Berlin Noir

Älkää hämääntykö, blogin otsikko viittaa mustavalkoisiin matkakuviini, eikä Berliinin alamaailman julmuuksiin. Ellei sellaiseksi lasketa blogin osuutta Stasin salaisen vankilan pimennetyistä vankikammioista. Tositarinat niistä ylittävät kaiken, mitä porvarillisissa oloissa kasvanut dekkaristi voi kirjoihinsa keksiä.

Pyydän anteeksi myös pitkäveteistä ja pohdiskelevaa kirjoitustyyliäni, mutta hätäinen lukija voi helposti poimia tekstistä pelkät meno- ja muonitusvinkit.

Käykää peremmälle, Berlin Noir odottaa.

 

Willkommen in Berlin

“Will the new Berlin airport ever be ready?”

“Was? Hahahah. I zink not”, vastaa berliiniläinen taksikuski.

Makkaran ja oluen ystävän oloinen, mustaan nahkatakkiin ahdettu saksalaiskarikatyyri nostaa etusormensa ilmaan ja jatkaa kättään painokkaasti heiluttaen:

”I hope it will never open. It is bad business for me and much longer ride for you.”

Ja oikeassahan kuljettaja on. Miljoonakaupungiksi Tegelin kenttä on hämmästyttävän lähellä kaupunkia ja sympaattisen pieni, taksilla pääsee melkein suoraan lähtöportille. Kadulta turvatarkastukseen on noin 20 askelta.

Mutta me olemme vasta tulossa Berliiniin ja menossa taksilla kohti keskustaa. Matka kestää puoli tuntia ja maksaa 25-30 euroa. Loput kolmen päivän lomasta on tarkoitus sukkuloida julkisilla, vaikka taksit edullisia ovatkin. Mutta ehkäpä liikenne maan alla sujuu nopeammin – tai ainakin ekologisemmin.

Vaikka en ole alustatalouden suurin ystävä, olemme valinneet asunnon Airbnb´n tarjonnasta. Nelihenkinen perhe kun tarvitsisi kaksi hotellihuonetta ja Berliinin kaltaisessa paikassa hyvän huoneen hinta nousee helposti yli kahdensadan euron yö, vaikka Saksassa majoittuminen muuten onkin halvempaa kuin monessa muussa maassa. Me saamme 200 eurolla per yö ylelliset 90 neliötä vanhasta kaupunkitalosta Prenzlauer Bergistä. Tilaa riittää ja asunto on mukavasti sisustettu. Ja vaikka se sijaitsee katutasossa, meteli ei pääse häiritsemään edes lauantai-iltana. Suurin möykkä tulee vastapäisen kirkon kelloista sunnuntaiaamuna, tai oikeastaan aamupäivällä klo 10.30. Siihen mennessä me olemme olleet hereillä jo tunteja. Kellot pitävät sellaista meteliä, että vainajatkin heräisivät tuhatvuotisesta unestaan. Mahtoivatkohan kellot soida DDR:n aikaan?

 

Kauas on pitkä matka

Prenzlauer Berg on trendikäs alue, niin kuin kaikki alueet Berliinissä ovat.  Missään nimessä alue ei ole raffi, tiedättehän sellaisen perusporvarille sopivasti jännittävän kaupunginosan, jossa kävellään lompakosta kiinnipitäen äkkiä ravintolasta taksiin, kuten vaikkapa Lower East Side oli aikoinaan New Yorkissa. Prenzlauer Bergissa asuvat omasta mielestään trendikkäät nuoret ja lapsiperheet, joilla on hynkkyä asua näin lähellä ydintä.  Mikä sitten on kaikkein trendikkäin kaupunginosa? Neukölln? Kreuzberg? Riippuu, keneltä kysyy. Ei ole oikeaa vastausta. Minä en osaa heittää edes ehdotusta. Mutta voisin kuvitella asuvani täällä, jos minulla ei olisi varaa asua länsipuolen Charlottenburgissa.

P1060635
Uutta ja vanhaa rakennusta trendikkäässä Prenzlauer Bergissä.

 

Kartasta katsoen ei matkaa suunnitellessa voi ymmärtää, kuinka iso kaupunki Berliini on. Prenzlauer Berg itsessään on jo monta kilometriä pitkä ja sen huomaa, kun alueen halki kävelee. Me asumme metrolinja U2:n melkein kaukaisimmassa päässä. Emme silti laitakaupungilla. Keskustaan eli Mitteen on puolen tunnin metromatka, länteen 45 minuuttia. Mutta mikään pakko ei ole niin kauas mennä, sillä meidän omat kotikulmamme ovat täynnä toinen toistaan mukavampia ravintoloita. Niitä trendikkäitä.

IMG_3487
Mrs Robinson trendaa. Rento fine dining -ravintola Prenzlauer Bergissä.

Berliinissä turistille ei tule ongelmaksi löytää elämää ja tekemistä asuinalueensa läheltä, mutta lyhyellä reissulla nähtävyyksien, ravintoloiden ja baarien bongailu eri puolilta kaupunkia vie aikaa. Siksi kannattaa valita majoituspaikka sieltä, missä luulee eniten aikaansa viettävänsä. Mittessä sijaistseva Amano-hotelli voisi olla yksi. Se herätti ohikävellessä mielenkiintoni ja sijaintinsa puolesta sitä voisi kokeilla seuraavalla reissulla, jos ei ole varaa (silloinkaan) asua Adlonissa tai Oraniassa.

P1060489
Hotelli Amanossa on myös huoneistoja. Hinnat kohtuulliset.

 

Enemmän ja vähemmän trendikkäät ruokapaikat

Berliinissä lienee tuhansia ravintoloita, joten on pieni ihme, että ystäväpariskuntamme on varannut pöydän samasta prenzlauerbergiläisestä ravintolasta kuin me. Tai sitten ei. Jotenkin ravintolat pitää valita ja olimme molemmat lukeneet Berlin Food Stories –ravintolablogia. Sitä voisi pitää lyhyen testauksen perusteella aika luotettavana.

IMG_3490 2
Mustavalkoiset ruokakuvat ovat outoja, mutta pysytään teemassa. Lautasella Mrs Robinsonin ceviche-annos.

Samalla kadulla vähän kauempana sijaitseva Osmans Töchter on taas aitoja turkkilaisia ruokia tarjoava ravintola. Pöytä täyttyy pienellä rahalla toinen toistaan paremmista, selkeän yksinkertaisista herkuista. Hummusta, marinoitua paprikaa, friteerattuja sardelleja, lampaan kyljyksiä, kanaa, kasviksia. Syömme itsemme huomaamatta ähkyyn. Jälkiruoan kohdalla kaikilla nousevat kulmakarvat pystyyn. Maitovanukasta ja kompottihedelmiä? Igit! (se on saksaa ja tarkoittaa YÄK!). Hetken epäröityämme päätämme tilata annoksen, sillä olemme sopineet reissulla ennakkoluulottomasta asenteesta uusien ruokien suhteen. Ja jälkkärihän on sitten oikeasti tosi hyvä. Yksi kuppi tyhjenee neljällä lusikalla, ennen kuin ehtii sanoa osman.
Laskun aika koittaa. Se ei ole iso. Neljältä 150 euroa valtavasta määrästä ruokaa juomineen. Mutta kortti ei käy. Muistin ja en muistanut, että saksalainen luottaa vielä käteiseen ja edullisissa ravintoloissa ei makseta prosentteja luottokorttiyhtiöille. Käteisautomaatteja lienee tästä syystä vähän joka nurkassa ja yksi löytyy kymmenen metrin päästä ravintolan ovea.

P1060637
Jos tarkkaan katsoo, huomaa oikeassa taulussa alhaalla: Cash only.

 

Ennakkoluulottomuuden hengessä testaamme seuraavana päivänä lounaalla vietnamilaista ravintolaa Länsi-Berliinin puolella. Marburgstrasse 3:ssa sijaitseva Cao Cao tarjoaa alle suomalaisen lounarin erittäin hyvää ruokaa. Samassa talossa on muuten suomalaisen taidemesenaatti Timo Miettisen galleria Salon Dahlmann. Molemmista paikoista kuulimme  vaimoni vanhalta työtoverilta, Tanja Huutoselta, joka asuu samassa talossa. Tanja työskentelee nykyään Suomen Berliinin-suurlähetystössä lehdistö- ja kulttuurineuvoksena.

Kaupunkireissulla tulee perinteisesti myös hetki, jolloin kaikki haluavat pizzalle. Ristiintaulukoinnin tuloksena päädyimme parhaaksi väitettyyn Standard Serious Pizzaan  Mitten ja Prenzlauer Bergin välimaastossa. En tiedä onko se kaupungin paras, mutta ainakin älyttömän hyvä. Pizza, jossa on päällä iso kasa carpacciota menee melkein jopa terveellisen syömisen piikkiin, kun hiilarit ja proteiinit ovat hyvässä suhteessa. Puolet listan pizzoista on kasvistäytteillä, joten jokaiselle löytyy kyllä jotakin.

P1060463
Pizzeria Standard. Suositukset kunnossa.

Paikka, jossa olen käynyt jokaisella Berliinin reissullani, on nimeltään Paris Bar. Se kuuluu taiteilijakapakkagenreen. Paikkoihin, joihin mennään enempi fiiliksen kuin ruoan vuoksi, mutta joista yleensä saa erittäin hyvän entrecoten tai wienerleikkeen.  Näihin voidaan lukea Zürichin Kronenhalle (omassa luokassaan), Tukholman KB, Helsingin Kosmos, Milanon Bagutta – ja itse Pariisista en ala edes luettelemaan.  Paris Barista tuonnempana hieman lisää.

 

Kebua, kebua

Berliini on kuulemma Döner Kebabin kotikaupunki. Döner on rantautunut tänne turkkilaisten siirtotyöläisten mukana ja sitä saa joka kulmasta. Muutamasta paikasta hyvääkin, mutta useimmat myyvät pitaleivän täytteeksi teollisista aineksista kasattua annosta.  Kebu-kioskille meno alkaa arveluttaa, kun samalla rahalla saisi ihan oikeaa turkkilaista ruokaakin.

Kebut jäävätkin syömättä, mutta sen sijaan syömme toista berliiniläistä perinneruokaa, Currywurstia jopa kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran yhdellä monista ”The Original”  -paikoista KaDeWen vieressä (kuka tietää vaikka se olisikin se OG). Toisen kerran itäpuolella Schönhauser Alleella. Vaimoni kehuu KaDeWe:n Currywurst -paikkaa siisteimmäksi ikinä näkemäkseen nakkikioskiksi. Hän ei ole niitä nähnyt yhtä montaa kuin minä, mutta uskallan olla samaa mieltä. Ja annos, johon leikattujen makkaranpalojen päälle turautetaan roima annnos curryketsuppia ja paprikamaustetta päälle maistuu kyllä hyvältä.

P1060590

Raatimme mielestä silti paremmat ranut löytyivät Itäpuolen Alain’ Snackista, Schönhauser Alleen metroaseman tuntumasta. Saman paikan erikoisuus on Kett-wurst, ”Ketju-nakki”, joka lienee ollut Itä-Saksan suurinta herkkua, ainakin jos nakkiin on riittänyt lihaa. Tätä derkku-hodaria voi maistaa edelleen.

IMG_3545

 

 

Hokey pokey

En ole nähnyt ikinä ihmistä, jolla olisi naama happamana, kun hän saa syödä jäätelöä. Ja kun Berliinin paras jäätelökonditoria Eispatisserie Hokey Pokey avaa ovensa maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina, ilmassa on suurta kansanjuhlan tuntua ja kadulla jonoa kuin muinaisessa Itä-Saksassa lihakaupan edessä. Mutta nyt ei jonoteta suu sitruunalla soppalihaa, vaan iloisesti hymyillen käsittämättömän hyvää artesaanijäätelöä. Voisihan se toki olla vielä luomua, mutta hyväksytään herkullisen maun vuoksi pienet kauneusvirheet ja lisäaineet.  Makuja on monia, mutta meistä kaikista paras on nimikkojäätelö Hokey Pokey, joka sisältää kinuskisia keksinpalasia ja vaniljajäätelöä.

P1060532

Neljä myyjää kauhoo jäätelöä kuppeihin ja tötteröihin niin nopeasti kuin ehtii. Yksi pallo maksaa 1,80 €, joten lysti ei ole edes kovin kallista. Maistamme muutamia muita makuja, Französischer Chocolat ja vadelmasorbet ovat myös taivaallisia. Kun kupit on nuoltu, perusturvallisuuden takaamiseksi ostamme vielä mukaan kotipakkauksen Hokey Pokeyta.

P1060539
On mistä valita, mutta Hokey Pokey on paras.
P1060531
Jonoa kuin Itä-Berliinissä.

Itä-Berliinin estetiikkaa

P1060482
Ossie-style. Picknweight-kaupasta voi ostaa kilohintaan vintagea.

Vuonna 2019 tuli kuluneeksi 30 vuotta Saksojen yhdistymisestä, Berliinin muurin murtumisesta. Käydessäni Berliinissä ensimmäistä kertaa 1990-luvun alussa, itäpuolella oli melkoisen ankeaa, talot huonokuntoisia ja seinät mustuneita. Niin kuin vanhassa Tallinnassa, mutta paljon isommassa mittakaavassa. Tänä päivänä tilanne on tietysti aivan toinen. DDR-taloja on revitty alas ja tilalle rakennettu uutta. Joitain on vain ehostettu. Ja joitain vanhoja taloja on entisöity. Kaikesta tästä syntyy melkoinen sekasotku. Itäpuolella kävellessä saattaa tulla vastaan kerrassaan upea kadunpätkä tai kortteli – ja kulman takana on sitten vastassa rivi täysiä rotiskoja. Kaiken kaikkiaan Saksojen sulauttamisessa on ollut paljon työtä ja rahaa on palanut. Eikä työ ole lähelläkään päätöstä. Moni ehti tehdä hyvän tilin asuntokaupoilla, kun DDR:n kansalaisiltaan pöllimää omaisuutta myytiin kansalaisille takaisin halvalla. Nyt nämä ennen taiteilijoiden suosimat edulliset alueet alkavat muuttua arvokkaiksi.

P1060584
Ampelmann. Itäsaksalainen liikennevalomies ja hänen mukaansa tehty patsas kansojen yhdistymisen 25-vuotisen juhlan kunniaksi.

 

Stasin vankina

Muurinmurtumisen historia on juhlavuoden kunniaksi korostetusti esillä. Itse muuria ei kaupungilla paljoa enää näe, suurin osa on myyty kuin meteori kalliina hippusina turisteille. Aikanaan betonipaloja sai ostaa parilla kympillä, mikä lienee hinta nykyään?

Materiaa enemmän minua kiinnostaa entisen Itä-Saksan henkinen perintö.  Miten on mahdollista, että saksalaisista tuli sellainen toisiaan kyttäävä kansakunta, jossa salaisista salaisimman salaisen poliisin onnistui hallita koko maata? Ja miten tuo kyttääminen ja sadat tuhannet kyttääjät ovat sopeutuneet uuteen yhteiskuntaan? Vangit ja vartijat kävelevät samoja katuja muina miehinä? Ilmiantajat elävät ilmiannettujen kanssa vailla katkeruutta?

P1060521
Tällaisessa luksussellissä sai olla yksinään ja ikkunastakin kajasti valoa. Yöllä piti maata selällään ja kädet suorana sivuilla, että vartija näki, ettei mitään luvatonta tapahdu.

Alt-Hohenschönhausen oli huippusalainen vankila, jossa Stasi säilytti poliittisia vankeja. Ihmisiä, jotka vain katosivat. Tämäkin arvokas museovinkki tuli jo aiemmin mainitulta Berliinissä asuvalta tutultamme Tanja Huutoselta. Ihan perusmatkaoppaan sivuilta Alt-Hohenschönhausenia ei bongaa.
Paikka itsessään on jo karmea, mutta käynnistä tekee samaan aikaan sekä kiehtovan että puistattavan se, että oppaina toimivat entiset vangit. Meidän oppaamme Siggi Grünewald oli viettänyt vankilassa seitsemän kuukautta. Hänen rikoksensa oli rakkaus. Siggi asui Länsi-Berliinissä, mutta meni rakastumaan itäsaksalaiseen mieheen. Idän ja lännen välillä sai luvan kanssa liikkua, mutta sulhasen poismuiluttaminen epävirallista tietä oli toki kielletty. Koska rakkaus on sokea, Siggi kuitenkin yritti. Yritys epäonnistui pakoauton hajotessa ennen rajaa. Vaikka kenenkään ei pitänyt olla tietoinen rakastavaisten suunnitelmasta, Stasi oli Itä-Saksassa tietoinen kaikesta. Ja niin Siggin palatessa kohti kotiaan Länsi-Berliiniä hänet otettiin kiinni. Tai sanotaanko että Länsi-Saksan kansalainen kaapattiin. Siggi vietiin Stasin keskustan poliisiasemalle ja siirrettiin sieltä lopuksi salaiselle vankila-alueelle Alt-Hohenschönhauseniin. Jos tarina ei itkettäisi, niin tässä kohtaa se naurattaisi. Vankila oli niin salainen, että sen olemassaolosta ei tiennyt siellä työskentelevien lisäksi kukaan. Vangit kuljettiin sinne pakettiautojen sisään rakennetuissa pimeissä kopeissa, jotta he eivät tietäisi, mihin  päätyvät. Autot oli naamioitu näyttämään tavallisilta kauppojen jakeluautoilta. Paitsi ettei sellaisia autoja Itä-Saksassa ollut olemassa. ”En tiedä kenen päässä syntyi idea maalata tällaisen auton seinään iskulause ”Syökää kalaa” tai ”Hyviä hedelmiä”. Ei Itä-Berliinissä ollut saatavilla kumpiakaan”, kertoo Siggi opaskierroksella.

Kuljetusautoon tutustumisen jälkeen näemme erilaisia sellejä, joissa vangeilta murrettiin mielenterveyttä, jotta he kuulusteluissa myöntäisivät mitä tahansa. Kunnon syytteitä harvoin oli, joten ne keksittiin. Suosituin tapa saada ihminen tolaltaan oli estää nukkuminen. Se tapahtui muun muassa sytyttelemällä ja sammuttelemalla sellien valoja pitkin yötä. Tai pitämällä vuorokausia täysin pimeässä sellissä jossa ei ollut istuinta, vessaa, ei mitään. Mutta kumilla pehmustetut seinät kuitenkin, ettei vanki voinut vahingoittaa itseään. Osa porukoista sullottiin betonikoppeihin, jossa oli yksi ämpäri tekemässä vessan virkaa kymmenelle ihmiselle.

Itse kuulustelut nauhoitettiin, mutta nauhoja leikeltiin uuteen uskoon, jotta saatiin aikaiseksi mojovia tarinoita kansanvihollisten toimista.  Kun tunnustus oli puristettu ulos, saattoi vanki päätyä pakkotyöhön vankilaan tai tulla lähetetyksi jopa Neuvostoliittoon vähän tehokkaampiin työlaitoksiin.

Siggillä kävi vissiinkin keskivertoa parempi tuuri. Hän pääsi pois seitsemän kuukauden kuluttua. Länsi-Saksan valtio lunasti hänet vapaaksi. Niin kuin monia muitakin  vankeja yhteensä miljardeilla D-markoilla kylmän sodan vuosien aikana. Tällaisesta ihmiskaupasta ei ole paljoa puhuttu.

Tämä kaikki tapahtui vuonna 1982.

 

Länsi-Berliinin tavarataivas

P1060587

Idän kurjuudelle kontrastina seisoi lännen puolella kylmän sodan vuosina kuluttamisen ylin temppeli: KaDeWe, Kaufhaus des Westens. Lännen tavaratalo. Ja on se aika hulppea vieläkin. Mitä täältä ei saa, sitä ei tarvitse. Suurin osa on tietysti niitä samoja merkkituotteita, joita saa ympäri maailmaa hienoista tavarataloista, mutta ylimmän kerroksen ruokamaailma on kyllä ainutlaatuinen. Ylihintaisten ravintoloiden ohella sieltä löytyy käsittämättömän laaja karkkiosasto täynnä kaikkea parempaa herkkua, sekä konditoriavitriinit, joiden edessä sortuu paatuneinkin ketoosimies. Muitakin paheita, kuten kahvia, viiniä ja sikareita on tietysti tarjolla – etenkin niitä paljon paljon parempia laatuja, joista Suomessa voi vain haaveilla.

Länsi-Berliini ei oikeastaan ole syy matkustaa Berliiniin, sillä se muistuttaa mitä tahansa muuta hyvinvoivaa Euroopan pääkaupunkia merkkiliikkeineen ja hienoine ravintoloineen. Berliinin kannattaa matkustaa enemmän alakulttuurien ja historian vuoksi. Alakulttuureista minä en konservatiivisena etu-töölöläisenä ymmärrä mitään. Nauran oikeassa paikassa, kun seurassa puhutaan ”nahkapaikoista”, mutta siihen se jää. Keskityn siis Berliinissä tutustumaan kaupungin historiaan ja katukuvaan.

Historia on tietysti läsnä myös Länsi-Berliinissä, vaikka se ei ole ihan yhtä jännittävää. Toisaalta se on vanhempaa. Tiergartenin keskellä seisoo Siegessäule, voiton merkki, joka näkyy kilometrien päähän. Se muistuttaa ranskalais-saksalaisesta-sodasta vuodelta 1870. ”The last war we won”, lausahtaa sarkastinen taksikuski nähtävyyttä esitellessään. Tiergartenia halkovalle nelikaistaiselle kadulle laskeutuivat Stukat tankkaamaan ja hakemaan pommeja toisen maailmansodan viimeisten taisteluiden riehuessa Berliinissä. Siinä vaiheessa, kun Hitler makasi jo bunkkerissaan vainajana. Tai tuhkattuna pihalla. Varmaa selvyyttä asiaan ei taida olla. Hitlerin bunkkerista ei ole jäänyt kuin kyltti keskelle arkista parkkipaikkaa Mitten alueella. Muita bunkkereita, joissa Natsi-Saksan historiaa esitellään, on kyllä olemassa.

P1060573
Kaukaisuudessa keskellä Tiergartenia häämöttää Siegessäulen kultainen huippu.

On mielenkiintoista kuvitella, millaista Berliinissä on ollut hetkellä nolla. Siis sinä päivänä, kun sota oli ohi ja kaupunki yhtenä rauniomerenä ja kivikasana. Tällöin moni joutui käytännön pakosta asumaan maan alla, kun maan päällä ei ollut mitään, missä asua. Metrotunneleissa ja bunkkereissa oli sairaaloitakin.

P1060575

Sitten pikkuhiljaa, kivi kiveltä alettiin taas kaupunkia rakentaa, aluksi vanhasta jätemateriaalista. Saksalaisella perinpohjaisuudella se kävi vikkelään. Myöhemmin moni kaupungin merkkirakennuksista on kunnostettu lähelle alkuperäistä asuaan, kuten esimerkiksi Valtiopäivätalo Reichstag. Jotkut talot on tehty uudelleen ns. replikoina eli ne ovat alkuperäisen näköisiä uudisrakennuksia. Suomessa sitä ei olisi tapahtunut, sillä meidän arkkitehtikuntamme ei moista taantumuksellisuutta diggaile. Lännen puolella oleva  Kaiser Wilhelm Gedächtniskirche (ei kannata yrittää sanoa osoitteeksi taksikuskille, olen koittanut…)  on saanut jäädä pommitusten jäljiltä raiskioksi muistuttamaan jälkipolvia ihmiskunnan tyhmyydestä.

P1060600
Rikki on mutta ei korjata.

Ku’damm

Länsi-Berliinin ja yksi koko Saksan kuuluisimpia ostoskatuja on Kurfürstendamm. Sen varressa ovat prameimmat liikkeet.  Katua kävellessä tulee vastaan seinälaatta, joka kertoo itävaltalaisen kulttikirjailija Rober Musilin kirjoittaneen pääteostansa  ”Mies vailla ominaisuuksia”  kyseisessä talossa vuosina 1931-33, juuri ennen natsien valtaannousua. Musil joutui häipymään Saksasta, koska hänellä oli juutalainen vaimo. ”Mies vailla ominaisuuksia”  on vaikeasti lokeroitava teos. Se edustaa joko modernismia tai fragmentoitua kirjallisuutta.  Tai sitten vain omaa itseään. Varsinaista juonta ei ole. Lisäksi teos jäi keskeneräiseksi eli varsinaista loppua tapahtumille ei ole.  Vain ajatusten virtaa. Jostain syystä pidän siitä kuitenkin. Omituisuudessaan se on kuin nykyaika. Siitä ei ota tolkkua, mutta tapahtumat panevat pohtimaan syitä ja seurauksia.

P1060602

Valokuvataiteen ystävinä pistäydymme Helmut Newton -säätiön ylläpitämässä valokuvamuseossa Jebenstrassella. Newton oli erikoistunut kuvaamaan eroottisesti vivahtavia muoti- ja taidekuvia. Veikkaan, että Helmutilla on ollut omat vakavat meetoo-hetkensä, mutta kuvat ovat silti hienoja ja aikalaisten silmissä mies oli iso stara. Rahaakin vissiin on kertynyt, sillä museo on varsin pramea. Museossa on pysyväisnäyttelynä Newtonin oman työhistorian esittely ja toisessa kerroksessa vaihtuva näyttely.

IMG_3568

Luonnollinen jatko museosta onkin mennä Saksan kautta aikojen kuuluisimman valokuvamallin Claudia Schifferin (Jonnet ei tiedä) kantaravintolaan, Paris Bariin.  Berliinin filmifestarit ovat juuri päättyneet ja sen enempää Schifferiä kuin filmitähtiä ei näy, juhlat on juhlittu edellisenä iltana.

Ravintolan ruokalistan kannessa lukee ” Rendez-vous de l’elite intellectuelle et artistique”. On helppo uskoa, että näiden pöytien ääressä on filosofoitu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Koska olen lukenut Robert Musilin mahdottoman filosofisen kirjan, istun pöydässä ihan älykkönä ja pistelen ostereita ja entrecotea poskeen kuin olisin kanta-asiakas.

IMG_3615
Paris Bar. Rendez-vous de l’elite intellectuelle et artistique.

Eurohäirikkö metrossa

Jyryytämme myöhäismetrolla takaisin Prenzlauer Bergiin. Linja U2 vie sinne ilman vaihtoja, mutta matka Zoologischer-asemalta on loputtoman pitkä, 45 minuuttia. Piristystä tylsyyteen tarjoaa melkoisen haiseva juoppo, joka onnistuu taiteilemaan täpötäyden viinimukinsa kanssa heiluvassa junassa läikyttämättä pisaraakaan.  Mies kaataa pahvipurkista lisää vinkkua pikaruokapaikasta nappaamaansa muovimukiin. Ällöttävä ketale niistää välillä aivolimat suoraan lattialle ja pyyhkii sen päälle kädet penkkiin. Karmeaa katsottavaa ja etenkin näin koronaviruksen aikana. Yhtäkkiä mies havaitsee kaksi 20-luvun tyyliin pukeutunutta, juhlista palaavaa naista ja niin tämä eurohäirikkö löytää sisäisen naistenmiehensä ja alkaa solkottaa naisille jotain käsittämätöntä. Naiset vaihtavat seuraavalla asemalla viereiseen vaunuun, ukko hoippuu perässä, edelleen viiniänsä läikyttämättä.  Luulemme päässeemme hänestä jo eroon, mutta seuraavalla asemalla mies tulee takaisin. Hän on vaaraton, mutta niin epäsiisti, ettei kukaan halua mennä häntä lähellekään. Niinpä ihmiset pakkautuvat vaunun toiseen päähän ja äijä töytäilee seinästä seinään toisessa päässä. Edelleen viiniä mukistaan läikyttämättä.

P1060491
Metrossa maailman.

Zu Hause eli kotiinpaluu

Viimeisenä päivänä tallustelemme vielä tovin ympäri Länsi-Berliiniä. Täältä löytyy paljon rauhallisia ja vauraan näköisiä puistomaisia katuja.

P1060614
Onko rakennus alkuperäinen vuodelta 1897 vai replika?

Savigny Platz on maaliskuussakin eloisa, mutta voi vain kuvitella millainen se on kesällä, kun jokainen ravintola on levittänyt terassinsa aukiolle. Nyt sympaattisin näkymä on Kaninkulman Currywurst -kioski.

P1060620
Hasenecke Savigny Platzilla.

 

Kun kotiinlähdön aika koittaa, on aika testata vielä yhden applikaation toimivuus. Olen ladannut Berlin Taxin sovelluksen ja niinhän sieltä parin napin painalluksen jälkeen tulee taksi asuntomme eteen. Tämä tekee elämästä helpompaa, kun asuu tavallisessa talossa eikä voi tilata autoa hotellin eteen. Puhelimessa saksankielisen osoitteen ääntämys menee miten sattuu ja viimeistään kuittaus siitä tuleeko taksi vai ei, menee ohi. Mutta applikaatiosta näkee kivasti miten Mersun kuva etenee pitkin katuja ja lähenee osoitettasi. No ei sieltä sitten kuitenkaan tullut Mersua vaan kuhmuinen Toyota Prius. Nämä semihybridit ovat hyvin suosittuja takseja Saksan suurkaupungeissa. Jäi kokeilematta olisiko Sixtin applikaatiossa oleva Ride-toiminto tuonut loisteliaamman kuljetuksen kentälle.

Taksikuski kertoo matkalla että tunti aiemmin on ollut valtava taksimielenosoitus keskellä Berliiniä. Tuhannet taksit ovat ajaneet keskustan liikenteen jumiin ja soittaneet torviaan. Syynä ryytyminen Uber-palveluun. Se on kuulemma vienyt kolmanneksen perinteisestä taksibisneksestä. Symppaan kuskia, sillä taksia ajaessa ei liikoja tienaa muutenkaan ja jokainen kuski ei voi olla vain lisätienestejä hakeva sivutoiminen kuljettaja. Sitä paitsi eihän Uber ole edes halpa, kun hinnat elävät kysynnän mukaan.

Nyt pääsemme sitten testaamaan, sujuuko lentokenttätouhu niin kätevästi kuin olen kuvittellut. Ainakin tiistai-iltana klo 17 se sujuu. Auto pysähtyy portin 07 eteen ja parissa minuutissa olemme laukut palvelutiskillä checkattuina turvatarkastuksessa kopeloitavana. Lento kotiin kestää alle kaksi tuntia. Helppoa ja kätevää.

Kotona Suomessa keli on melkein samanlainen kuin Berliinissä, muutama aste plussalla. Berliini ei ole etelässä, se on hyvä muistaa. Sielläkin voi olla pakkasta vielä maaliskuussa. Mutta Helsingissä iskee kasvoille ensimmäisenä helvetillinen tuuli, jota on jatkunut koko talven. Sen tekemä kylmävaikutus saa Berliinin tuntumaan Las Palmasilta. Berliinissä voi jo syödä jäätelötötterönsä ulkona. Täällä ei todellakaan.

 

Lech. Powder snow and the Discreet Charm of the Bourgeoisie.

I have been skiing in Austrias Arlberg since 1980´s, but never stayed in Lech. When I was younger it was just too “quiet” place for a 20-something student. I didn’t know what happened behind the curtains. Place was and is still known for its royal (even though Prince William has changed to Verbier Switzerland to make his ”dad dancing moves” ) and bourgeois guests, who want to live discreet life on holiday.

Lech is  also a favourite of the well-heeled Finns and if you belong to that society, it means a lot of chit-chat and cheek kissing during your holiday. I don’t have anything against other Finns, but I would rather be the only “Pekka” (nickname for a Finn) in the village. It makes me feel less like a tourist (what an illusion…).

IMG_3483
New Flexenbahn connects St. Anton and Lech skiing areas.

But if you need to travel in week 8, which is the school holiday week of southern Finland, it is pretty difficult to be the only Finn in any good skiing resort, at least in the European Alps.

So here I was with my family in Lech, finally. I must say that I tried to book an apartment in St. Anton, on the cheaper side of the Arlberg, but to my surprise I found a perfect, newly renovated big and stylish place from Airbnb and it was situated in the Lech.  So, what the hell, I thought. Let’s see what the discreet life of the bourgeoisie look like.

 

Haus Tannegg. A hidden gem, until now.

The apartment we got was really a find. A hidden gem. Bang for a buck. Describe it however you like, but 400 euros per night for a two bedroom, 80 sqm flat with highest standards is not what you are used to pay in the upscale places. Especially if the house is just renovated.  The Post Hotel in Lech charges 1000 euros per night for a better double room, which I think is insane. But the one who asks, is not the stupid one and there seems to be lots of people willing to pay it.  But if you are ready to prepare your own breakfast and it is ok for you that the towels are changed only once in the week, check out Haus Tannegg.

Screenshot 2018-03-01 12.30.18
Dining and living room in Tannegg.

I can strongly recommend it. It is owned by a warmhearted Gerda Spanring, who will take care of you during your stay.  Haus Tannegg is very conveniently situated just hundred meters from the Schlosskopf ski lift. Which means that with good snow conditions you can practically ski in and out from Tannegg. It is a place that you would really keep as a secret for just for yourself, but as I am not going to in Lech next  year, I think Anaresor´s readers should be the first ones to know Tannegg.

P1000666
A moment before. View from House Tannegg at 7 a.m. The village still sleeps.

 

Too easy slopes? Not true.

The other thing that is often said is that the slopes in Lech are too easy, “wide blue airfields”, not decent pistes. Well, I don’t know what you are looking for, but if one of the steepest prepared pistes in the world is on your menu, you will find it here. It is called Langer Zug and it starts from the Rüfikopf Gondola Station. It has an 80 % descent, which does not mean grades, but 80 % of  the 45 ° angle. So that gives still a respective 36° piste (for comparison Mont Fort in Verbier is 38°).

IMG_3614.jpg

And if you are willing to ski off piste or ski routes, you really have places to go. Especially if there is almost four meters of snow, like this year. The new Flexenbahn skilift connection makes also possible direct access to the slopes of St. Anton. That means that if you are a very fast skier, you can ski 18 000 altitude meters and 85 km of pistes in one day doing the Run of Fame, as it is called. On the other hand Flexenbahn means that the young crowds from St. Anton can now come to you hunting areas. Newly fallen snow is pretty fast marked…

Since my last visit in Lech, a new connection has been built to Warth, the other end of the Arlberg ski area. It is called Auenfeldjet. Warth-Schröcken is a compact area with four black runs (one is 70% deep) and few decent red ones. And as it is far away from St. Anton, it is not that crowded.  It is called Hochkrumbach in the map below, that shows my one skiing day´s activities.

 

 

Most infrastructure development is needed in Zürs. Many people ski the “Weisse ring”, a circular route from Lech -Zürs- Zug and back to Lech. Especially the old two-seater lift to Zürser See can draw long queues. And same goes to old lift in the Zug village station. Otherwise the lift systems works pretty well even in the peak season.

 

IMG_3546
Beautiful valley of Muggengrat-Täli. Long long run Flexenpass.

 

Small elegant village

As said, Lech is a place known for its royal and upscale clientele. That is visible in the village. But not as visible as in St. Moritz, where people arrive to after ski in fur coats or men wear tuxedos at dinners.  But the hotels and houses are beautiful, traditional wood buildings and beautifully maintained. Here you won’t find a single Irish pub, which is quite uncommon in any other skiing resort. Instead you have 4 -5 – star hotels, whose guests enjoy mainly half board and party privately or in the night clubs. Just like in Klosters, where the village scene is very quiet in the evenings. Of course there are a few lively bars, but if you like pub crawling you should head to St. Anton, where people start pouring in Jägerbombs in bar Mooserwirt right after breakfast.

P1000706
Discreet dining in Hotel Krone.

As we stayed in an apartment and decided not to prepare our meals, we tested the restaurant offering of  Lech every evening. Except one, when we made cheese burgers ourselves. And that was not a bad choice either as Herr Kuno Hagen at the Hagen´s Dorfmetzgerei really served us excellent ingredients for our dinner. Meat, charcuterie, cheeses, desserts. All that you need is available in his compact shop. The Hagen family has also a small restaurant in the back room of the Metzgerei. Open from the morning until 7 p.m. And it was said to be fully booked for every lunch and dinner for the whole week.

 

The Pekka-ratio in restaurant Bergkristall was about 50 %.

The most well known restaurant for the Finnish visitors is in Bergkristall Hotel in Oberlech. And surprise surprise, after landing to Innsbruck we first bumped to our Helsinki neighbors and found out they live in Bergkristall, so we agreed to have a lunch together. In the restaurant to the next table was seated another Finnish family, who also happened to be our friends. In addition to us there were a 15-person group from the Finnish Soldsidan, Kauniainen, so I guess  the Pekka-ratio in the restaurant was about 50 % of the guests.

IMG_3605
Tomahawk steak of 1,4 kg. Cooked medium rare, served with two sauces and herb butter, pommes, vegatables and chipotle dip. Expensive but worth every cent.

 

About the food itself, Bergkristall serves excellent, maybe a bit overpriced food, but it goes in the line of the village price level. And nobody forces you to order a 1,4 kg Tomahawksteak for 135 euros as I did, but I must say it was truly delicious. I split the steak with my 14-year old daughter and we still managed to have chocolate fondue and tiramisu for dessert. Oh, and a dozen of oysters to start with. It is amazing how hungry skiing can make you.

 

 

 

Other fine dining lunch option on the slopes is the restaurant at the Schlegekopf  Lift station. House looks like a gray bunker but inside you find one of the grooviest restaurants of the village. Schlegekopf makes cooperation (as the village of Lech itself) with Sylt island from the west coast of Germany. For those who don’t know Sylt and its most famous (jet-set) village Kampen, it is a beach resort equivalent to most exquisite ski resorts. Read my earlier blog post . Specialities from Sylt like oysters and crab are found on the menu of the Schlegekopf. And also steaks from the charcoal grill and sushi (other co-operative village of Hakuba in Japan).

IMG_3557
Sylt meets Arlberg. Kampen meets Lech. Crab sandwich.

 

Best fast food we had at was at the top of the Zug Lift in restaurant Balmalp. Here you get excellent pizza (parma ham -rucola or Hüttenpizza with salami etc) accomplished with loud lounge music and fancy drinks.

Place reminds a bit of El Paradiso in St.Moritz – not by the food but the ambient. I can imagine being 20 years younger and skiing down from here after too many glasses of good wine.  You are not in the hurry as no more litfs are needed to get back to village. But you need to stand on your feets…

 

 

 

Village dining

There can’t be a trip to Austria without a Wiener Schnitzel. For that we chose Hotel Posts Kutscherstube, an traditionally styled restaurant, where you can with really good imagination think the post coach drivers having their modest meals some two hundred years ago. Today top level schnitzel is served with lingonberry and parsley potatoes. I would rate the schnitzel 5/5. It was delicious and just what you could expect in one of the best hotels of the village. But still lacking the true wow-effect I have experienced eg. in the Zürich Kronenhalle. Or is it the combination with the side dish in Kronenhalle, that makes your taste buds really jodling: the German style vinegar potato salad? I must say, I haven’t really got in to the Austrian lingonberry thing.

IMG_3632
In better restaurants lemon is packed in a yellow cotton bag in order to prevent the seeds end up to your plate or juice to your eyes.

 

If you want to experience alpine modernism  in restaurant settings, you need to walk a bit uphill the Lech village to reach newly renovated hotel Hinterwies. This boutique style ski lodge /hotel would be my other pick for staying in Lech (as long as I can afford paying for the bigger room at  Hotel Post). Hinterwies has a stylish, modern décor in the restaurant and only three choices on the menu per day as a main course. We had lovely Polpo (octopus) salad, Salmon spinach tagliatelle and Chocolate mousse with mango. And did not leave hungry…

 

IMG_3569

There is only one original Italian pizzeria in Lech. It is called Don Enzo and it serves a good crusty bottom pizza. Plus several other Italian foods including home made pasta. The other place serving good pizza in the village is called Schneggerai. It is a ski hut in the end of the slopes, an after ski place that converts to loud eatery in the evening. Fun and ok meals at communal tables. Though here we had the most peculiar service experince. It started overwhelmingly and ended up to total ignorance. I guess the waiter in some point draw conclusion that we are not big spenders – or tippers. But if you pay 35 euros for an average steak, the salary of the waiter should include in that, not in the tips.

 

Shopping

Here, if you need to buy ski boots, is the home of the Strolz. The most famous hand made skiing boots of the world. You can read more about buying these boots in my earlier blog post (sorry only  captions in english). Otherwise shopping in the village doesn’t seem to be the main thing like in Gstaad or St. Moritz where main streets are full of high end design shops like Prada and Louis Vuitton. In Lech you have Strolz that has everything and a few watch and jewellery shops.  If you don’t want bring your own skis, you can rent 6 star skis from the Strolz ( like Stöckli or Kästle, which is by the way from Lech). Local Intersport serves you a bit cheaper, if you are not looking for utmost top skis.

P1000723
Freeride Worldchampion Lorraine Huber is from Lech Zürs am Arlberg. As are Kästle skis.

 

The end

giant-hot-dog

Everything has an end (except the sausage that has two) and we  also had to pack our car and drive to the airport. And here comes the final benefit of Lech. It is only 1,5 hours´s drive to Innsbruck or 2,5 to Zürich. At least to Innsbruck there were no staus (queues) on the road. The Innsbruck  airport itself is small and a bit chaotic, but on the other hand waiting times in the lines were not bad. Of course if the weather is terrible, everything changes. An alpine airport is vulnerable if there is heavy snow fall and even the village of Lech itself could be isolated because of the snow. When we arrived it was snowing quite a lot and I was happy to have a four wheel drive. The road to and from Lech goes through the high altitude (1773 meter above sea)  Flexenpass, which is closed many times every winter. But if you have to stay a few more extra days in Lech, would that really be so bad? If the village just doesn’t run out of beer…