped to our Helsinki neighbors and found out they live in Bergkristall, so we agreed to have a lunch together. In the restaurant to the next table was seated another Finnish family, who also happened to be our friends. In addition to us there were a 15-person group from the Finnish Soldsidan, Kauniainen, so I guess  the Pekka-ratio in the restaurant was about 50 % of the guests.

IMG_3605
Tomahawk steak of 1,4 kg. Cooked medium rare, served with two sauces and herb butter, pommes, vegatables and chipotle dip. Expensive but worth every cent.

 

About the food itself, Bergkristall serves excellent, maybe a bit overpriced food, but it goes in the line of the village price level. And nobody forces you to order a 1,4 kg Tomahawksteak for 135 euros as I did, but I must say it was truly delicious. I split the steak with my 14-year old daughter and we still managed to have chocolate fondue and tiramisu for dessert. Oh, and a dozen of oysters to start with. It is amazing how hungry skiing can make you.

 

 

 

Other fine dining lunch option on the slopes is the restaurant at the Schlegekopf  Lift station. House looks like a gray bunker but inside you find one of the grooviest restaurants of the village. Schlegekopf makes cooperation (as the village of Lech itself) with Sylt island from the west coast of Germany. For those who don’t know Sylt and its most famous (jet-set) village Kampen, it is a beach resort equivalent to most exquisite ski resorts. Read my earlier blog post . Specialities from Sylt like oysters and crab are found on the menu of the Schlegekopf. And also steaks from the charcoal grill and sushi (other co-operative village of Hakuba in Japan).

IMG_3557
Sylt meets Arlberg. Kampen meets Lech. Crab sandwich.

 

Best fast food we had at was at the top of the Zug Lift in restaurant Balmalp. Here you get excellent pizza (parma ham -rucola or Hüttenpizza with salami etc) accomplished with loud lounge music and fancy drinks.

Place reminds a bit of El Paradiso in St.Moritz – not by the food but the ambient. I can imagine being 20 years younger and skiing down from here after too many glasses of good wine.  You are not in the hurry as no more litfs are needed to get back to village. But you need to stand on your feets…

 

 

 

Village dining

There can’t be a trip to Austria without a Wiener Schnitzel. For that we chose Hotel Posts Kutscherstube, an traditionally styled restaurant, where you can with really good imagination think the post coach drivers having their modest meals some two hundred years ago. Today top level schnitzel is served with lingonberry and parsley potatoes. I would rate the schnitzel 5/5. It was delicious and just what you could expect in one of the best hotels of the village. But still lacking the true wow-effect I have experienced eg. in the Zürich Kronenhalle. Or is it the combination with the side dish in Kronenhalle, that makes your taste buds really jodling: the German style vinegar potato salad? I must say, I haven’t really got in to the Austrian lingonberry thing.

IMG_3632
In better restaurants lemon is packed in a yellow cotton bag in order to prevent the seeds end up to your plate or juice to your eyes.

 

If you want to experience alpine modernism  in restaurant settings, you need to walk a bit uphill the Lech village to reach newly renovated hotel Hinterwies. This boutique style ski lodge /hotel would be my other pick for staying in Lech (as long as I can afford paying for the bigger room at  Hotel Post). Hinterwies has a stylish, modern décor in the restaurant and only three choices on the menu per day as a main course. We had lovely Polpo (octopus) salad, Salmon spinach tagliatelle and Chocolate mousse with mango. And did not leave hungry…

 

IMG_3569

There is only one original Italian pizzeria in Lech. It is called Don Enzo and it serves a good crusty bottom pizza. Plus several other Italian foods including home made pasta. The other place serving good pizza in the village is called Schneggerai. It is a ski hut in the end of the slopes, an after ski place that converts to loud eatery in the evening. Fun and ok meals at communal tables. Though here we had the most peculiar service experince. It started overwhelmingly and ended up to total ignorance. I guess the waiter in some point draw conclusion that we are not big spenders – or tippers. But if you pay 35 euros for an average steak, the salary of the waiter should include in that, not in the tips.

 

Shopping

Here, if you need to buy ski boots, is the home of the Strolz. The most famous hand made skiing boots of the world. You can read more about buying these boots in my earlier blog post (sorry only  captions in english). Otherwise shopping in the village doesn’t seem to be the main thing like in Gstaad or St. Moritz where main streets are full of high end design shops like Prada and Louis Vuitton. In Lech you have Strolz that has everything and a few watch and jewellery shops.  If you don’t want bring your own skis, you can rent 6 star skis from the Strolz ( like Stöckli or Kästle, which is by the way from Lech). Local Intersport serves you a bit cheaper, if you are not looking for utmost top skis.

P1000723
Freeride Worldchampion Lorraine Huber is from Lech Zürs am Arlberg. As are Kästle skis.

 

The end

giant-hot-dog

Everything has an end (except the sausage that has two) and we  also had to pack our car and drive to the airport. And here comes the final benefit of Lech. It is only 1,5 hours´s drive to Innsbruck or 2,5 to Zürich. At least to Innsbruck there were no staus (queues) on the road. The Innsbruck  airport itself is small and a bit chaotic, but on the other hand waiting times in the lines were not bad. Of course if the weather is terrible, everything changes. An alpine airport is vulnerable if there is heavy snow fall and even the village of Lech itself could be isolated because of the snow. When we arrived it was snowing quite a lot and I was happy to have a four wheel drive. The road to and from Lech goes through the high altitude (1773 meter above sea)  Flexenpass, which is closed many times every winter. But if you have to stay a few more extra days in Lech, would that really be so bad? If the village just doesn’t run out of beer…

 

 

 

Strolz – Kannattaako ostaa maailman parhaat monot?

Koska jalkani eivät ole enää vähään aikaan kasvaneet ja tuskin kasvavat tulevaisuudessakaan, päätin vihdoin panostaa monoihin, joista olen haaveillut koko ikäni.

Miehelle, joka kulkee J. Cheaneyn kengissä ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hiihtää Strolzin käsintehdyissä monoissa. Lesti on vuoltu jalan myötäiseksi, ulkokenkä levitelty muhkuroiden mukaan ja nappanahkainen sisäkenkä on kursittu kokoon 170 käsinpistellyllä tikillä.

 

IMG_7458.JPG
Best ski boots in the world since 1921.

Strolzin monoja on tehty Lechissä ja Zürsissä vuodesta 1921. Paikallinen kilpalaskija ja kyläsuutari H. Strolz aloitti bisneksen, joka on jatkunut kohta sata vuotta. Suuri käsityön osuus mahdollistaa istuvan monon tekemisen, vaikka ämpärinpohjan muotoiselle jalkamallille.

Minulla ei onneksi sellaista ole, mutta jokaisen hiihtoreissun päälle vaivaisenluut törröttävät ja jalat ovat puutuneet solkien puristuksessa. Ei siis kuin hankkimaan monoja, jotka istuvat jalkaan kuin hansikkaat.

Monojen ostoprosessin suureksi näyttämöksi valikoituu Strolzin liike Itävallan Zürsissa, 20 hotellin pikkukylässä keskellä kuuluisaa Arlbergin hiihtoaluetta. Olemme liikkeellä huhtikuun lopussa ja kauden viimeiset päivät ovat käsillä. Henkilökunnalla on aikaa paneutua asiaani kunnolla. Vaikka ympärillä on kauden loppumisen vuoksi alennusmyyntikylttejä, monot eivät ole alennuksessa.

”They never are, Herr Einiö. We make them year around”, saan ystävällisen vastauksen kysymykseeni.

IMG_7461.JPG
The style is classic.

Mestariksi esitykseen saapuu Herr Hansjörg, vahvasti vuoristokiipeilijän näköinen mies, joka osoittelee lyhyesti ja ytimekkäästi mitä minun tulee tehdä, jotta jaloistani saadaan kunnon mitat ja kuvat monon tekemistä varten.

Luen etukäteen netistä, kuinka tärkeä lopputuloksen kannalta hyvä monontekijä on.

En ole asiasta kovin huolissani, sillä olen teettämässä monoja firman alkulähteillä Zürsissä, enkä New Yorkin tai Lontoon franchising-pisteessä. Kysäisen silti vaivihkaa jaloistani mittaa ottavan Herr Hansjörgin kokemusta, montako vuotta hän on monoja tehnyt?

img_4072
Herr Hansjörg. The pro.

Hansjörg ei täysin sisäistä kysymystäni, mutta kertoo viettävänsä suksilla 300 päivää vuodessa, ilmeisesti tänäänkin hän käy lounastunnilla tikkaamassa muutaman rinteen. Jätän enemmät kyselyt sikseen ja annan hänen jatkaa rauhassa työtään.

Strolzin monomallit ovat muuttuneet hiljakseen ja ne eivät edusta nyt tai koskaan avaruusajan kustomoitua monoteknologiaa, joissa monoissa vilkkuu ledejä kuin raketissa konsanaan.

Sen sijaan monot ovat täynnä kokeiltuja ja hyväksi havaittuja yksityiskohtia. Monoon ruiskutettavan vaahdon koostumus on pitkän testailun tulos. ”Ja vaahto on tosi kallista. Meidän kaltaiselle pienelle firmalle sitä ei joka vuosi vaihdeta, koska minimiostomäärä on säiliöautollinen”, kertoo Hansjörg.

En ole asioista pahoillani. Pidän Alpeista sellaisena kuin ne ovat ja vielä enemmän sellaisina kuin ne olivat 80-luvulla, joten pieni retrohenkisyys monon ulkonäössä on vain mieleen.

 

Vaihe 1: mittaus ja mallinnus.

Itse monon tekninen valmistaminen on sitten vahvasti tätä päivää. Olen saapunut klo 9.00 liikkeeseen, jossa tehdään mittaukset monon valmistusta varten. Istahdan sovituspaikan penkille ja jalkojeni alta liukuu sivuun luukku. Sen alta paljastuu lasi ja skanneri, jonka päälle nousen seisomaan. Jalkani kuvataan ja sen jälkeen Hansjörg ottaa vielä manuaalisesti mitat ja merkitsee muistiin, missä kohtaa jalkaterääni näkyy  haasteellisia kohtia. Vanhemmiten jalka tuppaa leventymään esimerkiksi vaivaisenluun kohdalta. Näille kohdille laitetaan merkit, joiden perusteella muutaman tunnin kuluttua monontekijä vuolee puusta jalkani mukaisen muotin. Sen avulla taas monon ulkokuorta levitetään niin, että se ei paina jalkaani mistään.  Hansjörg valitsee minulle pituuden, painoni ja kyykkytreeninen kehittämien jalkalihasteni perusteella racing-kuoret, vaikka toppuuttelen olevani laskijana mukavuudenhaluinen ikämies.

IMG_7467.JPG
Scanning the feet.

Paiskaan kättä Hansjörgin kanssa ja lähden päiväksi hiihtämään vanhoilla monoillani. Sovimme, että palaan klo 16 sisäkengän sovitukseen ja vaahdottamiseen.

Hiihdän päivän monojani kiristellen ja löysäillen, pohtien niinköhän moni asia tulee muuttumaan vai saanko ainoastaan monot, joilla on näyttöarvoa varakkaan väen After Ski -baareissa. Tosin siitäkään ei ole haittaa näissä jet-setin suosimissa lounasravintoloissa, joissa pöytävarauksella ei ole merkitystä, jos jonon kärkeen astelee huomattavasti rahakkaamman oloisia hahmoja.

 

Vaihe 2: sovitus.

Sovittuun aikaan palaan Strolzin liikkeeseen. Mononi ulkokengät odottavat valmiina ja Hansjörg ottaa niiden rinnalle malliksi monon, jonka lesti on normaali. Ero on selkeä.

IMG_4073.jpg
Red Ski boot with widened body.

 

Sitten Hansjörg esittelee sisäkengän. Vaihtoehtoja on 16 erilaista. Kaikki ne ovat käsintehtyjä, nappanahkainen kenkä on ommeltu kasaan 170 pistolla. Sisäkengissäni on huomioitu sekin, että vasen jalkani on sentin oikeaa pitempi.

img_7472

Riisun sukat jalastani ja Hansjörg alkaa leikata vaahtomuovilevystä paloja, jotka hän liimaa jalkaani sellaisiin kohtiin, joissa sisäkengässä kaivataan tilaa ja ettei sinne kohta ruiskutettava vaahto myöhemmin paina jalkaani. Palasia kertyy lopuksi kymmenkunta per jalka.

img_4053
Making extraroom for the inner boot.

Palojen päälle vedetään sukka sekä suojapussi vaahdottamisen ajaksi. Kiskon monot jalkaani. Lyön kantapään tiukasti lattiaan, jotta se asettuu kunnolla monoon. Tämä on Hansjörgin mukaan oleellinen asia hiihtämisen kannalta jatkossa. Jos kantapää nousee monossa, menetetään paljon hiihtotuntumassa.

IMG_4056.jpg
Get ready to foam!

Seuraavaksi seuraa monojen istuvuuden kannalta niin ikään erittäin oleellinen vaihe, jonka onnistumisesta joudun kantamaan vastuuta myös itse. Hansjörg käskee minun astella alustalle, jonka molemmin puolin on kaksi kauhukahvaa. Samalla kun hän ruiskuttaa sisäkenkiin niitä jäykistävää vaahtoa, painan kaikin voimin jalkapohjiani alaspäin ja tehostan liikettä pitämällä kahvoista vastaan. Lisäksi katse täytyy pitää tiukasti eteenpäin, jotta jalka ei liiku sivusuunnassa ruiskuttamisen aikana.

 

Vaihe 3: vaahdotus.

Nyt alkaa monontekemisen ainoa hieman piinallinen osuus. Vaahto ruiskuaa sisään monoon kahden ilmakehän paineella ja alkaa puristaa jalkaani. Vedän samalla kahvoista ja painan jalkapohjiani alas sekä yritän seistä mahdollisimman suorana.

IMG_4066.jpg
Feet under pressure.

Vaahto etenee monossa ja vihdoin sitä tulee ulos monon etuosasta työntyvän letkun päästä. Tämä vaihe on ohi muutamassa minuutissa, mutta vielä pitää odottaa kymmenisen minuuttia, jotta vaahto kovettuu niin paljon, että monot voidaan irrottaa jaloista.

Juttelemme niitä näitä.  Hansjörg esittelee minulle hyllyllä olevia jalkamalleja haasteellisemmista mononteoista. Näkymä on kuin kiertävän vahamuseon kauhukabinetista. Pääsen siis kuitenkin melko vähällä, vaikka jalat alkavat puutua pahemman kerran vaahdon kovettuessa. Minulle tarjotaan hermostusryyppyä paikallisesta paloviinavalikoimasta, mutta tyydyn lasilliseen vettä.

IMG_7476.JPG
Happy to have an almost normal feet.

Vihdoin Hansjörg katsoo kelloaan ja vapauttaa minut monoistani. Monot ovat tuntuneet ahtailta paitsi vaahdon paineen vuoksi, myös siksi että jalkaterien ympärille on laitettu sovituksen ajaksi suojaavat kotelot. Ei ole tarkoitus, että joka paikkaan luikerteleva vaahto muovautuu myös varpaanväleihin.

Hansjörg irrottaa sisäkengät monoista ja leikkaa ruiskuttamiseen käytetyt letkut niistä irti. Sen jälkeen koitamme monoja uudestaan. Nyt ne tuntuvat juuri sopivan kokoisilta. Eivät paina mistään ja kun nojaan hieman eteenpäin varpaiden kärkien kohdalla on juuri oikea määrä tilaa.

IMG_4071.jpg
Removing the foam tubes.

Hymyilen hämmentyneenä ja mietin, millaista monoilla on huomenna hiihtää. Aiemmat kokemukseni vaahtomonoista eivät ole hyvät. Vika tosin oli oma. Ostin – 70 % alennuksesta kilpamonot, jotka monontekijä vaahdotti vielä kilpamalliin kivikoviksi. Ne monot lensivät sen kauden päätteeksi roskiin, mutta näillä uskon laskevani pitkään (monoihin ruiskutettu vaahtokin on pehmeää). Hansjörg lupaa monoilleni käyttöikää 2-3 viikon vuosittaisella hiihtämisellä noin 15 vuotta. Strolzin huolto ja takuu on kattava. Monot voi koska tahansa lähettää korjattavaksi.

Käymme lopuksi läpi vielä monojen kiristys ja hoito-ohjeet. Sitten monot pakataan Strolzin lämpöeristettyyn monokassiin, jossa niiden on hyvä viettää kesänsä vinttikomerossani helteiltä ja pölyltä suojassa.

IMG_4074.jpg
My new ski boots. Definitely worth of their price.

Mitä kaikki sitten maksoi? Monoille tuli hintaa ilman ortopedisia pohjallisia 780€. Kaudenlopun alennusmyynti ei tähän tuotteeseen ylety. ”Valmistuskapasiteetti on rajallinen ja kaikki myydään mitä ehditään tekemään, myös kesäaikaan”, kertoo Hansjörg ja uskon häntä. Vertailun vuoksi markkinoiden parhaat ”vakiomonot” maksavat noin 500 euroa ja vaahdottamisella hinta nousee vielä.  Brändillä lienee tässä arvonsa ja varmasti joku toinen malli tarjoaa todellisille experteille enemmän vastinetta rahalle, mutta silti kaupasta ulos kävellessäni en tunne tehneeni tyhmää hankintaa.

img_4099

Tunne vahvistuu seuraavana aamuna, kun pääsen mäkeen uusilla monoillani. Ne istuvat jalkaan täsmällisesti, eivät paina mistään ja ulkokengän jäykkyys tuntuu minulle juuri sopivalta. Hiihtäessä jalanliikkeet ja painonsiirto välittyvät suksiin välittömästä ja vaivattoman tuntuisesti.

Seison ylhäällä vuoren laella. Katselen alaspäin laaksoon. Kevätaurinko on pehmentänyt yöpakkasten jälkeisen rinteen pinnan sohjoiseksi, mutta pinta kantaa edelleen. Jalassa on uudet monot ja edessä on pitkä lasku rinnettä, jota kukaan ei ole vielä tänään ehtinyt jäljillään sotkea. Edessä on talven paras lasku.

 

img_4186

 

 

 

 

Moin moin moin! Tervetuloa Syltin saarelle.

”Moin moin!” Tilanne on jotakuinkin kummallinen, suorastaan epäilyttää olenko piilokamerassa, kun tarjoilija toivottelee tervetulleeksi melkein selvällä suomen kielellä. Itse asiassa se mitä hän sanoo, on ”moin moin” ja aivan selvää friisin kieltä, jota puhutaan monessa maassa Pohjanmeren rannikolla ja myös Saksalle kuuluvalla Syltin saarella.

IMG_5349
Kahvit saaren omasta paahtimosta haettuna ja omasta moi-moi-kupista nautittuna. Ei paljon hyväntuulisemmin aamu voi alkaa.

 

Sylt on huikea paikka. Noin 33 kilometriä pitkä yhtä hiekkarantaa oleva dyynisaari, jonka leveys on kapeimmillaan vain muutama sata metriä.

Luonto on arka ja kulku rannoilla tarkoin rajattua, dyynien poikki hiekalle oikaiseminen voi tuoda tonnin pikavoiton. Siksi on syytä pysyä merkityillä poluilla.

 

IMG_5511 (1).jpg

Kuitenkin saarelle mahtuu kaikkea surffirannoista golf-kenttiin ja merimakkarakioskeista Michelin-ravintoloihin.

IMG_5412
Goschin merinakkari on suurin ja kaunein. Sillisämpylä tasapainottaa suolabalanssin kolmella eurolla.

Eniten Sylt idyllisine olkikattoisine taloineen ja luksus-liikkeineen sekä ruskettuneine hyvinvoivine ihmisineen muistuttaa merenrannalle viskattua vauraampaa Alppikylää kuten Lech tai Zermatt. Niitä samoja, joissa Saksan jet-set viettää talven huippusesongit.

IMG_5545
Kuvassa oleva henkilö ei kuulu Saksan jet-settiin, vaan on sateessa kastunut Anaresorin kohdepäällikkö pyöräretkellä.

 

Yhtä lämmintä ja yhtä kuumaa Syltissä ei ole kuin Välimerellä, mutta meri on iso ja loputon valkoinen hiekkaranta lumoavan kaunis. Isot aallot houkuttelevat etenkin pieniä ihmisiä.

Kymmennet rantapaikat on täynnä hiekalle asetettuja rantakoreja, joissa voi istua ja makoilla tuulensuojassa. Ellei sitten hakeudu johonkin lukemattomista rantaravintoloista syömään merenherkkuja tai maallisesti hampurilaisia. Tai vain särpimään viiniä.  Täälläkin meno on kuin Alppien after-ski-ravintoloissa. Jotenkin – viihdyn:)

 

IMG_5306

IMG_5257.jpg
Lomabudun voi halutessaan konsumoida yhdellä lounaalla.

 

Pohjanmeren rannalla kun ollaan, sopivalla tuulella mainingit ovat niin isoja että oikea surfaus onnistuu ja etenkin sen harjoitteluun on hyvät puitteet. Saaren mantereen puolella meri on matalampi ja sieltä löytyy mahtavia paikkoja purjehtimiseen ja purjalautailuun.

IMG_7881

Länsipuolelle tulevat Pohjanmeren mainingit, esimerkiksi Wenningstedt on suosittu surfausranta.

IMG_7991
Waiting for Big Wednesday.

Matkustaminen Syltiin ei ole ihan yhtä helppoa kuin Marbellaan. Ellei sitten tule omalla Lear-jetillä. Me tavalliset ihmiset tulemme autolla joko Tanskasta lautalla tai ajamalla vaikkapa Hampurista kolmisen tuntia Niebullin kaupungista Syltiin kulkevaan autojunaan. Matka Hampurista junineen kestää reilut neljä tuntia. Meren halki kapealla kannaksella autojunassa istuminen on oma hauska elämys.

 

Jos Saksassa muutenkin näkee paljon hienoja autoja, tuntuu että kaikki hienoimmat avoautot ja etenkin vintage-mallit ovat päätyneet tänne. Saarella sataa paljon, mutta aina sateiden välissä rätti on autossa välittömästi alhaalla.

IMG_8188

IMG_8192.jpg

Missä Jet-Set, siellä luksusliikkeet. Hampurissa on väkilukuun suhteutettuna eniten miljonäärejä koko Euroopassa. Ja Sylt on Hampurin Hanko. Kaupat vaan ovat hulppeampia kuin meillä Hangossa.

IMG_5382
Ikkunaostoksilla.

Voi olla, että kakkosasunto Syltistä jää kuitenkin hankkimatta, sillä Syltissä taitaa olla Saksan kallein tonttimaa. Esimerkiksi tällaista 150-neliöistä uudisrakennusta kaupitellaan karvan alle kolmella miljoonalla eurolla.

IMG_5491.jpg

Syltille mahtuu silti sekaan ihan tavallista väkeä ja majoitusta löytyy huippuhotellien ohella bed & breakfasteista leirintäalueisiin. Niin luksuspaikassa kuin ollaankin, ollaan silti Saksassa ja saksalaisessa Lidlissä on vielä halvempaa kuin suomalaisessa Lidlissä. Eli kyllä tämä on ihan mukiinmenevä vaihtoehto lomailuun Espanjan aurinkorannoille –  etnekin jos ei ole niin sen auringon tai lämmön perään. Aktiiviselle ihmiselle Sylt on taas juuri oikea kohde. Ei ole liian kuuma golfata, ratsastaa, surfata, pyöräillä, juosta – taikka vain lukea kirjaa rantakorissa.