Lohenkalastaminen on uskon asia. Periksi ei saa antaa, sillä velat voivat muuttua saataviksi milloin tahansa.

Kirjoitin pari vuotta sitten Pohjolan Perhokalastaja-lehteen jutun siitä, miten alkukaudesta on hyvä mahdollisuus saada iso lohi – tai jäädä täysin ilman saalista.

Ensimmäisellä kesäkuun alussa tehdyllä Orklan reissulla kaksi vuotta sitten munat jäivät pataan, niin kuin viime vuonnakin. Tänä vuonna tehty järjestyksessään kolmas alkukauden reissu alkoi olla myös melkein taputeltu ennen kuin tapahtui: 8,3 kilon lohi tarttui viimeisenä oljenkortena pooliin heitettyyn punaiseen francekseen, vain puoli tuntia ennen lupien päättymistä.

Sen myötä tuli todistettua monta asiaa. Lohenkalastus on uskon asia ja siinä myydään isoja odotuksia. Jos usko alkaa pettää, peli on menetetty.

Moni luulee, että joessa kuin joessa on lohta kuin kanadalaisessa luontodokumentissa. Mutta se ei pidä paikkaansa. Tonneissa koko joen määrät voivat olla isoja, mutta kun kalat jakaa päivisaaliiksi pitkin jokivartta asiat asettuvat mittasuhteisiin. Esimerkiksi Orklan Aunanin seitsemän kilometrin pätkällä saatiin viime vuonna 167 lohta, joka on 1.85 kalaa päivässä 12 kalamieheen. Tähän joukkoon tietysti mahtuu paljon ihan tyhjiä päiviä ja päiviä, jolloin kalaa nousee suurissa parvissa ja saadaan enemmän.

Toki kalan voi saada tuurilla milloin tahansa, mutta pohjimmiltaan kyse on vain toistojen määrästä. On oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tarjottava perho vielä oikealla tavalla.  Mutta etenkin yksi asia on varma: vaikka kuinka aamulla väsyttäisi, lohen saanti edellyttää, että perho on vedessä. Punkan pohjalta kalaa ei saa.

 

Kesä yllätti kalamiehen

Lohikausi 2018 alkoi kummallisissa olosuhteissa. Ei pelkästään keski-Norjassa vaan myös Finnmarkissa. Pitkään jatkuneet toukokuun helteet olivat sulattaneet lumet tuntureilta eikä kunnon sadetta oltu nähty viikkokausiin. Virtaamat kesäkuun alussa, kauden alkaessa, olivat samalla tasolla kuin normaalisti elokuussa.

Me saavuimme jo tutuksi käyneeseen kauden avaukseemme Orklan Aunan Lodgelle 10. kesäkuuta. Trondheimin alueen jokiin kuuluvan Orklan etuna on, että joki on säännöstelty ja kallioon louhituista varastoista juoksutetaan kylmää vettä tasaisesti: joen pinta pysyi melkein samana koko kolmipäiväisen reissumme ajan.

Matalan ja kirkkaan veden takia kalastus painottui aamuihin. Lodgella poikennut joen johtava kalastuksenvalvoja kertoi, että lohilaskurin perusteella kalat liikkuvat aamuvarhaisella, noin 5-8 aikaan. Hieman hämärässä ja isoissa parvissa liikkuessa lohet tuntevat olonsa vähän turvallisemmaksi kuin auringonpaisteessa keskellä kirkasta päivää. Paras mahdollisuus saada kala on siis olla sellaisella poolilla, jossa on nousua hidastava niska tai lepopaikka. Ja olla siellä aikaisin aamulla.

Ennen Orklan yläjuoksulla sijaitsevalle Aunanille siirtymistä kalastimme päivän Bårdshaug Herregårdin vesillä aivan joen alajuoksulla. Iltakalastus ei tuottanut tulosta, vaikka kaloja näkyikin.  ”Joka on täällä ensimmäisenä aamulla klo 5, saa taatusti kalan”, ilmoitti oppaamme ringin pyörittäessä tyhjää illalla. Matkan ja yömyöhään jatkuneen kalastuksen (huom. ei juopottelun) jälkeisenä aamuna vain yksi meistä jaksoi noudattaa neuvoa. Ja sai kalan. Kirkas, 4,5 kiloinen lohi iski ensimmäisellä laskulla kello 5.30.

Mutta palataan takaisin Aunanille. Kierrämme ensimmäisen kalastuspäivän toinen toistaan paremman näköisempiä pooleja. Kalakosketukset rajoittuvat muutamaan pieneen taimeneen.

 

Toisen päivän aamuna saamme ensimmäisen kerran nähdä toimintaa.

Poolille tullessa bongaan kalan jotakuinkin oudosta paikasta, miedosta virrasta hiekkasärkän reunasta. Kaverini jää heittämään sitä ja saapastelen itse kohti perinteisempää joen niskaa. Joella ensikertaa vierailevan ystäväni viiton kulkemaan kauemmas paikalle, josta tiedän edellisenä päivänä saadun lähes kympin kalan.

Saan hädin tuskin siimani veteen, kun mietoon virtaan heittämään jäänyt kaverini ilmoittaa, että kala on kiinni.

Samalla näen vavan olevan pystyssä myös kallion kielekkeellä, johon toinen ystäväni oli mennyt. Kun ensimmäinen lohi on saatu kuvattua, mitattua sekä palautettua, siirryn puolijuoksua haavimieheksi kallioisen poolin toiselle puolelle, jossa iso kala juroo putouksen alapuolisessa syvänteessä. Syvästä vedestä ja vastavirrasta sen nostaminen käy hitaasti. Ympärillä hyppii kaloja. Nousu on käynnissä ja pooli täynnä sähköä. On suorastaan hämmästyttävää, miten pooli, joka on illalla aivan mykkä (mutta ei silti tyhjä) herää henkiin, kun pooliin saapuu parvi uusia kaloja.

Lopulta kala numero kaksi on haavissa. Se on 95 cm pitkä, noin 9 kilon upea kirkas kala. Mieliala on korkealla, kun tyhjänpyytäminen on kääntynyt hetkessä lohipeijaisiksi. Tuntuu että joka paikassa on kalaa ja se on halukas ottamaan. Koen voimakasta iloa osallistumisesta rantautuksiin ja onnistuneista haavimista, kavereiden kaloista ja että reissumme ei jää historian kirjoihin tyhjänpyytämisenä.

Mutta taustalla kalvaa toki huoli osuuko lohi vielä tälläkään reissulla oman siiman päähän.

Sitten pooli hiljenee. Joko kalat ovat jatkaneet matkaansa tai asemapaikat poolissa on saatu jaettua, kunnes seuraava nousu laittaa taas nokkimisjärjestyksen uusiksi ja heikoimmat saavat luovuttaa paikkansa vahvemmille. Seuraava mahdollisuus on seuraavana aamuna ja se on viimeinen. Toki päivän mittaankin kalan voi saada. Muutama on tartutettu eilenkin, tosin ylös asti niitä ei saatu.

 

Varhainen kalastaja nappaa

Seuraavana aamuna herätyskelloni soi kuudelta. Reissun väsyttämät kalastajat kampeavat itsensä ylös kuka hitaammin kuka nopeammin. Kaksi meistä lähtee liikkeelle ensimmäisessä autossa ja aikataulussa illalla tehtyjen suunnitelmien mukaan.

Kalan jo saanut kaverini tarjoaa minulle ensimmäistä heittovuoroa yön rauhassa levänneeseen pooliin. Samaan paikkaan, josta edellisenä aamuna nousi reissun isoin lohi. Jännitys, syke ja toiveet ovat korkealla.  Kiiruhdan kohti kallioniemekettä, josta voin tehdä nuo maagiset heitot koskemattomaan pooliin.

Juuri päästessäni poolille sinne rymyää joukko norjalaisia, jotka ovat tartuttaneet ison kalan ylemmästä poolista. Hymyilen väkinäisesti, kun näen neljän miehen asettuvan pönöttämään juuri siihen paikkaan mistä olin suunnitellut kalani kymmenen minuutin päästä tartuttavani. Nyt siellä on raivokas ison kalan väsyttely käynnissä ja aikaa voi mennä tuossa touhussa tuntikin…
Kala irtoaa kuitenkin muutaman minuutin jälkeen ja pettyneet norjalaiset palaavat takaisin omaan pooliinsa. On minun vuoroni.

Mitään ei kuitenkaan tapahdu. En tiedä onko nousu jo mennyt vai vielä tulematta, vai äskeinen väsyttely poolin sekoittanut, mutta pikku hiljaa alkaa hiipiä mieleen pelko: tästä tulee tyhjä reissu. Kolmas jo peräkkäin…

Pikku hiljaa poolille valuu lisää ryhmämme kalastajia ja perinteinen rinki alkaa pyöriä. Kontakteja kaloihin ei saada, kunnes alamme havaita kauempana poolissa pintakäyntejä. Olisikohan parvi sittenkin tulossa vasta nyt?

Heitän kalliolla ja takanani ystäväni tartuttaa kalan vahvan kuohun reunasta. Se ei pysy kiinni montaa sekuntia, mutta tunnelma ja odotukset alkavat olla taas korkealla, vaikka jäljellä oleva kalastusaikamme on jo käymässä vähiin.

Oppaamme Piet Behrend saapuu samalla paikalle ja kertoo ylemmällä poolilla heittäneiden norjalaisten lähteneen aamiaiselle. Menetetty kala oli vienyt fiiliksen. Poolin niska olisi siis heitettävissä, jos kiinnostaa, vaikka sitä onkin moukaroitu jo monta tuntia.

Paikka on yksi joen parhaista ja siitä on jo tänään tartutettu yksi iso kala. Miksei toinenkin, kun kerran kalaa nyt on liikkeellä. Käsi pystyyn. Minä lähden.

Sidon siiman päähän perusottiopelin, Vimun eli vihreä-mustan Sunray Shadow -perhon. Teen sillä noin 20 heittoa.

Ei pelitä. Ei auta. Mitä nyt?

Piet seisoo takanani. Hän kasvaa taskustaan viinipullon korkin kokoisen franceksen ja ojentaa sen minulle.

Silmäni laajenevat. Tuollaisen kun heittää pooliin, sinne ei tarvitse heittää vähään aikaan mitään. Muistelen puheitamme islantilaisesta videosta, jossa iso Red Frances oli saanut poolin lohet täyteen paniikkiin…

Mutta meillä on 30 minuuttia lupaa jäljellä ja minun puolestani pooliin voi heittää mitä tahansa paitsi dynamiittia.

Teen kymmenen heittoa juuri oikeaan paikkaan. Siimassa on vetoa ja perho ui hyvin, mutta perinteiseen tapaan uitettuna.

Sitten päätän seuraavassa heitossa antaa perhon vajota vapaasti.

Piet huutaa lähtevänsä lodgelle viemään seuraavaa porukkaa uuteen paikaan. Käännyn heiluttamaan kättäni hänelle.  Painava frances on yhä vapaassa pudotuksessa. Ja samalla kun käännän katseeni takaisin pooliin, tunnen vavassa jykevän iskun. Uskomatonta. Kala on kiinni ja se ei ole ihan pieni. Huudan Pietiä takaisin. Kohta on tukiryhmä, mies ja haavi, rannalla takanani.

Väsyttelen kalaa 15 minuttia. Välillä näemme ison kalan hyppäävän ilmaan. Huikeaa. Pelottaa että se syöksyy niskalta alas seuraavaan pooliin, niin kuin norjalaisten aiemmin aamulla karkuuttama kala teki.

Useamman hypyn jälkeen alkaa vihdoin tuntua, että tämä kala voisi pysyä kiinni loppuun asti.

 

 

Lopulta haaviin päätyy 93 cm pitkä, 8,3 kiloinen naaraslohi, joka pääsee poserauskuvauksen jälkeen takaisin jokeen.

Näin velat voivat muuttua saataviksi vain 15 minuuttia ennen kuin kalastusaika reissulla päättyy. Sattumien summana. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun mahdollisuus heittää niskaa avautui yllättäen.

Tosin niin kuin kaverini Mika Vainio sanoo: ahkeruus, kokemus ja taito vähentävät sattuman merkitystä. Mutta silti.

Ja jos minun ilmeeni kalan haavimisen jälkeen oli helpottunut, samaa voin sanoa oppaastamme Piet Behrendistä, joka oli jo kolmatta kertaa todistamassa armotonta tahkoamistani, joka ei millään meinannut tuottaa tulosta.  Piet teki kyllä taatusti kaikkensa jotta onnistuisin.

 

Jälleen tuli todistettua, että lohimiehen usko ei saa horjua. Viimeinen heitto voi mullistaa reissun ja muuttaa tunnelman koko vuodeksi. Ja jääväthän reissusta hienommat muistot, kun ainoan kalan saa viimeisellä eikä ensimmäisellä heitolla…