Kesäkuun alussa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa. Mutta siitä tulikin kaikkien aikojen kalastuskesä.

Kummallinen kalastuskesä. Monessa mielessä sellainen oli tämä koronan ryydittämä kausi 2020. Kevään edetessä alkukesäksi sai seurata tuskanhiki otsassa, miten reissu reissun päälle peruuntui matkustuskaranteenien vuoksi. Aluksi kalenteristani hävisi toukokuulta Norjan Lyngeniin buukattu meritaimenmatka. Sitten kesäkuun alun Orklan reissu Aunanille. Sitten Ruotsin Saxnäsiin suunniteltu taimenreissu. Sitten Vefsnalle kaavailtu lohireissu ja lopuksi Stjördal-joen matka. (Aika monta reissua oli miehellä kalenterissa voi joku sanoa tässä vaiheessa. Joskus on. Etenkin kun on päättänyt pitää työpaikan vaihdon yhteydessä sapattia.)

Tässä kohtiin elettiin kesäkuun alkua ja elo oli vahvasti pilvessä. Kunnes pilveen tuli rako. Norja ilmoitti, että suomalaiset voisivat matkustaa Norjaan heinäkuun alusta.

Mutta eivät esimerkiksi ruotsalaiset, englantilaiset ja monet monet muut, jotka ovat vakiokävijöitä Norjan lohijoilla.

Toisten epäonni oli meidän suomalaisten onni.  

Alkoi siis vimmattu uudelleen buukkaus. Huomasin, että yhtäkkiä oli mahdollisuus mennä melkeinpä mihin tahansa. Paikoille, joihin joutuu normaalisti jonottamaan vuosikausia paikkaa. Eikä pääse siltikään.

Ensimmäiseksi varasin reissun Orklalle Aunan lodgeen, jossa paikan omistaja Vegard  Heggem isännöi viimeistä kauttaan. (Ensi vuonna paikka toimii uuden vetäjän johdossa Grindal Lodgen nimellä). Samalla reissulla päätin pysähtyä kalastamaan muutamaksi päiväksi Glommalle harjusta ja taimenta.

Saxnäs sai siirtyä suosiolla ensi kesään, koska Ruotsin koronavenkoilusta ei ottanut selvää susikaan. Samoin viikon 30 Stjördalin reissu oli jo siirretty seuraavaan kesään, joten sen tilalle piti keksiä jotakin. Vierailu norjalaisella Lakseelver-sivustolla listasi kymmenittäin mahdollisuuksia. Jopa himoitulle Årøyelvalle olisi päässyt, mutta sitä lompakko ei kestänyt. Sen sijaan Vefsnan Laksforsenin lohilordien talo oli vapaana, koska ruotsalaiset olivat joutuneet perumaan varauksensa. Loppukesään rakensin vielä pidemmän kolmen viikon sapattiturneen pitkin poikin Norjaa.

Ei huonoa ottaen huomioon, että kesän alusssa näytti vielä siltä, että kausi menee kukkapenkkiä kitkiessä koti-Suomessa.

Maailmanlopun sääilmiöt

Toinen onni onnettomuudessa oli se, että alkukesän reissut siirtyivät koronan vuoksi. Kesäkuussa ei nimittäin suurimmalla osalla Norjan jokia olisi voinut edes kalastaa. Talven lumisateet olivat niin valtavat, että joet olivat tulvassa monin paikoin juhannukseen asti. Eikä missä tahansa tulvassa, vaan sellaisessa, joka laittoi paikat ihan uuteen uskoon. Esimerkiksi Lakselvilla ja Altalla joki on hakenut monin paikoin ihan uudet uomat ja moni entisen huippukalapaikan omistaja joutui ihmettelemään ottikuoppansa täyttäneitä kiviröykkiötä.

Tulvan vuoksi lohen päänousukin tuli myöhässä ja heinä-elokuusta tuli aivan erinomaista kalastusaikaa myös isoille nousukaloille.

Ennätyslohi Aunanilta

Kalastin neljä päivää Aunanilla heinäkuun puolivälissä. Oslosta Orkalle ajellessa pysähdyin Glommalle. Leirintäalueella huomasin olevani ainoa ulkomaalainen norjalaisturistien joukossa. Glomma on normaalisti keskieurooppalaisten kalamiesten kansoittama, mutta nyt sain onkia ihan rauhassa. Tästä voitte lukea enemmän Pohjolan Perhokalastajan numerossa 4/2020 olevasta jutusta. Lyhyesti summattuna kalastus kylmässä joessa, jossa vesi oli korkealla, oli lievästi sanottuna haastavaa, mutta ehdottomasti pysähdyksen väärti.

Aunan lodgen vieraat tulevat myös pääasiassa ulkomailta. Normaalisti rotaatiossa on 12 kalamiestä. Nyt meitä oli neljä. Yksi tanskalainen ja kaksi norjalaista. Kun porukka on jaettu rotaatiossa kolmeen ryhmään, huomasin muodostavani yhden ryhmistä yksinäni. Tällaisesta on tietysti se etu, että pääsee korkkaamaan uusia pooleja aina ensimmäisenä. Kun lisäksi joessa oli runsaasti kalaa, oli oikeastaan vain ajan kysymys koska alkaa kolista. Kalat olivat kuitenkin ihmeen varovaisella otilla. Alun muutaman karkuutuksen jälkeen sain vihdoin neljäkiloisen kalan pysymään rantaan asti ja pystyin suhtautumaan jatkoon rauhallisemmin.

Apinan pudottua harteilta oppaani Piet Behrend ajoi minut alueen ylimmälle poolille, jossa ei ollut siihen mennessä kalastanut vielä kukaan koko kesänä.  

Skjelsenghølen, nimi jonka lausumista en tule ikinä oppimaan, on lyhyt ja kaunis pätkä, jonka keskellä on takuuvarma ison kalan asentopaikka. Heitin poolin läpi täynnä itseluottamusta. Kummallista, miten yhden kalan saatuaan usko seuraavaan tärppiin on vahva. Mutta sitä ei tullut. Poolin lopussa katsoin kelloani. Vielä olisi viisi minuuttia aikaa, ennen kuin seuraava ryhmä olisi vuorossa rotaatiossa. ”Kokeile vielä kerran”, kehotti Piet. Ja minä kokeilin. Heitin nyt loivemmassa kulmassa kohti virran reunaa. Liekö perho siksi laskeutunut hieman syvemmälle vai olinko vain onnistunut herättämään päivystävän lohen edellisellä laskulla, mutta nyt otti tuli ja kunnolla. Seitsemän kiloinen uroslohi veteli aikansa pitkin poikin poolia ja päätyi lopulta haaviin.

Kaksi lohta kahden tunnin sisään. Tällaisesta olisi jo ollut neljän päivän reissu kuitattuna saalismäärien suhteen, mutta päätin vielä illalla kokeilla, josko sama Red Francis antaisi kolmannenkin lohen. Virittelin huumorimielessä videokameran Igd-poolin rantaan ja lähdin touhuamaan yksinään. Samalla perholla.  Koska kalan paikka oli tiedossa, askelmerkit olivat selvät. Ystäväni kysyi jälkeen päin videoni nähtyään, kalastanko aina tuolla lailla vahvassa etukenossa hypnoottisesti jokeen tuijottaen? En todellakaan, mutta tällä kertaa tiesin muutaman neliömetrin tarkkuudella alueen, jossa kala on. Siksi olin, no, hieman ylilatautunut. Video rullasi rannalla ja minä lähenin kalaa. Joka päätti iskeä. Ensimmäinen reaktioni oli täydellinen hämmästys, eihän näin voi käydä. Toinen reaktioni oli pienimuotoinen paniikki, sillä tajusin saman tien piteleväni ennätyskalaani ja olin yksin kosken niskalla. Jälkeen päin videoita katsellessani hämmästelin itsekin kuinka määrätietoiselta ja rauhalliselta toimintani vaikutti. Ei edes yhtään tyhmää ”Voi vit… mitä helv…älä prk mee sinne”-huutelua päässyt suustani. Rannalla mittasin kalan tärisevin käsin 111 cm pitkäksi, taulukon mukaan painoa tuollaisella on 13,5 kg.

Tämä jos mikä oli koronakesän lahja minulle. Jos tätä poolia olisi hakattu normirotaatiossa tauotta, kala olisi todennäköisesti jäänyt nousematta.

Onko raja auki?

Kesän ns. pääreissu suuntautui monen säädön kautta Vefsnalle. Alkuun tarkoituksemme oli kalastaa viikko Ruotsin puolen Tornionjokea Kengis Brukissa. Sen suunnitelman sotki Kiirunassa puhjennut koronaepidemia. Piti löytää uusi kohde. Lentoliput oli jo ostettuna Ouluun. Ryhdyimme siis mittailemaan mihin Oulusta voisi ajaa päivässä. Seurasin päivittäin matkailurajoituksia. Raja Norjaan oli yhä auki, joten vaihtoehtoja riitti Lakselvasta Målselvaan. Sitten Visit Norway sivuston ilmoitus ratkaisi kohteemme: Ruotsin läpi ajo on sallittua, kunhan ei yövy matkalla. Posotimme Haaparannasta rajan yli ja ajoimme käytännöllisesti katsoen ikkunat kiinni Norjaan asti. Rajan ylitys tapahtui Tjärnabyn hiihtokeskuksen jälkeen. Norjalainen rajamies tutki passit ja toivotti meidät suomalaiset tervetulleeksi.

Vefsna on monelle suomalaiselle tuntematon paikka. Vuosikymmeniä lohiloisen vuoksi kiinni ollut joki on elpymässä uuteen nousuun. Vefsna on yksi Norjan isoimmista joista ja tarjoaa mahtavat puitteet kalastukselle. Kalastus ei ole välttämättä helpoimmasta päästä ja vaatii jonkin verran tetsaamista kalapaikoille. En suosittele huonopolvisille. Samoin valjastamattoman joen vedenkorkeus voi vaihdella päivässä jopa metrin. Vastineeksi saa sitten hienoja kaloja tai ainakin upeita maisemia ja jylhää luontoa. Vefsnasta kiinnostuneet voivat lukea lisää joesta jutustani Pohjolan Perhokalastajan numerosta 4/2019.

Jottei tämä blogikirjoitus paisu pituudeltaan yli äyräiden, tiivistän Vefsnan reissun kahteen sanaan: erittäin onnistunut. Alkukesän lumisateiden jäljiltä Vefsna laski normaaliin veden korkeuteen vasta heinäkuun lopussa, ensimmäiset lohet kalastusalueeltamme Laksforsenilta, joka sijaitsi joen yläosissa, oli saatu vasta kaksi viikkoa aikaisemmin. Meidän viikkomme aikana tuli ensimmäinen suuri ison lohen nousu. Joka on tällaiseen joskus osunut, tietää mistä puhun.

Korona hellittää hetkeksi

Elokuussa korona hiipui hetkeksi. Norjaankin alkoi ilmestyä enemmän ulkomaalaisia kalastajia, jotka olivat kytänneet koko kesän rajan aukeamista. Silti ei voi sanoa, että missään vaiheessa olisi ollut varsinaista ruuhkaa. Korona tai ei, moni joutuu palaamaan elokuussa töihin. Elo-syyskuun vaihteessa ajelin pitkin poikin Norjaa noin 3000 kilometriä ja kävin kuudella eri lohijoella. Varsinaisen ruuhkan koin vasta Lakselvalla, jonka meritaimenviikot syyskuun alussa ovat muodostuneet jo kaikkien tuntemaksi bonusmahdollisuudeksi jatkaa kalastuskautta. Vieläpä lohilupia edullisempaan hintaan. Tähän on kuulemma tosin suunnitteilla muutosta, sillä koska Lakselv on ns. myöhäisen nousun joki, siellä harkitaan virallisen lohikauden pidentämistä syyskuun puoliväliin. Se tarkoittaa myös suolaisempia lupahintoja, jotka ovat muutenkin kohonneet tarpeettoman korkealle.

Tänä vuonna Lakselvilla oli vesi syyskuun alussa melko vähissä eikä odotettuja sateitakaan tullut. Meritaimenta joessa oli mukavasti. Ensi kertaa joella oleva kaverini onnistui saamaan yhden kauden isoimmista – ellei isoimman – mertsareista. Kala oli 92 cm pitkä. Toki lohiakin osui siiman päähän, vaikka sukeltamalla tehdyssä laskennassa niitä oli ollut noin kolmasosa normaalista.
Oman reissuni kruunasi yhden käden kepillä väsytelty ja vapautettu (katso video) 13-kiloinen.

Seuraava kesä on uusi arvoitus

Koronakesä oli minulle paras kalastuskesä koskaan. Toki olin paljon kalassakin, mutta silti kaksi yli 13-kiloista lohta kaudessa on harvinaista herkkua.

Tätä kirjoittaessa ensi kauden buukkaus on taas käynnistynyt. Pohjalla on pari tältä vuodelta siirtynyttä – ja mikä mukavinta –  jo maksettua matkaa. Loppuja kohteita pohditaan kuumeisesti. Kaiken päällä tietysti leijuu edelleen koronan uhka. Viruksen kehveli, kun tuntuu muuttavan muotoaan ja iskevän uudestaan ja uudestaan. Aika näyttää onko ensi kesän alussa sama ralli ja ruljanssi taas edessä.

Toivotaan, että tämän kauden vähemmällä kalastuspaineella olisi ollut lohikantoja vahvistava vaikutus. Sen tosin näemme vasta kolmen vuoden päästä. Siihen mennessä korona ainakin on ohi. Eikö kaikki kalamiehet sovita niin?