Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Koko Töölö on pimeänä ja puistikossa heiluvat siniset ja valkoiset ja punaiset väripimpulat ja -pampulat ja mökämusiikki soi. Pimeillä kaduilla laahustaa apaattisia ihmisiä virtana kuin niitä tsompieita.
Pimeyden keskellä on kyltti, jossa lukee LUX.
Onko se mainos?
Minun nuoruudessani LUX oli saippuamerkki. Se sai asiat luistamaan. Tämä ei saa. Tämä laittaa hiekkaa elämän rattaisiin, eikä jäisille kaduille. Pimeässä joutuvat vanhuspolot liukastelemaan ja varomaan hulikaaneja, jotka varjoissa vaanivat. Pitäisi laittaa hiekkaa kulttuurisosialistisen koneiston rattaisiin, joka tämmöisiä henkenvaaralaisia humputuksia huumepäissään keksii. Se on henki pois kun ikäihminen murtaa lonkkansa.
Koko kaupunki on kuin taistolaisen kulttuuriväen LSD-trippi. Kaikenlaisia valoviiruja seinät ja taivas täynnällään. Pyytämättä ja kysymättä päälle ampuvat lasertykeillään.
Ottivat puolesta Töölöstä parkkipaikatkin. Yksipuolisella sopimuksella veivät yhteiseksi hyväksi. Kuulostaako tutulta naapurimaan meininkiltä jonkun ajan takaa? Mitä saatiin priimaparkkipaikan tilalle? Kelvoton pläntti joutomaata kilometrien päästä Mäntykentältä. Sinnekö pitäisi viedä BMW katupoikien potkittavaksi ja naarmutettavaksi?
Kyllä en ymmärrä.
Menisi tämäkin sakki Ateneumiin niin näkisi kunnon taidetta. Kauniita ihmisten kasvoja ja ymmärrettäviä maisemia. Eikä tämmöistä taideterapiaa. Taitaa olla valoviikarien värkeissä heilumassa hypnoosipalloja, joilla taikovat tuon porukan vaeltamaan pimeydessä kuin hattivatit. Paitsi että nämä eivät loista pimeässä.
Kyllä laitan ainakin jouluvaloni ikkunoihin kirkkaammalle.
Kostoksi ja ärsykkeeksi.
Puolta miljoonaa ihmistä kuulemma odotetaan. Eihän tässä koko kaupungissa ole niin paljon väkeä. Etteivät taas kulttuurikommunistit meinaa ulkomaalaisia kestitä meidän veronmaksajien rahoilla vastikkeetta eli ilmaiseksi.
Taidan ottaa edes itse turisteilta rahat pois. Menen myymään niille Airamista kahvia, kun pakkasessa kärvistelevät.
Laitoin muutama päivä sitten Instaan pari, tai no oikeastaan yhdeksän kuvaa ravintola Palacessa nauttimastani illallisesta. Jotenkin taisin haltioitua kokemuksesta, sillä en yleensä ihan noin paljon innostu spämmäämään. Mutta kokemus oli niin hieno, että tuntui tarpeelliselta jakaa se. Uusi Palace on nimittäin ainutlaatuinen paikka.
Palacessa on aina ollut jotain hienoa tai ehkä paremminkin ajatonta tyylikkyyttä. Muistan syöneeni siellä ensimmäisen oikean hienon illalliseni, varmaan joskus 1990-luvun alussa. Ravintolasalissa on yhä samaa väljää tuttuutta kuin silloin, vaikka sisustus on nyt toki modernimpi. Mielestäni varsin onnistunut.
Kymmenennessä kerroksessa sijaitsevasta Palacesta on myös hienot maisemat. Toki riippuen hieman siitä, mihin suuntaan sattuu nokka sojottamaan. Itse katselin illan hämärtyessä presidentinlinnan valoja, kaverini tuijotti tyhjää parkkipaikkaa, jolle olisi voinut tulla Guggenheim. Ja pitäisi äkkiä tulla jotain järkevää. Nyt maisema on tosiaan katselusuunnasta riippuen hienointa Helsinkiä tai karua satama-aluetta.
Palacessa on tyyliä. Täällä ei hipsterikokki roiku kyykyssä pöydän kupeessa minuuttikaupalla vaahtoamassa, missä päin ruoassa käytetty sika on nuoruutensa porsastellut.
Palacen henkilökunta on paitsi ammattitaitoista, myös rentoa ja sopivan tuttavallista, vaikka ei Pekka Koirasen johtamassa salissakaan tarvinnut jäykistellä. Sen kuin vain antoi asioiden virrata pöytään.
Mutta on tässä uudessa Palacessa jotain hienoa. Se onnistuu olemaan pohjoismainen olematta Finnairin asiakaslehti tai Artekin myymälä. Ruoka-annokset ovat taiten tehtyjä ja hyvin mietittyjä. Jotkut annokset muistuttavat lähinnä taidetta, niin pieteetillä niitä on väkerretty. Mutta maistuvat aina hyvältä. Näistä ruoka-annoksista puuttuu molekyylikeittiön liioittelun puolelle menevä säätö, savuavat lautaset ja suussa kuplivat rakeet. Myöskään partainen hipsterikokki ei roiku kyykyssä pöydän kupeessa minuuttikaupalla vaahtoamassa, missä päin ruoassa käytetty sika on nuoruutensa porsastellut. Toki jokainen annos esiteltiin, mutta asiallisen napakasti. Pääsääntöisesti listan annoksista ymmärtäisi ilman selityksiäkin, mitä on syömässä. Mikä on minusta hienoa asia.
Ravintolan keittiötä johtavat Hans Välimäki ja Eero Vottonen, joista jälkimmäinen oli vuorossa ja kävi itse esittelemässä monen ruokalajeista. Hyvin olivat kaverit makuyhdistelmät miettineet.
Pientä hyvää illan aluksi.
Aluksi pöytään tulivat hauskat pikkusyötävät. Annos, joka Instakaverini mukaan oli ”Surkkian piän hapankorppu” veti suun hymyyn. Pakollinen poro oli paketoitu siihen. Ja maistui hyvältä.
17 ruokalajin vyörytys
Ja sitä hyvää tuli. Kuvaavaa ravintolan tasolle, oli että illan ainoa tylsempi juttu oli lähes täydellisesti valmistettu kyyhkyn rinta. Joka olikin ainoa ”oikea” liharuoka.
Kyyhkyn rintaa.
Ylitse muiden joukosta jäi mieleen muun muassa ruijanpallassashimi, jonka kanssa tarjottiin islantilaisten lauhdevedessä viljelemään wasabin vastinetta (täytyy käydä etsimässä viljelmä seuraavalla onkireissulla, näytti ihan lumpeen juurelle…).
Stavangerissa kasvatettua ruijanpallasta. Viisivuotiaana lihoiksi pantu viljelykala painaa viisi kiloa. Josta herää kysymys, kuinka vanha on 150 kiloinen luonnonkala Jäämerellä…Lauhdevesialtaassa kasvanutta islantilaista ihmejuurta.
Suomalainen sammen mäti eli kaviaari ei myöskään ollut pöllömpää. Tätä herkkua myydään kuulemma ympäri maailmaa ja se on jo peitonnut venäläiset esikuvansa makutesteissä. Oli myös Perämeren taimenta ja norjalaista merirapua, kuningasrapua ja piikkikampelaa.
Norjalainen langusti eli merirapu. Kiinalaiset työkalut.
Oli itsepaistettua perunarieskaa, jonka päällä oli muikun mätiä ja neulamuikkuja. Oli kyyhkyn loput (siis sen, josta oli rintafileet jo paistettu toiseen annokseen) ankanmaksamoussen ja liemen kera (ehkäpä illan paras veto).
Ankedamm.
Oli välijuustot. Ja makeaa montaa sorttia: Eero Mäkelän lempimarja hillasta, jota etelässä lakaksi sanotaan, tehty parfeepallukka, minikorvapuusti, jonka seurana kuusenaromilla terästettyä maitoshotti, dominokeksiä ja lakritsi-sitruuna-pusu. Niin ja lätty kahdella hillolla ja maitojäätelöllä.
Sain valita kahdesta hillosta. Otin molemmat.
Tähän kohtaan hyvä ystäväni iso Y. olisi kerrankin päässyt pukkaamaan lempihokemansa oikeaan paikkaan: ”Voi kyllä meillä on nyt kaikkea.” Ja niin meillä oli.
Mutta ei tullut ähky kuitenkaan.
Pitkän menun syömiseen hurahti neljä ja puoli tuntia. Kuulostaa pitkältä, mutta ilta sujui itse asiassa aika vauhdilla. Ruokaa tuli tasaisesti, annokset olivat sopivan kokoisia ja loppuun asti säilyi nälkä, ainakin tällaisilla viisikymppisillä urheiljanuorukaisilla, jotka olivat kuitanneet lounaan parilla retiisillä.
Yksi illan kohokohtia. Piikkikampelaa ja talvitryffeliä.
Kaikesta näki, että henkilökunnalla oli hyvä meininki. Ravintolassa viihtyi. Jokainen pöydässä piipahtanut keittiömestarista nuorimpaan jälkiruoan tekijään osasi hommansa. Liikemiesystäväni, joka oli illastamassa paikassa jo neljättä kertaa sanoi menun parantuneen joka kerralla. Uusi paikka vaatii aina sisäänajoa.
Arvostan erityisesti sitä (että kaiken järjen mukaan) toiminta on kaupalliset ehdot täyttävää, eikä vain jonkun miljonäärin harrastus. Toki se, että Palace on osa Royal-ravintoloiden kokonaisuutta, helpottaa talouden pitoa.
Arvostan myös sitä, että viinipaketin ohella tarjolla oli myös kunnolla ruokiin yhteenmietitty alkoholiton juomasetti, eikä vain yksi vaan monta erilaista mehusekoitusta tai cocktailia. Kysyntää tällaiselle alkaa olla enemmän ja enemmän muulloinkin kuin tammikuussa…
Syntilista.
Entäs se hinta? Noin 17 annoksen (myönnän että menin sekaisin laskuissa) menu maksoi 169 euroa. Ja juomat päälle. Onhan se paljon. Mutta toisaalta jos miettii, että sillä hinnalla sai elämyksiä koko illaksi, iloa mielelle ja kielelle (huh huh mikä kielikuva), loistavaa palvelua ja asiantuntevaa jutustelua ruoka-asioista, rauhallisen ja tyylikkään miljöön, viisikymppisiä puhuttelevaa kasarimusaa taustalla ja vatsansa täyteen, niin ei se enää niin pahalta tunnu. Toki aika on niin pitkä, että huonossa seurassa sitä ei kannata viettää. Tylsän bisnesillallisen voi hoitaa nopeammin muualla. Mutta jos on liikkeellä ystäväporukalla, niin samalla rahalla voisi päätyä katsomaan aluksi keskinkertaista teatteriesitystä ja syömään päälle perus kolmen ruokalajin aterian, josta ei jää minkäänlaista muistijälkeä. Tästä jäi. Mahtava. Vertailukohdaksi ei tule kuin omilla 50-vuotispäivillä New Yorkin Eleven Madison Parkissa vedetty vastaavanlaajuinen rökitys. Sillä paikalla oli kolme tähteä. Tälle veikkaan tulevaksi kahta suoraan ensi vuoden kirjaan. Tai ainakin pitäisi, kun miettii, kuinka löyhällä kädellä tähtiä jaetaan esimerkiksi Ranskan ja Italian maalaiskuppiloille.
Hyvä Palace. Gourmet-perintö elää. Ja vahvasti tätä päivää.
Anaresor 