Suositeltu

Grilli Ribis – nostalgiamatka nuoruuteni Tapiolaan

Tapiolassa yli 50 vuotta toiminut Grilli Ribis on lopettamisuhan alla. Oli aika tehdä nostalgiaruokamatka teinivuosien herkkukeitaaseen.

Edellisestä Ribiksen käynnistäni on luvattoman pitkä aika. Olen osallinen liiketoiminnan heikentymiseen. Saattaa olla, että nykyinen terveysintoilu ja sijainti rapistuvassa Heikintorin rakennuksessa on vienyt asiakkaita. Perille löytävät enää ne, jotka paikan tietävät ja bisnes ei kannata. Minä asun nykyään Helsingissä eikä sekasotkuksi muuttuneeseen Tapiolaan tule lähdettyä kuin pakon edessä.

Helmikuisena perjantaina Ribis on lounasaikaan kuitenkin joka jakkaraa myöten täynnä. Paikalla on niin kuin valistunut nuoriso sanoo ”All-male-panel”. Miehiä, joille maistuu grilliruoka.  

Ribiksessä ei jäädä syömisen päälle ihmettelemään ja baaritiskiltä vapautuu nopeasti kaksi paikkaa, joille parkkeeraamme. Puinen avokeittiötä kiertävä tiski on edelleen sama, jonka ääressä istuin parantelemassa linjojani jo 70-luvulla.

Sukupolvikokemus

Uskallan väittää, että Ribiksessä käynti on 60-luvulla syntyneille eteläespoolaisille miehille sukupolvikokemus. Oma Ribis-kulta-aikani osui teini-iän alkuvuosiin. Totuttu kaava kavereiden kanssa oli matkustaa Haukilahdesta bussilla Tapiolan uimahalliin. Uimisen jälkeen mentiin Ribikseen, jossa sitten laskettiin taskussa olevat kolikot ja katsottiin mitä niillä sai tilattua. Useammin kuin kerran kävi niin, että paluumatkan bussirahat tuli sijoitettua grilliruokaan.

Perustilaukseni oli Hampurinpihvi ilman vihanneksia. Kurkkusalaattia eli relishiä ja sipulihakkelusta ei laskettu vihanneksiksi. Päälle Slottsin ketsuppia ja sinappia. Joskus tuli otettua ranskalaiset ja nakit, ja jos jostain syystä rahaa oli siunaantunut enemmän, niin kutsuttu Minipihvi. Juomana yleensä iso maito tai Fanta.

Jos oli oikein juhlapäivä, niin Ribiksen jälkeen venyttiin vielä syömään Heikintorin puolelle Suomessa uutta Soft-icea (nykykielellä Pehmytti). Niin pitkälle rahat eivät yleensä kuitenkaan riittäneet.

Ruoka oli aikoinaan mielestäni niin hyvää, että muistan keskustelleeni kaverini kanssa Ribiksessä juuri syötyämme (ikää noin 13 vuotta) kumman ottaisit mieluummin: uuden fillarin vai samansuuruisen lahjakortin Ribikseen? Päädyimme molemmat Ribiksen kannalle. Ilmeisesti henkilökunta oli kuullut keskustelumme, sillä meille tarjottiin pyytämättä ylimääräinen annos ranskalaisia.

Tällä nostalgiakäynnillä vastustan kiusausta alkaa kertoa näitä muisteluitani henkilökunnalle. Heitä tietysti kiinnostaisi kuulla enemmän, miksen olen käynyt säännöllisemmin ylläpitämässä yrityksen kannattavuutta. Sen sijaan pyydän ruokalistan (jota kukaan muu paikallaolijoista ei tee, vaan tilaavat päivän annoksen nimellä leike tai pihvi) ja tutkin löytyykö sieltä vanhoja klassikkoja.

Klassikko nimeltä Hampurinpihvi

Ja kyllähän listalta löytyy yhä Hampurinpihvi. Annan periksi sen verran nykyajan hömpötyksille, että hyväksyn vihannekset annokseeni. Jopa päivän leikkeen kanssa tarjottavan pippurikastikkeen, kun sitä minulle ystävällisesti tarjotaan ekstrana. Lisukkeeksi ranskalaiset totta kai.

Annosta odotellessa uppoudun tutkimaan interiööriä tarkemmin. Aika lailla kaikki näyttää olevan niin kuin on aina ollut. Ravintolatiski on tehty aikanaan kunnolla, sillä se näyttää kestäneen vuosikymmenien kulutusta hyvin. Oman aktiiviaikani jälkeen seinille on ilmestynyt jääkiekkoilijoiden kuvia, Ribis on kuulemma ollut NHL-väen suosiossa.  

Jos olisin retromaailmaan erikoistunut sisustussuunnittelija, palauttaisin Ribikseen Arabian ruskeat Ruska-lautaset ja Oiva Toikan suunnittelemat röpöpintaiset kolpakot, joista voi juoda yhtä hyvin keskikaljaa kuin maitoa. Mutta aito retro ikääntyy ilman suunnittelua ja jotakin asioita on matkan varrella muutettava.  

Entä ruoka? Hampurinpihvi-annos 70-luvulla koostui lättänästä, ehkä jopa hieman einesmäisestä rapeaksi paistetusta hampurilaispihvista, sellaisesta kuin Suomen ensimmäisten hampurilaisten välillä ruukasi olla. Tänään pihvi on kokolihasta jauhettua ja varsin maukas. Kurkkurelishin sijaan tarjoillaan hakattua herkkukurkkua, joka ei tietysti ole yhtä makean etikkaista, mutta sopii hyvin aiempaa lihaisamman pihvin kanssa. Kun annoksessa on vielä tuoreita vihanneksiakin, kokonaisuus on huomattavasti ylevämpi kuin karu 70-luvun annos. Tai sanotaan, ettei se ole sama, joka jossain määrin hämärtyneistä makumuistoistani punkee esille. Se mitä muistoistani eniten olisin kaivannut ovat kuitenkin poimutetut ranskanperunat, jotka ovat korvaantuneet pitkillä tikkuperunoilla.

Yhtä kaikki syön annostani tyytyväisenä niin kuin näyttävät muutkin ympärilläni oman annoksensa kanssa tekevän.

Ribis on miesten turvatila

Jotenkin tekisi mieli sanoa, että tunnelma Ribiksessä on harras. Ribis on miesten turvatila. Täällä me syömme rehellisesti grilliruokaa. Lorotamme ranskalaisten päälle ketsuppia ja sinappia, ja tuuttaamme pihvin kylkeen HP-kastiketta. Hymisemme yhdessä ”Hyvää on” ja röyhtäisemme päälle. Henkilökunta on juonessa mukana, eikä muistuta, että olemme kohonneen kolesterolin kanssa painiskelevaa ikäluokkaa. Näin on täällä aina ollut ja aina oleva.

Paitsi, että nyt se ehkä loppuu. Facebookissa olevan ilmoituksen mukaan vuokrasopimus on irtisanottu päättymään maaliskuun lopussa.  Jos näin käy se on sääli, mutta tosiasia lienee, että tällaiset paikat hiipuvat asiakaskuntansa ikääntyessä ja nuoret hakeutuvat trendikkäämpiin ravintoloihin. Harva suomalainen ravintola voi kuitenkaan ylpeillä yli 50 vuotta jatkuneella toiminnalla ja se on hatunoston arvoinen suoritus.

Täältä löytyy maailman paras wieninleike

Hesarissa etsittiin viime viikolla Helsingin parasta wieninleikettä. Anaresor kertoo mistä löytyy maailman paras.

Havahduin tosiasiaan, että yksi blogini pääaiheista, wieninleike on jäänyt käsittelyssä sivulauseen tasolle. Nyt kun Hesarissa viikko sitten etsittiin alan harrastajan avulla Helsingin parasta leikettä, lienee aika, että kerron absoluuttisen totuuden siitä, missä voi syödä maailman parhaan wieninleikkeen.

Sitä ennen muutama sana wieninleikehistoriaa, ennen kaikkea henkilökohtaista sellaista. Kasvoin sisään wieninleikekulttuuriin jo 60-70-luvun taitteessa Töölöläisravintoloissa, kuten Laulumiehissä, Lehtovaarassa ja Ostrobtonialla, joissa vanhempani tapasivat usein ruokailla. Aina kun isäni ystävineen söi uudessa ravintolassa, he löivät vetoa siitä, millä perunoilla leike toimitetaan pöytään. Taustalla oli kiista siitä, mikä on oikea lisuke. Tuohon aikaan perunamuusi oli se todennäköisin vaihtoehto, mutta paistetutkin perunat osuivat aina välillä kohdalle. Ranskalaiset perunat sen sijaan tekivät vasta tuloaan.  Muistan kyllä saaneeni pyydettäessä Lehtovaarassa käsinväkerretyt ranskalaiset, vaikka ne eivät ravintolan valikoimiin muuten kuuluneetkaan. Töölöläisravintoloiden alpakkakulhoissa sisältönä oli kuohkea pottuvoi.

Huomionarvoista kuitenkin on, että en muista missään vaiheessa nähneeni lisukkeena saksalaistyyppistä perunasalaattia.

 

Gourmetwieninleike vs. vinkkari

Wieninleikkeet voidaan mielestäni jakaa kolmeen kategoriaan: vasikanlihasta tehty gourmet-leike ja porsaanlihasta taottu baari-lätty, pahimmillaan lempinimensä vinkkari veroinen. Näiden väliin iskee gourmet-mättö eli lähiögrillin vasikanlihaleike, jonka kanssa kuitenkin tulee iso kasa poimutettuja raneja. Syöjälle asetelma on haastavin: tarttuako ketsuppipulloon vai ei?

Gourmetleike on tehty vasikasta ja mielellään uppokeitetty rasvassa. Porsaanlihasta tehty baarivinkkari kärytetään ainakin Suomessa useimmiten paistamalla, jolloin leivite ei muodosta saksalaiseen malliin kuohkeita kohoumia. Grillibaarin leikkeelläkin on paikkansa ja myönnän, että lapsena syödyt Espoon Niittygrillin ja Pohjois-Tapiolan Toron jättimäiset wieninleikkeet ranskalaispedillä nostavat vielä tänäkin päivänä veden kielelle ja kyyneleet silmiin puhtaasta kaihosta. Kyytipoikana oli lasi kylmää maitoa – taivaallinen yhdistelmä.

IMG_9851
Esimerkki hyvästä grilliwieninleikkeestä. Kahvila Ravintola Kespa, Salo.

Mutta mätön puolelle grilliwieninleike kiistämättä menee. Ja tuohon settiin kuuluu yltiörunsas ketsupin holvaaminen pitkin poikin lautasta. Leivitys ja ketsuppi muodostavatkin niin peittävän ja maittavan yhdistelmän, että krapulainen asiakas voisi syödä tyytyväisenä sillä tavoin valmistettuna vaikka paneroidun tiskirätin.

IMG_2772
Garmisch-Partenkirchen. Ketsupilla tuli. Mätöksi meni.

Anjoviksesta en leikkeen koristeena pidä.  Sitruunan sen sijaan käytän aina. Itävaltalaista tyyliä tarjota makeaa puolukkahilloa leikkeen kanssa vieroksun. Mieluummin yhdistän leikkeeseen jotain hapanta ja etikkaista, oli se sitten perunasalaatti tai ketsuppi huokeammissa paikoissa.

IMG_2835
Itävaltalainen tyyli tarjota puolukkahilloa oudoksuttaa. Ainakin ranejen kanssa. Tyylinäyte Ischgl ja Patznauer Thaya.

Juomavalinta on vaikea. Wieninleike ei ole viiniruoka. Eikä oikein vissyvesiruokakaan. Toki jos lähtee leikkimään ketsupin kanssa, niin silloin voi ruokajuomaksi ottaa myös limua. Paras vaihtoehto lienee itävaltalainen lager.

Mutta liekö kyse lapsuuden nostalgiasta, mutta mielestäni parhaiten yhteensopiva juoma on maito. Suomalaisessa grillissä valitsen sen aina, mutta ulkomailla en ole halunnut valinnallani järkyttää ravintolan henkilökuntaa.

 

Maailman paras wieninleike

Mutta palataanpa siis parempien leikkeiden pariin. Ja mennään suoraan parhaaseen, sillä sen suhteen ei ole epäilystä. Kun olen leikkeitä  syönyt ympäri Eurooppaa jo kuudella vuosikymmenellä, uskallan lausua näkemykseni huoletta. Yksikään leike ei ole kokonaisuutena niin ylivoimainen elämys kuin se, minkä Zürichin Kronenhalle tarjoaa.

IMG_1367

Arvokkaassa miljöössä, aitojen Picassojen ja Mirojen roikkuessa seinällä, 60 euron wieninleikekin maistuu ylevältä ja vähintään hintansa arvoiselta. Laatukokemus on lisäksi tasainen. Viidestä käyntikerrasta yksikään ei ole ollut pettymys. Valkoiseen takkiin pukeutunut arvokkaasti harmaantunut tarjoilija tuo pelkän leikkeen omalla lautasella, jolle se juuri ja juuri mahtuu. Pinta on rapea ja paikoitellen irti itse leikkeestä, niin kuin uppopaistaessa tuppaa tapahtumaan. Väri on kullanruskea. Visuaalista vaikutelmaa ei ole pilattu anjovisrullalla. Leikkeen yläpuolella on vain sitruunanlohko.

IMG_1369 (1)

Leikkeen kanssa tarjotaan etikkaista perunasalaattia, etikkakurkkua, vihreää salaattia ja tomaattia. Juuri tuo kirpeänmakea perunasalaatti on paras lisuke wieninleikkeelle ja tekee kokonaisuudesta ylivertaisen. Tällaisen yhdistelmän kylkeen ei tarvitse lisäillä puolukkahilloa, mistään musta punaisesta puhumattakaan (Kronenhallen hovimestari kuiskasi yhdellä reissulla korvaani: ”Tarvitsevatko lapset sitä punaista, jonka nimeä emme lausu?” ”Eivät tarvitse”, vastasin).

 

Kotimaan kärki

Kotimaassa tämän päivän parhaisiin kokemuksiin on kuulunut Kosmos. Siellä leikkeen kanssa tulee valita paistetut perunat. Ja pyytää sivulle kulho talon sinappia, joka sivellään tasaisesti peittämään koko leike (Kiitos vihjeestä Seikku-Sukula-Välimäki).  Leike on hyvä, mutta jää maakuntasarjaan Kronenhalleen verrattuna.

IMG_7612
Kosmoksen wieninleike kuuluu sivellä talon sinapilla.

Ja sitten suurella melskeellä lanseerattuihin Hieta ravintolan Wienerleike-viikkoihin. Kävin tutustumassa kohuleikkeeseen kovin odotuksin. Vasikanlihasta valmistettu leike tuli lautasella sitruunalohkon ja hieman yllättävästi sulan maustevoin kanssa. Lisukkeeksi on lämmintä perunasalaattia, josta löytyi marinoitua punasipulia, omenaa ja kaprista.

IMG_2057
Hieta tarjoaa wieninleikkeen kanssa sulaa maustevoita. Omaperäinen valinta.

Itse leike oli oikein paistetun näköinen ja leivite mukavan ilmavasti uppopaistosta pullollaan. Mutta väri oli hieman erikoinen, tummahkon ruskea, ei kullanruskea niin kuin saksankielisellä alueella (niin se oli muuten Kosmoksessakin viimeksi, liittyneekö tämä Suomessa käytettäviin öljyihin vai mihin?)

Perunasalaatin sisältämä omena toi mukavaa hapokkuutta ja makeutta rapean leikkeen seuraan. Mutta perunat saisivat minun makuuni olla ohuita siivuja, jolloin itse perunan maku ei jää suuhun päällimmäiseksi, vaan etikkaisuus korostuu ja kokonaisuus toimii kastikkeena leikkeelle.

Kaikki oli siis hyvin, mutta kuitenkin hyvän wieninleikkeen tuoma WOW-efekti jäi puuttumaan. Hyvällä asialla silti ollaan, että wieninleike on nostettu teemaviikkojen arvoiseksi. Pisteet siitä.

 

Haastajat

ezgif.com-resize
Zum Schwarzen Kameel, Wien. Huomaa samat lisukkeet kuin Kronenhallissa. Tänne seuraavaksi.

Toiseksi paras muisto ulkomailla syödyistä wieninleikkeistä on Itävallan St. Antonista. Hiihtokeskuksen vanhan asemaravintolan leike oli legendaarinen ja opiskelijan budjetille sopiva. Hinta oli vuonna 1990 kokonaista 105 shillinkiä eli 7 markkaa. Nyttemmin asema ravintoloineen on jyrätty alas eli nostalgiamatkaa sinne on turha suunnitella. Sen sijaan suunnitteilla on kokeilla Wienin zum Schwarzen Kameel, jota on kovasti kehuttu sekä Hampurissa toimiva Erika´s Ecke, jossa leikkeen saa vaikka yönälkään.

Mutta entä Suomen paras? Ehkä se kuitenkin olisi Pohjois-Tapiolan Toro. Nostalgia vie voiton… Kakkossijan jakavat Kosmos, Hieta ja Sikala.